Maailman aidoimmassa luonnossa

Huippuvuorten väestön ja jääkarhujen suhteen ymmärtäminen edellyttää paikalliseen luonnonympäristöön liitettyjen kulttuuristen ajatusmallien tarkastelua.

Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jää­me­rel­lä. Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vai­ku­tuk­ses­ta hieman leudompi kuin muilla yhtä poh­joi­sil­la alueilla. Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä hal­lin­nol­li­ses­sa kes­kuk­ses­sa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kau­pun­kia­su­tus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kan­sa­lai­suu­des­ta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on nor­ja­lai­sia. Väestörakenne on suh­teel­li­sen nuori. Suurimman ikäryhmän muo­dos­ta­vat noin 25 – 44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.

Huippuvuorilla ei ole alku­pe­räis­kan­so­ja tai -kult­tuu­rei­ta. Saariston löysi hol­lan­ti­lai­nen tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuo­si­sa­to­jen ajan Huippuvuorten ihmis­his­to­ri­aa kir­joit­ti­vat pää­asial­li­ses­ti nor­ja­lai­set ja venä­läi­set valaan­pyy­tä­jät, met­säs­tä­jät ja ansas­ta­jat. Ensimmäinen mer­kit­tä­vä hii­li­kai­vos perus­tet­tiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen raken­net­tu asu­tus­kes­kus Longyearbyen oli hii­li­kai­vos­kau­pun­ki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “nor­ma­li­soi­da” avoi­mem­mak­si ja tavan­omai­sem­mak­si yhtei­sök­si, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjäh­dys­mäi­ses­ti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kan­sain­vä­li­nen tie­teel­li­nen tutkimus muo­dos­ta­vat Huippuvuorten kes­kei­sim­mät toimialat.

Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viet­täi­si­vät koko elämänsä. Vakinaisella asuk­kaal­la tar­koi­te­taan hen­ki­löi­tä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua saa­ris­tos­sa pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jat­ku­vas­ti, ja kes­ki­mää­rin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja moni­kult­tuu­ris­ta, ja pai­kal­li­set puhu­vat­kin paljon yhteisön väliai­kai­suu­des­ta ja jopa kei­no­te­koi­suu­des­ta.

Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koris­ta­vat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin pai­kal­li­sen ihmi­syh­tei­sön arkeen. AntroBlogin toi­mit­ta­jat lähtivät Huippuvuorille sel­vit­tä­mään etno­gra­fi­sin ottein:

  • Millainen suhde pai­kal­li­sil­la on jää­kar­huun ja ympä­röi­vään arktiseen luontoon?
  • Millainen on jääkarhun sosio­kult­tuu­ri­nen merkitys Huippuvuorten ihmi­syh­tei­söl­le?

Koskematon arktis

Käsitys luonnosta ja luonnon ja ihmisen suhteesta vaihtelee eri yhteis­kun­nis­sa. Ihmiset näkevät luonnossa oman kult­tuu­ri­sen ymmär­ryk­sen­sä siitä, mitä luonto edustaa ja on. Huippuvuorten luontoa ja lajistoa mark­ki­noi­daan kos­ke­mat­to­ma­na, hauraana ja eri­tyi­se­nä. Saaristo edustaa villiä arktista luontoa aidoim­mil­laan. Matkailuesitteissä puhutaan tois­tu­vas­ti tut­ki­mus­mat­kai­lus­ta, eksoot­ti­suu­des­ta, seik­kai­luis­ta ja laajoista erämaista. Ajoittain kuvaukset kuu­los­ta­vat saman­kal­tai­sil­ta kuin löy­tö­ret­kien tai kolo­nia­lis­min aika­kau­den kes­kus­te­lu Etelä-Amerikan ja Afrikan tun­te­mat­to­mis­ta, vaa­ral­li­sis­ta seuduista, jotka olivat säilyneet “luon­non­ti­lai­si­na”. Ihmisen läs­nä­olos­ta huo­li­mat­ta Huippuvuoret nähdään yhtenä vii­mei­sis­tä kos­ke­mat­to­mis­ta erämaista.

previous arrow
next arrow
Slider

Se on arktis, sitä ei ole pilattu.”

Meillä on täällä hyvin rikas eläinkunta — ja jääkarhu on se pääasiallinen juttu.”

Paikalliset kertovat pitkälti samaa tarinaa. He muis­tut­ta­vat vie­rai­li­jaa siitä, kuinka monia mahtavia lintu- ja eläin­la­je­ja Huippuvuorilla jääkarhun ohella elää. Esimerkiksi valaita voi nähdä vaikka keittiön ikkunasta, aivan kaupungin edustalla. Paikallisyhteisön, sen elin­kei­noe­lä­män ja Huippuvuorilla vie­rai­le­vien ihmisten kiintymys saariston ainut­laa­tui­seen luontoon näkyy kon­kreet­ti­ses­ti esi­mer­kik­si mat­ka­muis­to­liik­kei­den hyllyissä, joissa peh­mo­le­lut ovat pai­kal­li­sia eläin- ja lin­tu­la­je­ja. Jääkarhujen ohella saa­ta­vil­la on mai­to­va­lai­ta, lunneja, mursuja, huip­pu­vuor­ten poroja ja ryhä­va­lai­ta. Paikallista “aitoa, arktista luon­non­vet­tä jää­ti­köil­tä” voi ostaa vajaan litran noin 70 eurolla.

Huippuvuorten maan­tie­teel­li­nen sijainti on tärkeässä roolissa villeyttä koros­ta­vis­sa mie­li­ku­vis­sa. 78 astetta pohjoista leveyttä on niin kaukana poh­joi­ses­sa, ettei ihmisen nähdä kuuluvan näin äärim­mäi­seen ympä­ris­töön. Vain roh­keim­mat ja kes­tä­vim­mät voivat asua — tai edes vierailla — siellä.

Mielikuvia erityisen kos­ke­mat­to­mas­ta luonnosta vahvistaa myös Huippuvuorten lintu- ja eläin­la­jien käytös — ne kun eivät pahemmin pelkää ihmistä. Asutuksen liepeillä usein lii­kus­ke­le­vat porot ja napaketut päästävät ihmisen hyvin lähelle. Suurin osa Huippuvuorten jää­kar­huis­ta puo­les­taan ei ole ikinä nähnyt ihmistä, ja mei­kä­läi­sen koh­da­tes­saan alkavat usein uteliaana tutkailla omituista näkyä. Eläinten luottamus luo tun­te­muk­sia eri­tyi­ses­tä siteestä ihmisen ja luonnon välillä, ja vahvistaa näkemystä luonnon tah­raa­mat­to­muu­des­ta.

previous arrow
next arrow
Turisti kuvaa ikonista “jääkarhuvaara”-liikennemerkkiä.
Slider

Villeistä villein jääkarhu

Villein ja erityisin elementti Huippuvuorten luonnossa on jääkarhu. On yleistä, että jääkarhun kaltainen megafauna yhdis­te­tään aja­tuk­seen aidosta villistä luonnosta ja paikoista, joihin ihmisen vaikutus ei ole ulottunut. Jääkarhun villeys kon­kre­ti­soi­tuu hal­lit­se­mat­to­muu­te­na. Se on luontoon liitetty omi­nai­suus, joka on kaukana ihmis­kult­tuu­rin sään­nöis­tä ja jär­jes­täy­ty­nei­syy­des­tä. Kaikki tapaa­mam­me pai­kal­li­set kuvai­li­vat jääkarhua käy­tök­sel­tään arvaa­mat­to­mak­si. Sen toimintaa ei kukaan voi täysin ennakoida, ja sen mielialan kuvail­tiin voivan muuttua hetkessä. Jääkarhu ei pelkää mitään ja tekee mitä haluaa.

Hän on hie­rar­kian huipulla. Hän ei kuuntele ketään, hän on anarkisti. Sä et tiedä mitä se aikoo tehdä.”

Ruskeakarhu ei ole vaa­ral­li­nen ihmisille. Jääkarhun asenne muuttuu nopeasti. Ne näyttää söpöiltä, mutta jääkarhu voi muuttaa mie­lia­laan­sa hyvin nopeasti — se tekee siitä vaa­ral­li­sen. Se voi olla rau­hal­li­nen ja utelias, ja yhtäkkiä hyvin vihainen ja lyödä tas­sul­laan (jotain). Sä et ole turvassa edes mökissä.”

Viralliset esitteet varoit­te­le­vat, että Huippuvuorilla “jääkarhu voi ilmestyä missä ja milloin tahansa.” Myös pai­kal­li­set vai­kut­ti­vat olevan hyvin tietoisia siitä, että “aina on mah­dol­li­suus törmätä karhuun”, etenkin asutuksen ulko­puo­lel­la liik­kues­sa. Tietoisuus jää­kar­hu­jen läs­nä­olos­ta voi joskus unohtua, mikä on vaa­ral­lis­ta.

previous arrow
next arrow
Longyearbyen nähtynä sitä ympä­röi­vil­tä vuorilta.
Slider

Luonnossa se voi ilmestyä koska tahansa.”

Kerran tai pari vuodessa se tulee kaupungin lähelle. Se on hyvä muistutus - ei voi ikinä tietää milloin se ilmestyy.”

Toinen tärkeä asia on keskittyä. Sun täytyy olla kes­kit­ty­nyt. Ja jääkarhun vierailu tarvitaan, jotta ihmiset voi pysyä kes­kit­ty­nee­nä.”

Vaikka kaikki tuntuivat tie­dos­ta­van jääkarhun koh­taa­mi­sen mah­dol­li­suu­den, ihmiset kuvai­li­vat jää­kar­hu­ha­vain­to­jaan siitä huo­li­mat­ta yhtäk­ki­sik­si. Jääkarhun ilmaan­tu­mi­nen paikalle oli ker­to­muk­sis­sa aina äkillistä tai yllät­tä­vää. Yhtäkkiä se oli siinä! Tämän arvaa­mat­to­muu­den vuoksi ilmapiiri ihmisten ja ympä­röi­väs­sä luonnossa tal­lus­te­le­van jääkarhun välillä on aina hieman jän­nit­ty­nyt. Jännitys näkyy ja tuntuu etenkin turis­teis­sa, jotka lai­va­ret­kil­lä tark­kai­le­vat tiiviisti rantoja. Minä hetkenä hyvänsä “se” voi olla tuolla.

Hän voi olla missä tahansa — yhtenä päivänä mä menin ulos mökistäni aamulla, ulos vessaan, ja YHTÄKKIÄ siinä oli suuri jääkarhu, makoi­le­mas­sa mun mökin pihassa.”

Odotettavissakin ollut koh­taa­mi­nen kuvail­laan ja koetaan siis yllät­tä­väk­si. Tämä vahvistaa jääkarhun villiä arvaa­mat­to­muut­ta. Ihminen ei voi ennakoida karhun liikkeitä, sillä aitoa luontoa ei voi kont­rol­loi­da.

Luontoon ei saa vaikuttaa

Huippuvuorilla vie­rai­le­vien tai sinne muut­ta­vien tulisi tutustua pai­kal­li­seen ympä­ris­tö­la­kiin. Säännöstön viral­li­nen tarkoitus on “suojella käy­tän­nös­sä kos­ke­ma­ton­ta Huippuvuorten ympä­ris­töä kun­nioit­ta­mal­la erämaata, maisemaa, kasvistoa, eläin­maa­il­maa ja kult­tuu­ri­pe­rin­töä”. Laki siis suojelee villiä luontoa ihmiseltä, luontoa kult­tuu­ril­ta.

previous arrow
next arrow
Slider

Etenkin täällä arktiksella täytyy muistaa, että me olemme vieraita. Me ollaan täällä eläinten ehdoilla. Tämä on luontoa, villielämää (wildlife) — meidän pitää jättää se sellaiseksi kuin se on.”

Länsimaiset käsi­tyk­set luonnosta ovat kehit­ty­neet luonnon ja ihmis­kult­tuu­rin vas­tak­kai­na­set­te­lus­sa. Luonto nähdään puhtaana, hal­lit­se­mat­to­ma­na ja kos­ke­mat­to­ma­na. Sen vas­ta­koh­taa edus­ta­val­la jär­jes­täy­ty­neel­lä ihmis­kult­tuu­ril­la taasen on voima muokata luontoa ja pitää se aisoissa.

Tämä luonnon ja kult­tuu­rin erottelu on erittäin keskeistä Huippuvuorten yhteis­kun­nas­sa ja pai­kal­lis­ten suhteessa jää­kar­hui­hin ja luontoon. Huippuvuorilla pääsääntö on, ettei mitään hauraan luonnon eläimiä tai lintuja pitäisi häiritä. Häirinnällä tar­koi­te­taan ihmisen sekaan­tu­mis­ta lajien luon­nol­li­seen elä­män­me­noon. Minkään lajin ei tulisi joutua muut­ta­maan käy­tös­tään ihmisen takia. Mikä tahansa ihmisen toiminta Huippuvuorilla voi johtaa luonnon häi­rin­tään. Jos eläin muuttaa käy­tös­tään siir­tä­mäl­lä paik­kaan­sa, on sitä häiritty. Sääntöjä nou­da­te­taan etenkin pysymällä tietyllä etäi­syy­del­lä eläimistä ja linnuista. Virallisista esit­teis­tä löytyy ohje­nuo­ria siihen, miten olla häi­rit­se­mät­tä. Häirintäkiellon ohella luontoon liittyy paljon muitakin sääntöjä; kukkia ei saa poimia, luontoon ei saa jättää pysyviä jälkiä, ei saa roskata, tundralla ei saa pyöräillä, telttaa ei saa sijoittaa kas­vil­li­suu­den päälle eikä pitää samassa paikassa neljää päivää kauempaa.

Jos karhu nostaa päätään sen takia, että moot­to­ri­kel­kas­ta kuuluu ääntä niin se on jo häirintää ja siitä voi sakottaa.”

Sä et voi päästää sun koiraa irti, koska se voi hyökätä suo­jel­tui­hin lajeihin tai kaivaa kasveja maasta.”

Ympäristölain huipulla tal­lus­te­lee jääkarhu, jonka koh­taa­mi­seen on laadittu erittäin yksi­tyis­koh­tai­set säädökset. Lajin häi­rin­näs­tä voi saada tuntuvan sak­ko­ran­gais­tuk­sen. Jotkut kri­ti­soi­vat sitä, että vaikka karhua suo­jel­laan tarkasti, muihin lajeihin ei koh­dis­te­ta juurikaan huomiota. Tämä näkyy muun muassa met­säs­tys­sää­dök­sis­sä. Huippuvuorten tilanne ei ole eri­tyis­laa­tui­nen. Monissa tut­ki­muk­sis­sa on todettu, että kan­sain­vä­li­sis­sä luon­non­suo­je­lu­pyr­ki­myk­sis­sä nostetaan usein esille tiettyjä eläimiä ja jätetään ulko­puo­lel­le muita, yhtä uha­na­lai­sia elä­män­muo­to­ja.

Samaan aikaan jotkut laivat vie turisteja rannoille, joilla pesii lintuja. Linnut lentää pesistään, jättää munansa — ja ketään ei kiinnosta se ‘koska ne on vaan lintuja’. Jääkarhu on niin tärkeä, mutta linnuilla ja muilla ei ole väliä.”

Jääkarhun puhtautta vaalitaan

Jokainen tapaa­mam­me pai­kal­li­nen kertoi ensim­mäis­ten asioiden joukossa, ettei karhuja pidä lähestyä tai seurata. Mantra on suoraan ympä­ris­tö­lais­ta, jossa sanotaan että “on kiel­let­tyä hou­ku­tel­la tai etsiä jää­kar­hu­ja siten, että niitä häiritsee tai siten että siitä aiheutuu ihmiselle tai karhulle vaara.” Paikallisia ja Huippuvuorten kuver­nöö­riä huo­let­ta­vat eri­tyi­ses­ti moot­to­ri­kel­kat, turis­ti­ve­neet ja kuvaus­ryh­mät, jotka voivat rikkoa sääntöjä ja esi­mer­kik­si lähteä seu­raa­maan koh­taa­mi­aan karhuja. Asiasta kes­kus­tel­laan paljon pai­kal­lis­leh­tien sivuilla.

Turismi aiheuttaa vuo­ro­vai­ku­tus­ta jää­kar­hu­jen ja ihmisten välille, häiriötä ja vaa­ra­ti­lan­tei­ta. Jos jääkarhu tulee omasta tahdosta laivan lähelle ute­liai­suut­taan, silloin on myös rikottu lakia, koska silloin ollaan muutettu eläimen käyt­täy­ty­mis­tä jo. Siitä voi saada sakon. Mutta tätä tapahtuu koko ajan laivoilla. Laki on joustava ja avoin monille tul­kin­noil­le, mikä on hankalaa.”

On poliit­ti­ses­ti korrektia sanoa, että haluaa nähdä jää­kar­hu­ja, mutta ei halua häiritä niitä.”

Virallinen ohjeistus painottaa, että pysyt­te­le­mäl­lä kaukana jää­kar­huis­ta vältetään tilan­tei­ta, jotka voisivat olla vaaraksi ihmiselle tai karhulle. Reaktiot ihmisten ja karhujen koh­taa­mi­siin kuitenkin kertovat siitä, että pää­asial­li­nen tavoite on jääkarhun suojelu. Paikalliset esittävät asian juuri näin: katsoa saa mutta ei vuo­ro­vai­kut­taa, sillä vuo­ro­vai­ku­tus voi johtaa tilan­tee­seen jossa karhu joudutaan ampumaan. Ihmisten suojelu on sivutuote jääkarhun suo­je­lus­sa — jotakin, mikä toteutuu kätevästi saman­ai­kai­ses­ti. Jos jotain sattuu, on se ihmisen väärän toiminnan tulos. Jääkarhu toimii omalla eli­na­lu­eel­laan nor­maa­lis­ti, eikä sitä voi syyttää onnet­to­muuk­sis­ta.

Ihmiset on suo­je­le­via, äärim­mäi­sen suo­je­le­via. Negatiivista palau­tet­ta tulee, kun karhu joudutaan lopet­ta­maan, vaikka olisikin toimittu oikein.”

Huippuvuorten väestö on äärim­mäi­sen suo­je­le­vaa jää­kar­hu­ja kohtaan. Moraalisesti tuo­mit­ta­vin ja häpeäl­li­sin teko yhtei­sös­sä on jääkarhun vahin­goit­ta­mi­nen. Jääkarhun metsästys on kiel­let­tiin vuonna 1974. Nykyään jääkarhun ampumista tulee välttää kaikin keinoin. Se on viho­vii­mei­nen keino puo­lus­tau­tua, elleivät muut viral­li­ses­ti suo­si­tel­lut kikat ole koh­taa­mi­ses­sa tepsineet. Huippuvuorilla tapetaan 3 – 4 jääkarhua vuodessa itse­puo­lus­tuk­se­na. Kuvernööri tutkii tarkasti jokaisen jääkarhun kuoleman. Jos jääkarhu joudutaan ampumaan, on asiasta tie­do­tet­ta­va välit­tö­mäs­ti kuver­nöö­ril­le. Ammuttu karhu ja tapah­tu­ma­paik­ka on jätettävä kos­ke­mat­to­mak­si kuin rikos­paik­ka, jotta kuver­nöö­ri voi tutkia tapauksen.

previous arrow
next arrow
Slider

Vuonna 2015 jääkarhu hyökkäsi tsek­ki­läis­ten mat­kai­li­joi­den telt­ta­lei­riin. Yksi telt­tai­li­jois­ta sai vammoja päähän ja ylä­var­ta­loon, mutta selvisi sai­raa­la­reis­sul­la. Jääkarhu taas tuli ammutuksi. Tapauksen tut­kin­nas­sa selvisi, ettei tsek­ki­läi­sil­lä ollut jää­kar­hu­vah­tia. He olivat myös asen­ta­neet tur­va­jär­jes­tel­mät leiriinsä puut­teel­li­ses­ti. Huippuvuorten kuver­nöö­ri antoi heille 10 000 Norjan kruunun (n. 1000 €) sakon, koska heidän huo­li­mat­to­muu­ten­sa seu­rauk­se­na karhu jou­dut­tiin ampumaan. Tämä oli ensim­mäi­nen kerta kun nos­tet­tiin syyte pohjaten lakiin, jonka mukaan ihmisten on suo­ri­tet­ta­va tiettyjä varo­toi­men­pi­tei­tä hyök­käys­ten estä­mi­sek­si. Edes itse­puo­lus­tus ei tunnu olevan riittävä oikeutus karhun ampu­mi­sel­le. Vaikka ihmiset olisivat toimineet jääkarhun koh­da­tes­saan ohjeis­tuk­sen mukaan, synnyttää ampuminen aina paljon kes­kus­te­lua. Paikallisyhteisö tuomitsee teon ja kommentoi sitä kriit­ti­ses­ti.

Sulla täytyy olla todella hyvä syy oikeut­taak­se­si jääkarhun tap­pa­mi­sen täällä. Yhteisö ei hyväksy sitä — (sanotaan että) niiden ihmisten ei olisi pitänyt olla siellä, me ollaan niiden (jää­kar­hu­jen) ympä­ris­tös­sä ja aiheu­tet­tiin se tilanne.”

Jääkarhun luon­non­ti­lais­ta puhtautta vaalitaan ja vah­vis­te­taan myös muilla tavoin. Jotkut pai­kal­li­set osoit­ti­vat kriit­ti­sen suh­tau­tu­mi­sen­sa jää­kar­hu­jen jäl­ji­tys­pan­toi­hin. Pannoitettujen karhujen määrää kuvail­tiin lii­al­li­sek­si ja tar­peet­to­mak­si. Erään pai­kal­li­sen mielestä pan­noi­te­tun karhun näkeminen luonnossa on epäsopiva näky. Aivan kuin panta pilaisi jääkarhun ja sen villeyden. Kesäkuussa 2018 jul­kais­tut kuvat muo­vin­pa­la­sil­la leik­ki­vis­tä jää­kar­hun­pen­nuis­ta nos­tat­ti­vat kiivasta kes­kus­te­lua ja kri­tiik­kiä. Ihmiskulttuuri ei saisi liata jääkarhun elämää.

Jääkarhun villin puhtauden arvostus näkyy myös sen pai­kal­li­sis­sa esi­tyk­sis­sä. Karhu kuvataan lähes poik­keuk­set­ta hyvin rea­lis­ti­ses­ti. Valokuvia hyö­dyn­ne­tään paljon, mutta myös piirretyt kuvat karhusta ovat luon­nol­li­sia. Kuvissa karhu on omassa ympä­ris­tös­sään, lumen ja jään ympä­röi­mä­nä, usein käve­le­mäs­sä tai tark­kai­le­mas­sa maastoa. Se tekee visu­aa­li­sis­sa esi­tyk­sis­sä asioita, joita se tekee luon­nos­sa­kin.

Jokainen kuval­li­nen ilmaisu eläimestä on samalla tarina, jonka kerromme luonnosta, kuvailee jääkarhun kult­tuu­ri­his­to­ri­aan pereh­ty­nyt ant­ro­po­lo­gi Michael Engelhard. Mitä abstrak­tim­pi ja ihmis­mäi­sem­pi eläin­hah­mo on, sitä vähemmän ihmiset pohtivat oikeaa eläintä ja sen luon­no­nym­pä­ris­töä. Huippuvuorten jää­kar­hu­ku­vas­to sijoittuu saman skaalan vas­tak­kai­seen päätyyn pai­not­taes­saan bio­lo­gis­ta ja tie­teel­lis­tä näkemystä välit­tä­vää rea­lis­ti­suut­ta. Myös kuval­li­sis­sa esi­tyk­sis­sä jääkarhu pidetään mah­dol­li­sim­man kaukana ihmisten maa­il­mas­ta, kult­tuu­ris­ta.

Ihmisen ja luonnon maantieteelliset rajat

Me ollaan kaikki jostain muualta, se tekee meistä kaikista vieraita paikassa, jota ei ole oikeas­taan tehty majoit­ta­maan ihmis­kun­taa — me ei voida kasvattaa edes omaa ruokaamme täällä, ja monet muutkin asiat pitää maa­han­tuo­da.”

Eläimet on oikeita pai­kal­li­sia. Ne syntyy ja elää täällä. Ja me ollaan vie­rai­li­joi­ta.”

Me ollaan vie­rai­lul­la hänen (jääkarhun) luonaan täällä. Tämä on hänen alueensa. Mä tunnen itseni nöyräksi. — Se on hyvin tärkeää meille, että se on jääkarhu joka täällä elää, ja me ollaan vie­rai­li­joi­ta.”

Huippuvuorten aidosti pai­kal­li­nen “väestö” koostuu jää­kar­huis­ta. Täällä kes­ki­mää­rin 6 – 7 vuotta asuvat ihmiset tulkitaan ulko­puo­li­sek­si ele­men­tik­si, vie­rai­li­joik­si jääkarhun kotiym­pä­ris­tös­sä. Jääkarhut taasen ovat tal­lus­tel­leet saariston alku­pe­räis­kan­sa­na kauan ennen ihmisen saa­pu­mis­ta. Tästä huo­li­mat­ta Huippuvuorilta löytyy ihmisen ja jääkarhun alueiden raja.

Hallinnollisen asu­tus­kes­kuk­sen Longyearbyenin karttaan on merkitty alue, jolla liik­ku­mi­nen ilman asetta on tur­val­lis­ta. Alue rajautuu pääosin raken­nus­ten mukaan. Kun raken­nuk­set loppuvat, alkaa luonto. Juuri tämä linja tuntuu pai­kal­lis­ten näke­myk­sis­sä rajalta ihmisen ja karhujen alueiden, luonnon ja kult­tuu­rin välillä. Paikallisten puheissa luonto alkaa usein jo kotio­vel­ta, mutta mitä kauemmas asu­tuk­ses­ta menee, sitä enemmän on luonnossa. Ihmisasutuksen ulko­puo­lel­le lähtöä pai­kal­li­set kuvasivat verbillä “mennä ulos” (go out) ja asutuksen ulko­puo­lel­la sijait­se­vat paikat ja asiat olivat “tuolla ulkona” (out there). Toisin sanoen ihminen majailee sisällä kau­pun­gis­saan ja jääkarhu ulkona luonnossa.

Kun menee ulos, ulos kau­pun­gis­ta, ulos tur­val­li­sel­ta alueelta — niin tilanne on se, ettei ikinä tiedä tapaako karhun vai ei.”

Me asutaan jääkarhun maassa, hän on kuningas täällä. Ja meidän pitää sopeutua siihen. Me ollaan sen mailla. On tärkeää, että kaikki huo­leh­ti­vat kaupungin rajoista.”

Eräs ihmi­sa­su­tuk­sen ja luonnon eroa korostava seikka ovat raken­nus­ten värit, jotka ovat kuin luonnon väri­maa­il­man vas­ta­koh­ta. Suurimman osan vuodesta huip­pu­vuo­re­lais­ta maisemaa hal­lit­se­vat valkoisen, sinisen ja harmaan sävyt. Rakennukset taas loistavat räikeinä koko sateen­kaa­ren kirjossa. Jääkarhu on ympä­ris­tön­sä värinen, ihmi­sa­su­tus ei.

previous arrow
next arrow
Slider

Jääkarhut eivät oleskele ihmi­sa­su­tuk­ses­sa, mutta laji on toisella tapaa erittäin läsnä. Longyearbyenissä näkee kymmeniä, ellei satoja visu­aa­li­sia esityksiä jää­kar­hus­ta päi­vit­täin. Valokuvatauluja karhuista on siellä sun täällä jul­ki­sil­la paikoilla, samoin erilaisia kar­hu­ko­ris­tei­ta: mönkijän rekis­te­ri­kil­ves­sä, kahvilan tyy­nyn­pääl­li­sis­sä, jää­kaap­pi­mag­nee­teis­sa, oma­ko­ti­ta­lo­jen ikku­na­lau­doil­la ja ovi­ko­ris­tei­na sisään­käyn­neil­lä. Huippuvuorten ainoan ruo­ka­kau­pan muo­vi­pus­sin kyljessä on jääkarhu. Päiväkodin leik­ki­pi­haa koristaa valtava jääkarhun siluetti. Karhu löytyy jopa kirkosta ja sai­raa­las­ta, täy­tet­ty­nä.

Vaikka jääkarhut vie­rai­le­vat kaupungin lähei­syy­des­sä sään­nöl­li­ses­ti, min­kään­lais­ta aitaa tai auto­maat­tis­ta varoi­tus­jär­jes­tel­mää ei ole raken­net­tu tai ilmei­ses­ti edes harkittu. Karhun lähes­ty­mi­ses­tä tai vie­rai­lus­ta kuulee toden­nä­köi­sim­min Facebook-ryhmässä. Longyearbyenissä karhuja näkee suh­teel­li­sen harvoin, pari kertaa vuodessa, mutta saman­ai­kai­ses­ti eläin voi ilmestyä katu­ku­vaan milloin tahansa. Ilmastonmuutoksen ja jään vähe­ne­mi­sen myötä jää­kar­hu­jen ennus­te­taan vie­rai­le­van asu­tuk­ses­sa yhä useammin.

previous arrow
next arrow
Lappu ovessa varoittaa lähis­töl­lä olei­le­vas­ta jää­kar­hus­ta.
Slider

Huippuvuorten tilan­tee­seen ver­rat­tu­na Suomessa pari vuotta sitten käyttöön otetut tele­vi­sion kar­hu­va­roi­tuk­set tuntuvat lii­oit­te­lul­ta. Meillä metsä peittää rus­kea­kar­hun ja määrittää sen alueen. Metsästä poistuva karhu tai muu mah­dol­li­ses­ti vaa­ral­li­nen vil­lie­läin on väärässä paikassa. Uhka rat­kais­taan useim­mi­ten lopet­ta­mal­la, ellei eläin itse ehdi kadota jäl­jet­tö­miin. Meillä kau­pun­gis­sa pouk­koi­le­va hirvi on hölmö, sillä se on eksynyt ihmisen eli­nym­pä­ris­töön. Huippuvuorilla ihminen on tyhmä, jos astuu luontoon ilman suojaa tai kuvit­te­lee, etteivät jääkarhut tai muut lajit tulisi niiden mailla sijait­se­vaan ihmi­sa­su­tuk­seen.

Meidän ei tarvitse mennä ulos luontoon. Me ollaan luonnossa. Se on erityinen elä­män­ta­pa — me ollaan vieraita. Luonto on jää­kar­hul­le, ketulle, porolle ja villeille…niiden pitää elää ja meidän ei pitäisi vaikuttaa niiden elämään.”

Todellisuudessa ihminen ei aina kui­ten­kaan vie­raan­va­rai­ses­ti väistä. Jos jääkarhu lähestyy asutusta tai on jo siellä, kuver­nöö­rin työn­te­ki­jät tarttuvat heli­kop­te­riin tai moot­to­ri­kelk­koi­hin pää­mää­rä­nään ohjata karhu pois. Jääkarhu voi siis olla väärässä paikassa myös omassa val­ta­kun­nas­saan. Jääkarhujen liik­kei­den kont­rol­loin­ti tur­val­li­suu­den nimissä on yksi kon­kreet­ti­sim­mis­ta rajoista ihmisen ja Huippuvuorten luonnon välillä. Vaikka toiminta on vält­tä­mä­tön­tä, se on myös ris­ti­rii­das­sa pai­kal­lis­kult­tuu­rin jääkarhua ja luontoa koskevan ideaalin kanssa. Monet pai­kal­li­set kri­ti­soi­vat­kin jää­kar­hu­jen reit­tei­hin puut­tu­mis­ta äänek­kääs­ti, tar­peet­to­mak­si pelot­te­luk­si. Muilla luon­no­ne­lä­vil­lä sen sijaan on tilaa ja mah­dol­li­suus oleskella rauhassa myös Longyearbyenin asutuksen rajojen sisä­puo­lel­la.

Porolauma saa ruokailla rauhassa ostoskeskuksen parkkipaikan vieressä.
Porolauma saa ruokailla rauhassa ostos­kes­kuk­sen park­ki­pai­kan vieressä.

Tämä artikkeli on ensim­mäi­nen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena jul­kais­ta­vaa nelio­sais­ta repor­taa­sia, joka käsit­te­lee ihmisten ja jää­kar­hu­jen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taus­tois­ta, tavoit­teis­ta ja toteu­tuk­ses­ta löytyy täältä.

Osa 2: Ihminen osana jääkarhua

Osa 3: Jääkarhu osana ihmistä

Osa 4: Arktiksen kuningas

Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and mascu­li­ni­ties, 1827 – 1914.

Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.

Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.

Cassidy R. 2007. Where the wild things are.

Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domes­tica­tion, pas­to­ra­lism and predation.

Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.

Douglas, M. 1966. Purity and Danger.

Ducos, P. 1989. Defining domes­tica­tion: A cla­ri­fica­tion.

Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.

Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus ant­ro­po­lo­gi­aan.

Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.

Guha, R. 1997. The aut­ho­ri­ta­rian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife con­ser­va­tion in the Third World.

Ingold, T. 1980. Hunters, pas­to­ra­lists, and ranchers: Reindeer economies and their trans­for­ma­tions.

Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.

Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.

Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal rela­tions­hips.

Schweitzer, P. 2017. Polar anth­ro­po­lo­gy, or why we need to study more than humans in order to unders­tand people.

Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.

Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domes­tica­tion and the taming of the wild.

Tilasto: Population of Svalbard 2018.

Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.

  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto ja Suvi Jaakkola
  • Valokuvat: Suvi Jaakkola ja Gennady Kurushin
  • Video: Gennady Kurushin

Kirjoittajat

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.


Valokuva- ja videomateriaalien tallennuksesta ja jälkituotannosta sekä visuaalisista elementeistä hankkeessa vastasi ammattivalokuvaaja ja graafinen suunnittelija Gennady Kurushin (https://gkurushin.com/) AntroBlogi-verkkojulkaisun toimituksesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa. Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”.

Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi tunnetaan turismin tutkijana, Aurinkomatkojen entisenä toimitusjohtajana ja kestävän matkailun asiantuntijana. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, miksi matkailu on niin koukuttavaa, miten tutkimuksesta tulee bisnestä ja kuinka matkailu muuttuu luonnonsuojeluksi.