Ihminen osana jääkarhua

Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jää­me­rel­lä (sijainti kartalla). Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vai­ku­tuk­ses­ta hieman leudompi kuin muilla yhtä poh­joi­sil­la alueilla.

Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä, noin 2100 henkeä, asuu hal­lin­nol­li­ses­sa kes­kuk­ses­sa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kau­pun­kia­su­tus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kan­sa­lai­suu­des­ta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on nor­ja­lai­sia. Seuraavaksi ylei­sim­piä kan­sal­li­suuk­sia edustavat ukrai­na­lai­set ja venä­läi­set. Väestörakenne on suh­teel­li­sen nuori. Suurimman ikäryhmän muo­dos­ta­vat noin 25 – 44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.

Huippuvuorilla ei ole alku­pe­räis­kan­so­ja tai -kult­tuu­rei­ta. Saariston löysi hol­lan­ti­lai­nen tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuo­si­sa­to­jen ajan Huippuvuorten ihmis­his­to­ri­aa kir­joit­ti­vat pää­asial­li­ses­ti nor­ja­lai­set ja venä­läi­set valaan­pyy­tä­jät, met­säs­tä­jät ja ansas­ta­jat. Ensimmäinen mer­kit­tä­vä hii­li­kai­vos perus­tet­tiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen raken­net­tu asu­tus­kes­kus Longyearbyen oli hii­li­kai­vos­kau­pun­ki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “nor­ma­li­soi­da” avoi­mem­mak­si ja tavan­omai­sem­mak­si yhtei­sök­si, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjäh­dys­mäi­ses­ti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kan­sain­vä­li­nen tie­teel­li­nen tutkimus muo­dos­ta­vat Huippuvuorten kes­kei­sim­mät toimialat.

Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viet­täi­si­vät koko elämänsä. Vakinaisella asuk­kaal­la tar­koi­te­taan hen­ki­löi­tä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua Huippuvuorilla pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jat­ku­vas­ti, ja kes­ki­mää­rin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja moni­kult­tuu­ris­ta, ja pai­kal­li­set puhu­vat­kin paljon yhteisön väliai­kai­suu­des­ta ja jopa kei­no­te­koi­suu­des­ta.

Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koris­ta­vat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin pai­kal­li­sen ihmi­syh­tei­sön arkeen. AntroBlogin toi­mit­ta­jat lähtivät Huippuvuorille sel­vit­tä­mään etno­gra­fi­sin ottein:

  • Millainen suhde pai­kal­li­sil­la on jää­kar­huun ja ympä­röi­vään arktiseen luontoon?
  • Millainen on jääkarhun sosio­kult­tuu­ri­nen merkitys Huippuvuorten ihmi­syh­tei­söl­le?

Lisätietoa projektin taus­tois­ta, tavoit­teis­ta ja toteu­tuk­ses­ta täällä.

Näkemys jääkarhun ja luonnon koskemattomuudesta on ensisijaisesti tarina, jota ihminen tällä hetkellä niistä kertoo. Jääkarhu ja sen asuttama ympäristö kietoutuvat ihmiskulttuuriin ja yhteiskuntaan monilla tavoin.

Ihmisillä on tapana kehittää ympä­ris­töä koskevia teorioita. Täällä päin maailmaa näemme usein itsemme luonnosta eril­li­se­nä olentona. Myös ant­ro­po­lo­gian piirissä luonto ja kulttuuri nähtiin pitkään toistensa vas­ta­koh­ti­na ja eril­li­si­nä piireinä. Nykyisin tätä jaottelua kysee­na­lais­te­taan, ja luonnon ja kult­tuu­rin suhdetta tar­kas­tel­laan usein vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

previous arrow
next arrow
Slider

Luonnon ja kult­tuu­rin jaottelu heijastuu myös ideoihin villistä ja kesystä. Villin ja kesyn erottelua tar­kas­tel­leen ant­ro­po­lo­gi Rebecca Cassidyn mukaan idea aidosta, kos­ke­mat­to­mas­ta vil­ley­des­tä “tuolla jossain” on vää­ris­ty­nyt, ja jaottelu kaikkea muuta kuin ilmiselvä.

Todellisuudessa vil­ley­teen yhdistyy usein sosi­aa­li­suut­ta ja kult­tuu­ria. Etnografiset tut­ki­muk­set villeinä nähdyistä paikoista ovat osoit­ta­neet, että kyseiset ympä­ris­töt limit­ty­vät moni­mut­kai­siin kan­sal­li­siin, alu­eel­li­siin ja kan­sain­vä­li­siin kult­tuu­ri­siin vai­kut­tei­siin.

Villeys itsessään on luonnon ja kult­tuu­rin erot­te­luun liittyvä, vaih­te­le­va kult­tuu­ri­nen näkemys, joka voidaan mää­ri­tel­lä ja käsit­teel­lis­tää monella tavalla. Antropologi Yuka Suzukin mukaan eläinten luo­kit­te­le­mi­nen villeiksi tai kesyiksi on aina lii­tok­sis­sa ihmisten ja eläinten välisten suhteiden his­to­ri­aan. Eläimet ja kasvit eivät synny villeiksi tai kesyiksi. Ihmiset mää­rit­te­le­vät ne jompaan kumpaan luokkaan, sel­lais­ten prio­ri­teet­tien mukaan, jotka eivät aina ole itsestään selviä, joh­don­mu­kai­sia tai pysyviä. Juuri käsitys vil­ley­des­tä on äärim­mäi­sen keskeinen osa ihmisen ja jääkarhun suhdetta niin Huippuvuorilla kuin glo­baa­lis­ti.

Jääkarhu liikekumppanina

Jääkarhun asema Huippuvuorilla liittyy voi­mak­kaas­ti pai­kal­li­sen talouden ja elin­kei­no­ra­ken­teen muu­tok­seen. Huippuvuorilla on koettu viime vuo­si­kym­me­ni­nä suuri käänne turismin korvattua hii­li­kai­vo­syh­teis­kun­nan. Kaivostoiminnan lähes loputtua ovat pai­kal­li­set elin­kei­not ja työpaikat riip­pu­vai­sia turis­mis­ta — ja turismi taas jää­kar­hu­jen läs­nä­olos­ta. Työpaikat olisivat vähissä ilman jääkarhua ja arktista luontoa ihai­le­maan saapuvia turisteja. Paikalliskulttuuri on elin­kei­noe­lä­män kes­ki­näi­sen riip­pu­vuus­suh­teen myötä olen­nai­ses­ti sidok­sis­sa luontoon.

Kulutusyhteiskunnassa jääkarhu myy tuotteita, jotka halutaan yhdistää vii­ley­teen, puh­tau­teen ja elin­voi­maan. Huippuvuorilla jääkarhu markkinoi, myy ja edustaa kaikkea mah­dol­lis­ta. Sen hahmo on todella suosittu pai­kal­lis­ten yritysten, orga­ni­saa­tioi­den ja tapah­tu­mien logoissa ja esit­teis­sä. Leipäpaketin kyljessä marssii karhu, samoin joidenkin taksien ja bussien. On jää­kar­hu­ko­ru­ja, -kynt­ti­löi­tä, -ter­mos­pul­lo­ja, -kirjoja, -tis­ki­rät­te­jä ja -kau­lu­rei­ta. Paikallisen kahvilan mai­nos­kyl­tis­sä jääkarhu toteaa suklaa­kon­veh­dit her­kul­li­sik­si. Kuuluisaa jää­kar­hu­vaa­ra-lii­ken­ne­merk­kiä myydään mat­ka­muis­to­jen muodossa. Myös muita pai­kal­li­sia eläin- ja lin­tu­la­je­ja hyö­dyn­ne­tään mai­non­nas­sa, mutta ei yhtä kat­ta­vas­ti kuin karhua. 

Muualla maa­il­mas­sa eläin­sym­bo­liik­kaa näkee paljon urhei­lu­jouk­kuei­den logoissa ja tuot­tei­den mai­non­nas­sa. Liittämällä tietyn lajin kuva jää­kiek­ko­jouk­ku­een paitaan tai moot­to­ri­pyö­rän kylkeen luodaan mielikuva siitä, että jouk­ku­eel­la tai tuot­teel­la on samoja omi­nai­suuk­sia kuin kysei­sel­lä eläin­la­jil­la. Esimerkiksi juokseva kis­sae­läin kertoo ajoneuvon nopeu­des­ta.

previous arrow
next arrow
Slider
previous arrow
next arrow
Slider

Huippuvuorilla näkyvä jää­kar­husym­bo­liik­ka on luon­teel­taan erilaista. Siellä jääkarhun hahmoon ei näytä liittyvän mitään tiettyjä yksit­täi­siä omi­nai­suuk­sia. Karhu on esillä koko­nai­suu­te­na ja ikonina. Aivan kuin jääkarhu näkyisi mai­non­nas­sa vain, koska se on jääkarhu, ja koska se elää Huippuvuorilla.

Tämä saattaa viitata talouden ja kan­sal­li­si­den­ti­teet­tien yhteyteen. Tilannetta voi verrata saman­ta­pai­seen kehi­tyk­seen ete­läi­ses­sä Afrikassa, jossa vil­lie­läin ja riis­ta­po­li­tiik­ka ovat Suzukin mukaan olleet perus­ta­via ele­ment­te­jä useiden val­tioi­den itse­näis­ty­mi­sen jäl­keis­ten kan­sal­li­si­den­ti­teet­tien ja -talouk­sien synnyssä.

Suzuki kuvailee, että esi­mer­kik­si aiemmin Rhodesiana tunnettu Zimbabwe on nähnyt paljon vaivaa huo­li­tel­lun kan­sal­lis­ku­vas­ton raken­ta­mi­seen vil­lie­läin­ten ympärille. Zimbabwe korostaa vil­lie­läin­po­li­tii­kan säädöksiä modernin, demo­kraat­ti­sen valtion kul­ma­ki­ve­nä. Maa alkoi hakeutua omille teilleen vuonna 1975 hal­li­tuk­sen hyväk­syt­tyä lain, joka antoi maa­no­mis­ta­jil­le oikeuden ottaa haltuun ja yksi­tyi­so­mis­tuk­seen maillaan oles­ke­le­vat vil­lie­läi­met.

Laki uudisti vil­lie­läin­ten sosi­aa­li­sen roolin ja mer­ki­tyk­sen dra­maat­ti­sel­la tavalla. Niistä tuli jotakin poten­ti­aa­li­ses­ti tuot­toi­saa, eivätkä ne olleet enää vain riesa pai­kal­li­sil­le. Suzukin mukaan tuolloin tapahtui käänne, jossa vil­lie­läi­met muut­tui­vat inhot­ta­vas­ta hyö­dyl­li­sek­si ja toi­vo­tuk­si osaksi maisemaa. Kuten Zimbabwessa, villeyden kategoria saa Huippuvuorilla voimaa pai­kal­li­ses­ta kan­sa­kun­nan raken­ta­mi­ses­ta.

karhu ja lippu

Villin ja kesyn välimuotoja

Villeys ja sen merkitys kytkeytyy monissa län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa toisiin eläimiin, etenkin nisäk­käi­siin. Eri alojen tutkijat ovat pohtineet sitä, miten ihmiset näkevät eläimet, käyttävät eläimiä, ja vai­kut­ta­vat toisten lajien “luontoon”. Antropologi Agustin Fuentes jakaa ihmisten ja muiden kädel­lis­ten suhteet neljään kate­go­ri­aan, joiden logiikkaa voidaan soveltaa myös tar­kas­tel­les­sa muita lajeja. Huippuvuorten jääkarhu sopii jossain määrin kolmeen näistä kate­go­riois­ta; integroi­tuun, sitou­tu­nee­seen ja idea­li­soi­tuun.

Valaan luu saa ihmisen näyt­tä­mään pieneltä.

Integroidun kate­go­rian otukset kas­va­te­taan ja har­joi­te­taan suo­rit­ta­maan tiettyä talou­del­lis­ta tai ruo­an­tuo­tan­nol­lis­ta tehtävää, jonka voitot ihmiset korjaavat. Esimerkiksi Thaimaassa erään maka­ki­la­jin (M. neme­stri­na) uroksia kas­va­te­taan ja har­joi­te­taan poimimaan koo­kos­päh­ki­nöi­tä. Huippuvuorilla jääkarhun ei tarvitse tehdä mitään erityistä tuo­dak­seen suurelle osalle pai­kal­li­sis­ta leivän pöytään. Se suorittaa talou­del­li­sen teh­tä­vän­sä olemalla olemassa ja näyt­täy­tyes­sään ajoittain turis­teil­le. Muun muassa eläi­nar­keo­lo­gi Pierre Ducos ja ant­ro­po­lo­gi Tim Ingold ovat esit­tä­neet, että kesyyn­ty­mi­nen voi­tai­siin nähdä pro­ses­si­na, jossa lajista tulee omai­suut­ta. Heidän mukaansa eläimet tai kasvit voivat olla tässä tilassa tuhansia vuosia, ennen kuin kon­kreet­ti­sem­mat kesyyn­ty­mi­sen tun­nus­mer­kit alkavat ilmaantua.

Sitoutuneen kate­go­rian kädel­li­set ovat lii­tok­sis­sa ihmis­kult­tuu­riin niihin koh­dis­te­tun hyvän­tah­toi­sen toiminnan kautta. Tällä Fuentes tar­koit­taa vaikkapa lisä­ra­vin­non tar­joa­mis­ta, eli­nym­pä­ris­tön uudis­ta­mis­ta tai petojen uhan poistoa; toimia, jotka tarjoavat lajille parempia sel­viy­ty­mis­mah­dol­li­suuk­sia. Huippuvuorilla ihmiset pyrkivät tekemään jääkarhun elämästä mah­dol­li­sim­man miel­lyt­tä­vää ja tur­val­lis­ta esi­mer­kik­si kiel­tä­mäl­lä häirinnän ja opet­te­le­mal­la käy­tös­koo­din, jonka avulla voidaan välttää jääkarhun ampu­mi­seen johtavat tilanteet.

Selkeimmin jääkarhu kuitenkin kuuluu Idealisoitujen eläinten kate­go­ri­aan “luonnon jalona suur­lä­het­ti­lää­nä”. Tämä näkyy ja kuuluu etenkin karhun suojelua kos­ke­vas­sa kes­kus­te­lus­sa sekä ker­to­muk­sis­sa siitä, miten maaginen hetki jääkarhun näkeminen on.

Antropologi Marianne Lienin mukaan lohella on Pohjois-Euroopassa ollut hyvin saman­lai­nen asema kuin arktiksen jää­kar­hul­la. Molemmat lajit nähdään kesyn ja villin välisen luo­kit­te­lu­jat­ku­mon vil­leim­mäs­tä päästä olevina. Kalojen kunin­kaa­seen kohdistuu monia suo­je­lu­toi­men­pi­tei­tä, mutta myös urheilua ja ulkoil­ma­har­ras­tu­nei­suut­ta. Viljelty lohi taas rikkoo mie­li­ku­vaa lajin vil­ley­des­tä — ja saman­ai­kai­ses­ti erottelua kesyn ja villin välillä. Viljely kertoo lohen kesyt­tä­mi­ses­tä ja asettaa sen ver­tail­ta­vak­si esi­mer­kik­si sikojen tuo­tan­toon. Lohifarmeilta myös karkaa kaloja luon­non­ve­siin, jossa ne lisään­ty­vät ja tuottavat kalayk­si­löi­tä, jotka ovat villin ja tarhatun hybridejä. Lienin mukaan viljelty lohi on lajina ano­ma­li­nen, koska se sym­bo­li­ses­ti ja kir­jai­mel­li­ses­ti pakenee sille kult­tuu­ri­ses­ti mää­ri­tel­lys­tä villeyden piiristä, ylittäen luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­män rajat. Viljelty lohi ei ole villi eikä kesy kala, vaan jotain siltä väliltä.

previous arrow
next arrow
Slider

Jotain saman­kal­tais­ta voisi sanoa jää­kar­hus­ta. Äärimmäisen villistä ima­gos­taan huo­li­mat­ta jääkarhu on ainoa Huippuvuorten lajeista, jonka liikkeitä ihminen ajoittain kont­rol­loi. Jääkarhu on ihmisen tärkein lii­ke­kump­pa­ni ja poliit­tis­ten agendojen keulakuva. Jääkarhujen kehot ovat täynnä niiden ympä­ris­tös­tä itseensä saamia, ihmis­pe­räi­siä myr­kyl­li­siä aineita. Jäljityspanta kau­las­saan tal­lus­te­le­vat jääkarhut taas näyt­täy­ty­vät lohen tavoin villin ja tarhatun väli­muo­toi­na.

Ihminen rakentamassa jääkarhua

Mun mielestä ne on hyvin rau­hal­li­sia, ne ei pelkää mitään, koska ne käyt­täy­tyy kuin kuninkaat. Ja ne on hyvin uteliaita. Jos ne näkee jotain uutta, niin ne chekkaa sen. Ne on myös hyvin älykkäitä, ne muistaa hyvin. On vaikea huijata karhua. Ne oppii astumaan ansa­lan­gan yli…muistaa että mökeissä on ruokaa.”

Antropomorfisointi tar­koit­taa sitä, että annamme eläimille motiiveja ja tun­te­muk­sia, jotka muis­tut­ta­vat omiamme. Tätä vaikuttaa tapah­tu­van Huippuvuorten ihmis­väes­tön ja jää­kar­hu­jen välillä runsaasti. Huippuvuorelaisten mielestä karhut ovat yksilöitä, joiden per­soo­nal­li­suu­det vaih­te­le­vat aivan kuten ihmisillä. Samaa ei voi sanoa pai­kal­li­sen luonnon linnuista, poroista tai napa­ke­tuis­ta, joihin suh­tau­du­taan aivan kuin jokainen kettu tai poro olisi saman­lai­nen. Jokaisella napa­ke­tul­la on samat omi­nai­suu­det kuin muilla napa­ke­tuil­la. Jokainen jääkarhu taas on erilainen persoona. Yleisluonteeltaan jääkarhu on älykäs, utelias ja oppi­vai­nen.

Jääkarhua ei voi tuntea lajina tai yksilönä ennen kuin sellaisen on kohdannut ainakin kerran. Karhun oppii tuntemaan sen näh­des­sään, ja mitä enemmän karhuja näkee tai kohtaa, sitä enemmän niistä ymmärtää. Aivan kuin ihmistä, karhua ei saisi arvioida “jos sitä ei ole edes tavannut”.

Ihmiset kuvai­li­vat tapaa­mien­sa jää­kar­hu­jen käytöstä, omi­nai­suuk­sia ja luon­teen­piir­tei­tä. Kertomuksissa jää­kar­hu­jen mieliala vaihtelee leik­ki­säs­tä ute­li­aa­seen ja aggres­sii­vi­seen. Tunteiden ja mie­len­ti­lo­jen ohella jää­kar­huil­la on myös ajatuksia. Monet kertoivat jääkarhun koh­da­tes­saan yrit­tä­vän­sä ana­ly­soi­da sen aikeita. Jos olisin tuo karhu, mitä miettisin ja aikoisin tehdä? Ajatellaan, että jääkarhu ei toimi vais­ton­va­rai­ses­ti tai reflek­sin­omai­ses­ti, vaan miettii ja arvioi tilan­tei­ta aivan kuin ihmiset. Kohtaamisista ker­toes­saan pai­kal­li­set kuvai­li­vat karhun aja­tus­pro­ses­sia, aivan kuin se jär­kei­li­si mitä tehdä. Jääkarhujen tekemien pää­tök­sien syyt tuntuivat jäävän arvoi­tuk­sik­si. 

previous arrow
next arrow
Slider

On sellanen käsitys että niitä on monenlaisia, ne on yksilöitä, niillä on persoonallisuus. Jotkut on uteliaita tai ystävällisiä, toiset hyökkääviä. Toiset on kiinnostuneempia ihmisestä kuin toiset.”

Niillä on vahvat persoonat. Ihmiset jotka tutkii jääkarhuja sanoo, että ne voi tunnistaa yksilön sen käytöksen perusteella.”

Kun tapaan karhun niin yritän ajatella mitä se ajattelee.”

Jääkarhussa on paljon sellaista, joka muis­tut­taa meitä ihmisiä. Naaraskarhun side poikasiin on vahva, mutta joskus se kouluttaa jäl­ki­kas­vu­aan tassulla tai murinalla. Se myös hoivaa poi­ka­si­aan yleensä istuvassa asennossa, poikaset rin­nal­laan. Jääkarhuista ker­to­vis­sa las­ten­kir­jois­sa ovat useim­mi­ten pää­roo­lis­sa jääkarhun pennut, jotka joutuvat eroon äidistään tai uros­kar­hun uhkaa­mak­si. Kirjat kuvaavat suo­je­le­vaa vanhemman ja lapsen suhdetta sekä lapsen tarvetta seik­kail­la ympä­ris­tös­sään, mikä helpottaa ihmis­las­ten samais­tu­mis­ta karhuihin. Huippuvuorelaisten suh­tau­tu­mi­nen naa­ras­kar­huun pen­tui­neen onkin erityisen posi­tii­vis­ta. Niistä puhutaan usein inhi­mil­li­sil­lä per­he­ter­meil­lä, kuten äiti ja lapset. Lehtien pals­toil­la karhujen valo­ku­viin vangitut tekemiset esitetään ihmis­mäi­sel­lä tul­kin­nal­la höys­tet­ty­nä. Jääkarhu nauttii aurin­koi­ses­ta päivästä, karhut har­ras­ta­vat seksiä romant­ti­sen koh­taa­mi­sen päät­teek­si tai ottavat nokkaunet tundralla.

Kun on joku saanut kuvia, joissa se näyttää tekevän jotain humaania niin helposti esitetään tilanne niin, että nyt ne tekee jotain sellaista kuin ihmi­set­kin” 

Vaikka vannoisi tie­teel­li­sen maa­il­man­ku­van ja arvoista vapaiden objek­tii­vis­ten näkö­kul­mien nimeen, kult­tuu­ri­set seli­tys­mal­lit vai­kut­ta­vat tapaan nähdä maailma. Ne näkyvät myös jää­kar­hu­jen mer­ki­tyk­sen raken­tu­mi­ses­sa ja näke­myk­sis­sä niistä. Antropologi Michael Engehardin mukaan kun­nioi­tus­ta herät­tä­vien petoe­läin­ten läs­nä­ol­les­sa hei­jas­tam­me niihin helposti omi­nai­suuk­sia, joita löydämme itses­täm­me. Ne ovat urheita, luot­ta­vai­sia, uteliaita, rajuja, hoivaavia, uskol­li­sia, voi­mak­kai­ta ja ylhäitä. Kuten jeti, yksi­sar­vi­set tai lohi­käär­meet, jääkarhu on täyttänyt tiettyjä tarpeita jo vuo­si­sa­to­jen ajan. “Niistä tulee tasan sellaisia kuin mitä niiltä haluamme, sel­kä­pii­tä karmivia kar­jai­su­ja tai pentujen hil­lit­tö­myyt­tä”.

Kuvitelma jääkarhun koskemattomuudesta

Antropologi Garry Marvinin mukaan vil­lie­läi­men siir­tä­mi­nen omasta eli­nym­pä­ris­tös­tään ihmis­kult­tuu­rin piiriin muuttaa ja heikentää sitä. Pelkkä eläimen kat­so­mi­nen tai näyt­teil­le asettelu kieltää siltä oman agendan ja muuttaa sen pelkäksi objek­tik­si. Tämä toteutuu etenkin eläin­tar­hois­sa tai sir­kuk­sis­sa, mutta Huippuvuorten turis­mi­bis­nek­seen sisältyy samoja piirteitä. Engelhard puo­les­taan kuvailee, että “hal­lin­noi­dut ja mark­ki­noi­dut” jääkarhut eivät enää nyky­päi­vä­nä vaikuta kovin puhtailta tai aidosti villeiltä. Laji sekoittuu niin yritysten kuin orga­ni­saa­tioi­den logoihin, ja jää­kar­hus­ta ollaan monin paikoin tekemässä tun­nis­tet­ta­vaa ympä­ris­töbrän­diä. Samanaikaisesti jää­kar­hul­la on iso asema arktisen alueen poli­tii­kas­sa. Engelhard summaa, että lajin lii­al­li­nen esittely ja siihen pian turtuva yleisö voi vaimentaa jääkarhun olemuksen kantamat viestit, ja arktiksen kuningas heikentyä kliseeksi.

Huippuvuorten jääkarhu saattaa vaeltaa ympä­ris­tös­sään villinä ja vapaana, mutta ajatus sen luon­non­ti­lai­ses­ta kos­ke­mat­to­muu­des­ta on ainakin osittain kuvitelma, johon ihmisillä on tällä hetkellä tarve uskoa. Funtes pohtii, että jääkarhun kaltaiset idea­li­soi­dut eläin­la­jit ovat jossain mielessä post­mo­der­ni korvike jalon villin käsit­teel­le.

Jalon villin käsit­teel­lä viitataan eri­tyi­ses­ti 1600 – 1800 luvuilla suosiota naut­ti­nee­seen aja­tuk­seen “luon­non­ti­lai­sis­ta ihmisistä”, jotka olivat puh­taam­pia, viat­to­mam­pia ja vapaampia kuin modernit ja sivis­ty­neet. Jalo villi on luon­non­lä­hei­nen, hyvä, arvokas, usein pri­mi­tii­vis­tä kult­tuu­ria edustava hen­ki­lö­hah­mo, jota kehitys ei ole päässyt tur­me­le­maan. Tutkimustiedon lisään­tyes­sä kuvitelma jalosta villistä havait­tiin perus­teet­to­mak­si 1900-luvun lop­pu­puo­lel­la, mutta pinttynyt ajatus nostaa ajoittain yhä päätään monen­lai­sis­sa asiayh­teyk­sis­sä. Nykyinen näkemys jää­kar­hus­ta jakaa monia omi­nai­suuk­sia jalon villin kanssa. Laji voidaan nähdä arvok­kaa­na hahmona, jota kehit­ty­nyt kulttuuri ja moderni yhteis­kun­ta eivät ainakaan vielä ole pilanneet.

jalo villi stock

Ristiriitaisuudet ohittava näkemys jääkarhun luon­non­ti­lai­suu­des­ta noudattaa samaa kaavaa kuin näkemys pai­kal­li­ses­ta luonnosta. Paikalliset ihmiset ja orga­ni­saa­tiot kertovat Huippuvuorista ylpeään sävyyn tarinaa, jonka mukaan luonto tulee ensin ja ihminen vasta sitten. Elämä on jär­jes­tet­ty luonnon ehdoilla. Ihminen on vieras, jonka ei tule häiritä pai­kal­li­sen luonnon elä­män­me­noa.

Huippuvuorten ympä­ris­tön­suo­je­lu­po­li­tiik­ka on kuitenkin hyvin kes­kit­ty­nyt­tä ja vali­koi­vaa. Vaikka paikkaa mark­ki­noi­daan autent­ti­se­na, eko­lo­gi­se­na luon­to­pa­ra­tii­si­na, roskia näkee lojuvan siellä sun täällä. Huippuvuorilla sijaitsee Norjan ainoa toimiva hii­li­kai­vos, ja tärkein asu­tus­kes­kus Longyearbyen oli vuo­si­kym­me­niä hii­li­kai­vos­kau­pun­ki, ennen vii­me­ai­kais­ta turismin nousua. Paikalliset lentävät tiuhaan mantereen ja saariston välillä, ja valtavat ris­tei­ly­aluk­set sahaavat alueella. Luonnossa pörisee tuhansia moot­to­ri­kelk­ko­ja. Autoja on nau­ret­ta­va määrä siihen nähden, että teitä ei ole juuri lainkaan. Jätevedet ja keit­tiöi­den bio­jät­teet lasketaan putkista suo­dat­ta­mat­to­mi­na suoraan mereen. Jo se, että Huippuvuorilla yli­pää­tään yllä­pi­de­tään ihmi­sa­su­tus­ta, on ris­ti­rii­das­sa pai­kal­li­sen luon­non­suo­je­lun ideaalin kanssa. Vaikka pai­kal­li­set ovat tietoisia epä­koh­dis­ta ja ris­ti­rii­dois­ta, heillä tuntuu saman­ai­kai­ses­ti olevan vahva halu uskoa mie­li­ku­vaan jääkarhun ja arktisen luonnon kos­ke­mat­to­muu­des­ta.

previous arrow
next arrow
Slider

Tätä markkinoidaan luontoparatiisina, ja samalla täällä on Norjan ainoa toimiva hiilikaivos, tuhansia moottorikelkkoja pörrää tuolla hauraassa luonnossa, on jäteongelmia, 42km teitä ja silti paljon autoja”

Mä odotin että elämä olisi luonnonläheisempää — mutta autoja on käsittämätön määrä vaikka joka paikkaan kävelee. Siihen puututaan jos mun koira pääsee irti ja paimentaa poroja, mutta ei siihen että roskia on ympäriinsä ja öljyä.”



Tämä artikkeli on toinen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena jul­kais­ta­vaa nelio­sais­ta repor­taa­sia, joka käsit­te­lee ihmisten ja jää­kar­hu­jen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taus­tois­ta, tavoit­teis­ta ja toteu­tuk­ses­ta löytyy täältä.

Osa 1: Maailman aidoim­mas­sa luonnossa

Osa 3: Jääkarhu osana ihmistä

Osa 4: Arktiksen kuningas

  • Verkkotaitto: Satu-Emilia Myllymäki /​Suvi Jaakkola
  • Kuvitus: Suvi Jaakkola/​Gennady Kurushin
  • Artikkelikuva: 2221709/​Pixabay (CC BY 2.0)

Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and mascu­li­ni­ties, 1827 – 1914.

Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.

Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.

Cassidy R. 2007. Where the wild things are.

Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domes­tica­tion, pas­to­ra­lism and predation.

Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.

Douglas, M. 1966. Purity and Danger.

Ducos, P. 1989. Defining domes­tica­tion: A cla­ri­fica­tion.

Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.

Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus ant­ro­po­lo­gi­aan.

Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.

Guha, R. 1997. The aut­ho­ri­ta­rian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife con­ser­va­tion in the Third World.

Ingold, T. 1980. Hunters, pas­to­ra­lists, and ranchers: Reindeer economies and their trans­for­ma­tions.

Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.

Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.

Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal rela­tions­hips.

Schweitzer, P. 2017. Polar anth­ro­po­lo­gy, or why we need to study more than humans in order to unders­tand people.

Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.

Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domes­tica­tion and the taming of the wild.

Tilasto: Population of Svalbard 2018.

Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.

Kirjoittajat

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.


Valokuva- ja videomateriaalien tallennuksesta ja jälkituotannosta sekä visuaalisista elementeistä hankkeessa vastasi ammattivalokuvaaja ja graafinen suunnittelija Gennady Kurushin (https://gkurushin.com/) AntroBlogi-verkkojulkaisun toimituksesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.

Havainnot maapallon resurssien rajallisuudesta sekä epätasaisesta jakautumisesta haastavat talouskasvupakkoa, mikä kannustaa miettimään talousajattelua uudestaan. Vaikka joidenkin kasvukriitikoiden mukaan talouden pohdinta kuuluu kaikille, kaikkien kokemuksen huomioiminen ei ole itsestäänselvyys. Tulokulmia-kolumnissa tutkija Eeva Houtbeckers kertoo, mitä annettavaa antropologialla on kasvutalouden jälkeiselle ajalle.