Jääkarhu osana ihmistä

Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jää­me­rel­lä (sijainti kartalla). Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vai­ku­tuk­ses­ta hieman leudompi kuin muilla yhtä poh­joi­sil­la alueilla.

Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä, noin 2100 henkeä, asuu hal­lin­nol­li­ses­sa kes­kuk­ses­sa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kau­pun­kia­su­tus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kan­sa­lai­suu­des­ta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on nor­ja­lai­sia. Seuraavaksi ylei­sim­piä kan­sal­li­suuk­sia edustavat ukrai­na­lai­set ja venä­läi­set. Väestörakenne on suh­teel­li­sen nuori. Suurimman ikäryhmän muo­dos­ta­vat noin 25 – 44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.

Huippuvuorilla ei ole alku­pe­räis­kan­so­ja tai -kult­tuu­rei­ta. Saariston löysi hol­lan­ti­lai­nen tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuo­si­sa­to­jen ajan Huippuvuorten ihmis­his­to­ri­aa kir­joit­ti­vat pää­asial­li­ses­ti nor­ja­lai­set ja venä­läi­set valaan­pyy­tä­jät, met­säs­tä­jät ja ansas­ta­jat. Ensimmäinen mer­kit­tä­vä hii­li­kai­vos perus­tet­tiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen raken­net­tu asu­tus­kes­kus Longyearbyen oli hii­li­kai­vos­kau­pun­ki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “nor­ma­li­soi­da” avoi­mem­mak­si ja tavan­omai­sem­mak­si yhtei­sök­si, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjäh­dys­mäi­ses­ti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kan­sain­vä­li­nen tie­teel­li­nen tutkimus muo­dos­ta­vat Huippuvuorten kes­kei­sim­mät toimialat.

Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viet­täi­si­vät koko elämänsä. Vakinaisella asuk­kaal­la tar­koi­te­taan hen­ki­löi­tä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua Huippuvuorilla pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jat­ku­vas­ti, ja kes­ki­mää­rin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja moni­kult­tuu­ris­ta, ja pai­kal­li­set puhu­vat­kin paljon yhteisön väliai­kai­suu­des­ta ja jopa kei­no­te­koi­suu­des­ta.

Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koris­ta­vat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin pai­kal­li­sen ihmi­syh­tei­sön arkeen. AntroBlogin toi­mit­ta­jat lähtivät Huippuvuorille sel­vit­tä­mään etno­gra­fi­sin ottein:

  • Millainen suhde pai­kal­li­sil­la on jää­kar­huun ja ympä­röi­vään arktiseen luontoon?
  • Millainen on jääkarhun sosio­kult­tuu­ri­nen merkitys Huippuvuorten ihmi­syh­tei­söl­le?

Lisätietoa projektin taus­tois­ta, tavoit­teis­ta ja toteu­tuk­ses­ta täällä.

Riskialtis ympäristö, erityinen luonto ja jääkarhu ovat monin tavoin osa Huippuvuorilla asuvien elämää, toimijuutta ja identiteettiä.

Ihmisluonto on lajien välinen suhde.” (Antropologi Anna Tsing, 2012)

Mediassa puhutaan paljon siitä, miten ihminen vaikuttaa luontoon. Yhtä mie­len­kiin­toi­nen ja tärkeä kysymys luon­non­suo­je­lun kannalta on se, miten eläimet muovaavat meitä ja ovat meille mer­ki­tyk­sel­li­siä. Luonnonympäristöt vai­kut­ta­vat monin eri tavoin yhteis­kun­tiin, kult­tuu­rei­hin ja elä­män­ta­poi­hin. On vält­tä­mä­tön­tä tutkia luontoa ja suh­det­tam­me siihen, jotta voimme ymmärtää ihmistä.

Antropologi Rebecca Cassidy muis­tut­taa, että juuri ant­ro­po­lo­git voivat tarjota ymmär­rys­tä moni­mut­kai­sis­ta yhteyk­sis­tä ihmisen, muiden orga­nis­mien ja raken­ne­tun ympä­ris­tön välillä. Monilajinen etno­gra­fia tar­kas­te­lee sitä, miten ihmi­se­lä­mät kie­tou­tu­vat ei-ihmis­la­jei­hin. Monissa kult­tuu­reis­sa jääkarhu on auttanut mää­rit­tä­mään ihmisen iden­ti­teet­tiä. Huippuvuoret ei ole poikkeus.

_MG_3770_prime

Kiväärien kantajat

Aseet ovat näkyvä osa Huippuvuorten arkista katukuvaa. Kuvittele siro nuori tyttö hiukset pon­na­ril­la ja juok­su­leg­gin­sit jalassa lähdössä lenkille, iso kivääri selässään. Tuntuu hassulta nähdä taval­li­sia ihmisiä aseis­tau­tu­nee­na paikassa, jossa ei ole meneil­lään soti­laal­lis­ta tai muuta konflik­tia. Longyearbyenissä näkee kuitenkin monta kertaa päivässä kiväärin roik­ku­mas­sa jonkun selässä. Joissakin moot­to­ri­kel­kois­sa on lisä­va­rus­tee­na erillinen teline kivää­ril­le. Aseille tar­koi­tet­tu­ja säi­ly­tys­kaap­pe­ja löytyy monien julkisten raken­nuk­sien sisään­käyn­neil­tä: hotel­leis­ta, pankista ja kirkosta. Esimerkiksi ruo­ka­kaup­paan ei voi astella aseen kanssa, vaan se on jätettävä eteisen säi­ly­tys­lo­ke­roon. Virallisten säädösten mukaan asu­te­tul­ta alueelta ei pidä poistua ilman sopivaa asetta ja sen käyt­tö­tai­toa. Monet pai­kal­li­set kertoivat, että jatkuva aseen kan­ta­mi­nen ärsyttää heitä ajoittain.

previous arrow
next arrow
Kyltit ruo­ka­kau­pan ovella muis­tut­ta­vat, että aseita ei voi kantaa mukana shop­pail­les­sa.
Slider

Joskus me vähän väsytään kivääriin. Se on aika painava. Juostessa, hiihtäessä — sun on tuotava se mukaan. Lisäksi yövahtivuorot voi olla väsyttäviä. Ja jos menee mökille ja karhu on lähistöllä, niin sitten joutuu olemaan koko viikonlopun siellä mökin sisällä.”

Kun mä menen mantereelle, tuntuu tosi oudolta, ettei tarvitse katsella olkiensa yli retkeillessä. Ja tuntuu tosi oudolta mennä retkelle ilman asetta.”

Jääkarhun läsnäolo luonnossa aiheuttaa muutakin kon­kreet­tis­ta kiusaa. Telttaillessa leiriin tulee asentaa oikeaop­pi­nen varoi­tus­jär­jes­tel­mä ansa­lan­gas­ta. Karhuvahteja tarvitaan telt­ta­ret­kien ohella myös urhei­lu­ta­pah­tu­mis­sa ja kirkon ulkoil­ma­mes­suis­sa. Asutuksen ulko­puo­lel­la lii­kut­taes­sa jääkarhu vaatii ihmisiltä tie­toi­suut­ta sen läs­nä­olos­ta luonnossa. Kaupungissa jääkarhun vaikutus elämään on vähäistä, eikä sitä “tarvitse ajatella”. Kylän lapsille toki opetetaan sääntöjä siitä missä on tur­val­lis­ta leikkiä ja liikkua, ja päi­vä­ko­tien pihoja ympä­röi­vät aidat ovat huo­mat­ta­van korkeita.

Jääkarhun kon­kreet­ti­sin (ja joidenkin mielestä ainoa) vaikutus pai­kal­lis­ten elämään vai­kut­tai­si liittyvän juuri tar­pee­seen kantaa asetta. Tämä vaikuttaa pai­kal­lis­ten toi­mi­juu­teen; mah­dol­li­suu­teen liikkua ympä­ris­tös­sä. Ympäristö jakautuu tilaan, jossa voi oleilla aseis­tau­tu­mat­to­ma­na, ja tilaan jossa ei saa liikkua ilman tur­va­vä­li­nei­tä. Ilman omaa väli­neis­töä ja sen käyt­tö­tai­toa ihminen on jumissa hyvin pienellä alueella.

Se on näkyvintä kun täytyy päästä kaupungin ulko­puo­lel­le jostain syystä — Mulla täytyy olla kivääri tai olla sellaisen henkilön seurassa jolla se on. Se voi olla vähän epä­käy­tän­nöl­lis­tä. Se tar­koit­taa myös sitä etten voi mennä pati­koi­maan silloin kun haluan, ja se on rajoit­ta­vaa”

Mulla on koira ja haluaisin mennä sen kanssa pati­koi­maan kaupungin ulko­puo­lel­le, ja mä en voi koska mulla ei ole kivääriä — Sä et voi mennä edes 30 minuutin kävelylle kaupunkia ympä­röi­vil­le vuorille ilman kivääriä tai merk­ki­pis­too­lia.”

Jos omaa asetta ei ole, on asutuksen ulko­puo­lel­la liik­ku­mi­nen riip­pu­vais­ta muista. Huippuvuoret onkin paikka, jossa ystävyys ja muut ihmis­ten­vä­li­set suhteet voivat limittyä siihen, kenellä sattuu olemaan kivääri tai moot­to­ri­kelk­ka. Jos asutuksen ulko­puo­lel­le lähtee porukalla, on neu­vo­tel­ta­va muun muassa siitä, kuka ottaa mukaansa mitäkin tur­va­vä­li­nei­tä, kuka toimii kar­hu­vah­ti­na missäkin vaiheessa yötä, ja missä tur­va­vä­li­nei­tä säi­ly­te­tään leirissä. Nämä kysy­myk­set liittyvät ihmisten väliseen luot­ta­muk­seen.

Sun täytyy jutella ystävien kanssa. Kun me mennään vii­kon­lop­pu retkelle, me puhutaan siitä kuka tuo kiväärin, kuka tuo merk­ki­pis­too­lin. Kun me saavutaan mökille, me puhutaan siitä mihin me laitetaan kivääri. Oven viereen? Makuuhuoneen viereen? — Mä luotan kar­hu­vah­tiin.”

Oman kiväärin hankinta ja sen käytön oppiminen vaikuttaa olevan hyvin mer­kit­tä­vä hetki: kuin itse­näis­ty­mis­pro­ses­si, jossa henkilön toimijuus vihdoin vapautuu. Eräs pai­kal­li­nen kertoi anta­neen­sa vai­mol­leen huo­men­lah­jak­si kiväärin:

Mulle on hyvin tärkeää, että hän voi olla itse­näi­nen — pitää huolta itsestään. On mukavaa nähdä kuinka eri lailla hän nyt käyt­täy­tyy. Koska kun hän saapui tänne niin hän halusi olla mun lähellä. Nyt hänen asenne on muuttunut. Ja mä tiedän että hän keskittyy. Hän on nyt oma val­ti­aan­sa (she is her own master).”

Longyearbyenissä toimii Aktiv i Friluft niminen orga­ni­saa­tio, jonka toi­min­ta­muo­dois­ta yksi on tarjota etenkin naisille mah­dol­li­suuk­sia nauttia luonnosta tur­val­li­ses­ti. Se järjestää sään­nöl­li­siä käve­ly­ret­kiä ja telt­tai­lu­ret­kiä, “joiden aikana naiset tekevät kaiken itse”. Tarve liikkua itse­näi­ses­ti luonnossa kuuluu etenkin naisten puheissa kenties siksi, että arktiseen alueeseen ja sen his­to­ri­aan liittyy paljon oletettua mas­ku­lii­ni­suut­ta. Tutkimusmatkat ja met­säs­tys­ret­ket kun olivat lähes yksi­no­maan miesten heiniä.

Arktista mas­ku­lii­ni­suut­ta kirjan kannessa.

Me (orga­ni­saa­tio) annetaan ihmisille mah­dol­li­suus mennä ulkoi­le­maan tur­val­li­ses­ti. Koska täällä on se jää­kar­hu­vaa­ra. Se oli aluksi vain naisille tar­koi­tet­tu — kerran vuodessa vain naisille tar­koi­tet­tu telt­tai­lu­ret­ki. Se näytti että me (naiset) voidaan tehdä se kaikki itse. On myös lapsille saman­lai­sia akti­vi­teet­te­ja”

Mulle oli suuri nautinto mennä ensim­mäis­tä kertaa kävelylle yksin — olla täysin yksin vuorilla, mun oman aseen kanssa. Se tuntui vapau­del­ta, koska jos sä et voi mennä ulos kau­pun­gis­ta, sulla ei ole asetta. Silloin sä olet tavallaan lukittu hyvin pienelle alueelle. Jotta täällä voi tuntea itsensä vapaaksi, on tärkeää että osaa käyttää asetta.”

Kaikki pai­kal­li­set eivät aina kanna kivääriä asutuksen ulko­puo­lel­la, mutta valtaosa ottaa mukaansa suo­si­tel­lut tur­va­vä­li­neet. Kiväärin kan­ta­mis­ta ei myöskään ole aina viral­li­ses­ti suo­si­tel­tu niin voi­mak­kaas­ti kuin nykyään. Käännekohta suo­si­tuk­sis­sa ja ihmisten asen­teis­sa tapahtui, kun vuonna 1995 jääkarhu raateli nuoren turistin aivan Longyearbyenin lähellä. Tapaus nostatti pelkoja ja uudisti tur­val­li­suus­sään­nök­siä.

Kun mä tulin tänne, ei ollut normaalia kävellä kiväärin kanssa. Vuoden 1995 onnet­to­muu­den jälkeen alettiin kantaa kiväärejä. Se oli kään­ne­koh­ta. Ihmiset alko pel­kää­mään enemmän jää­kar­hu­ja, kantamaan aseita.”

Metsästyksestä kameroihin

Longyearbyenissä myytävät jääkarhun nahat ovat kotoisin Kanadasta.

Jos selaa Svalbardin museon his­to­rial­lis­ta kuva-arkistoa, voi pian todeta, että vanhoissa mus­ta­val­koi­sis­sa kuvissa esiin­ty­vät jääkarhut ovat joko kuolleita tai van­git­tu­ja. Kuvien aihepiiri on useim­mi­ten metsästys; miehiä posee­raa­mas­sa saaliiden rinnalla. Aiemmin ark­ti­sel­la alueella liikkui paljon huvi­met­säs­tä­jiä , jotka halusivat tappaa mah­dol­li­sim­man ison uros­kar­hun ja ripustaa sen nahan olo­huo­nee­seen­sa. Norjalainen ansastaja Henry Rudi sai lisänimen Jääkarhukuningas, sillä hän tappoi yhteensä 713 jääkarhua Huippuvuorten, Jan Mayenin ja Grönlannin alueella 1907 – 1947.

Kuva-arkiston uudem­mis­sa kuvissa taas esiintyy vain eläviä jää­kar­hu­ja luon­tai­ses­sa ympä­ris­tös­sään, tai kor­kein­taan tut­ki­joi­den nukuttama karhu. 1900-luvun alku­puo­lel­ta lähtien yleistyi erilainen koke­mus­ten tavoit­te­lu: jääkarhun valo­ku­vaa­mi­nen ja videointi alkoi nousta tär­keäm­mäk­si kuin sen tap­pa­mi­nen. Nyt Huippuvuorilla maksetaan siitä, että pääsisi näkemään elävän jääkarhun luonnossa — ei siitä, että pääsisi ampumaan yhden niistä. Antropologi Michael Engerlhard kuvailee, että huolet ympä­ris­tös­tä, ilmaston muu­tok­ses­ta ja lajien uha­na­lai­suu­des­ta ovat syn­nyt­tä­neet uuden­lai­sen eko­tu­ris­mit­ren­din, jota voisi kutsua “katoa­mis­tu­ris­mik­si” tai “viime hetken turis­mik­si”.

Tietoisuus katoa­vas­ta villistä luonnosta ja sen het­kel­li­ses­tä luon­tees­ta on muovannut ihmisen suhdetta luontoon ja syven­tä­nyt romans­siam­me siihen.” (Yuka Suzuki 2007: 229)

Niin turistit, jour­na­lis­tit, elo­ku­van­te­ki­jät kuin tutkijat tulevat Huippuvuorille näkemään jää­kar­hu­ja. Meillä on tarve tuntea yhteyttä eläimiin ilman häkkejä luon­tai­ses­sa ympä­ris­tös­sä, jossa jääkarhut tekevät itselleen tavan­omai­sia asioita. Engelhardin mukaan juuri tämä kos­ke­ma­ton läsnäolo ja jääkarhun sil­min­näh­tä­vä itse­näi­syys on keskeistä turistin koke­muk­sel­le. Karhua ei haluta tavata pen­ko­mas­sa roskia, mutta valaan raadolla ruo­kai­le­va jääkarhu kelpaa. Silloin näky on osa karhun luon­tais­ta eli­nym­pä­ris­töä.

Mun mielestä hänen näkemisensä on tosi jännittävää, jos hän näyttäytyy. Se on fantastinen hetki, mahtava tunne.”

Ihmiset puhuvat paljon siitä, että he ovat nähneet karhun ja ovat ylpeitä siitä. Se oli kaunis hetki. Negatiivisia tarinoita ei kuule paljoa.”

Paikallisia kiehtoo jääkarhu. Aina kun nähdään karhu, niin se on iso juttu — aina maaginen hetki, ei se normalisoidu tai muutu tylsäksi.”

Me rakastetaan sitä hetkeä, kun me nähdään hänet.”

previous arrow
next arrow
Turistit tark­kai­le­vat toi­veik­kai­na rantoja
Slider

Itse otettu valokuva arktiksen kunin­kaas­ta olisi monelle unelmien täyttymys. Mitä lähemmäs karhua päästään, sen arvok­kaam­pi kokemus on. Paikallisen ympä­ris­tö­lain­sää­dös­ten vuoksi tarjolla ei ole jää­kar­husa­fa­rei­ta, mutta turistit maksavat lyhyistä retkistä ja ris­tei­lyis­tä asutuksen ulko­puo­lel­le, jääkarhun näkemisen toivossa. Paikallisten yrit­tä­jien arvioiden mukaan kuitenkin vain noin 3 % lyhyesti vie­rai­le­vis­ta näkee karhun. Kun eläviä jää­kar­hu­ja ei ole saa­ta­vil­la, ovat kuolleet hyviä kor­vik­kei­ta. Täytetyt jääkarhut olivat selvästi suo­sit­tu­ja kump­pa­nei­ta turistien sel­fieis­sä.

Kaikki Huippuvuorilla tapaa­mam­me ihmiset kuvai­li­vat jääkarhun näkemistä erittäin posi­tii­vi­ses­ti: fan­tas­ti­sek­si, kauniiksi, vai­kut­ta­vak­si, jän­nit­tä­väk­si ja mah­ta­vak­si hetkeksi. Kuvaukset kuu­los­ti­vat joskus jopa hen­gel­li­sil­tä. Monet tapaa­mis­tam­me ihmisistä olivat nähneet karhun kymmeniä, jotkut jopa satoja kertoja. Silti he pai­not­ti­vat, ettei karhun koh­taa­mi­nen nor­ma­li­soi­du. Se on aina yhtä kaunista ja jän­nit­tä­vää. Nauttiminen edel­lyt­tää kuitenkin sitä, että tilanne on ihmiselle jok­seen­kin tur­val­li­nen. Jääkarhu nähtiin esi­mer­kik­si veneestä tai sopivalta etäi­syy­del­tä asian­mu­kais­ten tur­va­vä­li­nei­den kanssa.

Kun sä näet karhun, ja tiedät ettet ole vaarassa, niin silloin se on hyvin erityistä.”

Jos sä saat ihanan luon­to­het­ken hänen kanssaan, ehkä hän leikkii lasten kanssa tai metsästää. Mä näin met­säs­tä­vän jääkarhun veneestä, hän vaan uis­ken­te­li ympä­riin­sä, nappasi linnun, ja hän oli niin onnel­li­nen, ui takaisin maihin syömään ja nautti aurin­gos­ta. Se oli onnel­li­nen hetki — luon­to­het­ki.”

Tällöin tilanne on kuin tv-ruudulta. Luontodokumenteista tuttu näkymä ja maaginen hetki luonnossa toteu­tu­vat hen­ki­lö­koh­tai­se­na koke­muk­se­na. Monet haas­ta­tel­lut puhuivat karhun koh­taa­mi­ses­ta juuri siihen sävyyn kuin luon­to­do­ku­men­tit ja globaali luon­non­suo­je­lu­dis­kurs­si sen esittävät. Jos olo­suh­teet eivät ole tur­val­li­set, jääkarhun koh­taa­mis­ta ei toivota.

Huvimetsästäjien safarit eri maa­il­man­kol­kis­sa ovat pitkälti vaih­tu­neet elä­mys­tu­ris­tien unel­ma­koh­tei­den listoihin. Engelhardin mukaan jääkarhun näkeminen tai valokuva siitä on nykyajan vastine huvi­met­säs­tä­jän kaadolle ja sen doku­men­toin­nil­le. Engelhard nostaa esiin ekologi Aldo Leopoldin kuvauksen met­säs­tyk­seen liit­ty­vis­tä voi­ton­mer­keis­tä: “oli palkinto sitten linnun muna, kori sieniä, tai kuva karhusta, se on aina ser­ti­fi­kaat­ti. Se todistaa omis­ta­jan­sa olleen jossakin ja tehneen jotakin — että hänellä on taitoa ja sisua sen saa­vut­ta­mi­sek­si.”

Sosiaalisena lajina ihmiset tykkäävät jaka­mi­ses­ta. Engelhard kuvailee, että arktisen koke­muk­sen levit­tä­mi­nen kuvien ja tari­noi­den muodossa kasvattaa jää­kar­hu­bon­ga­rin statusta. Jääkarhun näkeminen on har­vi­nai­nen tapahtuma, joka tuo sosi­aa­lis­ta huomiota. Aiemmin kar­hun­tal­ja olka­päil­lä tai elävä pentu talu­tus­nuo­ras­sa kasvatti statusta. Nyt meillä on some ja blogit, joissa esit­te­lem­me saa­vu­tuk­siam­me villissä luonnossa. Halukkaat voivat ostaa Longyearbyenin pos­ti­toi­mis­tos­ta kym­me­nel­lä eurolla viral­li­sen ser­ti­fi­kaa­tin, joka todistaa henkilön käyneen Huippuvuorilla.

Jääkarhu ja paikallisuus

Jääkarhu vaikuttaa siihen, mitä muut ajat­te­le­vat musta. Ne ajattelee, että mä asun karhun naa­pu­ris­sa.”

Jääkarhu on valtavan keskeinen osa Huippuvuorten julkista imagoa. Paikan voimakas asso­sioi­tu­mi­nen arktiseen suur­pe­toon vaikuttaa siihen, miten ulko­puo­li­set näkevät Huippuvuorten asukkaat, ja mitä heistä aja­tel­laan. Tämäkin projekti on nimeltään “Naapurina jääkarhu”. Ensimmäinen ja mer­kit­tä­vin mieleen juo­lah­ta­va asia Huippuvuorista yhdis­te­tään myös pai­kal­lis­väes­tön omi­nai­suu­dek­si. Vaikka ihmiset tuntuivat vähät­te­le­vän jääkarhun roolia elä­mäs­sään, pai­kal­li­suu­den piir­tei­den tar­kas­te­lu kertoo toista tarinaa.

värikkäät rivissä

Huippuvuorilla kaikki ovat enemmän tai vähemmän ulko­puo­li­sia, sillä suurin osa ihmisistä viipyy saa­ris­tos­sa vain muutamia vuosia. Tästä huo­li­mat­ta pai­kal­li­syh­tei­sös­sä on tietty nok­ki­mis­jär­jes­tys. “Kuinka kauan olet asunut täällä“ on yleinen tie­dus­te­lun aihe, joka määrittää yhteisön sisäistä hie­rar­ki­aa. Mitä pidempään on Huippuvuorilla majaillut, sitä kor­keam­mal­la hie­rar­kias­sa on. Jatkumon toisesta päästä löytyvät muutaman tunnin Longyearbyenissä vaeltavat ris­tei­ly­tu­ris­tit. 

Henkilökohtaiseen sta­tuk­seen näyttävät vai­kut­ta­van myös luontoon ja jää­kar­hui­hin lii­tok­sis­sa olevat seikat. Jääkarhulla on mer­kit­tä­vä rooli uuden tulokkaan muun­tau­tu­mi­ses­sa pai­kal­li­sek­si. Monet kuvai­li­vat, että Huippuvuorille muu­tet­tu­aan he olivat aluksi pelois­saan ja varuil­laan, ja vil­kui­li­vat jat­ku­vas­ti ympä­ril­leen jää­kar­hu­jen varalta jopa asutuksen keskellä. Ajan kuluessa ihmiset ren­tou­tu­vat, ja her­mos­tu­neet tunteet katoavat. Lopulta jääkarhu ei enää pahemmin pelota.

previous arrow
next arrow
Slider

Kyllä, mä asun täällä. Kyllä, mä viihdyn täällä. Kyllä, mä olen nähnyt jääkarhun.”

Kun mä muutin tänne, mua pelotti se. Sä katselet selkäsi taa koko ajan. Sitten sä alat rentoutua vähän parin vuoden jälkeen.”

Kun sä muutat tänne, sä olet paljon enemmän tietoinen siitä, että täällä on jääkarhuja. Ja luultavasti olet myös hermostuneempi kaupungin ulkopuolelle menemisestä.”

Monet kuvai­li­vat myös, että etenkin alkuai­koi­na heiltä oli kysytty tois­tu­vas­ti, olivatko he nähneet jääkarhun. Vasta kun he viimein pystyivät vas­taa­maan myön­tä­väs­ti, vai­kut­ti­vat tie­dus­te­li­jat tyy­ty­väi­sil­tä. Aivan kuin jääkarhu pitäisi nähdä ja siihen tottua, jotta voi olla pai­kal­li­nen.

Pari ekaa kuukautta Huippuvuorille muut­ta­mi­sen jälkeen kyseltiin paljon, että ootko nähnyt jääkarhua. Pian sä kyllästyt tähän kysy­myk­seen. Näin ekan karhuni varmaan kilo­met­rin päästä, mutta sen jälkeen pystyin vas­taa­maan että ‘olen nähnyt’ ja sillä selvä. Ei lisää kysyt­tä­vää, siir­ry­tään toiseen puhee­nai­hee­seen. Sekä pai­kal­li­set että turistit kyseli sitä.”

Kun karhu lähestyi yhtenä ilta­päi­vä­nä kaupunkia, niin jotkut joilla oli aikaa meni kat­se­le­maan sitä, mutta se oli vaan hauska lisä siihen ilta­päi­vään. Samaan aikaan BBC:n doku­ment­ti­ryh­mä dra­ma­ti­soi täysin sen tilanteen.”

Rehellisesti sanoen mä luulen, että ihmiset kau­pun­gis­sa ei paljoa välitä karhuista. — Kaikki pai­kal­li­set on vähän kyl­läs­ty­nei­tä tähän jää­kar­hu­jut­tuun.”

Turistit on hyvin innok­kai­ta näkemään sen. Paikalliset ei halua nähdä sitä käve­lyil­lään, tur­val­li­suus­syis­tä. Asenne jää­kar­hui­hin muuttuu ajan kuluessa, kun asuu täällä. Eka haluaa tosi kovasti nähdä sen. Sitten se tasottuu ajan kanssa. Mä olen onnel­li­nen, jos nyt näen sen, mutta en mene retkille, jotta näkisin sen.”

Paikallisten tekemä selvä ero itsensä ja turistien tai ulko­puo­lis­ten välillä perus­tel­tiin juuri tämän kautta. Turisti on äärim­mäi­sen innois­saan jää­kar­huis­ta ja pyrkii epä­toi­voi­ses­ti näkemään niitä. Paikalliset taas vähät­te­le­vät omaa kiin­nos­tus­taan jää­kar­hui­hin. Jääkarhuhavainnot kiin­nos­ta­vat kuitenkin kaikkia suuresti, ja uutiset jää­kar­huis­ta keikkuvat aina lue­tuim­pien listoilla.

Mitä tahansa ne tekee, se on uutinen — jääkarhut on jatkuva uutisten lähde, syystä tai toisesta. Ja aina kun voi laittaa hyvän kar­hu­ku­van kanteen lehden levikki on suurempi.”

Lehdessä kir­joi­te­taan paljon karhuista: missä niitä on nähty, millaisia koh­taa­mi­sia oli. Jääkarhujutut kiin­nos­taa lukijoita aina. Lehdet kir­joit­taa myös siitä, jos ihmiset rikkovat (karhuja koskevia) sääntöjä.”

Jos jääkarhu on lähis­töl­lä, kaikki keskittyy siihen.”

Huippuvuorilla tapaa­mam­me suo­ma­lai­set ver­ta­si­vat tilan­net­ta Suomen Lapin poroihin, jotka ovat nähtävyys vie­rai­li­joil­le, mutta pai­kal­li­sil­le “vain poroja”. Paikallisen kuuluu olla tietyllä tapaa välin­pi­tä­mä­tön, jopa kyl­läs­ty­nyt karhuihin. Todellisuudessa houkutus nähdä jääkarhu voi olla kova myös niille Huippuvuorilla asuville, jotka eivät vielä ole nähneet karhua.

Jääkarhut koris­ta­vat pai­kal­li­sen kodin sisään­käyn­tiä.

Sama ku Lapis. Turistit on innois­saan poroista ja pai­kal­li­set on sillee et ‘se on poro’. — Välinpitämättömyys on sellainen laki, mikä pitää olla jos asuu täällä. Koska jos sä oot vähän liian innoissas jää­kar­huis­ta ja sä asut täällä, niin sua katsotaan tosi oudosti.”

Paikallisten asenne vaihtelee paljon. Jotkut ei oo nähneet karhua, joten ne ei tiedä, mitä ne siitä ajat­te­li­si.”

Turistit eivät myöskään tunne jää­kar­hu­ja, toisin kuin pai­kal­li­set. Turisteilla uskotaan olevan vääriä käsi­tyk­siä ja odotuksia karhujen koh­taa­mi­ses­ta. Paikallisten mukaan monet turistit olettavat, että jää­kar­hu­ja näkee Huippuvuorilla varmasti, ja jotkut jopa luulevat, että niitä olisi näyt­teil­lä häkeissä. Paikalliset tekivät erittäin selväksi, että heidän suhteensa ja asen­teen­sa jää­kar­huun ja luontoon on erilainen kuin turistien: lähei­sem­pi ja tun­te­vam­pi. Tämä johtuu kenties siitä, että karhun tun­te­mi­sen nähdään olevan riip­pu­vai­nen sen koh­taa­mi­ses­ta. Tuntemuksen ja ymmär­ryk­sen lisää­mi­sen ohella jääkarhun koh­taa­mi­sen sanotaan vähen­tä­vän (turis­teil­le kuuluvaa) pelkoa sitä kohtaan. Mitä enemmän karhuja näkee, sitä enemmän niitä tuntee.

Vierailijat ja uudet ihmiset täällä ei aina ymmärrä, että on oltava varo­vai­nen. Sun on suun­ni­tel­ta­va kun menet ulos. Kun kävelet tota pientä mäkeä ylös, sun täytyy tuoda kivääri ja merk­ki­pis­too­li. Sun ei pidä ajatella, että mä en ole nähnyt häntä vähään aikaan, kukaan ei ole, joten mä vaan kävelen tuonne — koska yhtäkkiä hän voi olla siinä.”

aseenkantaja vuorilla

Omia jää­kar­hu­ta­ri­noi­ta kerrotaan ylpeydellä. Paikallisten kar­hu­ker­to­muk­sis­sa tois­tui­vat tietyt elementit. Ihmiset mai­nit­si­vat karhun suku­puo­len ja sen etäi­syy­den itsestään. He kuvai­li­vat karhun liikkeitä, reak­tioi­ta, aikeita ja päätöksiä tarkasti. Yksityiskohdat olivat jääneet hyvin mieleen, ja niillä tuntui olevan mer­ki­tys­tä henkilön statuksen kannalta. Etenkin jääkarhun etäisyys itsestä oli mer­kit­tä­vä kriteeri koh­taa­mi­ses­sa. Mitä lähempänä karhua oli, sitä arvok­kaam­pi tarina. Kiikareilla nähty karhu taasen on lähes mitätön arvoltaan.

Usein sä saat vain lyhyen tapaa­mi­sen, vain pienen haamun, joka tulee sanomaan hei ja lähtee sitten pois. Ja sitten sä haluat nähdä lisää.”



Tämä artikkeli on ensim­mäi­nen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena jul­kais­ta­vaa nelio­sais­ta repor­taa­sia, joka käsit­te­lee ihmisten ja jää­kar­hu­jen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taus­tois­ta, tavoit­teis­ta ja toteu­tuk­ses­ta löytyy täältä.

Osa 1: Maailman aidoim­mas­sa luonnossa

Osa 2: Ihminen osana jääkarhua

Osa 4: Arktiksen kuningas

  • Verkkotaitto: Aino Pohjola /​Suvi Jaakkola
  • Valokuvat: Suvi Jaakkola ja Gennady Kurushin
  • Video: Gennady Kurushin

Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and mascu­li­ni­ties, 1827 – 1914.

Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.

Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.

Cassidy R. 2007. Where the wild things are.

Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domes­tica­tion, pas­to­ra­lism and predation.

Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.

Douglas, M. 1966. Purity and Danger.

Ducos, P. 1989. Defining domes­tica­tion: A cla­ri­fica­tion.

Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.

Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus ant­ro­po­lo­gi­aan.

Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.

Guha, R. 1997. The aut­ho­ri­ta­rian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife con­ser­va­tion in the Third World.

Ingold, T. 1980. Hunters, pas­to­ra­lists, and ranchers: Reindeer economies and their trans­for­ma­tions.

Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.

Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.

Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal rela­tions­hips.

Schweitzer, P. 2017. Polar anth­ro­po­lo­gy, or why we need to study more than humans in order to unders­tand people.

Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.

Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domes­tica­tion and the taming of the wild.

Tilasto: Population of Svalbard 2018.

Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.

Kirjoittajat

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.


Valokuva- ja videomateriaalien tallennuksesta ja jälkituotannosta sekä visuaalisista elementeistä hankkeessa vastasi ammattivalokuvaaja ja graafinen suunnittelija Gennady Kurushin (https://gkurushin.com/) AntroBlogi-verkkojulkaisun toimituksesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ilmastonmuutos on luonnontieteellinen tosiasia. Se on elämäntapojemme ja kulttuuristen valintojemme tuote, jonka vaikutukset myös muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja kulttuuria. Lisäksi tapamme käsitteellistää ilmastonmuutosta ja etsiä ratkaisuja ilmaston lämpenemiseen ovat kulttuurisesti jäsentyneitä.