Muutto paljastaa tavarapaljouden

Siivosin tänään auto­tal­lia. Voi elämä. Ylimääräinen säi­ly­tys­ti­la on selvästi saa­ta­nas­ta. Aina mä vannon muut­tu­va­ni ham­straa­jas­ta jär­jes­tyk­sen ihmiseksi. Rikkinäiset tavarat pitäis hävittää heti eikä säilöä odot­ta­maan parempia aikoja. Voi älytön miten paljon turhaa kamaa täällä on. Ja sitten nuo varas­tos­ta toiseen kul­keu­tu­vat muistojen laatikot, muuttuuko ne joskus arvok­kaik­si vai onkohan ne vaan aina yhtä turhia? –Hilla

Arkielämällä on taipumus kerryttää tavaroita huo­maa­mat­to­mas­ti kotien eri­lai­siin säi­ly­tys­ti­loi­hin. Tavarapaljoudet pal­jas­tu­vat pii­lois­taan vasta, kun jokin häi­rit­se­vä tapahtuma pakottaa ne esille. Tällaisia häi­rit­se­viä arkie­lä­män katkoksia ovat esi­mer­kik­si suur­sii­vous, per­he­suh­tei­den muutokset – tai muutto.

Muuttaminen pakottaa koh­taa­maan ja käsit­te­le­mään koteihin vaivihkaa ker­ty­nei­tä tavaroita lajit­te­le­mal­la, pak­kaa­mal­la, kan­ta­mal­la ja sijoit­te­le­mal­la uudelleen. Muuton kat­kok­ses­sa jokainen esine joutuu arvioin­nin kohteeksi, kun muuttajat miettivät, mil­lais­ten tava­roi­den kanssa elämää halutaan jatkaa uudessa asunnossa. Näissä pie­ni­muo­toi­sis­sa krii­seis­sä suhde esi­nei­siin tulee esiin arki­päi­väi­syy­den sumusta, ja esi­ne­suh­de paljastuu tutkijan tar­kas­tel­ta­vak­si.

Tähän kat­kok­seen kiin­nit­tyy sosio­lo­gi­nen tut­ki­muk­se­ni arkisista esi­ne­suh­teis­ta. Erityisen kiin­nos­tu­nut olin säi­lyt­tä­mi­sen ja luo­pu­mi­sen välisestä jän­nit­tees­tä. Minua kiinnosti, miksi kodit ovat niin täynnä tavaraa, vaikka samalla puhutaan pois­heit­to­yh­teis­kun­nas­ta, suun­ni­tel­lus­ta van­he­ne­mi­ses­ta, jat­ku­vas­ta uutuu­den­hi­mos­ta ja yhä kas­va­vis­ta jäte­vuo­ris­ta. Näiden puheiden perus­teel­la luulisi, että nykyih­mi­set olisivat luo­pu­mi­sen mes­ta­rei­ta. Silti kodit tuntuvat natisevan lii­tok­sis­saan niihin vaivihkaa ker­ty­nei­den tava­roi­den määristä. 

Keräsin väi­tös­tut­ki­mus­ta­ni varten muut­to­kir­joi­tuk­sia yhteis­työs­sä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Kilpailutekstejä kertyi melkein 500 sivua yhteensä 80 vas­taa­jal­ta. Täydensin aineistoa pyy­tä­mäl­lä ihmisiä kir­joit­ta­maan päi­vä­kir­jaa muu­tois­taan. Täydensin kir­jal­lis­ta mate­ri­aa­lia koke­muk­sel­li­sel­la etno­gra­fi­sel­la kent­tä­työl­lä: osal­lis­tu­mal­la muut­toi­hin tal­kooa­pu­lai­se­na. Pakkasin, puhdistin ja kannoin tavaroita yhdessä tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­vien ihmisten kanssa. Kulkiessani mukana muutoissa sain huomata, että tava­roi­den kar­si­mi­nen oli hyvin vai­val­lois­ta työtä.

Vyyhtien karsimista

Ajattelin etukäteen, että esi­ne­suh­teet olisivat muut­tu­neet ohuiksi, ja että muuton yhtey­des­sä luo­pu­mi­nen olisi suo­ra­vii­vais­ta. Kävi ilmi, että luo­pu­mi­nen on kaikkea muuta. Kertakäyttötavarat ja selkeästi roskiksi mää­rit­ty­vät esineet kyllä hei­tet­tiin menemään huo­let­to­mas­ti, mutta ne muo­dos­ta­vat vain pienen osan koteihin ker­ty­vis­tä tava­ra­mää­ris­tä. Kodit olivat täynnä hankalia raja­ta­pauk­sia, joita ei haluttu pitää, mutta jotka eivät olleet ihan ros­kia­kaan. Niistä luo­pu­mi­nen vaati vai­van­nä­köä ja neu­vot­te­lui­ta.

Aloin hahmottaa esineiden ja ihmisten suhdetta vyyhtinä, johon sot­keen­tuu monen­lai­sia ele­ment­te­jä. Tunteet, muistot, arvot ja arvos­tuk­set sekä ruti­noi­tu­neet käyt­tö­ta­vat muo­dos­ta­vat sotkuisen vyyh­dis­tön ihmisistä ja heidän esi­neis­tään. Esineet kiin­nit­tä­vät ihmisiä aikaan, paik­koi­hin ja toisiin ihmisiin.

Olen nimennyt muuton ensim­mäi­sen vaiheen kar­si­mi­sek­si, koska se käytetään usein tilai­suu­te­na ”heittää ulos turha krääsä” ja pohtia ”mitä oikeasti tarvitsee ja mistä on aika luopua”, kuten eräs kir­joit­ta­ja tiivistää. Ihmiset luopuvat esi­neis­tään mah­dut­taak­seen tavaransa muut­toau­toon, pie­nem­pään asuntoon tai puh­dis­taak­seen ympä­ris­töään yli­mää­räi­sel­tä rojulta. Muuttokarsinta on kuitenkin myös laajemmin ”elämän buut­taa­mis­ta”, päät­tä­väis­tä suun­taa­mis­ta onneen, men­nei­syy­den ja tule­vai­suu­den muok­kaa­mis­ta ja rutiinien uusimista. 

Karsimisvaiheessa joudutaan päät­tä­mään, millä tavoin voidaan luopua esineistä, jotka suljetaan ulos tulevasta asunnosta. Tunnistin aineis­tos­ta­ni jopa 45 erilaista kanavaa, joita pitkin esineet vir­ta­si­vat pois kodeista. Yleisimpiä luo­pu­mi­sen kanavia olivat lah­joit­ta­mi­nen lähei­sil­le ja eri­lai­siin hyvän­te­ke­väi­syys­ke­räyk­siin sekä säi­lö­mi­nen mitä mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sim­piin varas­to­ti­loi­hin.

Kuva: Simson Petrol (CC0)

Lahjoittamalla luopuminen

Esineistä luo­pu­mi­nen lah­joit­ta­mal­la on tyy­pil­lis­tä muuttojen yhtey­des­sä. Esineitä lah­joi­te­taan paitsi suku­lai­sil­le ja ystäville, myös monen­lais­ten epä­vi­ral­lis­ten kanavien kautta tar­vit­se­vil­le. Sosiaalisen median lah­joi­tus­ka­na­vat ovat ahkerassa käytössä, samoin kuin hyvän­te­ke­väi­syys­ke­räyk­set.

Muuttolahjoittaminen poikkeaa tavan­omai­sis­ta, juh­la­ti­lan­tei­siin liit­ty­vis­tä lah­ja­käy­tän­nöis­tä kauniine pape­ri­kää­rei­neen ja saa­te­kort­tei­neen. Muuttolahjat ovat arkisia esineitä, joita annetaan niitä tar­vit­se­vil­le ihmisille tai lähei­sil­le, jotka osuvat muut­to­kar­sin­nan aikana kylään.

Muuttolahja on luon­teel­taan vas­ta­vuo­roi­nen. Lahjan saaja on myös antaja: hän antaa lah­joit­ta­jal­le kun­nial­li­sen keinon päästä eroon esineestä. Kun esineitä on loput­to­mas­ti mutta tilaa rajal­li­ses­ti, lahjan vas­taa­not­ta­mi­ses­ta tuleekin ante­liai­suut­ta.

Säilömällä luopuminen

Vanhemmat antavat lap­sil­leen tava­ran­säi­lyt­tä­mis­lah­jo­ja tar­jo­tes­saan oman kotinsa luo­pu­mi­sen kanavaksi. Usein van­hem­mil­le ja muille lähei­sil­le anne­taan­kin esineitä pel­käs­tään ”hoitoon”, odot­ta­maan että muuttaja joskus tarvitsee esinettä uudelleen. Kirjoittajat rapor­toi­vat säi­lö­vän­sä ja lah­joit­ta­van­sa yli­mää­räi­siä tava­roi­taan esi­mer­kik­si van­hem­mil­leen ja appi­van­hem­mil­leen. Nimimerkki Reetta kuvaa muut­to­päi­vä­kir­jas­saan, kuinka hän vuokrasi perä­kär­ryn ja ajoi monta sataa kilo­met­riä vie­däk­seen äidilleen vaa­te­kaa­pin, jota ei itse enää tarvinnut. ”Olen niin iloinen, että kaapille löytyi paikka”, hän kir­joit­taa.

Iäkkäämmät kir­joi­tus­kil­pai­lun kir­joit­ta­jat pitävät lasten tapaa säilöä tavaroita lap­suu­den­ko­tiin melko epä­mie­lui­sa­na ilmiönä. Eräskin kir­joit­taa pahinta olevan, kun lapset sanovat, että pitää säilyttää heidän leik­ki­ka­lu­jaan ja ensim­mäi­siä tie­to­ko­nei­taan, mutta kukaan ei koskaan vie mitään mat­kas­saan: ”Kun tyttäreni on muuttanut useampaan kertaan, hänen yli­jää­mä­ta­va­ran­sa kasau­tu­vat meille hävi­tet­tä­väk­si. Juuri nyt yksi auto­tal­leis­tam­me on täynnä hänen kalus­tei­taan, kuu­kau­dek­si, hän lupasi. Taitaa venyä.” 

Paitsi van­hem­pien kodit, myös auto­tal­lit, varastot, kesämökit ja ullakot toimivat muuttojen yhtey­des­sä mer­ki­tyk­sel­lis­ten tava­roi­den välia­se­mi­na. Kotien ulko­puo­lel­le varas­toi­daan suku­pol­vien mate­ri­aa­lis­ta muistia, joka ei pieniin kau­pun­kia­sun­toi­hin mahtuisi ja jota tiheään muuttavat eivät voi kuljettaa mukanaan.

muutto7

Kuva: Rodion Kutsaev (CC0)

Luopumisen vaikeudesta

Muiden tavaroita on helpompi pitää tar­peet­to­ma­na yli­mää­rä­nä kuin omia. Ikääntyneiden muutoissa auttavat lapset saat­toi­vat viedä jäte­säk­ki­tol­kul­la van­hem­pien­sa tavaraa suoraan roskiin, vaikka luo­pu­mi­nen ”käytön pyhit­tä­mis­tä” tava­rois­ta tuntuikin muut­ta­jis­ta itsestään pahalta:

Poikani kul­jet­ti­vat mustissa muo­vi­sä­keis­sä kanssani keräys­laa­ti­koi­hin vaatteita, perä­kär­ryl­lä vietiin kaupungin mak­sul­li­sel­le kaa­to­pai­kal­le puu­ta­va­roi­ta, rauta roinaa seka­lais­ta jätettä 15 e kuorma. Sen kahden viikon aikana lahjoitin käyt­tö­kel­poi­sia huo­ne­ka­lu­ja kier­rä­tyk­seen, mm. nah­ka­soh­va­ka­lus­ton n. 35 vuotta vanhan, kir­ja­hyl­ly­jä, kir­joi­tus­pöy­tä, 40 vuotta sitten kutomani koristeen. Pojilleni eivät juuri mitkään vanhat kalus­tee­ni ole käyt­tö­kel­poi­sia. Autotallista jotkut työkalut ottivat vaikka arvelivat onko niillä isän vanhoilla työ­ka­luil­la käyttöä. Muistaakseni höy­lä­penk­ki kelpasi.

Kirjoittaja kuvailee tarkasti, kuinka pit­kä­ai­kai­ses­ta kodista muu­tet­taes­sa yli­mää­räi­sis­tä tava­rois­ta luovutaan lah­joit­ta­mal­la sekä viemällä keräys­pis­tei­siin ja kaa­to­pai­kal­le. Tavarat eivät kuvauk­ses­sa enää hahmotu yksit­täi­si­nä esineinä vaan jäte­sä­kil­li­si­nä ja perä­kär­ry­kuor­mal­li­si­na. Erikseen lue­tel­luis­ta esineistä lapsille kelpaavat vain työkalut ja höy­lä­penk­ki.

Vanhuudenmuuttojen kuvauk­sis­sa traa­gi­sin­ta onkin usein se, etteivät omat mer­ki­tyk­sel­li­set esineet enää kelpaa jäl­ki­pol­vil­le, monesti eivät edes hyvän­te­ke­väi­syy­teen. Eräskin kir­joit­ta­ja toteaa, että ”jos tyttäreni joskus tap­pe­le­vat perin­nös­tä­ni, niin siitä, kumman ei tarvitse sitä vas­taa­not­taa”.

Muutto puhdistautumisena

Itsensä elä­män­ta­pa­muut­ta­jak­si mää­rit­te­le­väl­le kir­joit­ta­jal­le usein toistuva asunnon vaihto on rai­kas­ta­va kokemus, jota ilman ”olisimme tukossa ja juut­tu­nei­ta”. Muuttoa ei ole turhaan kutsuttu ”muistojen pin­ta­re­mon­tik­si”, sillä esi­neym­pä­ris­tön jär­jes­tä­mi­nen on myös muistin jär­jes­tä­mis­tä ja kou­li­mis­ta. Esineiden kar­si­mi­nen ja vali­koi­mi­nen avautuu mah­dol­li­suu­te­na suun­tau­tua tule­vai­suu­teen ja hallita men­nei­syyt­tä: ”Tavaran myötä puhdistaa vanhoja muistoja ja siivoaa päätään. Olen säi­lyt­tä­nyt vanhasta hyvät muistot ja kauniit esineet”, kir­joit­taa Hilla muut­to­päi­vä­kir­jas­saan.

Muutossa tehdään tiliä men­nei­syy­den kanssa. Palataan ”kellariin tai lipaston pohjalle” hau­dat­tui­hin asioihin ja mietitään, mitä oikeasti tarvitaan ja mistä on aika luopua. Muuton tava­rain­ven­taa­rio on laa­jem­min­kin eletyn elämän ja arjen inven­taa­rio.

Rumat ja rik­ki­näi­set esineet eivät ole vain fyy­si­ses­ti epä­miel­lyt­tä­viä tai hajon­nei­ta, vaan ne eivät enää kykene kan­nat­te­le­maan toimintaa sillä tavoin kuin pitäisi. Ne kantavat ”rumaa” muistoa tai ovat ”rikki” ohjaa­mal­la vää­rän­lai­seen toi­min­taan. Ne eivät enää suuntaa omis­ta­jaan­sa onneen.

Sietämättömän merkitykselliset esineet

Lotta Sjöberg (2011) Family Living. Den Ostädade Sanningen. ©Lotta Sjöberg.

Toiveikkaan päät­tä­väi­nen pyrkimys kohti onnea tai parempaa elämää näkyy eri­tyi­ses­ti isoissa elä­män­muu­tos­ti­lan­teis­sa, kuten erojen yhtey­des­sä. Laura kir­joit­taa kivuliaan eron yhtey­des­sä päät­tä­neen­sä, että ”tämä on hyvä asia ja mah­dol­li­suus, vaikka kuinka saa­ta­nas­ti sattuisi”. Hän rakentaa uuteen väliai­kai­seen asun­toon­sa onnea kerää­mäl­lä ympä­ril­leen vain esineitä, joita itse rakastaa: kirjoja, vanhoja huo­ne­ka­lu­ja, kauniita perin­tö­lii­no­ja. Kaikki entisestä puo­li­sos­ta muis­tut­ta­va on karsittu pois.

Tavaroiden lajit­te­le­mi­nen muutossa voi olla tera­peut­tis­ta työtä, jolla elä­män­muu­tos­ta tehdään kon­kreet­ti­sek­si ja todeksi. Iäkäs kir­joit­ta­ja kertoo hävit­tä­neen­sä miehensä kuoleman jälkeen heidän yhdessä ostamansa tum­man­sä­vyi­set huo­ne­ka­lut: mustan pöydän ja tuolit sekä nahkaisen kul­ma­soh­van. Hän ei kestänyt mustaa ympä­ril­lään, kun ”mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi”.

Joskus tule­vai­suu­teen suun­taa­vis­ta esineistä luo­pu­mi­nen voi tar­koit­taa elämän rajal­li­suu­den myön­tä­mis­tä, elämää kan­nat­ta­neis­ta unelmista luo­pu­mis­ta. Pienempään vanhuuden asuntoon muuttoa val­mis­te­le­va kir­joit­ta­ja kertoo jou­tu­van­sa hävit­tä­mään muutossa tärkeää kan­gas­ta­va­raa ja käsi­työ­leh­tiä, koska terveys ei enää kestä käsi­töi­den tekemistä.

Näissä luo­pu­mi­sis­sa ei ole kyse siitä, ettei­vät­kö esineet olisi mer­ki­tyk­sel­li­siä ja niihin liittyvät muistot tärkeitä. Kyse on pikem­min­kin siitä, että ne ovat sie­tä­mät­tö­män mer­ki­tyk­sel­li­siä. Esineet sitovat kiinni taak­se­jää­nee­seen ja mah­dot­to­maan. Niistä on luo­vut­ta­va, jotta elämä voi jatkua.

Rutiinien uudistaminen

Tiloihin ja joka­päi­väi­siin käyt­tö­esi­nei­siin kiin­nit­ty­nyt toi­min­nal­li­nen, kehol­li­nen muisti on muu­tok­ses­sa muu­tet­taes­sa asunnosta toiseen. Pitkään asutussa kodissa reitin kyl­py­huo­nee­seen ja sieltä kah­vin­keit­ti­mel­le osaa kulkea aamuisin vaikka silmät sul­jet­tui­na, ruumiin muistin varassa. Uudessa asunnossa nämä ajan saatossa kehon muistiin tal­lau­tu­neet polut kor­vau­tu­vat uusilla. Osa rutii­neis­ta kulkeutuu uuteen kotiin arkisten käyt­tö­esi­nei­den mukana. Kahvinkeittimen kahva tuntuu samalta uudessa kodissa kuin van­has­sa­kin, vaikka keitin, kah­vi­ku­pit ja kah­vin­pu­rut löytyvät eri paikoista. Muuttotilanteessa arvioi­daan myös huo­maa­mat­to­mas­ti joka­päi­väis­tä toimintaa kan­nat­te­le­vien esineiden käyt­tö­kel­poi­suus osana kodin rutiineja. 

Kun käyt­tö­esi­neet lakkaavat tukemasta toimintaa, johon ne on tar­koi­tet­tu, ne lakkaavat olemasta nöyriä ja hiljaisia mah­dol­lis­ta­jia. Kuten Sarin ja Kain muu­tos­saan hylkäämä vanha patja ”ihmi­sen­mal­li­si­ne pai­nau­mi­neen”, ne alkavat joskus kivu­li­aas­ti­kin muis­tut­taa ole­mas­sao­los­taan ja vaatia jatkuvaa huomiota. Tällaiset sopi­muk­sen­sa irti sanoneet esineet saavat usein mennä muuttoa edel­tä­väs­sä rai­vauk­ses­sa. Samalla muut­to­kar­sin­ta avautuu jälleen uuden­lai­sek­si muu­tos­koh­dak­si, jossa on mah­dol­lis­ta uudistaa ruumiin muistiin kai­ver­tu­neet käytännöt, totun­nai­set tavat toimia ja käyttää esineitä. Esimerkiksi 2010-luvulla on yhä taval­li­sem­paa luopua muuton yhtey­des­sä yli­mää­räi­sis­tä hyllyistä ja siirtyä kulut­ta­maan kirjat, elokuvat ja musiikki digi­taa­li­ses­sa muodossa.

Esinesuhteiden vyyhdit

Vaikka kai­ken­lai­sia tavaroita suljetaan muutossa ulos kodeista, ihmiset näkevät kovasti vaivaa huo­leh­tiak­seen esi­neis­tään, luo­puak­seen niistä ”oikein” ja väl­tel­läk­seen niiden muun­tu­mis­ta joksikin muuksi, esi­mer­kik­si jätteeksi. He pyrkivät säilömään esineet muut­tu­mat­to­mi­na eri­lai­sil­la välia­se­mil­la tai siir­tä­mään ne jatkamaan elämäänsä toisaalla.

Esineiden käsit­te­le­mi­nen, fyysinen koh­taa­mi­nen ja kos­ket­ta­mi­nen vai­kut­ta­vat pitävän niitä elämän pyör­teis­sä ja siten vah­vis­ta­van esineiden ja ihmisten välistä vyyh­ti­mäis­tä sidoksia. Mitä enemmän tunteiden, muistojen ja rutii­nei­den kiin­nik­kei­tä esi­ne­vyyh­dis­sä on, sitä enemmän siitä kannetaan vastuuta ja sitä enemmän vai­van­nä­köä siitä luo­pu­mi­nen edel­lyt­tää.

muutto9

Kuva: Pixabay (CC0)

Aineisto:

Elämää muut­to­laa­ti­kois­sa -kir­joi­tus­kil­van tekstit. Muuttokokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, perinteen ja nyky­kult­tuu­rin kokoelma (ent. Kansanrunousarkisto).

Muuttopäiväkirjat (lai­nauk­set nimi­mer­keil­lä). Veera Kinnusen hallussa.

Kirjoitus perustuu YTT Veera Kinnusen väi­tös­kir­jaan Tavarat tiellä: Sosiologinen tutkimus esi­ne­suh­teis­ta muutossa (LUP, 2017).

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: Ben Neale (CC0)

Kirjoittaja

YTT Veera Kinnunen on kiinnostunut arkisesta asumisesta, tavarapaljoudesta ja jätteestä. Kinnunen toimii tällä hetkellä sosiologian yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?

Jalkapallon MM-kisojen aikaan valtava joukko ihmisiä kaikkialla maailmassa siirtyy väliaikaisesti edustamaan jotakin muuta kansalaisuutta kuin sitä, johon hänet normaalissa arjessa liitetään. Maailman suosituin ja seuratuin urheilulaji kietoutuu kiinnostavilla tavoilla nationalismiin ja lainattuihin identiteetteihin.

Suomessa aivovammautuu vuosittain arviolta 20 000 ihmistä. Arvio lienee alimitoitettu, sillä suuri osa etenkin lievistä aivovammoista jää kokonaan toteamatta. Ne saatetaan myös todeta “aivotärähdyksiksi”, joista toipuu ennalleen. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu. Joskus päähän osuu kovempaa, ja se voi mullistaa henkilön koko maailman.

Breakdancen liikekieli on vahvaa ja maskuliinista. Siihen kuuluu paljon voimaa ja tarkkuutta vaativia liikkeitä, pysäytyksiä ja hyppyjä. Toisaalta sen historiaan ja lajin kulttuuriin kuuluu hauskanpito ja yleisön viihdyttäminen. Mitä breakdance merkitsee sen harrastajille ja heidän identiteetin kokemukselleen?