Taustainfo: Huippuvuoret yhteiskuntana ja projektin tavoitteet
Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jäämerellä (sijainti kartalla). Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vaikutuksesta hieman leudompi kuin muilla yhtä pohjoisilla alueilla.
Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä, noin 2100 henkeä, asuu hallinnollisessa keskuksessa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kaupunkiasutus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kansalaisuudesta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on norjalaisia. Seuraavaksi yleisimpiä kansallisuuksia edustavat ukrainalaiset ja venäläiset. Väestörakenne on suhteellisen nuori. Suurimman ikäryhmän muodostavat noin 25–44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.
Huippuvuorilla ei ole alkuperäiskansoja tai -kulttuureita. Saariston löysi hollantilainen tutkimusmatkailija Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuosisatojen ajan Huippuvuorten ihmishistoriaa kirjoittivat pääasiallisesti norjalaiset ja venäläiset valaanpyytäjät, metsästäjät ja ansastajat. Ensimmäinen merkittävä hiilikaivos perustettiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen rakennettu asutuskeskus Longyearbyen oli hiilikaivoskaupunki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “normalisoida” avoimemmaksi ja tavanomaisemmaksi yhteisöksi, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjähdysmäisesti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kansainvälinen tieteellinen tutkimus muodostavat Huippuvuorten keskeisimmät toimialat.
Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viettäisivät koko elämänsä. Vakinaisella asukkaalla tarkoitetaan henkilöitä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua Huippuvuorilla pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jatkuvasti, ja keskimäärin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja monikulttuurista, ja paikalliset puhuvatkin paljon yhteisön väliaikaisuudesta ja jopa keinotekoisuudesta.
Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koristavat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin paikallisen ihmisyhteisön arkeen. AntroBlogin toimittajat lähtivät Huippuvuorille selvittämään etnografisin ottein:
- Millainen suhde paikallisilla on jääkarhuun ja ympäröivään arktiseen luontoon?
- Millainen on jääkarhun sosiokulttuurinen merkitys Huippuvuorten ihmisyhteisölle?
Lisätietoa projektin taustoista, tavoitteista ja toteutuksesta täällä.
Näkemys jääkarhun ja luonnon koskemattomuudesta on ensisijaisesti tarina, jota ihminen tällä hetkellä niistä kertoo. Jääkarhu ja sen asuttama ympäristö kietoutuvat ihmiskulttuuriin ja yhteiskuntaan monilla tavoin.
Ihmisillä on tapana kehittää ympäristöä koskevia teorioita. Täällä päin maailmaa näemme usein itsemme luonnosta erillisenä olentona. Myös antropologian piirissä luonto ja kulttuuri nähtiin pitkään toistensa vastakohtina ja erillisinä piireinä. Nykyisin tätä jaottelua kyseenalaistetaan, ja luonnon ja kulttuurin suhdetta tarkastellaan usein vuorovaikutuksellisesta näkökulmasta.
Luonnon ja kulttuurin jaottelu heijastuu myös ideoihin villistä ja kesystä. Villin ja kesyn erottelua tarkastelleen antropologi Rebecca Cassidyn mukaan idea aidosta, koskemattomasta villeydestä “tuolla jossain” on vääristynyt, ja jaottelu kaikkea muuta kuin ilmiselvä.
Todellisuudessa villeyteen yhdistyy usein sosiaalisuutta ja kulttuuria. Etnografiset tutkimukset villeinä nähdyistä paikoista ovat osoittaneet, että kyseiset ympäristöt limittyvät monimutkaisiin kansallisiin, alueellisiin ja kansainvälisiin kulttuurisiin vaikutteisiin.Villeys itsessään on luonnon ja kulttuurin erotteluun liittyvä, vaihteleva kulttuurinen näkemys, joka voidaan määritellä ja käsitteellistää monella tavalla. Antropologi Yuka Suzukin mukaan eläinten luokitteleminen villeiksi tai kesyiksi on aina liitoksissa ihmisten ja eläinten välisten suhteiden historiaan. Eläimet ja kasvit eivät synny villeiksi tai kesyiksi. Ihmiset määrittelevät ne jompaan kumpaan luokkaan, sellaisten prioriteettien mukaan, jotka eivät aina ole itsestään selviä, johdonmukaisia tai pysyviä. Juuri käsitys villeydestä on äärimmäisen keskeinen osa ihmisen ja jääkarhun suhdetta niin Huippuvuorilla kuin globaalisti.
Jääkarhu liikekumppanina
Jääkarhun asema Huippuvuorilla liittyy voimakkaasti paikallisen talouden ja elinkeinorakenteen muutokseen. Huippuvuorilla on koettu viime vuosikymmeninä suuri käänne turismin korvattua hiilikaivosyhteiskunnan. Kaivostoiminnan lähes loputtua ovat paikalliset elinkeinot ja työpaikat riippuvaisia turismista – ja turismi taas jääkarhujen läsnäolosta. Työpaikat olisivat vähissä ilman jääkarhua ja arktista luontoa ihailemaan saapuvia turisteja. Paikalliskulttuuri on elinkeinoelämän keskinäisen riippuvuussuhteen myötä olennaisesti sidoksissa luontoon. Kulutusyhteiskunnassa jääkarhu myy tuotteita, jotka halutaan yhdistää viileyteen, puhtauteen ja elinvoimaan. Huippuvuorilla jääkarhu markkinoi, myy ja edustaa kaikkea mahdollista. Sen hahmo on todella suosittu paikallisten yritysten, organisaatioiden ja tapahtumien logoissa ja esitteissä. Leipäpaketin kyljessä marssii karhu, samoin joidenkin taksien ja bussien. On jääkarhukoruja, -kynttilöitä, -termospulloja, -kirjoja, -tiskirättejä ja -kaulureita. Paikallisen kahvilan mainoskyltissä jääkarhu toteaa suklaakonvehdit herkullisiksi. Kuuluisaa jääkarhuvaara-liikennemerkkiä myydään matkamuistojen muodossa. Myös muita paikallisia eläin- ja lintulajeja hyödynnetään mainonnassa, mutta ei yhtä kattavasti kuin karhua.
Muualla maailmassa eläinsymboliikkaa näkee paljon urheilujoukkueiden logoissa ja tuotteiden mainonnassa. Liittämällä tietyn lajin kuva jääkiekkojoukkueen paitaan tai moottoripyörän kylkeen luodaan mielikuva siitä, että joukkueella tai tuotteella on samoja ominaisuuksia kuin kyseisellä eläinlajilla. Esimerkiksi juokseva kissaeläin kertoo ajoneuvon nopeudesta.
Huippuvuorilla näkyvä jääkarhusymboliikka on luonteeltaan erilaista. Siellä jääkarhun hahmoon ei näytä liittyvän mitään tiettyjä yksittäisiä ominaisuuksia. Karhu on esillä kokonaisuutena ja ikonina. Aivan kuin jääkarhu näkyisi mainonnassa vain, koska se on jääkarhu, ja koska se elää Huippuvuorilla.
Tämä saattaa viitata talouden ja kansallisidentiteettien yhteyteen. Tilannetta voi verrata samantapaiseen kehitykseen eteläisessä Afrikassa, jossa villieläin ja riistapolitiikka ovat Suzukin mukaan olleet perustavia elementtejä useiden valtioiden itsenäistymisen jälkeisten kansallisidentiteettien ja -talouksien synnyssä.Suzuki kuvailee, että esimerkiksi aiemmin Rhodesiana tunnettu Zimbabwe on nähnyt paljon vaivaa huolitellun kansalliskuvaston rakentamiseen villieläinten ympärille. Zimbabwe korostaa villieläinpolitiikan säädöksiä modernin, demokraattisen valtion kulmakivenä. Maa alkoi hakeutua omille teilleen vuonna 1975 hallituksen hyväksyttyä lain, joka antoi maanomistajille oikeuden ottaa haltuun ja yksityisomistukseen maillaan oleskelevat villieläimet.
Laki uudisti villieläinten sosiaalisen roolin ja merkityksen dramaattisella tavalla. Niistä tuli jotakin potentiaalisesti tuottoisaa, eivätkä ne olleet enää vain riesa paikallisille. Suzukin mukaan tuolloin tapahtui käänne, jossa villieläimet muuttuivat inhottavasta hyödylliseksi ja toivotuksi osaksi maisemaa. Kuten Zimbabwessa, villeyden kategoria saa Huippuvuorilla voimaa paikallisesta kansakunnan rakentamisesta.
Villin ja kesyn välimuotoja
Villeys ja sen merkitys kytkeytyy monissa länsimaisissa kulttuureissa toisiin eläimiin, etenkin nisäkkäisiin. Eri alojen tutkijat ovat pohtineet sitä, miten ihmiset näkevät eläimet, käyttävät eläimiä, ja vaikuttavat toisten lajien “luontoon”. Antropologi Agustin Fuentes jakaa ihmisten ja muiden kädellisten suhteet neljään kategoriaan, joiden logiikkaa voidaan soveltaa myös tarkastellessa muita lajeja. Huippuvuorten jääkarhu sopii jossain määrin kolmeen näistä kategorioista; integroituun, sitoutuneeseen ja idealisoituun. 
Valaan luu saa ihmisen näyttämään pieneltä.
Integroidun kategorian otukset kasvatetaan ja harjoitetaan suorittamaan tiettyä taloudellista tai ruoantuotannollista tehtävää, jonka voitot ihmiset korjaavat. Esimerkiksi Thaimaassa erään makakilajin (M. nemestrina) uroksia kasvatetaan ja harjoitetaan poimimaan kookospähkinöitä. Huippuvuorilla jääkarhun ei tarvitse tehdä mitään erityistä tuodakseen suurelle osalle paikallisista leivän pöytään. Se suorittaa taloudellisen tehtävänsä olemalla olemassa ja näyttäytyessään ajoittain turisteille. Muun muassa eläinarkeologi Pierre Ducos ja antropologi Tim Ingold ovat esittäneet, että kesyyntyminen voitaisiin nähdä prosessina, jossa lajista tulee omaisuutta. Heidän mukaansa eläimet tai kasvit voivat olla tässä tilassa tuhansia vuosia, ennen kuin konkreettisemmat kesyyntymisen tunnusmerkit alkavat ilmaantua.
Sitoutuneen kategorian kädelliset ovat liitoksissa ihmiskulttuuriin niihin kohdistetun hyväntahtoisen toiminnan kautta. Tällä Fuentes tarkoittaa vaikkapa lisäravinnon tarjoamista, elinympäristön uudistamista tai petojen uhan poistoa; toimia, jotka tarjoavat lajille parempia selviytymismahdollisuuksia. Huippuvuorilla ihmiset pyrkivät tekemään jääkarhun elämästä mahdollisimman miellyttävää ja turvallista esimerkiksi kieltämällä häirinnän ja opettelemalla käytöskoodin, jonka avulla voidaan välttää jääkarhun ampumiseen johtavat tilanteet.
Selkeimmin jääkarhu kuitenkin kuuluu Idealisoitujen eläinten kategoriaan “luonnon jalona suurlähettiläänä”. Tämä näkyy ja kuuluu etenkin karhun suojelua koskevassa keskustelussa sekä kertomuksissa siitä, miten maaginen hetki jääkarhun näkeminen on.Antropologi Marianne Lienin mukaan lohella on Pohjois-Euroopassa ollut hyvin samanlainen asema kuin arktiksen jääkarhulla. Molemmat lajit nähdään kesyn ja villin välisen luokittelujatkumon villeimmästä päästä olevina. Kalojen kuninkaaseen kohdistuu monia suojelutoimenpiteitä, mutta myös urheilua ja ulkoilmaharrastuneisuutta. Viljelty lohi taas rikkoo mielikuvaa lajin villeydestä – ja samanaikaisesti erottelua kesyn ja villin välillä. Viljely kertoo lohen kesyttämisestä ja asettaa sen vertailtavaksi esimerkiksi sikojen tuotantoon. Lohifarmeilta myös karkaa kaloja luonnonvesiin, jossa ne lisääntyvät ja tuottavat kalayksilöitä, jotka ovat villin ja tarhatun hybridejä. Lienin mukaan viljelty lohi on lajina anomalinen, koska se symbolisesti ja kirjaimellisesti pakenee sille kulttuurisesti määritellystä villeyden piiristä, ylittäen luokittelujärjestelmän rajat. Viljelty lohi ei ole villi eikä kesy kala, vaan jotain siltä väliltä.
Jotain samankaltaista voisi sanoa jääkarhusta. Äärimmäisen villistä imagostaan huolimatta jääkarhu on ainoa Huippuvuorten lajeista, jonka liikkeitä ihminen ajoittain kontrolloi. Jääkarhu on ihmisen tärkein liikekumppani ja poliittisten agendojen keulakuva. Jääkarhujen kehot ovat täynnä niiden ympäristöstä itseensä saamia, ihmisperäisiä myrkyllisiä aineita. Jäljityspanta kaulassaan tallustelevat jääkarhut taas näyttäytyvät lohen tavoin villin ja tarhatun välimuotoina.
Ihminen rakentamassa jääkarhua
“Mun mielestä ne on hyvin rauhallisia, ne ei pelkää mitään, koska ne käyttäytyy kuin kuninkaat. Ja ne on hyvin uteliaita. Jos ne näkee jotain uutta, niin ne chekkaa sen. Ne on myös hyvin älykkäitä, ne muistaa hyvin. On vaikea huijata karhua. Ne oppii astumaan ansalangan yli…muistaa että mökeissä on ruokaa.”
Antropomorfisointi tarkoittaa sitä, että annamme eläimille motiiveja ja tuntemuksia, jotka muistuttavat omiamme. Tätä vaikuttaa tapahtuvan Huippuvuorten ihmisväestön ja jääkarhujen välillä runsaasti. Huippuvuorelaisten mielestä karhut ovat yksilöitä, joiden persoonallisuudet vaihtelevat aivan kuten ihmisillä. Samaa ei voi sanoa paikallisen luonnon linnuista, poroista tai napaketuista, joihin suhtaudutaan aivan kuin jokainen kettu tai poro olisi samanlainen. Jokaisella napaketulla on samat ominaisuudet kuin muilla napaketuilla. Jokainen jääkarhu taas on erilainen persoona. Yleisluonteeltaan jääkarhu on älykäs, utelias ja oppivainen. Jääkarhua ei voi tuntea lajina tai yksilönä ennen kuin sellaisen on kohdannut ainakin kerran. Karhun oppii tuntemaan sen nähdessään, ja mitä enemmän karhuja näkee tai kohtaa, sitä enemmän niistä ymmärtää. Aivan kuin ihmistä, karhua ei saisi arvioida “jos sitä ei ole edes tavannut”.
Ihmiset kuvailivat tapaamiensa jääkarhujen käytöstä, ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. Kertomuksissa jääkarhujen mieliala vaihtelee leikkisästä uteliaaseen ja aggressiiviseen. Tunteiden ja mielentilojen ohella jääkarhuilla on myös ajatuksia. Monet kertoivat jääkarhun kohdatessaan yrittävänsä analysoida sen aikeita. Jos olisin tuo karhu, mitä miettisin ja aikoisin tehdä? Ajatellaan, että jääkarhu ei toimi vaistonvaraisesti tai refleksinomaisesti, vaan miettii ja arvioi tilanteita aivan kuin ihmiset. Kohtaamisista kertoessaan paikalliset kuvailivat karhun ajatusprosessia, aivan kuin se järkeilisi mitä tehdä. Jääkarhujen tekemien päätöksien syyt tuntuivat jäävän arvoituksiksi.
“On sellanen käsitys että niitä on monenlaisia, ne on yksilöitä, niillä on persoonallisuus. Jotkut on uteliaita tai ystävällisiä, toiset hyökkääviä. Toiset on kiinnostuneempia ihmisestä kuin toiset.”
“Niillä on vahvat persoonat. Ihmiset jotka tutkii jääkarhuja sanoo, että ne voi tunnistaa yksilön sen käytöksen perusteella.”
“Kun tapaan karhun niin yritän ajatella mitä se ajattelee.”
Jääkarhussa on paljon sellaista, joka muistuttaa meitä ihmisiä. Naaraskarhun side poikasiin on vahva, mutta joskus se kouluttaa jälkikasvuaan tassulla tai murinalla. Se myös hoivaa poikasiaan yleensä istuvassa asennossa, poikaset rinnallaan. Jääkarhuista kertovissa lastenkirjoissa ovat useimmiten pääroolissa jääkarhun pennut, jotka joutuvat eroon äidistään tai uroskarhun uhkaamaksi. Kirjat kuvaavat suojelevaa vanhemman ja lapsen suhdetta sekä lapsen tarvetta seikkailla ympäristössään, mikä helpottaa ihmislasten samaistumista karhuihin. Huippuvuorelaisten suhtautuminen naaraskarhuun pentuineen onkin erityisen positiivista. Niistä puhutaan usein inhimillisillä perhetermeillä, kuten äiti ja lapset. Lehtien palstoilla karhujen valokuviin vangitut tekemiset esitetään ihmismäisellä tulkinnalla höystettynä. Jääkarhu nauttii aurinkoisesta päivästä, karhut harrastavat seksiä romanttisen kohtaamisen päätteeksi tai ottavat nokkaunet tundralla.
“Kun on joku saanut kuvia, joissa se näyttää tekevän jotain humaania niin helposti esitetään tilanne niin, että nyt ne tekee jotain sellaista kuin ihmisetkin”
Vaikka vannoisi tieteellisen maailmankuvan ja arvoista vapaiden objektiivisten näkökulmien nimeen, kulttuuriset selitysmallit vaikuttavat tapaan nähdä maailma. Ne näkyvät myös jääkarhujen merkityksen rakentumisessa ja näkemyksissä niistä. Antropologi Michael Engehardin mukaan kunnioitusta herättävien petoeläinten läsnäollessa heijastamme niihin helposti ominaisuuksia, joita löydämme itsestämme. Ne ovat urheita, luottavaisia, uteliaita, rajuja, hoivaavia, uskollisia, voimakkaita ja ylhäitä. Kuten jeti, yksisarviset tai lohikäärmeet, jääkarhu on täyttänyt tiettyjä tarpeita jo vuosisatojen ajan. “Niistä tulee tasan sellaisia kuin mitä niiltä haluamme, selkäpiitä karmivia karjaisuja tai pentujen hillittömyyttä”.
Kesäkuussa 2018 jääkarhu murtautui erään Huippuvuorelaisen hotellin varastoon syömään suklaata.
Kuvitelma jääkarhun koskemattomuudesta
Antropologi Garry Marvinin mukaan villieläimen siirtäminen omasta elinympäristöstään ihmiskulttuurin piiriin muuttaa ja heikentää sitä. Pelkkä eläimen katsominen tai näytteille asettelu kieltää siltä oman agendan ja muuttaa sen pelkäksi objektiksi. Tämä toteutuu etenkin eläintarhoissa tai sirkuksissa, mutta Huippuvuorten turismibisnekseen sisältyy samoja piirteitä. Engelhard puolestaan kuvailee, että “hallinnoidut ja markkinoidut” jääkarhut eivät enää nykypäivänä vaikuta kovin puhtailta tai aidosti villeiltä. Laji sekoittuu niin yritysten kuin organisaatioiden logoihin, ja jääkarhusta ollaan monin paikoin tekemässä tunnistettavaa ympäristöbrändiä. Samanaikaisesti jääkarhulla on iso asema arktisen alueen politiikassa. Engelhard summaa, että lajin liiallinen esittely ja siihen pian turtuva yleisö voi vaimentaa jääkarhun olemuksen kantamat viestit, ja arktiksen kuningas heikentyä kliseeksi.
Huippuvuorten jääkarhu saattaa vaeltaa ympäristössään villinä ja vapaana, mutta ajatus sen luonnontilaisesta koskemattomuudesta on ainakin osittain kuvitelma, johon ihmisillä on tällä hetkellä tarve uskoa. Funtes pohtii, että jääkarhun kaltaiset idealisoidut eläinlajit ovat jossain mielessä postmoderni korvike jalon villin käsitteelle.
Jalon villin käsitteellä viitataan erityisesti 1600-1800 luvuilla suosiota nauttineeseen ajatukseen “luonnontilaisista ihmisistä”, jotka olivat puhtaampia, viattomampia ja vapaampia kuin modernit ja sivistyneet. Jalo villi on luonnonläheinen, hyvä, arvokas, usein primitiivistä kulttuuria edustava henkilöhahmo, jota kehitys ei ole päässyt turmelemaan. Tutkimustiedon lisääntyessä kuvitelma jalosta villistä havaittiin perusteettomaksi 1900-luvun loppupuolella, mutta pinttynyt ajatus nostaa ajoittain yhä päätään monenlaisissa asiayhteyksissä. Nykyinen näkemys jääkarhusta jakaa monia ominaisuuksia jalon villin kanssa. Laji voidaan nähdä arvokkaana hahmona, jota kehittynyt kulttuuri ja moderni yhteiskunta eivät ainakaan vielä ole pilanneet.
Ristiriitaisuudet ohittava näkemys jääkarhun luonnontilaisuudesta noudattaa samaa kaavaa kuin näkemys paikallisesta luonnosta. Paikalliset ihmiset ja organisaatiot kertovat Huippuvuorista ylpeään sävyyn tarinaa, jonka mukaan luonto tulee ensin ja ihminen vasta sitten. Elämä on järjestetty luonnon ehdoilla. Ihminen on vieras, jonka ei tule häiritä paikallisen luonnon elämänmenoa.
Huippuvuorten ympäristönsuojelupolitiikka on kuitenkin hyvin keskittynyttä ja valikoivaa. Vaikka paikkaa markkinoidaan autenttisena, ekologisena luontoparatiisina, roskia näkee lojuvan siellä sun täällä. Huippuvuorilla sijaitsee Norjan ainoa toimiva hiilikaivos, ja tärkein asutuskeskus Longyearbyen oli vuosikymmeniä hiilikaivoskaupunki, ennen viimeaikaista turismin nousua. Paikalliset lentävät tiuhaan mantereen ja saariston välillä, ja valtavat risteilyalukset sahaavat alueella. Luonnossa pörisee tuhansia moottorikelkkoja. Autoja on naurettava määrä siihen nähden, että teitä ei ole juuri lainkaan. Jätevedet ja keittiöiden biojätteet lasketaan putkista suodattamattomina suoraan mereen. Jo se, että Huippuvuorilla ylipäätään ylläpidetään ihmisasutusta, on ristiriidassa paikallisen luonnonsuojelun ideaalin kanssa. Vaikka paikalliset ovat tietoisia epäkohdista ja ristiriidoista, heillä tuntuu samanaikaisesti olevan vahva halu uskoa mielikuvaan jääkarhun ja arktisen luonnon koskemattomuudesta.
“Tätä markkinoidaan luontoparatiisina, ja samalla täällä on Norjan ainoa toimiva hiilikaivos, tuhansia moottorikelkkoja pörrää tuolla hauraassa luonnossa, on jäteongelmia, 42km teitä ja silti paljon autoja”
“Mä odotin että elämä olisi luonnonläheisempää – mutta autoja on käsittämätön määrä vaikka joka paikkaan kävelee. Siihen puututaan jos mun koira pääsee irti ja paimentaa poroja, mutta ei siihen että roskia on ympäriinsä ja öljyä.”
Tämä artikkeli on toinen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena julkaistavaa neliosaista reportaasia, joka käsittelee ihmisten ja jääkarhujen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taustoista, tavoitteista ja toteutuksesta löytyy täältä.
Osa 1: Maailman aidoimmassa luonnossa
Osa 3: Jääkarhu osana ihmistä
Osa 4: Arktiksen kuningas
Toimitus
- Verkkotaitto: Satu-Emilia Myllymäki / Suvi Jaakkola
- Kuvitus: Suvi Jaakkola/ Gennady Kurushin
- Artikkelikuva: 2221709/Pixabay (CC BY 2.0)
Lukemista
Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and masculinities, 1827–1914.
Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.
Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.
Cassidy R. 2007. Where the wild things are.
Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domestication, pastoralism and predation.
Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.
Douglas, M. 1966. Purity and Danger.
Ducos, P. 1989. Defining domestication: A clarification.
Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.
Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus antropologiaan.
Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.
Guha, R. 1997. The authoritarian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife conservation in the Third World.
Ingold, T. 1980. Hunters, pastoralists, and ranchers: Reindeer economies and their transformations.
Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.
Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.
Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal relationships.
Schweitzer, P. 2017. Polar anthropology, or why we need to study more than humans in order to understand people.
Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.
Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domestication and the taming of the wild.
Tilasto: Population of Svalbard 2018.
Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.
