Tänäkin kesänä ympäri Suomea järjestetään satoja festivaaleja. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta.
Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta.
Sodankylän elokuvajuhlat, tuttavallisemmin Sodis, on monessa mielessä epätyypillinen elokuvafestivaali. Siellä ei yleisön suosikkia lukuun ottamatta jaeta palkintoa, eikä elokuvia ole myöskään jaoteltu teemoittain. Sodankylässä ei yleensä myöskään ole ennalta määriteltyä kantavaa teemaa, vaan ohjelmarunko syntyy kunakin vuonna paikalle kutsuttujen elokuvantekijöiden töistä. Tänä vuonna vieraiksi oli kutsuttu muun muassa tšadilaistaustainen ohjaaja Mahamet-Saleh Haroun, joka käsittelee elokuvissaan Tšadin sisällissodan vaikutuksia, sekä äärimmäisiin aiheisiin tarttuva sveitsiläisohjaaja Barbet Schroeder.
Olen vieraillut Sodankylässä muutaman kerran aiemmin, mutta tällä kertaa lähdin havainnoimaan tapahtumaa tietoisesti antropologisella katseella. Päädyin vertaamaan tapahtumaa kaupunkifestivaaleihin, jotka ovat oma pääasiallinen kosketuspintani festivaalimaailmaan.
Sirkustelttoja ja nimekkäitä katuja
Festivaalit ovat monisyisiä sosiaalisia tapahtumia, jotka kiinnostavat antropologeja. Festivaaleja löytyy kaikkialta maailmasta, ja niiden kautta on tarkasteltu etenkin tapahtumien laajempia sosiaalisia ja poliittisia konteksteja. Ne myös kääntävät usein arkisia asioita nurin kurin juhlan ajaksi.
900-henkinen jono loppuunmyydyn näytöksen edessä viittaa siihen, että ainakin väestötilastot kääntyvät festivaalin ajaksi päälaelleen Sodankylässä. Reilun 8500 asukkaan kuntaan saapuu festivaalia varten noin 300 talkoolaista. Festivaaliyleisön tarkasta lukumäärästä ei ole tietoa, mutta osviittaa antaa myytyjen elokuvalippujen lukumäärä, joka tänä vuonna oli yli 28 000. Katugallupin perusteella yleisö koostuu niin paikallisista, kauempaa Suomesta kuin ulkomailta saapuneista seurueista.
Taloudellinen vaikutus paikallisille toimijoille lienee huomattava. Paikallinen pitserianpitäjä kertoo, että toisin kuin tavallisena viikkona, ravintola on festivaalin ajan auki poikkeuksellisesti myös arkena. Pitsojen menekki on moninkertainen. Monet sodankyläläiset hankkivat lisätienestejä festivaalin ajan eri tavoin. Yhdet perustavat pihamaalleen saunan, toiset laittavat asuntonsa väliaikaisesti vuokralle ja lähtevät itse mökille, sukulaisten tai ystävien luokse – tai kuten naapurissamme, oman talonsa nurmikolle telttailemaan.
Festivaali näkyy myös kunnan rakennuksissa ja paikannimistössä. Näytöspaikkoina toimivat paikallinen Lapinsuu-elokuvateatteri, kaksi paikalle tuotua sirkustelttaa sekä Sodankylän koulun juhlasali. Koulua sivuaa festivaalin yhden perustajan nimeä kantava Peter von Baghin katu ja sivummalla pääsee kulkemaan ensimmäisen ulkomaisen ohjaajavieraan mukaan nimettyä Samuel Fuller Street:iä pitkin. Ennen Ravintola Seitana tunnettu kuppila puolestaan muuttuu festivaalin ajaksi Kinopubiksi. 
Kuva: Sodankylän elokuvajuhlat / Anna Björklund
Elokuvat yöttömässä yössä
Muuttuvan maiseman ja taloudellisten vaikutusten lisäksi antropologit ovat tarkastelleet festivaaleja muun muassa kokemuksellisesta näkökulmasta.
Aloitetaan matkasta: pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta Sodankylä sijaitsee reilu 900 kilometriä Helsingistä pohjoiseen. Festivaalille suuntaavilla on omat matkanteon perinteensä. Siinä missä yhdelle festarimoodi alkaa yöjunan ravintolavaunusta, toinen haluaa ehdottomasti pysähtyä 13-tuntisen automatkan aikana pulahtamaan johonkin reitin varrella olevista järvistä. Kulkuvälineestä riippumatta matka kestää etelästä saapuvalle kauan. Sodankylään – kuten muillekin kotipaikkakunnan ulkopuolella järjestetyille festivaaleille – lähtemällä sitoutuu viettämään samojen ihmisten kanssa useamman päivän. Festivaalilta ei pääse samalla tavalla kotiin vetäytymään kuten vaikka omassa kotikaupungissani järjestetyiltä kaupunkifestareilta.
Ajallisesti festivaalilla hylätään arjen konventiot. Lapin yöttömässä yössä elokuvat pyörivät läpi vuorokauden, eikä tavallisesta vuorokausirytmistä ole tietoakaan. Tunnelma on surrealistinen, kun astuu elokuvasalista ulos kahdelta yöllä ja kohtaa nousevan auringon. Seuraavan näytöksen jälkeen aamuaurinko jo porottaa. Tuntuu, että yön voisi skipata kokonaan. Moni skippaakin. Festivaalialueen vieressä virtaava Kitisenjoen ranta täyttyy aamun pikkutunneilla, ja majoitukseen kömmitään kun kömmitään.
Elokuvasalin hämärässä yön valvomisesta väsyneet katsojat tunnistaa pilkkivistä päistä.
Sodankylässä on läsnä myös rituaaleille tyypillisiä piirteitä, kuten vastakohtaisuuksien kohtaaminen ja roolien sekoittuminen. Menomatkalla junassa tapaamani kutsuvieras kuvasi festivaalia sanoilla “alhaisen ja ylhäisen liitto”. Maisema ja puitteet ovat kaukana muiden tunnettujen elokuvafestivaalien hohdosta. Pitkälti elementtitaloista koostuvan Sodankylän keskustan estetiikka on karu, eikä kaupunkifestivaaleja leimaavasta ruokahifistelystä ole tietoakaan.
Muilta festivaaleilta tuttujen punaisten mattojen sijaan kutsuvieraat sulautuvat näytösten ulkopuolella osaksi muuta yleisöä, mikä tekee tunnelmasta mutkattoman. Hierarkiaa käsitellään kutsuvieraiden ja talkoolaisten välisellä jalkapallo-ottelulla. Perinteisesti lauantaina aamupäivästä järjestettävä ottelun varsinainen peliaika päättyy kuulemma aina tasapeliin. Voittaja selvitetään rangaistuslaukauskilpailulla.
Varsinaisen elokuvaohjelman lisäksi kokeneemmat festivaalivieraat osaavat odottaa liutaa jokavuotisia kuriositeetteja, kuten yleisön kutsumista lavalle karaokenäytöksen aikana. Tietty anarkistisuus ja omaehtoisuus onkin läsnä myös muussa tekemisessä. Anarkistisuus on eräs festivaalien ja karnevaalien tyypillisistä piirteistä. Sääntöjen väliaikaisella kumoamisella on antropologien mukaan tärkeä rooli sosiaalisten hierarkioiden uusintajana ja yhteenkuuluvuuden luojana.Rajattu paikka, epänormaali vuorokausirytmi, aistien voimakkuus, omat säännöt ja roolien sekoittuminen ovat kaikki festivaalikokemusta voimistavia piirteitä. Samoja elementtejä voi bongata tänä kesänä myös muilta festivaaleilta. Tunnistatko samat kokemukseen vaikuttavat tekijät vaikkapa rock- tai iskelmämusiikin festivaalilta?
Mikä sitten tekee Sodankylästä erityisen? Festivaalin suola on tiukka fokus elokuvissa, joiden katsomista varten paikalle on saavuttu. Näytöksiä täydentävät kutsuvieraiden hauskat, koskettavat ja absurdit anekdootit elokuvanteosta.
Joskus nämä tarinat ovat myös sisältövaroituksen vaativia. Esimerkiksi Barbet Schroederin Ugandan entistä diktaattoria Idi Aminia käsittelevässä General Idi Amin Dada: A Self Portrait (1974) -dokumentissa näytetyt krokotiilit saavat uuden merkityksen ohjaajan kerrottua, että Aminin hallinnon aikana epätoivotut henkilöt oli tapana heittää krokotiilien syötäviksi. Kerran ruumiita oli niin paljon, että ne tukkivat paikallisen padon, mikä aiheutti sähkökatkon. Ohjaaja kertoi, että elokuvan tekeminen oli hänelle keino antaa kuvattavalle “tarpeeksi köyttä, jotta tämä pystyisi hirttäytymään siihen”.
Näytöksien välissä katsojat vaihtavat mielipiteitä ja jakavat vinkkejä näkemistään töistä. Elokuvia seuraavat aina aplodit, oli paikalla tekijöitä tai ei. Ne kielivät jollei jaetuista kokemuksista, niin ainakin omistautuneesta ja elokuville arvoa antavasta yleisöstä. 
Yellow submarine -karaoke. Kuva: Sodankylän elokuvajuhlat / Oona Koivuranta
Toimitus
- Podcast-lukija: Name Surname
- Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
- Artikkelikuva: Sodankylän elokuvajuhlat / Antti Yrjönen
Lukemista
- Peter von Bagh, 2010: Sodankylä ikuisesti.
- Nicola Front, 2016. Anthropology and Festivals: Festival Ecologies. Ethnos 81:4.
