Siirtolaisuuden tutkimuksessa vanheneminen, terveys, kuolema, viimeisen lepopaikan valinta ja hautajaisten käytännön järjestelyt ovat jääneet suhteellisen vähäiselle huomiolle. Tässä artikkelissa pohdimme, kuinka lähelle voimme tutkijoina katsoa silloin, kun tutkimuksen kohteena on 1900-luvulla tai jopa aiemmin tapahtunut siirtolaisuus. Tutkimuksen kohteet ovat tällöin joko kuolleet tai heitä on haastateltu jo vuosikymmeniä sitten. Haastattelujen sijaan lähteinämme toimivatkin kirjastot, arkistot ja hautausmaat.
Kun tutkimusaineisto koskee esimerkiksi hautakiviä ja vuosikymmeniä sitten kuolleita henkilöitä, voisi ajatella ettei tutkimuseettiseen pohdiskeluun olisi yhtä lailla syytä kuin elävien kohdalla. Keneltäkään ei ainakaan tarvitse kysyä lupaa – vai täytyykö? Missä määrin tutkija voi yhdistellä eri lähteistä löytämiään tiedonmurusia ja seurata arkistoista löytämiään elämänkulun polkuja?
Tutkijan on tiedostettava suru ja ikävä, joka liittyy edesmenneisiin sukulaisiin, näitä koskeviin tietoihin ja hautoihin. Suru tulee todeksi läheisten käydessä haudoilla, lukiessaan läheisiä koskevia tekstejä, katsoessa valokuvia ja kuullessa heidän äänensä nauhoituksilta. Kansatieteilijä Eva Silvén kysyy, “how closely can we look?”. Kuinka lähelle voimme tutkijan roolissa katsoa? Kuinka lähelle voimme päästää lukijan, kun kirjoitamme hautakivistä, hautajaistoiveista ja kuolemasta tai edesmenneiden henkilöiden terveydentilasta?
EU:n tietosuoja-asetukset suojaavat ja vaikeuttavat
Toukokuussa 2018 voimaan tulleen EU:n tietosuoja-asetuksen määritelmän mukaan henkilötiedoilla tarkoitetaan kaikkia tunnistettuun tai tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön liittyviä tietoja. Ihmisen voi tunnistaa esimerkiksi nimen, sijaintitiedon tai yhden tai useamman hänelle tunnusomaisen fyysisen, fysiologisen, geneettisen, psyykkisen, taloudellisen, kulttuurisen tai sosiaalisen tekijän perusteella. Tutkimusaineistoihin voi liittyä tunnistetietoja tutkittavien lähipiiristä tai muista kolmansista henkilöistä. Myös heistä tunnistettavasti käsiteltävät tiedot kuuluvat ovat tietosuojan piiriin. Tämä seikka ei muutu, vaikka tutkittavat henkilöt olisivat kuolleet kauan sitten.
Törmäsimme nopeasti eettisyyteen ja yksityisyyden ongelmaan: miten voimme käyttää aineistoa, ja mikä on tutkimuskohteena olevien henkilöiden yksityisyyden suoja nykyisten tutkimuseettisten ohjeiden valossa? Miten vahvasti henkilön kokemuksiin liittyvää etnografista tutkimusta voi ylipäänsä tehdä nykyisten tietosuojasäädösten viidakossa?
Hautakivet ja henkilökohtainen tieto
Kansatieteilijä Hanna Snellman tutkii Ruotsissa asuvien suomalaissiirtolaisten hautapaikkatoiveita ja ajatuksia viimeisestä leposijasta. Siirtolaisten hautapaikkatoiveiden tutkiminen sai hänet pohtimaan tutkimusetiikkaa uudesta näkökulmasta.
Onko esimerkiksi eettistä valokuvata ja julkaista kuvia hautakivistä, jotka paljastavat henkilökohtaista tietoa? Vanhoissa hautakivissä on paljon tietoa, joka nykyvalossa on tietosuojan alaista: nimi, ammatti, syntymä- ja kuolinaika. Perhehaudoissa on usein vanhempien, lasten, sisarusten ja heidän puolisoidensa ja lastensa sekä usein myös muiden sukulaisten vastaavat tiedot.
Ruotsinsuomalaisten hautapaikkatoiveita koskevassa tutkimuksessa käytettävissä olisi ollut Nordiska museetin runsas, 1970-luvun alussa Ruotsin Virsbon hautausmaalta otettu valokuva-aineisto suomalaistaustaisten siirtolaisten hautamuistomerkeistä. Snellman päätti olla julkaisematta näitä kuvia. Sen sijaan hän kommentoi valikoitujen hautakivien tietoja – esimerkiksi tekstejä ja symboleja – mutta ei henkilökohtaisia tietoja. Snellman jätti julkaisuistaan pois kaiken kuvamateriaalin suojatakseen kyseessä olevien henkilöiden yksityisyyttä, vaikka kuvat olisivatkin rikastuttaneet julkaisuja.
Päätös oli vaikea. Sen lisäksi, että hautamuistomerkit ovat kauniita ja kertovat siirtolaisuushistoriasta, niistä osa on todennäköisesti myös jo tuhoutunut. Hautausmailla nykyisin yleiset laput kehottavat omaisia hoitamaan hautaa tai se poistetaan käytöstä. Todennäköisesti esimerkiksi 1920-luvulla kuolleen, Virsbon hautausmaalle haudatun suomalaistaustaisen lapsettoman palvelijattarena toimineen naisen hautaa ei enää löydy. 
Kuva: Annie Spratt/Unsplash
Nordiska museetin aineistossa vieläkin suurempi ongelma on se, kuinka turvata 1970-luvulla saman museon Migration Finland-Sverige -hankkeessa haastateltujen ruotsinsuomalaisten ja heidän läheistensä yksityisyys. Heistä on aineistossa tarkat henkilö- ja osoitetiedot. Koska suuri osa haastatelluista oli haastatteluhetkellä nuoria, heistä monet ovat yhä elossa ja olisivat uudelleen haastateltavissa. Onko eettisesti kestävää ottaa yhteyttä henkilöön, jota on haastateltu vuonna 1974 ja kertoa löytäneensä hänen yhteystietonsa arkistosta?
Kahteen haastateltavaan Snellman on ollut kontaktissa toisessa yhteydessä, koska tarvitsi luvan heistä otettujen valokuvien julkaisuun. Molemmat olivat enemmän kuin innoissaan yhteydenotosta. He antoivat luvan valokuvien ja nimien julkaisemiseen, ja uusi haastattelu oli ilman muuta mahdollinen.
Oma ääni
Varsinkin alkuperäiskansatutkimuksen piirissä tutkimuksen kohteena olevat henkilöt ovat kritisoineet sitä, että tutkimuseettisten sääntöjen nimissä heidän nimiään ei näy tutkimuksissa. Tutkijan nimi sen sijaan on kissankorkuisena kirjan kannessa. Alkuperäiskansojen edustajat peräävät oikeutta omaan ääneensä ja nimeensä itseään koskevissa tutkimuksissa.
Toisinaan tutkimukseen osallistuvat vähemmistöjen edustajat haluavat suojakseen pseudonyymin, varsinkin jos tutkimushaastatteluissa pohditaan kipeitä tai traumaattisia asioita. Pseudonymisointi tarkoittaa sitä, että henkilökohtaisesti tunnistettava materiaali korvataan keinotekoisella tunnisteilla.
Ruotsinsuomalaisten nuorten aikuisten parissa väitöskirjatutkimuksensa tehnyt lingvisti Lotta Weckström varmisti tutkimukseen osallistujien yksityisyyden antamalla heidän valita itselleen sopivan pseudonyymin. Nimivalinnat ja nimistä käydyt keskustelut muodostuivat osaksi tutkimuksen pohdintaa identiteetistä, nimen ja nimeämisen merkityksestä.
Kaikki Weckströmin tutkimukseen osallistuneet antoivat haastattelumateriaalin ja tutkijan kanssa käydyn sähköpostitse käydyn kirjeenvaihdon arkistokäyttöön sillä ehdolla, että henkilöiden ja paikkojen nimet poistetaan tai anonymisoidaan. Monilla oli tutkimuksen alussa palava halu osallistua omalla nimellään. Mitä lähemmäksi tutkimuksen julkaisua päästiin, sitä paremmaksi osallistujat kokivat pseudonyymin käytön. Kukaan ei sittenkään halunnut tulla tunnistetuksi tutkimuksesta, joka käsitteli myös epämiellyttäviä asioita ruotsinsuomalaisuuteen liittyen, ja toi esille vastahankaan kerrottua tarinaa suomalaisvähemmistön arjesta ja suomalaisuuden merkityksestä.
Typistyykö etnografia murusiksi?
Kymmenen vuotta kenttätöiden jälkeen Weckström palasi materiaalin ääreen. Hän kysyi väitöskirjatutkimukseen osallistuneilta lupaa digitoida haastattelumateriaali ja luoda vapaasti käytössä olevan ääniarkisto. Ääniarkisto-projekti oli tarkoitettu osaksi suurempaa ruotsinsuomalaisten digihumanismi-hanketta. Kaikki halusivat antaa haastattelunsa digitaaliseen arkistoon. Kun digitointityö oli loppusuoralla ja äänitteitä alettiin muokata, yksi toisensa jälkeen perui päätöksensä antaa haastattelut “internettiin kaikkien kuultavaksi”.
Kuva: Kristina Flour/Unsplash
Weckström pohti väitöskirjatutkimukseen osallistuneiden kanssa mahdollisuuksia anonymisoida materiaalia vieläkin enemmän. Loppujen lopuksi rikkaasta haastattelumateriaalista oli kuitenkin useiden poistojen ja anonymisointien jälkeen jäljellä vain tarinoiden rippeitä. Joidenkin haastateltavien mielestä oman äänen päästäminen ääniarkistoon tuntui liian henkilökohtaiselta.
Ruotsinsuomalaisten ääniarkistohanke kaatui näkymättömyyden taakkaan. Anonymisointi voi antaa tutkimukseen osallistujille mahdollisuuden saada äänensä kuuluville pseudonyymin varjossa, mutta joskus pitkälle viety anonymisointi mykistää tarinan lopullisesti.
Anonymisointi suojaa henkilöä ja antaa taustatietoa
Joskus anonymisointi kuitenkin toimii. Aikaisemmassa tutkimuksessaan Göteborgin suomalaistaustaisista Snellman loi järjestelmän, jossa haastateltujen henkilöiden pseudonyymit paljastivat etunimen alkukirjaimen perusteella syntymäajankohdan muutaman vuoden tarkkuudella.
Snellman ryhmitteli haastateltavat lapsuuden ja nuoruuden avainkokemusten perusteella samalla kirjaimella alkaviin ryhmiin. Toisessa tutkimuksessa hän antoi samalla alkukirjaimella alkavat pseudonyymit siirtolaisuuskokemukseen liittyville avainkokemuksille. Kansatieteilijä Dorothea Breier sovelsi Snellmanin menetelmää Suomessa asuvia saksalaistaustaisia käsittelevässä väitöskirjassaan. Menetelmä on osoittautunut hyväksi keinoksi suojata haastateltavien yksityisyyttä samalla, kun nimi paljastaa henkilön taustasta sopivan verran tietoa.
Kuva: Yuris Alhumaydy/Unsplash
Pian ilmestyvässä hautapaikkatoivetutkimuksessaan Snellman ryhmittelee 1970-luvun alussa Upplands Väsbyssä ja Virsbossa haastatellut suomalaiset neljään ryhmään iän perusteella. Haastateltavat, jotka olivat syntyneet ennen vuotta 1925 ja olivat siis haastatteluhetkellä viisissäkymmenissä, saavat S-kirjaimella alkavan pseudonyymin. Vuosien 1926 ja 1943 välillä syntyneet haastateltavat olivat haastatteluhetkellä nelissäkymmenissä ja saavat pseudonyymikseen T-kirjaimella alkavan etunimen. Kolmikymppiset haastateltavat (s 1935–1943) saavat tutkimuksessa A-kirjaimella alkavan pseudonyymin. Vuosina 1946–1951 syntyneet haastateltavat olivat haastatteluhetkellä parikymppisiä ja saavat pseudonyymikseen B-kirjaimella alkavan nimen. Snellman jatkaa tutkimustaan EU:n tietosuoja-asetuksen jälkeen, ja pseudonyymisysteemi toimii uusien asetusten mukaisesti yksilöä suojaten.
Berkeleyn homeinen arkisto
Toisenlaiseen tunnistettavuuden ongelmaan törmäämme Finnish Brotherhood –arkistossa, josta löytyi runsaasti suomalaissiirtolaisten terveystietoja. Meneillään olevassa hankkeessa Weckström pohtii Pohjois-Kalifornian Berkeleyssä 1900-luvun alussa perustetun Finnish Brotherhood – Lodge 21 -järjestön arkistoa.
Suomalaissiirtolaisten arkisto koostuu noin 80 pahvilaatikosta, joista osa on homeessa ja paksun pölykerroksen peitossa. Arkiston sisältö on sekaisin, eikä kronologista tai temaattista järjestystä ole lainkaan. Siirtolaisuusinstituutin ja Turun yliopiston yhteishankkeen kautta historian ja kansatieteen graduvaiheen opiskelija Heini Hämäläinen kävi laatikot läpi, tallettaen paikallishistorian kannalta merkittävät dokumentit. Laatikoiden sisältä paljastui runsaudensarvi Finnish Brotherhoodin kokouspöytäkirjoja, järjestön lehtiä, poliittisia pamfletteja, valokuvia, teatteri-ja musiikkiesitysten mainoksia sekä laatikollinen yhdistyksen jäseniksi pyrkivien suomalaisten potilastietoja. Vanhimmat dokumentit ovat 1900-luvun alusta, uusimmat 2000-luvulta. Laatikot lahjoitettiin University of California, Berkeleyn Bancroftin kirjaston kokoelmaan, joka kattaa Kalifornian paikallishistoriaa. Kokoelma sisältää runsaasti Kalifornian alkuperäisväestön ja eri siirtolaisryhmien arkistoja. Berkeleyn suomalaisyhteisö oli kaupungissa näkyvä siirtolaisryhmä, ja suomalaiset olivat avoimesti aktiivisia myös poliittisella rintamalla. He perustivat esimerkiksi osuuskunnan kaupan, joka jatkoi toimintaansa vuosikymmeniä.
Kirjasto ei ottanut suomalaisten potilastietoja vastaan Yhdysvaltojen tutkimuseettisten linjausten perusteella. Laatikot laitettiin huhtikuussa 2018 pakastukseen, jonka tarkoituksena on saada homeitiöiden määrä mahdollisimman matalaksi. Toiveena on, että hauraat dokumentit eivät hapertuisi entisestään, vaan ne voitaisiin järjestää ja saada tutkimuskäyttöön. 
Yhdysvalloissa on keväällä 2018 käyty mielenkiintoista keskustelua lääketieteellisen tutkimuksen suurista tietokannoista, jotka koostuvat kymmenistä tuhansista röntgenkuvista, ultraäänitutkimuksista ja muista ihmiskehon skanneista. Ovatko kuvat potilaan vai lääketieteellistä tutkimusta tekevän yliopistollisen sairaalan omaisuutta? Ovatko ne potilaan omaisuutta, mutta ilman hänen suostumustaan sairaalan käytössä?
Kalifornian osavaltiossa kuvat ovat juridisesta näkökulmasta sairaalan omaisuutta, mutta tutkimusta tehdessä niitä voi käyttää vain anonyymisti. Finnish Brotherhoodin potilastiedot ovat huomattavasti henkilökohtaisempaa materiaalia kuin esimerkiksi anonyymit keuhkoskannit. Bancroft-kirjaston päätös olla ottamatta materiaalia edes säilytykseen jättää tutkijan kiperän kysymyksen eteen: pitäisikö potilastiedot tuhota laatikkoa avaamatta? Tietoja ei voi käyttää tutkimukseen, ja potilastietojen urkkiminen ilman lupaa on rangaistava teko niin Suomen kuin Yhdysvaltojen lainsäädännön mukaan.
Mitä tutkija saisi tehdä laatikollisella mitä merkillisintä ja kutkuttavinta tutkimusmateriaalia? Miksi Finnish Brotherhood halusi jäseniksi pyrkiviltä terveyteen liittyvää, lääkärin allekirjoittamaa tietoa?
Pienessä otoksessa anonymisointi ei auta
Suomalaissiirtolaisten tapauksessa pseudonymisoinnista ei olisi apua, sillä ryhmä oli pieni ja tunnettu. Tutkijan on toki mahdollista anonymisoida aineisto työstämällä se niin, että kaikki tunnistettavat piirteet koskevat useampaa henkilöä. Tällaisen radikaalin anonymisoinnin myötä tutkijan positio on kuitenkin liukunut hyvin kauas etnografisesta tutkimuksesta, jossa keskeisessä osassa on yksilön kokemus tapahtumista.
Tutkijalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin pohdiskella asiaa esimerkiksi suomalaisten ilmeisessä halussa esiintyä voimakkaana ja terveenä siirtolaisryhmänä, tai laajemmin Yhdysvaltojen 1900-luvun siirtolaisuuden diskurssin kautta.
Kun me käytämme tutkimuksissamme materiaaleja, jotka koskevat suomalaissiirtolaisia Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, on meidän otettava huomioon sekä kohdemaan että EU:n lainsäädäntö ja tutkimuseettiset ohjeet. Tutkimuseettiset ja yksityisyyttä koskevat lait ja säädökset ovat suurelta osin yhteneväisiä. Silti tutkijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta, eettistä pelisilmää ja suuri annos empatiaa, kun tutkimuskenttä levittyy mantereelta toiselle.
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
