Sodankylän elokuvajuhlat: yö on päivä ja yleisö käy lavalla

Tänäkin kesänä ympäri Suomea jär­jes­te­tään satoja fes­ti­vaa­le­ja. Paitsi viih­ty­mis­tä, fes­ti­vaa­lit tarjoavat areenan har­joit­taa ant­ro­po­lo­gis­ta katsetta.

Suomen kan­sain­vä­li­ses­ti tunnetuin elo­ku­va­fes­ti­vaa­li Sodankylän elo­ku­va­juh­lat jär­jes­tet­tiin kesäkuun puo­li­vä­lis­sä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen fes­ti­vaa­lin aikana tarjolla oli yli 150 elo­ku­va­näy­tös­tä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammat­ti­lai­sia, van­nou­tu­nei­ta har­ras­ta­jia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulko­mail­ta.

Sodankylän elo­ku­va­juh­lat, tut­ta­val­li­sem­min Sodis, on monessa mielessä epä­tyy­pil­li­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li. Siellä ei yleisön suosikkia lukuun ottamatta jaeta palkintoa, eikä elokuvia ole myöskään jaoteltu tee­moit­tain. Sodankylässä ei yleensä myöskään ole ennalta mää­ri­tel­tyä kantavaa teemaa, vaan ohjel­ma­run­ko syntyy kunakin vuonna paikalle kut­sut­tu­jen elo­ku­van­te­ki­jöi­den töistä. Tänä vuonna vieraiksi oli kutsuttu muun muassa tšadi­lais­taus­tai­nen ohjaaja Mahamet-Saleh Haroun, joka käsit­te­lee elo­ku­vis­saan Tšadin sisäl­lis­so­dan vai­ku­tuk­sia, sekä äärim­mäi­siin aiheisiin tarttuva sveit­si­läi­soh­jaa­ja Barbet Schroeder.

Olen vie­rail­lut Sodankylässä muutaman kerran aiemmin, mutta tällä kertaa lähdin havain­noi­maan tapah­tu­maa tie­toi­ses­ti ant­ro­po­lo­gi­sel­la katseella. Päädyin ver­taa­maan tapah­tu­maa kau­pun­ki­fes­ti­vaa­lei­hin, jotka ovat oma pää­asial­li­nen kos­ke­tus­pin­ta­ni fes­ti­vaa­li­maa­il­maan.

Sirkustelttoja ja nimekkäitä katuja

Festivaalit ovat moni­syi­siä sosi­aa­li­sia tapah­tu­mia, jotka kiin­nos­ta­vat ant­ro­po­lo­ge­ja. Festivaaleja löytyy kaik­kial­ta maa­il­mas­ta, ja niiden kautta on tar­kas­tel­tu etenkin tapah­tu­mien laajempia sosi­aa­li­sia ja poliit­ti­sia kon­teks­te­ja. Ne myös kääntävät usein arkisia asioita nurin kurin juhlan ajaksi.

900-henkinen jono lop­puun­myy­dyn näytöksen edessä viittaa siihen, että ainakin väes­tö­ti­las­tot kääntyvät fes­ti­vaa­lin ajaksi pää­lael­leen Sodankylässä. Reilun 8500 asukkaan kuntaan saapuu fes­ti­vaa­lia varten noin 300 tal­koo­lais­ta. Festivaaliyleisön tarkasta luku­mää­räs­tä ei ole tietoa, mutta osviittaa antaa myytyjen elo­ku­va­lip­pu­jen lukumäärä, joka tänä vuonna oli yli 28 000. Katugallupin perus­teel­la yleisö koostuu niin pai­kal­li­sis­ta, kauempaa Suomesta kuin ulko­mail­ta saa­pu­neis­ta seu­rueis­ta.

Taloudellinen vaikutus pai­kal­li­sil­le toi­mi­joil­le lienee huo­mat­ta­va. Paikallinen pit­se­rian­pi­tä­jä kertoo, että toisin kuin taval­li­se­na viikkona, ravintola on fes­ti­vaa­lin ajan auki poik­keuk­sel­li­ses­ti myös arkena. Pitsojen menekki on monin­ker­tai­nen. Monet sodan­ky­lä­läi­set hankkivat lisä­tie­nes­te­jä fes­ti­vaa­lin ajan eri tavoin. Yhdet perus­ta­vat piha­maal­leen saunan, toiset laittavat asuntonsa väliai­kai­ses­ti vuokralle ja lähtevät itse mökille, suku­lais­ten tai ystävien luokse – tai kuten naa­pu­ris­sam­me, oman talonsa nur­mi­kol­le telt­tai­le­maan.

Festivaali näkyy myös kunnan raken­nuk­sis­sa ja pai­kan­ni­mis­tös­sä. Näytöspaikkoina toimivat pai­kal­li­nen Lapinsuu-elo­ku­va­teat­te­ri, kaksi paikalle tuotua sir­kus­telt­taa sekä Sodankylän koulun juhlasali. Koulua sivuaa fes­ti­vaa­lin yhden perus­ta­jan nimeä kantava Peter von Baghin katu ja sivum­mal­la pääsee kulkemaan ensim­mäi­sen ulko­mai­sen ohjaa­ja­vie­raan mukaan nimettyä Samuel Fuller Street:iä pitkin. Ennen Ravintola Seitana tunnettu kuppila puo­les­taan muuttuu fes­ti­vaa­lin ajaksi Kinopubiksi.

MSFF_2017_ABJ_ke_-8

Kuva: Sodankylän elo­ku­va­juh­lat /​Anna Björklund

Elokuvat yöttömässä yössä

Muuttuvan maiseman ja talou­del­lis­ten vai­ku­tus­ten lisäksi ant­ro­po­lo­git ovat tar­kas­tel­leet fes­ti­vaa­le­ja muun muassa koke­muk­sel­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

Aloitetaan matkasta: pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta Sodankylä sijaitsee reilu 900 kilo­met­riä Helsingistä poh­joi­seen. Festivaalille suun­taa­vil­la on omat mat­kan­teon perin­teen­sä. Siinä missä yhdelle fes­ta­ri­moo­di alkaa yöjunan ravin­to­la­vau­nus­ta, toinen haluaa ehdot­to­mas­ti pysähtyä 13-tuntisen auto­mat­kan aikana pulah­ta­maan johonkin reitin varrella olevista järvistä. Kulkuvälineestä riip­pu­mat­ta matka kestää etelästä saa­pu­val­le kauan. Sodankylään — kuten muillekin koti­paik­ka­kun­nan ulko­puo­lel­la jär­jes­te­tyil­le fes­ti­vaa­leil­le — läh­te­mäl­lä sitoutuu viet­tä­mään samojen ihmisten kanssa useamman päivän. Festivaalilta ei pääse samalla tavalla kotiin vetäy­ty­mään kuten vaikka omassa koti­kau­pun­gis­sa­ni jär­jes­te­tyil­tä kau­pun­ki­fes­ta­reil­ta.

Ajallisesti fes­ti­vaa­lil­la hylätään arjen kon­ven­tiot. Lapin yöt­tö­mäs­sä yössä elokuvat pyörivät läpi vuo­ro­kau­den, eikä taval­li­ses­ta vuo­ro­kausi­ryt­mis­tä ole tie­toa­kaan. Tunnelma on sur­rea­lis­ti­nen, kun astuu elo­ku­va­sa­lis­ta ulos kahdelta yöllä ja kohtaa nousevan auringon. Seuraavan näytöksen jälkeen aamuau­rin­ko jo porottaa. Tuntuu, että yön voisi skipata kokonaan. Moni skip­paa­kin. Festivaalialueen vieressä virtaava Kitisenjoen ranta täyttyy aamun pik­ku­tun­neil­la, ja majoi­tuk­seen kömmitään kun kömmitään.

Elokuvasalin hämärässä yön val­vo­mi­ses­ta väsyneet katsojat tunnistaa pilk­ki­vis­tä päistä.

Sodankylässä on läsnä myös ritu­aa­leil­le tyy­pil­li­siä piirteitä, kuten vas­ta­koh­tai­suuk­sien koh­taa­mi­nen ja roolien sekoit­tu­mi­nen. Menomatkalla junassa tapaamani kut­su­vie­ras kuvasi fes­ti­vaa­lia sanoilla “alhaisen ja ylhäisen liitto”. Maisema ja puitteet ovat kaukana muiden tun­net­tu­jen elo­ku­va­fes­ti­vaa­lien hohdosta. Pitkälti ele­ment­ti­ta­lois­ta koostuvan Sodankylän keskustan este­tiik­ka on karu, eikä kau­pun­ki­fes­ti­vaa­le­ja lei­maa­vas­ta ruo­ka­hi­fis­te­lys­tä ole tie­toa­kaan.

Muilta fes­ti­vaa­leil­ta tuttujen punaisten mattojen sijaan kut­su­vie­raat sulau­tu­vat näytösten ulko­puo­lel­la osaksi muuta yleisöä, mikä tekee tun­nel­mas­ta mut­kat­to­man. Hierarkiaa käsi­tel­lään kut­su­vie­rai­den ja tal­koo­lais­ten välisellä jal­ka­pal­lo-ottelulla. Perinteisesti lau­an­tai­na aamu­päi­väs­tä jär­jes­tet­tä­vä ottelun var­si­nai­nen peliaika päättyy kuulemma aina tasa­pe­liin. Voittaja sel­vi­te­tään ran­gais­tus­lau­kaus­kil­pai­lul­la.

Varsinaisen elo­ku­vaoh­jel­man lisäksi koke­neem­mat fes­ti­vaa­li­vie­raat osaavat odottaa liutaa joka­vuo­ti­sia kurio­si­teet­te­ja, kuten yleisön kut­su­mis­ta lavalle karao­ke­näy­tök­sen aikana. Tietty anar­kis­ti­suus ja omaeh­toi­suus onkin läsnä myös muussa teke­mi­ses­sä. Anarkistisuus on eräs fes­ti­vaa­lien ja kar­ne­vaa­lien tyy­pil­li­sis­tä piir­teis­tä. Sääntöjen väliai­kai­sel­la kumoa­mi­sel­la on ant­ro­po­lo­gien mukaan tärkeä rooli sosi­aa­lis­ten hie­rar­kioi­den uusin­ta­ja­na ja yhteen­kuu­lu­vuu­den luojana.

Rajattu paikka, epä­nor­maa­li vuo­ro­kausi­ryt­mi, aistien voi­mak­kuus, omat säännöt ja roolien sekoit­tu­mi­nen ovat kaikki fes­ti­vaa­li­ko­ke­mus­ta voi­mis­ta­via piirteitä. Samoja ele­ment­te­jä voi bongata tänä kesänä myös muilta fes­ti­vaa­leil­ta. Tunnistatko samat koke­muk­seen vai­kut­ta­vat tekijät vaikkapa rock- tai iskel­mä­musii­kin fes­ti­vaa­lil­ta?

Mikä sitten tekee Sodankylästä erityisen? Festivaalin suola on tiukka fokus elo­ku­vis­sa, joiden kat­so­mis­ta varten paikalle on saavuttu. Näytöksiä täy­den­tä­vät kut­su­vie­rai­den hauskat, kos­ket­ta­vat ja absurdit anek­doo­tit elo­ku­van­teos­ta.

Joskus nämä tarinat ovat myös sisäl­tö­va­roi­tuk­sen vaativia. Esimerkiksi Barbet Schroederin Ugandan entistä dik­taat­to­ria Idi Aminia käsit­te­le­väs­sä General Idi Amin Dada: A Self Portrait (1974) -doku­men­tis­sa näytetyt kro­ko­tii­lit saavat uuden mer­ki­tyk­sen ohjaajan kerrottua, että Aminin hallinnon aikana epä­toi­vo­tut henkilöt oli tapana heittää kro­ko­tii­lien syö­tä­vik­si. Kerran ruumiita oli niin paljon, että ne tukkivat pai­kal­li­sen padon, mikä aiheutti säh­kö­kat­kon. Ohjaaja kertoi, että elokuvan tekeminen oli hänelle keino antaa kuvat­ta­val­le “tarpeeksi köyttä, jotta tämä pystyisi hirt­täy­ty­mään siihen”.

Näytöksien välissä katsojat vaihtavat mie­li­pi­tei­tä ja jakavat vinkkejä näke­mis­tään töistä. Elokuvia seuraavat aina aplodit, oli paikalla tekijöitä tai ei. Ne kielivät jollei jaetuista koke­muk­sis­ta, niin ainakin omis­tau­tu­nees­ta ja elo­ku­vil­le arvoa antavasta yleisöstä.

Yellow submarine -karaoke. Kuva: Sodankylän elo­ku­va­juh­lat /​Oona Koivuranta

  • Podcast-lukija: Name Surname
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  • Artikkelikuva: Sodankylän elo­ku­va­juh­lat /​Antti Yrjönen
  1. Peter von Bagh, 2010: Sodankylä ikuisesti. 
  2. Nicola Front, 2016. Anthropology and Festivals: Festival Ecologies. Ethnos 81:4.

Kirjoittaja

Hilja Aunela on kesäkuussa 2017 maisteriksi valmistunut sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Gradussaan hän tarkastelee länsimaisen mindfulness-meditaation ja uusliberalismin välistä suhdetta. Tällä hetkellä Hilja työskentelee avustajana entiseen Etelä-Rhodesiaan suuntautunutta brittiläistä lapsisiirtolaisuutta tutkivassa projektissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vaikka pääsiäistä vietetään kristinuskon keskushahmon kunniaksi, Guatemalassa Kristus-patsaan lisäksi pyhätöstään esiin otetaan suositun kansanpyhimyksen Maximónin veistos, jota kannetaan kylien halki. Paikallisten mukaan pyhät hahmot eivät ole keskenään ristiriidassa, vaikka katolinen kirkko sanoutuu irti pakanallisesta Maximónista.