Taustainfo: Huippuvuoret yhteiskuntana ja projektin tavoitteet
Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jäämerellä (sijainti kartalla). Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vaikutuksesta hieman leudompi kuin muilla yhtä pohjoisilla alueilla.
Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä, noin 2100 henkeä, asuu hallinnollisessa keskuksessa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kaupunkiasutus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kansalaisuudesta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on norjalaisia. Seuraavaksi yleisimpiä kansallisuuksia edustavat ukrainalaiset ja venäläiset. Väestörakenne on suhteellisen nuori. Suurimman ikäryhmän muodostavat noin 25–44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.
Huippuvuorilla ei ole alkuperäiskansoja tai -kulttuureita. Saariston löysi hollantilainen tutkimusmatkailija Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuosisatojen ajan Huippuvuorten ihmishistoriaa kirjoittivat pääasiallisesti norjalaiset ja venäläiset valaanpyytäjät, metsästäjät ja ansastajat. Ensimmäinen merkittävä hiilikaivos perustettiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen rakennettu asutuskeskus Longyearbyen oli hiilikaivoskaupunki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “normalisoida” avoimemmaksi ja tavanomaisemmaksi yhteisöksi, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjähdysmäisesti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kansainvälinen tieteellinen tutkimus muodostavat Huippuvuorten keskeisimmät toimialat.
Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viettäisivät koko elämänsä. Vakinaisella asukkaalla tarkoitetaan henkilöitä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua Huippuvuorilla pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jatkuvasti, ja keskimäärin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja monikulttuurista, ja paikalliset puhuvatkin paljon yhteisön väliaikaisuudesta ja jopa keinotekoisuudesta.
Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koristavat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin paikallisen ihmisyhteisön arkeen. AntroBlogin toimittajat lähtivät Huippuvuorille selvittämään etnografisin ottein:
- Millainen suhde paikallisilla on jääkarhuun ja ympäröivään arktiseen luontoon?
- Millainen on jääkarhun sosiokulttuurinen merkitys Huippuvuorten ihmisyhteisölle?
Lisätietoa projektin taustoista, tavoitteista ja toteutuksesta täällä.
Riskialtis ympäristö, erityinen luonto ja jääkarhu ovat monin tavoin osa Huippuvuorilla asuvien elämää, toimijuutta ja identiteettiä.
“Ihmisluonto on lajien välinen suhde.” (Antropologi Anna Tsing, 2012)
Mediassa puhutaan paljon siitä, miten ihminen vaikuttaa luontoon. Yhtä mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys luonnonsuojelun kannalta on se, miten eläimet muovaavat meitä ja ovat meille merkityksellisiä. Luonnonympäristöt vaikuttavat monin eri tavoin yhteiskuntiin, kulttuureihin ja elämäntapoihin. On välttämätöntä tutkia luontoa ja suhdettamme siihen, jotta voimme ymmärtää ihmistä.
Antropologi Rebecca Cassidy muistuttaa, että juuri antropologit voivat tarjota ymmärrystä monimutkaisista yhteyksistä ihmisen, muiden organismien ja rakennetun ympäristön välillä. Monilajinen etnografia tarkastelee sitä, miten ihmiselämät kietoutuvat ei-ihmislajeihin. Monissa kulttuureissa jääkarhu on auttanut määrittämään ihmisen identiteettiä. Huippuvuoret ei ole poikkeus. 
Kiväärien kantajat
Aseet ovat näkyvä osa Huippuvuorten arkista katukuvaa. Kuvittele siro nuori tyttö hiukset ponnarilla ja juoksulegginsit jalassa lähdössä lenkille, iso kivääri selässään. Tuntuu hassulta nähdä tavallisia ihmisiä aseistautuneena paikassa, jossa ei ole meneillään sotilaallista tai muuta konfliktia. Longyearbyenissä näkee kuitenkin monta kertaa päivässä kiväärin roikkumassa jonkun selässä. Joissakin moottorikelkoissa on lisävarusteena erillinen teline kiväärille. Aseille tarkoitettuja säilytyskaappeja löytyy monien julkisten rakennuksien sisäänkäynneiltä: hotelleista, pankista ja kirkosta. Esimerkiksi ruokakauppaan ei voi astella aseen kanssa, vaan se on jätettävä eteisen säilytyslokeroon. Virallisten säädösten mukaan asutetulta alueelta ei pidä poistua ilman sopivaa asetta ja sen käyttötaitoa. Monet paikalliset kertoivat, että jatkuva aseen kantaminen ärsyttää heitä ajoittain.
“Joskus me vähän väsytään kivääriin. Se on aika painava. Juostessa, hiihtäessä – sun on tuotava se mukaan. Lisäksi yövahtivuorot voi olla väsyttäviä. Ja jos menee mökille ja karhu on lähistöllä, niin sitten joutuu olemaan koko viikonlopun siellä mökin sisällä.”
“Kun mä menen mantereelle, tuntuu tosi oudolta, ettei tarvitse katsella olkiensa yli retkeillessä. Ja tuntuu tosi oudolta mennä retkelle ilman asetta.”
Jääkarhun läsnäolo luonnossa aiheuttaa muutakin konkreettista kiusaa. Telttaillessa leiriin tulee asentaa oikeaoppinen varoitusjärjestelmä ansalangasta. Karhuvahteja tarvitaan telttaretkien ohella myös urheilutapahtumissa ja kirkon ulkoilmamessuissa. Asutuksen ulkopuolella liikuttaessa jääkarhu vaatii ihmisiltä tietoisuutta sen läsnäolosta luonnossa. Kaupungissa jääkarhun vaikutus elämään on vähäistä, eikä sitä “tarvitse ajatella”. Kylän lapsille toki opetetaan sääntöjä siitä missä on turvallista leikkiä ja liikkua, ja päiväkotien pihoja ympäröivät aidat ovat huomattavan korkeita.Jääkarhun konkreettisin (ja joidenkin mielestä ainoa) vaikutus paikallisten elämään vaikuttaisi liittyvän juuri tarpeeseen kantaa asetta. Tämä vaikuttaa paikallisten toimijuuteen; mahdollisuuteen liikkua ympäristössä. Ympäristö jakautuu tilaan, jossa voi oleilla aseistautumattomana, ja tilaan jossa ei saa liikkua ilman turvavälineitä. Ilman omaa välineistöä ja sen käyttötaitoa ihminen on jumissa hyvin pienellä alueella.
“Se on näkyvintä kun täytyy päästä kaupungin ulkopuolelle jostain syystä — Mulla täytyy olla kivääri tai olla sellaisen henkilön seurassa jolla se on. Se voi olla vähän epäkäytännöllistä. Se tarkoittaa myös sitä etten voi mennä patikoimaan silloin kun haluan, ja se on rajoittavaa”
“Mulla on koira ja haluaisin mennä sen kanssa patikoimaan kaupungin ulkopuolelle, ja mä en voi koska mulla ei ole kivääriä — Sä et voi mennä edes 30 minuutin kävelylle kaupunkia ympäröiville vuorille ilman kivääriä tai merkkipistoolia.”
Jos omaa asetta ei ole, on asutuksen ulkopuolella liikkuminen riippuvaista muista. Huippuvuoret onkin paikka, jossa ystävyys ja muut ihmistenväliset suhteet voivat limittyä siihen, kenellä sattuu olemaan kivääri tai moottorikelkka. Jos asutuksen ulkopuolelle lähtee porukalla, on neuvoteltava muun muassa siitä, kuka ottaa mukaansa mitäkin turvavälineitä, kuka toimii karhuvahtina missäkin vaiheessa yötä, ja missä turvavälineitä säilytetään leirissä. Nämä kysymykset liittyvät ihmisten väliseen luottamukseen.
“Sun täytyy jutella ystävien kanssa. Kun me mennään viikonloppu retkelle, me puhutaan siitä kuka tuo kiväärin, kuka tuo merkkipistoolin. Kun me saavutaan mökille, me puhutaan siitä mihin me laitetaan kivääri. Oven viereen? Makuuhuoneen viereen? — Mä luotan karhuvahtiin.”
Jääkarhun pelotteluun tarkoitettuja välineitä esillä museossa.Oman kiväärin hankinta ja sen käytön oppiminen vaikuttaa olevan hyvin merkittävä hetki: kuin itsenäistymisprosessi, jossa henkilön toimijuus vihdoin vapautuu. Eräs paikallinen kertoi antaneensa vaimolleen huomenlahjaksi kiväärin:
“Mulle on hyvin tärkeää, että hän voi olla itsenäinen – pitää huolta itsestään. On mukavaa nähdä kuinka eri lailla hän nyt käyttäytyy. Koska kun hän saapui tänne niin hän halusi olla mun lähellä. Nyt hänen asenne on muuttunut. Ja mä tiedän että hän keskittyy. Hän on nyt oma valtiaansa (she is her own master).”
Longyearbyenissä toimii Aktiv i Friluft niminen organisaatio, jonka toimintamuodoista yksi on tarjota etenkin naisille mahdollisuuksia nauttia luonnosta turvallisesti. Se järjestää säännöllisiä kävelyretkiä ja telttailuretkiä, “joiden aikana naiset tekevät kaiken itse”. Tarve liikkua itsenäisesti luonnossa kuuluu etenkin naisten puheissa kenties siksi, että arktiseen alueeseen ja sen historiaan liittyy paljon oletettua maskuliinisuutta. Tutkimusmatkat ja metsästysretket kun olivat lähes yksinomaan miesten heiniä.
Arktista maskuliinisuutta kirjan kannessa.“Me (organisaatio) annetaan ihmisille mahdollisuus mennä ulkoilemaan turvallisesti. Koska täällä on se jääkarhuvaara. Se oli aluksi vain naisille tarkoitettu – kerran vuodessa vain naisille tarkoitettu telttailuretki. Se näytti että me (naiset) voidaan tehdä se kaikki itse. On myös lapsille samanlaisia aktiviteetteja”
“Mulle oli suuri nautinto mennä ensimmäistä kertaa kävelylle yksin – olla täysin yksin vuorilla, mun oman aseen kanssa. Se tuntui vapaudelta, koska jos sä et voi mennä ulos kaupungista, sulla ei ole asetta. Silloin sä olet tavallaan lukittu hyvin pienelle alueelle. Jotta täällä voi tuntea itsensä vapaaksi, on tärkeää että osaa käyttää asetta.”
Kaikki paikalliset eivät aina kanna kivääriä asutuksen ulkopuolella, mutta valtaosa ottaa mukaansa suositellut turvavälineet. Kiväärin kantamista ei myöskään ole aina virallisesti suositeltu niin voimakkaasti kuin nykyään. Käännekohta suosituksissa ja ihmisten asenteissa tapahtui, kun vuonna 1995 jääkarhu raateli nuoren turistin aivan Longyearbyenin lähellä. Tapaus nostatti pelkoja ja uudisti turvallisuussäännöksiä.
“Kun mä tulin tänne, ei ollut normaalia kävellä kiväärin kanssa. Vuoden 1995 onnettomuuden jälkeen alettiin kantaa kiväärejä. Se oli käännekohta. Ihmiset alko pelkäämään enemmän jääkarhuja, kantamaan aseita.”
Metsästyksestä kameroihin
Longyearbyenissä myytävät jääkarhun nahat ovat kotoisin Kanadasta.Jos selaa Svalbardin museon historiallista kuva-arkistoa, voi pian todeta, että vanhoissa mustavalkoisissa kuvissa esiintyvät jääkarhut ovat joko kuolleita tai vangittuja. Kuvien aihepiiri on useimmiten metsästys; miehiä poseeraamassa saaliiden rinnalla. Aiemmin arktisella alueella liikkui paljon huvimetsästäjiä , jotka halusivat tappaa mahdollisimman ison uroskarhun ja ripustaa sen nahan olohuoneeseensa. Norjalainen ansastaja Henry Rudi sai lisänimen Jääkarhukuningas, sillä hän tappoi yhteensä 713 jääkarhua Huippuvuorten, Jan Mayenin ja Grönlannin alueella 1907-1947.
Kuva-arkiston uudemmissa kuvissa taas esiintyy vain eläviä jääkarhuja luontaisessa ympäristössään, tai korkeintaan tutkijoiden nukuttama karhu. 1900-luvun alkupuolelta lähtien yleistyi erilainen kokemusten tavoittelu: jääkarhun valokuvaaminen ja videointi alkoi nousta tärkeämmäksi kuin sen tappaminen. Nyt Huippuvuorilla maksetaan siitä, että pääsisi näkemään elävän jääkarhun luonnossa – ei siitä, että pääsisi ampumaan yhden niistä. Antropologi Michael Engerlhard kuvailee, että huolet ympäristöstä, ilmaston muutoksesta ja lajien uhanalaisuudesta ovat synnyttäneet uudenlaisen ekoturismitrendin, jota voisi kutsua “katoamisturismiksi” tai “viime hetken turismiksi”.
“Tietoisuus katoavasta villistä luonnosta ja sen hetkellisestä luonteesta on muovannut ihmisen suhdetta luontoon ja syventänyt romanssiamme siihen.” (Yuka Suzuki 2007: 229)Niin turistit, journalistit, elokuvantekijät kuin tutkijat tulevat Huippuvuorille näkemään jääkarhuja. Meillä on tarve tuntea yhteyttä eläimiin ilman häkkejä luontaisessa ympäristössä, jossa jääkarhut tekevät itselleen tavanomaisia asioita. Engelhardin mukaan juuri tämä koskematon läsnäolo ja jääkarhun silminnähtävä itsenäisyys on keskeistä turistin kokemukselle. Karhua ei haluta tavata penkomassa roskia, mutta valaan raadolla ruokaileva jääkarhu kelpaa. Silloin näky on osa karhun luontaista elinympäristöä.
“Mun mielestä hänen näkemisensä on tosi jännittävää, jos hän näyttäytyy. Se on fantastinen hetki, mahtava tunne.”
“Ihmiset puhuvat paljon siitä, että he ovat nähneet karhun ja ovat ylpeitä siitä. Se oli kaunis hetki. Negatiivisia tarinoita ei kuule paljoa.”
“Paikallisia kiehtoo jääkarhu. Aina kun nähdään karhu, niin se on iso juttu – aina maaginen hetki, ei se normalisoidu tai muutu tylsäksi.”
“Me rakastetaan sitä hetkeä, kun me nähdään hänet.”
Itse otettu valokuva arktiksen kuninkaasta olisi monelle unelmien täyttymys. Mitä lähemmäs karhua päästään, sen arvokkaampi kokemus on. Paikallisen ympäristölainsäädösten vuoksi tarjolla ei ole jääkarhusafareita, mutta turistit maksavat lyhyistä retkistä ja risteilyistä asutuksen ulkopuolelle, jääkarhun näkemisen toivossa. Paikallisten yrittäjien arvioiden mukaan kuitenkin vain noin 3 % lyhyesti vierailevista näkee karhun. Kun eläviä jääkarhuja ei ole saatavilla, ovat kuolleet hyviä korvikkeita. Täytetyt jääkarhut olivat selvästi suosittuja kumppaneita turistien selfieissä.Kaikki Huippuvuorilla tapaamamme ihmiset kuvailivat jääkarhun näkemistä erittäin positiivisesti: fantastiseksi, kauniiksi, vaikuttavaksi, jännittäväksi ja mahtavaksi hetkeksi. Kuvaukset kuulostivat joskus jopa hengellisiltä. Monet tapaamistamme ihmisistä olivat nähneet karhun kymmeniä, jotkut jopa satoja kertoja. Silti he painottivat, ettei karhun kohtaaminen normalisoidu. Se on aina yhtä kaunista ja jännittävää. Nauttiminen edellyttää kuitenkin sitä, että tilanne on ihmiselle jokseenkin turvallinen. Jääkarhu nähtiin esimerkiksi veneestä tai sopivalta etäisyydeltä asianmukaisten turvavälineiden kanssa.“Kun sä näet karhun, ja tiedät ettet ole vaarassa, niin silloin se on hyvin erityistä.”
“Jos sä saat ihanan luontohetken hänen kanssaan, ehkä hän leikkii lasten kanssa tai metsästää. Mä näin metsästävän jääkarhun veneestä, hän vaan uiskenteli ympäriinsä, nappasi linnun, ja hän oli niin onnellinen, ui takaisin maihin syömään ja nautti auringosta. Se oli onnellinen hetki – luontohetki.”
Tällöin tilanne on kuin tv-ruudulta. Luontodokumenteista tuttu näkymä ja maaginen hetki luonnossa toteutuvat henkilökohtaisena kokemuksena. Monet haastatellut puhuivat karhun kohtaamisesta juuri siihen sävyyn kuin luontodokumentit ja globaali luonnonsuojeludiskurssi sen esittävät. Jos olosuhteet eivät ole turvalliset, jääkarhun kohtaamista ei toivota.
Huvimetsästäjien safarit eri maailmankolkissa ovat pitkälti vaihtuneet elämysturistien unelmakohteiden listoihin. Engelhardin mukaan jääkarhun näkeminen tai valokuva siitä on nykyajan vastine huvimetsästäjän kaadolle ja sen dokumentoinnille. Engelhard nostaa esiin ekologi Aldo Leopoldin kuvauksen metsästykseen liittyvistä voitonmerkeistä: “oli palkinto sitten linnun muna, kori sieniä, tai kuva karhusta, se on aina sertifikaatti. Se todistaa omistajansa olleen jossakin ja tehneen jotakin – että hänellä on taitoa ja sisua sen saavuttamiseksi.” 
Sosiaalisena lajina ihmiset tykkäävät jakamisesta. Engelhard kuvailee, että arktisen kokemuksen levittäminen kuvien ja tarinoiden muodossa kasvattaa jääkarhubongarin statusta. Jääkarhun näkeminen on harvinainen tapahtuma, joka tuo sosiaalista huomiota. Aiemmin karhuntalja olkapäillä tai elävä pentu talutusnuorassa kasvatti statusta. Nyt meillä on some ja blogit, joissa esittelemme saavutuksiamme villissä luonnossa. Halukkaat voivat ostaa Longyearbyenin postitoimistosta kymmenellä eurolla virallisen sertifikaatin, joka todistaa henkilön käyneen Huippuvuorilla.
Jääkarhu ja paikallisuus
“Jääkarhu vaikuttaa siihen, mitä muut ajattelevat musta. Ne ajattelee, että mä asun karhun naapurissa.”
Jääkarhu on valtavan keskeinen osa Huippuvuorten julkista imagoa. Paikan voimakas assosioituminen arktiseen suurpetoon vaikuttaa siihen, miten ulkopuoliset näkevät Huippuvuorten asukkaat, ja mitä heistä ajatellaan. Tämäkin projekti on nimeltään “Naapurina jääkarhu”. Ensimmäinen ja merkittävin mieleen juolahtava asia Huippuvuorista yhdistetään myös paikallisväestön ominaisuudeksi. Vaikka ihmiset tuntuivat vähättelevän jääkarhun roolia elämässään, paikallisuuden piirteiden tarkastelu kertoo toista tarinaa.
Huippuvuorilla kaikki ovat enemmän tai vähemmän ulkopuolisia, sillä suurin osa ihmisistä viipyy saaristossa vain muutamia vuosia. Tästä huolimatta paikallisyhteisössä on tietty nokkimisjärjestys. “Kuinka kauan olet asunut täällä“ on yleinen tiedustelun aihe, joka määrittää yhteisön sisäistä hierarkiaa. Mitä pidempään on Huippuvuorilla majaillut, sitä korkeammalla hierarkiassa on. Jatkumon toisesta päästä löytyvät muutaman tunnin Longyearbyenissä vaeltavat risteilyturistit.
Henkilökohtaiseen statukseen näyttävät vaikuttavan myös luontoon ja jääkarhuihin liitoksissa olevat seikat. Jääkarhulla on merkittävä rooli uuden tulokkaan muuntautumisessa paikalliseksi. Monet kuvailivat, että Huippuvuorille muutettuaan he olivat aluksi peloissaan ja varuillaan, ja vilkuilivat jatkuvasti ympärilleen jääkarhujen varalta jopa asutuksen keskellä. Ajan kuluessa ihmiset rentoutuvat, ja hermostuneet tunteet katoavat. Lopulta jääkarhu ei enää pahemmin pelota.
“Kyllä, mä asun täällä. Kyllä, mä viihdyn täällä. Kyllä, mä olen nähnyt jääkarhun.”
“Kun mä muutin tänne, mua pelotti se. Sä katselet selkäsi taa koko ajan. Sitten sä alat rentoutua vähän parin vuoden jälkeen.”
“Kun sä muutat tänne, sä olet paljon enemmän tietoinen siitä, että täällä on jääkarhuja. Ja luultavasti olet myös hermostuneempi kaupungin ulkopuolelle menemisestä.”
Monet kuvailivat myös, että etenkin alkuaikoina heiltä oli kysytty toistuvasti, olivatko he nähneet jääkarhun. Vasta kun he viimein pystyivät vastaamaan myöntävästi, vaikuttivat tiedustelijat tyytyväisiltä. Aivan kuin jääkarhu pitäisi nähdä ja siihen tottua, jotta voi olla paikallinen.
“Pari ekaa kuukautta Huippuvuorille muuttamisen jälkeen kyseltiin paljon, että ootko nähnyt jääkarhua. Pian sä kyllästyt tähän kysymykseen. Näin ekan karhuni varmaan kilometrin päästä, mutta sen jälkeen pystyin vastaamaan että ‘olen nähnyt’ ja sillä selvä. Ei lisää kysyttävää, siirrytään toiseen puheenaiheeseen. Sekä paikalliset että turistit kyseli sitä.”
“Kun karhu lähestyi yhtenä iltapäivänä kaupunkia, niin jotkut joilla oli aikaa meni katselemaan sitä, mutta se oli vaan hauska lisä siihen iltapäivään. Samaan aikaan BBC:n dokumenttiryhmä dramatisoi täysin sen tilanteen.”
“Rehellisesti sanoen mä luulen, että ihmiset kaupungissa ei paljoa välitä karhuista. — Kaikki paikalliset on vähän kyllästyneitä tähän jääkarhujuttuun.”
“Turistit on hyvin innokkaita näkemään sen. Paikalliset ei halua nähdä sitä kävelyillään, turvallisuussyistä. Asenne jääkarhuihin muuttuu ajan kuluessa, kun asuu täällä. Eka haluaa tosi kovasti nähdä sen. Sitten se tasottuu ajan kanssa. Mä olen onnellinen, jos nyt näen sen, mutta en mene retkille, jotta näkisin sen.”
Paikallisten tekemä selvä ero itsensä ja turistien tai ulkopuolisten välillä perusteltiin juuri tämän kautta. Turisti on äärimmäisen innoissaan jääkarhuista ja pyrkii epätoivoisesti näkemään niitä. Paikalliset taas vähättelevät omaa kiinnostustaan jääkarhuihin. Jääkarhuhavainnot kiinnostavat kuitenkin kaikkia suuresti, ja uutiset jääkarhuista keikkuvat aina luetuimpien listoilla.
“Mitä tahansa ne tekee, se on uutinen – jääkarhut on jatkuva uutisten lähde, syystä tai toisesta. Ja aina kun voi laittaa hyvän karhukuvan kanteen lehden levikki on suurempi.”
“Lehdessä kirjoitetaan paljon karhuista: missä niitä on nähty, millaisia kohtaamisia oli. Jääkarhujutut kiinnostaa lukijoita aina. Lehdet kirjoittaa myös siitä, jos ihmiset rikkovat (karhuja koskevia) sääntöjä.”
“Jos jääkarhu on lähistöllä, kaikki keskittyy siihen.”
Huippuvuorilla tapaamamme suomalaiset vertasivat tilannetta Suomen Lapin poroihin, jotka ovat nähtävyys vierailijoille, mutta paikallisille “vain poroja”. Paikallisen kuuluu olla tietyllä tapaa välinpitämätön, jopa kyllästynyt karhuihin. Todellisuudessa houkutus nähdä jääkarhu voi olla kova myös niille Huippuvuorilla asuville, jotka eivät vielä ole nähneet karhua.
Jääkarhut koristavat paikallisen kodin sisäänkäyntiä.
“Sama ku Lapis. Turistit on innoissaan poroista ja paikalliset on sillee et ‘se on poro’. — Välinpitämättömyys on sellainen laki, mikä pitää olla jos asuu täällä. Koska jos sä oot vähän liian innoissas jääkarhuista ja sä asut täällä, niin sua katsotaan tosi oudosti.”
“Paikallisten asenne vaihtelee paljon. Jotkut ei oo nähneet karhua, joten ne ei tiedä, mitä ne siitä ajattelisi.”
Turistit eivät myöskään tunne jääkarhuja, toisin kuin paikalliset. Turisteilla uskotaan olevan vääriä käsityksiä ja odotuksia karhujen kohtaamisesta. Paikallisten mukaan monet turistit olettavat, että jääkarhuja näkee Huippuvuorilla varmasti, ja jotkut jopa luulevat, että niitä olisi näytteillä häkeissä. Paikalliset tekivät erittäin selväksi, että heidän suhteensa ja asenteensa jääkarhuun ja luontoon on erilainen kuin turistien: läheisempi ja tuntevampi. Tämä johtuu kenties siitä, että karhun tuntemisen nähdään olevan riippuvainen sen kohtaamisesta. Tuntemuksen ja ymmärryksen lisäämisen ohella jääkarhun kohtaamisen sanotaan vähentävän (turisteille kuuluvaa) pelkoa sitä kohtaan. Mitä enemmän karhuja näkee, sitä enemmän niitä tuntee.
“Vierailijat ja uudet ihmiset täällä ei aina ymmärrä, että on oltava varovainen. Sun on suunniteltava kun menet ulos. Kun kävelet tota pientä mäkeä ylös, sun täytyy tuoda kivääri ja merkkipistooli. Sun ei pidä ajatella, että mä en ole nähnyt häntä vähään aikaan, kukaan ei ole, joten mä vaan kävelen tuonne – koska yhtäkkiä hän voi olla siinä.”
Omia jääkarhutarinoita kerrotaan ylpeydellä. Paikallisten karhukertomuksissa toistuivat tietyt elementit. Ihmiset mainitsivat karhun sukupuolen ja sen etäisyyden itsestään. He kuvailivat karhun liikkeitä, reaktioita, aikeita ja päätöksiä tarkasti. Yksityiskohdat olivat jääneet hyvin mieleen, ja niillä tuntui olevan merkitystä henkilön statuksen kannalta. Etenkin jääkarhun etäisyys itsestä oli merkittävä kriteeri kohtaamisessa. Mitä lähempänä karhua oli, sitä arvokkaampi tarina. Kiikareilla nähty karhu taasen on lähes mitätön arvoltaan.
“Usein sä saat vain lyhyen tapaamisen, vain pienen haamun, joka tulee sanomaan hei ja lähtee sitten pois. Ja sitten sä haluat nähdä lisää.”
Tämä artikkeli on ensimmäinen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena julkaistavaa neliosaista reportaasia, joka käsittelee ihmisten ja jääkarhujen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taustoista, tavoitteista ja toteutuksesta löytyy täältä.
Osa 1: Maailman aidoimmassa luonnossa
Osa 2: Ihminen osana jääkarhua
Osa 4: Arktiksen kuningas
Toimitus
- Verkkotaitto: Aino Pohjola / Suvi Jaakkola
- Valokuvat: Suvi Jaakkola ja Gennady Kurushin
- Video: Gennady Kurushin
Lukemista
Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and masculinities, 1827–1914.
Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.
Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.
Cassidy R. 2007. Where the wild things are.
Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domestication, pastoralism and predation.
Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.
Douglas, M. 1966. Purity and Danger.
Ducos, P. 1989. Defining domestication: A clarification.
Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.
Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus antropologiaan.
Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.
Guha, R. 1997. The authoritarian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife conservation in the Third World.
Ingold, T. 1980. Hunters, pastoralists, and ranchers: Reindeer economies and their transformations.
Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.
Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.
Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal relationships.
Schweitzer, P. 2017. Polar anthropology, or why we need to study more than humans in order to understand people.
Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.
Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domestication and the taming of the wild.
Tilasto: Population of Svalbard 2018.
Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.
