Kuinka lähelle tutkija saa katsoa?

Siirtolaisuuden tut­ki­muk­ses­sa van­he­ne­mi­nen, terveys, kuolema, viimeisen lepo­pai­kan valinta ja hau­ta­jais­ten käytännön jär­jes­te­lyt ovat jääneet suh­teel­li­sen vähäi­sel­le huomiolle. Tässä artik­ke­lis­sa pohdimme, kuinka lähelle voimme tut­ki­joi­na katsoa silloin, kun tut­ki­muk­sen kohteena on 1900-luvulla tai jopa aiemmin tapah­tu­nut siir­to­lai­suus. Tutkimuksen kohteet ovat tällöin joko kuolleet tai heitä on haas­ta­tel­tu jo vuo­si­kym­me­niä sitten. Haastattelujen sijaan läh­tei­näm­me toi­mi­vat­kin kirjastot, arkistot ja hau­taus­maat.

Kun tut­ki­musai­neis­to koskee esi­mer­kik­si hau­ta­ki­viä ja vuo­si­kym­me­niä sitten kuolleita hen­ki­löi­tä, voisi ajatella ettei tut­ki­museet­ti­seen poh­dis­ke­luun olisi yhtä lailla syytä kuin elävien kohdalla. Keneltäkään ei ainakaan tarvitse kysyä lupaa — vai täytyykö? Missä määrin tutkija voi yhdis­tel­lä eri lähteistä löy­tä­mi­ään tie­don­mu­rusia ja seurata arkis­tois­ta löy­tä­mi­ään elä­män­ku­lun polkuja?

Tutkijan on tie­dos­tet­ta­va suru ja ikävä, joka liittyy edes­men­nei­siin suku­lai­siin, näitä koskeviin tietoihin ja hautoihin. Suru tulee todeksi läheisten käydessä haudoilla, lukies­saan läheisiä koskevia tekstejä, katsoessa valokuvia ja kuullessa heidän äänensä nau­hoi­tuk­sil­ta. Kansatieteilijä Eva Silvén kysyy, “how closely can we look?”. Kuinka lähelle voimme tutkijan roolissa katsoa? Kuinka lähelle voimme päästää lukijan, kun kir­joi­tam­me hau­ta­ki­vis­tä, hau­ta­jais­toi­veis­ta ja kuo­le­mas­ta tai edes­men­nei­den hen­ki­löi­den ter­vey­den­ti­las­ta?

EU:n tietosuoja-asetukset suojaavat ja vaikeuttavat

Toukokuussa 2018 voimaan tulleen EU:n tie­to­suo­ja-asetuksen mää­ri­tel­män mukaan hen­ki­lö­tie­doil­la tar­koi­te­taan kaikkia tun­nis­tet­tuun tai tun­nis­tet­ta­vis­sa olevaan luon­nol­li­seen henkilöön liittyviä tietoja. Ihmisen voi tunnistaa esi­mer­kik­si nimen, sijain­ti­tie­don tai yhden tai useamman hänelle tun­nuso­mai­sen fyysisen, fysio­lo­gi­sen, geneet­ti­sen, psyyk­ki­sen, talou­del­li­sen, kult­tuu­ri­sen tai sosi­aa­li­sen tekijän perus­teel­la. Tutkimusaineistoihin voi liittyä tun­nis­te­tie­to­ja tut­kit­ta­vien lähi­pii­ris­tä tai muista kol­man­sis­ta hen­ki­löis­tä. Myös heistä tun­nis­tet­ta­vas­ti käsi­tel­tä­vät tiedot kuuluvat ovat tie­to­suo­jan piiriin. Tämä seikka ei muutu, vaikka tut­kit­ta­vat henkilöt olisivat kuolleet kauan sitten.

Törmäsimme nopeasti eet­ti­syy­teen ja yksi­tyi­syy­den ongelmaan: miten voimme käyttää aineistoa, ja mikä on tut­ki­mus­koh­tee­na olevien hen­ki­löi­den yksi­tyi­syy­den suoja nykyisten tut­ki­museet­tis­ten ohjeiden valossa? Miten vahvasti henkilön koke­muk­siin liittyvää etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta voi ylipäänsä tehdä nykyisten tie­to­suo­ja­sää­dös­ten vii­da­kos­sa?

paper-1392749_1920

Hautakivet ja henkilökohtainen tieto

Kansatieteilijä Hanna Snellman tutkii Ruotsissa asuvien suo­ma­lais­siir­to­lais­ten hau­ta­paik­ka­toi­vei­ta ja ajatuksia vii­mei­ses­tä lepo­si­jas­ta. Siirtolaisten hau­ta­paik­ka­toi­vei­den tut­ki­mi­nen sai hänet pohtimaan tut­ki­muse­tiik­kaa uudesta näkö­kul­mas­ta.

Onko esi­mer­kik­si eettistä valo­ku­va­ta ja julkaista kuvia hau­ta­ki­vis­tä, jotka pal­jas­ta­vat hen­ki­lö­koh­tais­ta tietoa? Vanhoissa hau­ta­ki­vis­sä on paljon tietoa, joka nyky­va­los­sa on tie­to­suo­jan alaista: nimi, ammatti, syntymä- ja kuo­lin­ai­ka. Perhehaudoissa on usein van­hem­pien, lasten, sisa­rus­ten ja heidän puo­li­soi­den­sa ja lastensa sekä usein myös muiden suku­lais­ten vastaavat tiedot.  

Ruotsinsuomalaisten hau­ta­paik­ka­toi­vei­ta kos­ke­vas­sa tut­ki­muk­ses­sa käy­tet­tä­vis­sä olisi ollut Nordiska museetin runsas, 1970-luvun alussa Ruotsin Virsbon hau­taus­maal­ta otettu valokuva-aineisto suo­ma­lais­taus­tais­ten siir­to­lais­ten hau­ta­muis­to­mer­keis­tä. Snellman päätti olla jul­kai­se­mat­ta näitä kuvia. Sen sijaan hän kommentoi vali­koi­tu­jen hau­ta­ki­vien tietoja — esi­mer­kik­si tekstejä ja symboleja — mutta ei hen­ki­lö­koh­tai­sia tietoja. Snellman jätti jul­kai­suis­taan pois kaiken kuva­ma­te­ri­aa­lin suo­ja­tak­seen kyseessä olevien hen­ki­löi­den yksi­tyi­syyt­tä, vaikka kuvat oli­si­vat­kin rikas­tut­ta­neet jul­kai­su­ja.

Päätös oli vaikea. Sen lisäksi, että hau­ta­muis­to­mer­kit ovat kauniita ja kertovat siir­to­lai­suus­his­to­rias­ta, niistä osa on toden­nä­köi­ses­ti myös jo tuhou­tu­nut. Hautausmailla nykyisin yleiset laput kehot­ta­vat omaisia hoitamaan hautaa tai se pois­te­taan käytöstä. Todennäköisesti esi­mer­kik­si 1920-luvulla kuolleen, Virsbon hau­taus­maal­le haudatun suo­ma­lais­taus­tai­sen lap­set­to­man pal­ve­li­jat­ta­re­na toimineen naisen hautaa ei enää löydy.

annie-spratt-328040-unsplash

Nordiska museetin aineis­tos­sa vieläkin suurempi ongelma on se, kuinka turvata 1970-luvulla saman museon Migration Finland-Sverige -hank­kees­sa haas­ta­tel­tu­jen ruot­sin­suo­ma­lais­ten ja heidän läheis­ten­sä yksi­tyi­syys. Heistä on aineis­tos­sa tarkat henkilö- ja osoi­te­tie­dot. Koska suuri osa haas­ta­tel­luis­ta oli haas­tat­te­lu­het­kel­lä nuoria, heistä monet ovat yhä elossa ja olisivat uudelleen haas­ta­tel­ta­vis­sa. Onko eet­ti­ses­ti kestävää ottaa yhteyttä henkilöön, jota on haas­ta­tel­tu vuonna 1974 ja kertoa löy­tä­neen­sä hänen yhteys­tie­ton­sa arkis­tos­ta?

Kahteen haas­ta­tel­ta­vaan Snellman on ollut kon­tak­tis­sa toisessa yhtey­des­sä, koska tarvitsi luvan heistä otettujen valo­ku­vien jul­kai­suun. Molemmat olivat enemmän kuin innois­saan yhtey­de­no­tos­ta. He antoivat luvan valo­ku­vien ja nimien jul­kai­se­mi­seen, ja uusi haas­tat­te­lu oli ilman muuta mah­dol­li­nen.

Oma ääni

Varsinkin alku­pe­räis­kan­sa­tut­ki­muk­sen piirissä tut­ki­muk­sen kohteena olevat henkilöt ovat kri­ti­soi­neet sitä, että tut­ki­museet­tis­ten sääntöjen nimissä heidän nimiään ei näy tut­ki­muk­sis­sa. Tutkijan nimi sen sijaan on kis­san­kor­kui­se­na kirjan kannessa. Alkuperäiskansojen edustajat peräävät oikeutta omaan ääneensä ja nimeensä itseään kos­ke­vis­sa tut­ki­muk­sis­sa.

Toisinaan tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­vat vähem­mis­tö­jen edustajat haluavat suo­jak­seen pseu­do­nyy­min, varsinkin jos tut­ki­mus­haas­tat­te­luis­sa pohditaan kipeitä tai trau­maat­ti­sia asioita. Pseudonymisointi tar­koit­taa sitä, että hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tun­nis­tet­ta­va mate­ri­aa­li korvataan kei­no­te­koi­sel­la tun­nis­teil­la.

Ruotsinsuomalaisten nuorten aikuisten parissa väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­sen­sa tehnyt lingvisti Lotta Weckström varmisti tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­jien yksi­tyi­syy­den antamalla heidän valita itselleen sopivan pseu­do­nyy­min. Nimivalinnat ja nimistä käydyt kes­kus­te­lut muo­dos­tui­vat osaksi tut­ki­muk­sen pohdintaa iden­ti­tee­tis­tä, nimen ja nimeä­mi­sen mer­ki­tyk­ses­tä.

Kaikki Weckströmin tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­neet antoivat haas­tat­te­lu­ma­te­ri­aa­lin ja tutkijan kanssa käydyn säh­kö­pos­tit­se käydyn kir­jeen­vaih­don arkis­to­käyt­töön sillä ehdolla, että hen­ki­löi­den ja paikkojen nimet pois­te­taan tai ano­ny­mi­soi­daan. Monilla oli tut­ki­muk­sen alussa palava halu osal­lis­tua omalla nimellään. Mitä lähem­mäk­si tut­ki­muk­sen julkaisua päästiin, sitä parem­mak­si osal­lis­tu­jat kokivat pseu­do­nyy­min käytön. Kukaan ei sit­ten­kään halunnut tulla tun­nis­te­tuk­si tut­ki­muk­ses­ta, joka käsitteli myös epä­miel­lyt­tä­viä asioita ruot­sin­suo­ma­lai­suu­teen liittyen, ja toi esille vas­ta­han­kaan kerrottua tarinaa suo­ma­lais­vä­hem­mis­tön arjesta ja suo­ma­lai­suu­den mer­ki­tyk­ses­tä.

Typistyykö etnografia murusiksi?

Kymmenen vuotta kent­tä­töi­den jälkeen Weckström palasi mate­ri­aa­lin ääreen. Hän kysyi väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­neil­ta lupaa digitoida haas­tat­te­lu­ma­te­ri­aa­li ja luoda vapaasti käytössä olevan ääniar­kis­to. Ääniarkisto-projekti oli tar­koi­tet­tu osaksi suurempaa ruot­sin­suo­ma­lais­ten digi­hu­ma­nis­mi-hanketta. Kaikki halusivat antaa haas­tat­te­lun­sa digi­taa­li­seen arkistoon. Kun digi­toin­ti­työ oli lop­pusuo­ral­la ja äänit­tei­tä alettiin muokata, yksi toisensa jälkeen perui pää­tök­sen­sä antaa haas­tat­te­lut “inter­net­tiin kaikkien kuul­ta­vak­si”.

kristina-flour-185592-unsplash

Weckström pohti väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­nei­den kanssa mah­dol­li­suuk­sia ano­ny­mi­soi­da mate­ri­aa­lia vieläkin enemmän. Loppujen lopuksi rikkaasta haas­tat­te­lu­ma­te­ri­aa­lis­ta oli kuitenkin useiden poistojen ja ano­ny­mi­soin­tien jälkeen jäljellä vain tari­noi­den rippeitä. Joidenkin haas­ta­tel­ta­vien mielestä oman äänen pääs­tä­mi­nen ääniar­kis­toon tuntui liian hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta.

Ruotsinsuomalaisten ääniar­kis­to­han­ke kaatui näky­mät­tö­myy­den taakkaan. Anonymisointi voi antaa tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­jil­le mah­dol­li­suu­den saada äänensä kuu­lu­vil­le pseu­do­nyy­min varjossa, mutta joskus pitkälle viety ano­ny­mi­soin­ti mykistää tarinan lopul­li­ses­ti.

Anonymisointi suojaa henkilöä ja antaa taustatietoa

Joskus ano­ny­mi­soin­ti kuitenkin toimii. Aikaisemmassa tut­ki­muk­ses­saan Göteborgin suo­ma­lais­taus­tai­sis­ta Snellman loi jär­jes­tel­män, jossa haas­ta­tel­tu­jen hen­ki­löi­den pseu­do­nyy­mit pal­jas­ti­vat etunimen alku­kir­jai­men perus­teel­la syn­ty­mä­ajan­koh­dan muutaman vuoden tark­kuu­del­la.

Snellman ryh­mit­te­li haas­ta­tel­ta­vat lapsuuden ja nuoruuden avain­ko­ke­mus­ten perus­teel­la samalla kir­jai­mel­la alkaviin ryhmiin. Toisessa tut­ki­muk­ses­sa hän antoi samalla alku­kir­jai­mel­la alkavat pseu­do­nyy­mit siir­to­lai­suus­ko­ke­muk­seen liit­ty­vil­le avain­ko­ke­muk­sil­le. Kansatieteilijä Dorothea Breier sovelsi Snellmanin mene­tel­mää Suomessa asuvia sak­sa­lais­taus­tai­sia käsit­te­le­väs­sä väi­tös­kir­jas­saan. Menetelmä on osoit­tau­tu­nut hyväksi keinoksi suojata haas­ta­tel­ta­vien yksi­tyi­syyt­tä samalla, kun nimi paljastaa henkilön taustasta sopivan verran tietoa.

Pian ilmes­ty­väs­sä hau­ta­paik­ka­toi­ve­tut­ki­muk­ses­saan Snellman ryh­mit­te­lee 1970-luvun alussa Upplands Väsbyssä ja Virsbossa haas­ta­tel­lut suo­ma­lai­set neljään ryhmään iän perus­teel­la. Haastateltavat, jotka olivat syntyneet ennen vuotta 1925 ja olivat siis haas­tat­te­lu­het­kel­lä vii­sis­sä­kym­me­nis­sä, saavat S-kir­jai­mel­la alkavan pseu­do­nyy­min. Vuosien 1926 ja 1943 välillä syntyneet haas­ta­tel­ta­vat olivat haas­tat­te­lu­het­kel­lä nelis­sä­kym­me­nis­sä ja saavat pseu­do­nyy­mik­seen T-kir­jai­mel­la alkavan etunimen. Kolmikymppiset haas­ta­tel­ta­vat (s 1935 – 1943) saavat tut­ki­muk­ses­sa A-kir­jai­mel­la alkavan pseu­do­nyy­min. Vuosina 1946 – 1951 syntyneet haas­ta­tel­ta­vat olivat haas­tat­te­lu­het­kel­lä pari­kymp­pi­siä ja saavat pseu­do­nyy­mik­seen B-kir­jai­mel­la alkavan nimen. Snellman jatkaa tut­ki­mus­taan EU:n tie­to­suo­ja-asetuksen jälkeen, ja pseu­do­nyy­mi­sys­tee­mi toimii uusien asetusten mukai­ses­ti yksilöä suojaten.

Berkeleyn homeinen arkisto

Toisenlaiseen tun­nis­tet­ta­vuu­den ongelmaan törmäämme Finnish Brotherhood -arkis­tos­sa, josta löytyi runsaasti suo­ma­lais­siir­to­lais­ten ter­veys­tie­to­ja. Meneillään olevassa hank­kees­sa Weckström pohtii Pohjois-Kalifornian Berkeleyssä 1900-luvun alussa perus­te­tun Finnish Brotherhood — Lodge 21 -järjestön arkistoa.

Suomalaissiirtolaisten arkisto koostuu noin 80 pah­vi­laa­ti­kos­ta, joista osa on homeessa ja paksun pöly­ker­rok­sen peitossa. Arkiston sisältö on sekaisin, eikä kro­no­lo­gis­ta tai temaat­tis­ta jär­jes­tys­tä ole lainkaan. Siirtolaisuusinstituutin ja Turun yli­opis­ton yhteis­hank­keen kautta historian ja kan­sa­tie­teen gra­du­vai­heen opis­ke­li­ja Heini Hämäläinen kävi laatikot läpi, tal­let­taen pai­kal­lis­his­to­rian kannalta mer­kit­tä­vät doku­men­tit.

Laatikoiden sisältä paljastui run­sau­den­sar­vi Finnish Brotherhoodin kokous­pöy­tä­kir­jo­ja, järjestön lehtiä, poliit­ti­sia pamflet­te­ja, valokuvia, teatteri-ja musiik­kie­si­tys­ten mainoksia sekä laa­ti­kol­li­nen yhdis­tyk­sen jäseniksi pyrkivien suo­ma­lais­ten poti­las­tie­to­ja. Vanhimmat doku­men­tit ovat 1900-luvun alusta, uusimmat 2000-luvulta. Laatikot lah­joi­tet­tiin University of California, Berkeleyn Bancroftin kirjaston kokoel­maan, joka kattaa Kalifornian pai­kal­lis­his­to­ri­aa. Kokoelma sisältää runsaasti Kalifornian alku­pe­räis­väes­tön ja eri siir­to­lais­ryh­mien arkistoja. Berkeleyn suo­ma­lai­syh­tei­sö oli kau­pun­gis­sa näkyvä siir­to­lais­ryh­mä, ja suo­ma­lai­set olivat avoimesti aktii­vi­sia myös poliit­ti­sel­la rin­ta­mal­la. He perus­ti­vat esi­mer­kik­si osuus­kun­nan kaupan, joka jatkoi toi­min­taan­sa vuo­si­kym­me­niä.

Kirjasto ei ottanut suo­ma­lais­ten poti­las­tie­to­ja vastaan Yhdysvaltojen tut­ki­museet­tis­ten lin­jaus­ten perus­teel­la. Laatikot lai­tet­tiin huh­ti­kuus­sa 2018 pakas­tuk­seen, jonka tar­koi­tuk­se­na on saada homei­tiöi­den määrä mah­dol­li­sim­man matalaksi. Toiveena on, että hauraat doku­men­tit eivät haper­tui­si enti­ses­tään, vaan ne voi­tai­siin järjestää ja saada tut­ki­mus­käyt­töön.

files-1614223_1920_square

Yhdysvalloissa on keväällä 2018 käyty mie­len­kiin­tois­ta kes­kus­te­lua lää­ke­tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen suurista tie­to­kan­nois­ta, jotka koostuvat kym­me­nis­tä tuhan­sis­ta rönt­gen­ku­vis­ta, ult­ra­ää­ni­tut­ki­muk­sis­ta ja muista ihmis­ke­hon skan­neis­ta. Ovatko kuvat potilaan vai lää­ke­tie­teel­lis­tä tut­ki­mus­ta tekevän yli­opis­tol­li­sen sairaalan omai­suut­ta? Ovatko ne potilaan omai­suut­ta, mutta ilman hänen suos­tu­mus­taan sairaalan käytössä?

Kalifornian osa­val­tios­sa kuvat ovat juri­di­ses­ta näkö­kul­mas­ta sairaalan omai­suut­ta, mutta tut­ki­mus­ta tehdessä niitä voi käyttää vain ano­nyy­mis­ti. Finnish Brotherhoodin poti­las­tie­dot ovat huo­mat­ta­vas­ti hen­ki­lö­koh­tai­sem­paa mate­ri­aa­lia kuin esi­mer­kik­si anonyymit keuh­kos­kan­nit. Bancroft-kirjaston päätös olla ottamatta mate­ri­aa­lia edes säi­ly­tyk­seen jättää tutkijan kiperän kysy­myk­sen eteen: pitäisikö poti­las­tie­dot tuhota laatikkoa avaamatta? Tietoja ei voi käyttää tut­ki­muk­seen, ja poti­las­tie­to­jen urk­ki­mi­nen ilman lupaa on ran­gais­ta­va teko niin Suomen kuin Yhdysvaltojen lain­sää­dän­nön mukaan. 

Mitä tutkija saisi tehdä laa­ti­kol­li­sel­la mitä mer­kil­li­sin­tä ja kut­kut­ta­vin­ta tut­ki­mus­ma­te­ri­aa­lia? Miksi Finnish Brotherhood halusi jäseniksi pyr­ki­vil­tä ter­vey­teen liittyvää, lääkärin alle­kir­joit­ta­maa tietoa? 

Pienessä otoksessa anonymisointi ei auta

Suomalaissiirtolaisten tapauk­ses­sa pseu­do­ny­mi­soin­nis­ta ei olisi apua, sillä ryhmä oli pieni ja tunnettu. Tutkijan on toki mah­dol­lis­ta ano­ny­mi­soi­da aineisto työs­tä­mäl­lä se niin, että kaikki tun­nis­tet­ta­vat piirteet koskevat useampaa henkilöä. Tällaisen radi­kaa­lin ano­ny­mi­soin­nin myötä tutkijan positio on kuitenkin liukunut hyvin kauas etno­gra­fi­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta, jossa kes­kei­ses­sä osassa on yksilön kokemus tapah­tu­mis­ta.

Tutkijalle ei jää muuta mah­dol­li­suut­ta kuin poh­dis­kel­la asiaa esi­mer­kik­si suo­ma­lais­ten ilmei­ses­sä halussa esiintyä voi­mak­kaa­na ja terveenä siir­to­lais­ryh­mä­nä, tai laajemmin Yhdysvaltojen 1900-luvun siir­to­lai­suu­den dis­kurs­sin kautta.  

Kun me käytämme tut­ki­muk­sis­sam­me mate­ri­aa­le­ja, jotka koskevat suo­ma­lais­siir­to­lai­sia Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, on meidän otettava huomioon sekä kohdemaan että EU:n lain­sää­dän­tö ja tut­ki­museet­ti­set ohjeet. Tutkimuseettiset ja yksi­tyi­syyt­tä koskevat lait ja säädökset ovat suurelta osin yhte­ne­väi­siä. Silti tut­ki­jal­ta vaaditaan tark­kaa­vai­suut­ta, eettistä peli­sil­mää ja suuri annos empatiaa, kun tut­ki­mus­kent­tä levittyy man­te­reel­ta toiselle. 

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Marjatta Kuisma

Kirjoittaja

FT Lotta Weckström on yliopistonlehtori ja opettaa Finnish Studies -ohjelmassa University of California, Berkeleyssä. Lotta teki soveltavan kielentutkimuksen alan väitöskirjatutkimuksensa suomalaistaustaisten nuorten aikuisten parissa Ruotsissa ja on julkaissut esim. monografiat “Representations of Finnishness in Sweden” (SKS 2011) ja “Suomalaisuus on kuin vahakangas” (Siirtolaisuusinstituutti 2011). Siirtolaisuuden ja etnografian lisäksi Lotta on opetustyönsä kautta kiinnostunut teknologiasta ja digitaalista pedagogiikasta. Hanna Snellman on kansatieteen professori ja Helsingin yliopiston humanististen tiedekunnan dekaani. Syksyllä 2018 hän aloittaa Helsingin yliopiston vararehtorina. Hanna on tutkinut ruotsinsuomalaisia jo parikymmentä vuotta ja julkaissut aiheesta runsaasti, esim. monografian “Sallan suurin kylä Göteborg” (SKS 2003). Hautapaikkatoiveita käsittelevä artikkeli ilmestyy teoksessa “Transnational Death” (toim. Eerika Koskinen-Koivisto, Samira Saramo & Hanna Snellman) lähiaikoina. Hanna ja Lotta tapasivat ensimmäisen kerran erään EU-tutkimushankkeen suunnittelukokouksessa vuonna 2002, ja ovat tehneet yhdessä töitä siitä lähtien. He ovat julkaisseet yhdessä artikkelin “The Apple Never Falls Far from the Tree - Or does it? Finnish Female Migrant Transnational Generations on the Swedish Labor Market”. Journal of Finnish Studies 20/2, 2017.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: