Sodankylän elokuvajuhlat: yö on päivä ja yleisö käy lavalla

Tänäkin kesänä ympäri Suomea jär­jes­te­tään satoja fes­ti­vaa­le­ja. Paitsi viih­ty­mis­tä, fes­ti­vaa­lit tarjoavat areenan har­joit­taa ant­ro­po­lo­gis­ta katsetta.

Suomen kan­sain­vä­li­ses­ti tunnetuin elo­ku­va­fes­ti­vaa­li Sodankylän elo­ku­va­juh­lat jär­jes­tet­tiin kesäkuun puo­li­vä­lis­sä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen fes­ti­vaa­lin aikana tarjolla oli yli 150 elo­ku­va­näy­tös­tä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammat­ti­lai­sia, van­nou­tu­nei­ta har­ras­ta­jia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulko­mail­ta.

Sodankylän elo­ku­va­juh­lat, tut­ta­val­li­sem­min Sodis, on monessa mielessä epä­tyy­pil­li­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li. Siellä ei yleisön suosikkia lukuun ottamatta jaeta palkintoa, eikä elokuvia ole myöskään jaoteltu tee­moit­tain. Sodankylässä ei yleensä myöskään ole ennalta mää­ri­tel­tyä kantavaa teemaa, vaan ohjel­ma­run­ko syntyy kunakin vuonna paikalle kut­sut­tu­jen elo­ku­van­te­ki­jöi­den töistä. Tänä vuonna vieraiksi oli kutsuttu muun muassa tšadi­lais­taus­tai­nen ohjaaja Mahamet-Saleh Haroun, joka käsit­te­lee elo­ku­vis­saan Tšadin sisäl­lis­so­dan vai­ku­tuk­sia, sekä äärim­mäi­siin aiheisiin tarttuva sveit­si­läi­soh­jaa­ja Barbet Schroeder.

Olen vie­rail­lut Sodankylässä muutaman kerran aiemmin, mutta tällä kertaa lähdin havain­noi­maan tapah­tu­maa tie­toi­ses­ti ant­ro­po­lo­gi­sel­la katseella. Päädyin ver­taa­maan tapah­tu­maa kau­pun­ki­fes­ti­vaa­lei­hin, jotka ovat oma pää­asial­li­nen kos­ke­tus­pin­ta­ni fes­ti­vaa­li­maa­il­maan.

Sirkustelttoja ja nimekkäitä katuja

Festivaalit ovat moni­syi­siä sosi­aa­li­sia tapah­tu­mia, jotka kiin­nos­ta­vat ant­ro­po­lo­ge­ja. Festivaaleja löytyy kaik­kial­ta maa­il­mas­ta, ja niiden kautta on tar­kas­tel­tu etenkin tapah­tu­mien laajempia sosi­aa­li­sia ja poliit­ti­sia kon­teks­te­ja. Ne myös kääntävät usein arkisia asioita nurin kurin juhlan ajaksi.

900-henkinen jono lop­puun­myy­dyn näytöksen edessä viittaa siihen, että ainakin väes­tö­ti­las­tot kääntyvät fes­ti­vaa­lin ajaksi pää­lael­leen Sodankylässä. Reilun 8500 asukkaan kuntaan saapuu fes­ti­vaa­lia varten noin 300 tal­koo­lais­ta. Festivaaliyleisön tarkasta luku­mää­räs­tä ei ole tietoa, mutta osviittaa antaa myytyjen elo­ku­va­lip­pu­jen lukumäärä, joka tänä vuonna oli yli 28 000. Katugallupin perus­teel­la yleisö koostuu niin pai­kal­li­sis­ta, kauempaa Suomesta kuin ulko­mail­ta saa­pu­neis­ta seu­rueis­ta.

Taloudellinen vaikutus pai­kal­li­sil­le toi­mi­joil­le lienee huo­mat­ta­va. Paikallinen pit­se­rian­pi­tä­jä kertoo, että toisin kuin taval­li­se­na viikkona, ravintola on fes­ti­vaa­lin ajan auki poik­keuk­sel­li­ses­ti myös arkena. Pitsojen menekki on monin­ker­tai­nen. Monet sodan­ky­lä­läi­set hankkivat lisä­tie­nes­te­jä fes­ti­vaa­lin ajan eri tavoin. Yhdet perus­ta­vat piha­maal­leen saunan, toiset laittavat asuntonsa väliai­kai­ses­ti vuokralle ja lähtevät itse mökille, suku­lais­ten tai ystävien luokse – tai kuten naa­pu­ris­sam­me, oman talonsa nur­mi­kol­le telt­tai­le­maan.

Festivaali näkyy myös kunnan raken­nuk­sis­sa ja pai­kan­ni­mis­tös­sä. Näytöspaikkoina toimivat pai­kal­li­nen Lapinsuu-elo­ku­va­teat­te­ri, kaksi paikalle tuotua sir­kus­telt­taa sekä Sodankylän koulun juhlasali. Koulua sivuaa fes­ti­vaa­lin yhden perus­ta­jan nimeä kantava Peter von Baghin katu ja sivum­mal­la pääsee kulkemaan ensim­mäi­sen ulko­mai­sen ohjaa­ja­vie­raan mukaan nimettyä Samuel Fuller Street:iä pitkin. Ennen Ravintola Seitana tunnettu kuppila puo­les­taan muuttuu fes­ti­vaa­lin ajaksi Kinopubiksi.

MSFF_2017_ABJ_ke_-8

Kuva: Sodankylän elo­ku­va­juh­lat /​Anna Björklund

Elokuvat yöttömässä yössä

Muuttuvan maiseman ja talou­del­lis­ten vai­ku­tus­ten lisäksi ant­ro­po­lo­git ovat tar­kas­tel­leet fes­ti­vaa­le­ja muun muassa koke­muk­sel­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

Aloitetaan matkasta: pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta Sodankylä sijaitsee reilu 900 kilo­met­riä Helsingistä poh­joi­seen. Festivaalille suun­taa­vil­la on omat mat­kan­teon perin­teen­sä. Siinä missä yhdelle fes­ta­ri­moo­di alkaa yöjunan ravin­to­la­vau­nus­ta, toinen haluaa ehdot­to­mas­ti pysähtyä 13-tuntisen auto­mat­kan aikana pulah­ta­maan johonkin reitin varrella olevista järvistä. Kulkuvälineestä riip­pu­mat­ta matka kestää etelästä saa­pu­val­le kauan. Sodankylään — kuten muillekin koti­paik­ka­kun­nan ulko­puo­lel­la jär­jes­te­tyil­le fes­ti­vaa­leil­le — läh­te­mäl­lä sitoutuu viet­tä­mään samojen ihmisten kanssa useamman päivän. Festivaalilta ei pääse samalla tavalla kotiin vetäy­ty­mään kuten vaikka omassa koti­kau­pun­gis­sa­ni jär­jes­te­tyil­tä kau­pun­ki­fes­ta­reil­ta.

Ajallisesti fes­ti­vaa­lil­la hylätään arjen kon­ven­tiot. Lapin yöt­tö­mäs­sä yössä elokuvat pyörivät läpi vuo­ro­kau­den, eikä taval­li­ses­ta vuo­ro­kausi­ryt­mis­tä ole tie­toa­kaan. Tunnelma on sur­rea­lis­ti­nen, kun astuu elo­ku­va­sa­lis­ta ulos kahdelta yöllä ja kohtaa nousevan auringon. Seuraavan näytöksen jälkeen aamuau­rin­ko jo porottaa. Tuntuu, että yön voisi skipata kokonaan. Moni skip­paa­kin. Festivaalialueen vieressä virtaava Kitisenjoen ranta täyttyy aamun pik­ku­tun­neil­la, ja majoi­tuk­seen kömmitään kun kömmitään.

Elokuvasalin hämärässä yön val­vo­mi­ses­ta väsyneet katsojat tunnistaa pilk­ki­vis­tä päistä.

Sodankylässä on läsnä myös ritu­aa­leil­le tyy­pil­li­siä piirteitä, kuten vas­ta­koh­tai­suuk­sien koh­taa­mi­nen ja roolien sekoit­tu­mi­nen. Menomatkalla junassa tapaamani kut­su­vie­ras kuvasi fes­ti­vaa­lia sanoilla “alhaisen ja ylhäisen liitto”. Maisema ja puitteet ovat kaukana muiden tun­net­tu­jen elo­ku­va­fes­ti­vaa­lien hohdosta. Pitkälti ele­ment­ti­ta­lois­ta koostuvan Sodankylän keskustan este­tiik­ka on karu, eikä kau­pun­ki­fes­ti­vaa­le­ja lei­maa­vas­ta ruo­ka­hi­fis­te­lys­tä ole tie­toa­kaan.

Muilta fes­ti­vaa­leil­ta tuttujen punaisten mattojen sijaan kut­su­vie­raat sulau­tu­vat näytösten ulko­puo­lel­la osaksi muuta yleisöä, mikä tekee tun­nel­mas­ta mut­kat­to­man. Hierarkiaa käsi­tel­lään kut­su­vie­rai­den ja tal­koo­lais­ten välisellä jal­ka­pal­lo-ottelulla. Perinteisesti lau­an­tai­na aamu­päi­väs­tä jär­jes­tet­tä­vä ottelun var­si­nai­nen peliaika päättyy kuulemma aina tasa­pe­liin. Voittaja sel­vi­te­tään ran­gais­tus­lau­kaus­kil­pai­lul­la.

Varsinaisen elo­ku­vaoh­jel­man lisäksi koke­neem­mat fes­ti­vaa­li­vie­raat osaavat odottaa liutaa joka­vuo­ti­sia kurio­si­teet­te­ja, kuten yleisön kut­su­mis­ta lavalle karao­ke­näy­tök­sen aikana. Tietty anar­kis­ti­suus ja omaeh­toi­suus onkin läsnä myös muussa teke­mi­ses­sä. Anarkistisuus on eräs fes­ti­vaa­lien ja kar­ne­vaa­lien tyy­pil­li­sis­tä piir­teis­tä. Sääntöjen väliai­kai­sel­la kumoa­mi­sel­la on ant­ro­po­lo­gien mukaan tärkeä rooli sosi­aa­lis­ten hie­rar­kioi­den uusin­ta­ja­na ja yhteen­kuu­lu­vuu­den luojana.

Rajattu paikka, epä­nor­maa­li vuo­ro­kausi­ryt­mi, aistien voi­mak­kuus, omat säännöt ja roolien sekoit­tu­mi­nen ovat kaikki fes­ti­vaa­li­ko­ke­mus­ta voi­mis­ta­via piirteitä. Samoja ele­ment­te­jä voi bongata tänä kesänä myös muilta fes­ti­vaa­leil­ta. Tunnistatko samat koke­muk­seen vai­kut­ta­vat tekijät vaikkapa rock- tai iskel­mä­musii­kin fes­ti­vaa­lil­ta?

Mikä sitten tekee Sodankylästä erityisen? Festivaalin suola on tiukka fokus elo­ku­vis­sa, joiden kat­so­mis­ta varten paikalle on saavuttu. Näytöksiä täy­den­tä­vät kut­su­vie­rai­den hauskat, kos­ket­ta­vat ja absurdit anek­doo­tit elo­ku­van­teos­ta.

Joskus nämä tarinat ovat myös sisäl­tö­va­roi­tuk­sen vaativia. Esimerkiksi Barbet Schroederin Ugandan entistä dik­taat­to­ria Idi Aminia käsit­te­le­väs­sä General Idi Amin Dada: A Self Portrait (1974) -doku­men­tis­sa näytetyt kro­ko­tii­lit saavat uuden mer­ki­tyk­sen ohjaajan kerrottua, että Aminin hallinnon aikana epä­toi­vo­tut henkilöt oli tapana heittää kro­ko­tii­lien syö­tä­vik­si. Kerran ruumiita oli niin paljon, että ne tukkivat pai­kal­li­sen padon, mikä aiheutti säh­kö­kat­kon. Ohjaaja kertoi, että elokuvan tekeminen oli hänelle keino antaa kuvat­ta­val­le “tarpeeksi köyttä, jotta tämä pystyisi hirt­täy­ty­mään siihen”.

Näytöksien välissä katsojat vaihtavat mie­li­pi­tei­tä ja jakavat vinkkejä näke­mis­tään töistä. Elokuvia seuraavat aina aplodit, oli paikalla tekijöitä tai ei. Ne kielivät jollei jaetuista koke­muk­sis­ta, niin ainakin omis­tau­tu­nees­ta ja elo­ku­vil­le arvoa antavasta yleisöstä.

Yellow submarine -karaoke. Kuva: Sodankylän elo­ku­va­juh­lat /​Oona Koivuranta

  • Podcast-lukija: Name Surname
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  • Artikkelikuva: Sodankylän elo­ku­va­juh­lat /​Antti Yrjönen
  1. Peter von Bagh, 2010: Sodankylä ikuisesti. 
  2. Nicola Front, 2016. Anthropology and Festivals: Festival Ecologies. Ethnos 81:4.

Kirjoittaja

Hilja Aunela on kesäkuussa 2017 maisteriksi valmistunut sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Gradussaan hän tarkastelee länsimaisen mindfulness-meditaation ja uusliberalismin välistä suhdetta. Tällä hetkellä Hilja työskentelee avustajana entiseen Etelä-Rhodesiaan suuntautunutta brittiläistä lapsisiirtolaisuutta tutkivassa projektissa sekä on osana AntroBlogin ajankohtaistoimitusta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Itsenäisyyspäivänä 6.12. tarjoamme antropologisen liveseurannan itsenäisyyspäivän juhlalähetyksestä. Liity seuraamme Twitterissä, kun teemme Linnan juhlista tutkimuskenttämme ja tarjoilemme etnografisia havaintoja tapahtumasta pitkin iltaa. Miltä Suomen kenties merkittävin valtiollinen rituaali näyttää antropologien silmin?

Suomalaiseen uskomusperinteeseen kuului ennen kuolleista tarttuvan kalman välttely. Ruumiisiin kohdistuvan inhon ja pelon taustalla voidaan nähdä suojautuminen taudinaiheuttajilta, mutta välttämissäännöt kertovat myös arvoista ja yhteisöllisestä järjestyksestä. Vainajat kun hermostuivat vähäisistäkin rikkeistä.

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys. 

Kuolemaa voi tarkastella filosofisena kysymyksenä tai yksilön tunne-elämän kriisinä. Kuolema ja kuolemanrituaalit ovat myös käytännön asioita - keskittyväthän useimmat suomalaisenkin yhteiskunnan kuolemaan liittyvät toimet nimenomaan vainajan ruumiiseen ja sen saattamiseen viimeiseen leposijaansa, tavalla tai toisella.