Huippuvuorten väestön ja jääkarhujen suhteen ymmärtäminen edellyttää paikalliseen luonnonympäristöön liitettyjen kulttuuristen ajatusmallien tarkastelua.
Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jäämerellä. Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vaikutuksesta hieman leudompi kuin muilla yhtä pohjoisilla alueilla. Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä hallinnollisessa keskuksessa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kaupunkiasutus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kansalaisuudesta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on norjalaisia. Väestörakenne on suhteellisen nuori. Suurimman ikäryhmän muodostavat noin 25–44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.
Huippuvuorilla ei ole alkuperäiskansoja tai -kulttuureita. Saariston löysi hollantilainen tutkimusmatkailija Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuosisatojen ajan Huippuvuorten ihmishistoriaa kirjoittivat pääasiallisesti norjalaiset ja venäläiset valaanpyytäjät, metsästäjät ja ansastajat. Ensimmäinen merkittävä hiilikaivos perustettiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen rakennettu asutuskeskus Longyearbyen oli hiilikaivoskaupunki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “normalisoida” avoimemmaksi ja tavanomaisemmaksi yhteisöksi, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjähdysmäisesti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kansainvälinen tieteellinen tutkimus muodostavat Huippuvuorten keskeisimmät toimialat.
Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viettäisivät koko elämänsä. Vakinaisella asukkaalla tarkoitetaan henkilöitä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua saaristossa pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jatkuvasti, ja keskimäärin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja monikulttuurista, ja paikalliset puhuvatkin paljon yhteisön väliaikaisuudesta ja jopa keinotekoisuudesta.
Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koristavat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin paikallisen ihmisyhteisön arkeen. AntroBlogin toimittajat lähtivät Huippuvuorille selvittämään etnografisin ottein:
- Millainen suhde paikallisilla on jääkarhuun ja ympäröivään arktiseen luontoon?
- Millainen on jääkarhun sosiokulttuurinen merkitys Huippuvuorten ihmisyhteisölle?
Koskematon arktis
Käsitys luonnosta ja luonnon ja ihmisen suhteesta vaihtelee eri yhteiskunnissa. Ihmiset näkevät luonnossa oman kulttuurisen ymmärryksensä siitä, mitä luonto edustaa ja on. Huippuvuorten luontoa ja lajistoa markkinoidaan koskemattomana, hauraana ja erityisenä. Saaristo edustaa villiä arktista luontoa aidoimmillaan. Matkailuesitteissä puhutaan toistuvasti tutkimusmatkailusta, eksoottisuudesta, seikkailuista ja laajoista erämaista. Ajoittain kuvaukset kuulostavat samankaltaisilta kuin löytöretkien tai kolonialismin aikakauden keskustelu Etelä-Amerikan ja Afrikan tuntemattomista, vaarallisista seuduista, jotka olivat säilyneet “luonnontilaisina”. Ihmisen läsnäolosta huolimatta Huippuvuoret nähdään yhtenä viimeisistä koskemattomista erämaista.
“Se on arktis, sitä ei ole pilattu.”
“Meillä on täällä hyvin rikas eläinkunta – ja jääkarhu on se pääasiallinen juttu.”
Paikalliset kertovat pitkälti samaa tarinaa. He muistuttavat vierailijaa siitä, kuinka monia mahtavia lintu- ja eläinlajeja Huippuvuorilla jääkarhun ohella elää. Esimerkiksi valaita voi nähdä vaikka keittiön ikkunasta, aivan kaupungin edustalla. Paikallisyhteisön, sen elinkeinoelämän ja Huippuvuorilla vierailevien ihmisten kiintymys saariston ainutlaatuiseen luontoon näkyy konkreettisesti esimerkiksi matkamuistoliikkeiden hyllyissä, joissa pehmolelut ovat paikallisia eläin- ja lintulajeja. Jääkarhujen ohella saatavilla on maitovalaita, lunneja, mursuja, huippuvuorten poroja ja ryhävalaita. Paikallista “aitoa, arktista luonnonvettä jäätiköiltä” voi ostaa vajaan litran noin 70 eurolla.Huippuvuorten maantieteellinen sijainti on tärkeässä roolissa villeyttä korostavissa mielikuvissa. 78 astetta pohjoista leveyttä on niin kaukana pohjoisessa, ettei ihmisen nähdä kuuluvan näin äärimmäiseen ympäristöön. Vain rohkeimmat ja kestävimmät voivat asua – tai edes vierailla – siellä.
Mielikuvia erityisen koskemattomasta luonnosta vahvistaa myös Huippuvuorten lintu- ja eläinlajien käytös – ne kun eivät pahemmin pelkää ihmistä. Asutuksen liepeillä usein liikuskelevat porot ja napaketut päästävät ihmisen hyvin lähelle. Suurin osa Huippuvuorten jääkarhuista puolestaan ei ole ikinä nähnyt ihmistä, ja meikäläisen kohdatessaan alkavat usein uteliaana tutkailla omituista näkyä. Eläinten luottamus luo tuntemuksia erityisestä siteestä ihmisen ja luonnon välillä, ja vahvistaa näkemystä luonnon tahraamattomuudesta.
Villeistä villein jääkarhu
Villein ja erityisin elementti Huippuvuorten luonnossa on jääkarhu. On yleistä, että jääkarhun kaltainen megafauna yhdistetään ajatukseen aidosta villistä luonnosta ja paikoista, joihin ihmisen vaikutus ei ole ulottunut. Jääkarhun villeys konkretisoituu hallitsemattomuutena. Se on luontoon liitetty ominaisuus, joka on kaukana ihmiskulttuurin säännöistä ja järjestäytyneisyydestä. Kaikki tapaamamme paikalliset kuvailivat jääkarhua käytökseltään arvaamattomaksi. Sen toimintaa ei kukaan voi täysin ennakoida, ja sen mielialan kuvailtiin voivan muuttua hetkessä. Jääkarhu ei pelkää mitään ja tekee mitä haluaa.
“Hän on hierarkian huipulla. Hän ei kuuntele ketään, hän on anarkisti. Sä et tiedä mitä se aikoo tehdä.”
“Ruskeakarhu ei ole vaarallinen ihmisille. Jääkarhun asenne muuttuu nopeasti. Ne näyttää söpöiltä, mutta jääkarhu voi muuttaa mielialaansa hyvin nopeasti – se tekee siitä vaarallisen. Se voi olla rauhallinen ja utelias, ja yhtäkkiä hyvin vihainen ja lyödä tassullaan (jotain). Sä et ole turvassa edes mökissä.”
Viralliset esitteet varoittelevat, että Huippuvuorilla “jääkarhu voi ilmestyä missä ja milloin tahansa.” Myös paikalliset vaikuttivat olevan hyvin tietoisia siitä, että “aina on mahdollisuus törmätä karhuun”, etenkin asutuksen ulkopuolella liikkuessa. Tietoisuus jääkarhujen läsnäolosta voi joskus unohtua, mikä on vaarallista.
“Luonnossa se voi ilmestyä koska tahansa.”
“Kerran tai pari vuodessa se tulee kaupungin lähelle. Se on hyvä muistutus – ei voi ikinä tietää milloin se ilmestyy.”
“Toinen tärkeä asia on keskittyä. Sun täytyy olla keskittynyt. Ja jääkarhun vierailu tarvitaan, jotta ihmiset voi pysyä keskittyneenä.”
Vaikka kaikki tuntuivat tiedostavan jääkarhun kohtaamisen mahdollisuuden, ihmiset kuvailivat jääkarhuhavaintojaan siitä huolimatta yhtäkkisiksi. Jääkarhun ilmaantuminen paikalle oli kertomuksissa aina äkillistä tai yllättävää. Yhtäkkiä se oli siinä! Tämän arvaamattomuuden vuoksi ilmapiiri ihmisten ja ympäröivässä luonnossa tallustelevan jääkarhun välillä on aina hieman jännittynyt. Jännitys näkyy ja tuntuu etenkin turisteissa, jotka laivaretkillä tarkkailevat tiiviisti rantoja. Minä hetkenä hyvänsä “se” voi olla tuolla.
“Hän voi olla missä tahansa — yhtenä päivänä mä menin ulos mökistäni aamulla, ulos vessaan, ja YHTÄKKIÄ siinä oli suuri jääkarhu, makoilemassa mun mökin pihassa.”
Odotettavissakin ollut kohtaaminen kuvaillaan ja koetaan siis yllättäväksi. Tämä vahvistaa jääkarhun villiä arvaamattomuutta. Ihminen ei voi ennakoida karhun liikkeitä, sillä aitoa luontoa ei voi kontrolloida.
Luontoon ei saa vaikuttaa
Huippuvuorilla vierailevien tai sinne muuttavien tulisi tutustua paikalliseen ympäristölakiin. Säännöstön virallinen tarkoitus on “suojella käytännössä koskematonta Huippuvuorten ympäristöä kunnioittamalla erämaata, maisemaa, kasvistoa, eläinmaailmaa ja kulttuuriperintöä”. Laki siis suojelee villiä luontoa ihmiseltä, luontoa kulttuurilta.
“Etenkin täällä arktiksella täytyy muistaa, että me olemme vieraita. Me ollaan täällä eläinten ehdoilla. Tämä on luontoa, villielämää (wildlife) – meidän pitää jättää se sellaiseksi kuin se on.”
Länsimaiset käsitykset luonnosta ovat kehittyneet luonnon ja ihmiskulttuurin vastakkainasettelussa. Luonto nähdään puhtaana, hallitsemattomana ja koskemattomana. Sen vastakohtaa edustavalla järjestäytyneellä ihmiskulttuurilla taasen on voima muokata luontoa ja pitää se aisoissa.
Tämä luonnon ja kulttuurin erottelu on erittäin keskeistä Huippuvuorten yhteiskunnassa ja paikallisten suhteessa jääkarhuihin ja luontoon. Huippuvuorilla pääsääntö on, ettei mitään hauraan luonnon eläimiä tai lintuja pitäisi häiritä. Häirinnällä tarkoitetaan ihmisen sekaantumista lajien luonnolliseen elämänmenoon. Minkään lajin ei tulisi joutua muuttamaan käytöstään ihmisen takia. Mikä tahansa ihmisen toiminta Huippuvuorilla voi johtaa luonnon häirintään. Jos eläin muuttaa käytöstään siirtämällä paikkaansa, on sitä häiritty. Sääntöjä noudatetaan etenkin pysymällä tietyllä etäisyydellä eläimistä ja linnuista. Virallisista esitteistä löytyy ohjenuoria siihen, miten olla häiritsemättä. Häirintäkiellon ohella luontoon liittyy paljon muitakin sääntöjä; kukkia ei saa poimia, luontoon ei saa jättää pysyviä jälkiä, ei saa roskata, tundralla ei saa pyöräillä, telttaa ei saa sijoittaa kasvillisuuden päälle eikä pitää samassa paikassa neljää päivää kauempaa.
“Jos karhu nostaa päätään sen takia, että moottorikelkasta kuuluu ääntä niin se on jo häirintää ja siitä voi sakottaa.”
“Sä et voi päästää sun koiraa irti, koska se voi hyökätä suojeltuihin lajeihin tai kaivaa kasveja maasta.”
Ympäristölain huipulla tallustelee jääkarhu, jonka kohtaamiseen on laadittu erittäin yksityiskohtaiset säädökset. Lajin häirinnästä voi saada tuntuvan sakkorangaistuksen. Jotkut kritisoivat sitä, että vaikka karhua suojellaan tarkasti, muihin lajeihin ei kohdisteta juurikaan huomiota. Tämä näkyy muun muassa metsästyssäädöksissä. Huippuvuorten tilanne ei ole erityislaatuinen. Monissa tutkimuksissa on todettu, että kansainvälisissä luonnonsuojelupyrkimyksissä nostetaan usein esille tiettyjä eläimiä ja jätetään ulkopuolelle muita, yhtä uhanalaisia elämänmuotoja.
“Samaan aikaan jotkut laivat vie turisteja rannoille, joilla pesii lintuja. Linnut lentää pesistään, jättää munansa – ja ketään ei kiinnosta se ‘koska ne on vaan lintuja’. Jääkarhu on niin tärkeä, mutta linnuilla ja muilla ei ole väliä.”
Jääkarhun puhtautta vaalitaan
Jokainen tapaamamme paikallinen kertoi ensimmäisten asioiden joukossa, ettei karhuja pidä lähestyä tai seurata. Mantra on suoraan ympäristölaista, jossa sanotaan että “on kiellettyä houkutella tai etsiä jääkarhuja siten, että niitä häiritsee tai siten että siitä aiheutuu ihmiselle tai karhulle vaara.” Paikallisia ja Huippuvuorten kuvernööriä huolettavat erityisesti moottorikelkat, turistiveneet ja kuvausryhmät, jotka voivat rikkoa sääntöjä ja esimerkiksi lähteä seuraamaan kohtaamiaan karhuja. Asiasta keskustellaan paljon paikallislehtien sivuilla.
“Turismi aiheuttaa vuorovaikutusta jääkarhujen ja ihmisten välille, häiriötä ja vaaratilanteita. Jos jääkarhu tulee omasta tahdosta laivan lähelle uteliaisuuttaan, silloin on myös rikottu lakia, koska silloin ollaan muutettu eläimen käyttäytymistä jo. Siitä voi saada sakon. Mutta tätä tapahtuu koko ajan laivoilla. Laki on joustava ja avoin monille tulkinnoille, mikä on hankalaa.”
“On poliittisesti korrektia sanoa, että haluaa nähdä jääkarhuja, mutta ei halua häiritä niitä.”
Virallinen ohjeistus painottaa, että pysyttelemällä kaukana jääkarhuista vältetään tilanteita, jotka voisivat olla vaaraksi ihmiselle tai karhulle. Reaktiot ihmisten ja karhujen kohtaamisiin kuitenkin kertovat siitä, että pääasiallinen tavoite on jääkarhun suojelu. Paikalliset esittävät asian juuri näin: katsoa saa mutta ei vuorovaikuttaa, sillä vuorovaikutus voi johtaa tilanteeseen jossa karhu joudutaan ampumaan. Ihmisten suojelu on sivutuote jääkarhun suojelussa – jotakin, mikä toteutuu kätevästi samanaikaisesti. Jos jotain sattuu, on se ihmisen väärän toiminnan tulos. Jääkarhu toimii omalla elinalueellaan normaalisti, eikä sitä voi syyttää onnettomuuksista.
“Ihmiset on suojelevia, äärimmäisen suojelevia. Negatiivista palautetta tulee, kun karhu joudutaan lopettamaan, vaikka olisikin toimittu oikein.”
Huippuvuorten väestö on äärimmäisen suojelevaa jääkarhuja kohtaan. Moraalisesti tuomittavin ja häpeällisin teko yhteisössä on jääkarhun vahingoittaminen. Jääkarhun metsästys on kiellettiin vuonna 1974. Nykyään jääkarhun ampumista tulee välttää kaikin keinoin. Se on vihoviimeinen keino puolustautua, elleivät muut virallisesti suositellut kikat ole kohtaamisessa tepsineet. Huippuvuorilla tapetaan 3-4 jääkarhua vuodessa itsepuolustuksena. Kuvernööri tutkii tarkasti jokaisen jääkarhun kuoleman. Jos jääkarhu joudutaan ampumaan, on asiasta tiedotettava välittömästi kuvernöörille. Ammuttu karhu ja tapahtumapaikka on jätettävä koskemattomaksi kuin rikospaikka, jotta kuvernööri voi tutkia tapauksen.
Vuonna 2015 jääkarhu hyökkäsi tsekkiläisten matkailijoiden telttaleiriin. Yksi telttailijoista sai vammoja päähän ja ylävartaloon, mutta selvisi sairaalareissulla. Jääkarhu taas tuli ammutuksi. Tapauksen tutkinnassa selvisi, ettei tsekkiläisillä ollut jääkarhuvahtia. He olivat myös asentaneet turvajärjestelmät leiriinsä puutteellisesti. Huippuvuorten kuvernööri antoi heille 10 000 Norjan kruunun (n. 1000 €) sakon, koska heidän huolimattomuutensa seurauksena karhu jouduttiin ampumaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun nostettiin syyte pohjaten lakiin, jonka mukaan ihmisten on suoritettava tiettyjä varotoimenpiteitä hyökkäysten estämiseksi. Edes itsepuolustus ei tunnu olevan riittävä oikeutus karhun ampumiselle. Vaikka ihmiset olisivat toimineet jääkarhun kohdatessaan ohjeistuksen mukaan, synnyttää ampuminen aina paljon keskustelua. Paikallisyhteisö tuomitsee teon ja kommentoi sitä kriittisesti.
“Sulla täytyy olla todella hyvä syy oikeuttaaksesi jääkarhun tappamisen täällä. Yhteisö ei hyväksy sitä — (sanotaan että) niiden ihmisten ei olisi pitänyt olla siellä, me ollaan niiden (jääkarhujen) ympäristössä ja aiheutettiin se tilanne.”
Jääkarhun luonnontilaista puhtautta vaalitaan ja vahvistetaan myös muilla tavoin. Jotkut paikalliset osoittivat kriittisen suhtautumisensa jääkarhujen jäljityspantoihin. Pannoitettujen karhujen määrää kuvailtiin liialliseksi ja tarpeettomaksi. Erään paikallisen mielestä pannoitetun karhun näkeminen luonnossa on epäsopiva näky. Aivan kuin panta pilaisi jääkarhun ja sen villeyden. Kesäkuussa 2018 julkaistut kuvat muovinpalasilla leikkivistä jääkarhunpennuista nostattivat kiivasta keskustelua ja kritiikkiä. Ihmiskulttuuri ei saisi liata jääkarhun elämää.
Jääkarhun villin puhtauden arvostus näkyy myös sen paikallisissa esityksissä. Karhu kuvataan lähes poikkeuksetta hyvin realistisesti. Valokuvia hyödynnetään paljon, mutta myös piirretyt kuvat karhusta ovat luonnollisia. Kuvissa karhu on omassa ympäristössään, lumen ja jään ympäröimänä, usein kävelemässä tai tarkkailemassa maastoa. Se tekee visuaalisissa esityksissä asioita, joita se tekee luonnossakin.Jokainen kuvallinen ilmaisu eläimestä on samalla tarina, jonka kerromme luonnosta, kuvailee jääkarhun kulttuurihistoriaan perehtynyt antropologi Michael Engelhard. Mitä abstraktimpi ja ihmismäisempi eläinhahmo on, sitä vähemmän ihmiset pohtivat oikeaa eläintä ja sen luonnonympäristöä. Huippuvuorten jääkarhukuvasto sijoittuu saman skaalan vastakkaiseen päätyyn painottaessaan biologista ja tieteellistä näkemystä välittävää realistisuutta. Myös kuvallisissa esityksissä jääkarhu pidetään mahdollisimman kaukana ihmisten maailmasta, kulttuurista.
Ihmisen ja luonnon maantieteelliset rajat
“Me ollaan kaikki jostain muualta, se tekee meistä kaikista vieraita paikassa, jota ei ole oikeastaan tehty majoittamaan ihmiskuntaa — me ei voida kasvattaa edes omaa ruokaamme täällä, ja monet muutkin asiat pitää maahantuoda.”
“Eläimet on oikeita paikallisia. Ne syntyy ja elää täällä. Ja me ollaan vierailijoita.”
“Me ollaan vierailulla hänen (jääkarhun) luonaan täällä. Tämä on hänen alueensa. Mä tunnen itseni nöyräksi. — Se on hyvin tärkeää meille, että se on jääkarhu joka täällä elää, ja me ollaan vierailijoita.”
Huippuvuorten aidosti paikallinen “väestö” koostuu jääkarhuista. Täällä keskimäärin 6-7 vuotta asuvat ihmiset tulkitaan ulkopuoliseksi elementiksi, vierailijoiksi jääkarhun kotiympäristössä. Jääkarhut taasen ovat tallustelleet saariston alkuperäiskansana kauan ennen ihmisen saapumista. Tästä huolimatta Huippuvuorilta löytyy ihmisen ja jääkarhun alueiden raja.
Hallinnollisen asutuskeskuksen Longyearbyenin karttaan on merkitty alue, jolla liikkuminen ilman asetta on turvallista. Alue rajautuu pääosin rakennusten mukaan. Kun rakennukset loppuvat, alkaa luonto. Juuri tämä linja tuntuu paikallisten näkemyksissä rajalta ihmisen ja karhujen alueiden, luonnon ja kulttuurin välillä. Paikallisten puheissa luonto alkaa usein jo kotiovelta, mutta mitä kauemmas asutuksesta menee, sitä enemmän on luonnossa. Ihmisasutuksen ulkopuolelle lähtöä paikalliset kuvasivat verbillä “mennä ulos” (go out) ja asutuksen ulkopuolella sijaitsevat paikat ja asiat olivat “tuolla ulkona” (out there). Toisin sanoen ihminen majailee sisällä kaupungissaan ja jääkarhu ulkona luonnossa.
“Kun menee ulos, ulos kaupungista, ulos turvalliselta alueelta – niin tilanne on se, ettei ikinä tiedä tapaako karhun vai ei.”
“Me asutaan jääkarhun maassa, hän on kuningas täällä. Ja meidän pitää sopeutua siihen. Me ollaan sen mailla. On tärkeää, että kaikki huolehtivat kaupungin rajoista.”
Eräs ihmisasutuksen ja luonnon eroa korostava seikka ovat rakennusten värit, jotka ovat kuin luonnon värimaailman vastakohta. Suurimman osan vuodesta huippuvuorelaista maisemaa hallitsevat valkoisen, sinisen ja harmaan sävyt. Rakennukset taas loistavat räikeinä koko sateenkaaren kirjossa. Jääkarhu on ympäristönsä värinen, ihmisasutus ei.
Jääkarhut eivät oleskele ihmisasutuksessa, mutta laji on toisella tapaa erittäin läsnä. Longyearbyenissä näkee kymmeniä, ellei satoja visuaalisia esityksiä jääkarhusta päivittäin. Valokuvatauluja karhuista on siellä sun täällä julkisilla paikoilla, samoin erilaisia karhukoristeita: mönkijän rekisterikilvessä, kahvilan tyynynpäällisissä, jääkaappimagneeteissa, omakotitalojen ikkunalaudoilla ja ovikoristeina sisäänkäynneillä. Huippuvuorten ainoan ruokakaupan muovipussin kyljessä on jääkarhu. Päiväkodin leikkipihaa koristaa valtava jääkarhun siluetti. Karhu löytyy jopa kirkosta ja sairaalasta, täytettynä.
Vaikka jääkarhut vierailevat kaupungin läheisyydessä säännöllisesti, minkäänlaista aitaa tai automaattista varoitusjärjestelmää ei ole rakennettu tai ilmeisesti edes harkittu. Karhun lähestymisestä tai vierailusta kuulee todennäköisimmin Facebook-ryhmässä. Longyearbyenissä karhuja näkee suhteellisen harvoin, pari kertaa vuodessa, mutta samanaikaisesti eläin voi ilmestyä katukuvaan milloin tahansa. Ilmastonmuutoksen ja jään vähenemisen myötä jääkarhujen ennustetaan vierailevan asutuksessa yhä useammin.
Huippuvuorten tilanteeseen verrattuna Suomessa pari vuotta sitten käyttöön otetut television karhuvaroitukset tuntuvat liioittelulta. Meillä metsä peittää ruskeakarhun ja määrittää sen alueen. Metsästä poistuva karhu tai muu mahdollisesti vaarallinen villieläin on väärässä paikassa. Uhka ratkaistaan useimmiten lopettamalla, ellei eläin itse ehdi kadota jäljettömiin. Meillä kaupungissa poukkoileva hirvi on hölmö, sillä se on eksynyt ihmisen elinympäristöön. Huippuvuorilla ihminen on tyhmä, jos astuu luontoon ilman suojaa tai kuvittelee, etteivät jääkarhut tai muut lajit tulisi niiden mailla sijaitsevaan ihmisasutukseen.
“Meidän ei tarvitse mennä ulos luontoon. Me ollaan luonnossa. Se on erityinen elämäntapa – me ollaan vieraita. Luonto on jääkarhulle, ketulle, porolle ja villeille…niiden pitää elää ja meidän ei pitäisi vaikuttaa niiden elämään.”
Todellisuudessa ihminen ei aina kuitenkaan vieraanvaraisesti väistä. Jos jääkarhu lähestyy asutusta tai on jo siellä, kuvernöörin työntekijät tarttuvat helikopteriin tai moottorikelkkoihin päämääränään ohjata karhu pois. Jääkarhu voi siis olla väärässä paikassa myös omassa valtakunnassaan. Jääkarhujen liikkeiden kontrollointi turvallisuuden nimissä on yksi konkreettisimmista rajoista ihmisen ja Huippuvuorten luonnon välillä. Vaikka toiminta on välttämätöntä, se on myös ristiriidassa paikalliskulttuurin jääkarhua ja luontoa koskevan ideaalin kanssa. Monet paikalliset kritisoivatkin jääkarhujen reitteihin puuttumista äänekkäästi, tarpeettomaksi pelotteluksi. Muilla luonnonelävillä sen sijaan on tilaa ja mahdollisuus oleskella rauhassa myös Longyearbyenin asutuksen rajojen sisäpuolella.
Tämä artikkeli on ensimmäinen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena julkaistavaa neliosaista reportaasia, joka käsittelee ihmisten ja jääkarhujen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taustoista, tavoitteista ja toteutuksesta löytyy täältä.
Osa 2: Ihminen osana jääkarhua
Osa 3: Jääkarhu osana ihmistä
Osa 4: Arktiksen kuningas
Lukemista
Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and masculinities, 1827–1914.
Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.
Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.
Cassidy R. 2007. Where the wild things are.
Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domestication, pastoralism and predation.
Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.
Douglas, M. 1966. Purity and Danger.
Ducos, P. 1989. Defining domestication: A clarification.
Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.
Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus antropologiaan.
Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.
Guha, R. 1997. The authoritarian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife conservation in the Third World.
Ingold, T. 1980. Hunters, pastoralists, and ranchers: Reindeer economies and their transformations.
Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.
Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.
Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal relationships.
Schweitzer, P. 2017. Polar anthropology, or why we need to study more than humans in order to understand people.
Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.
Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domestication and the taming of the wild.
Tilasto: Population of Svalbard 2018.
Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.
Toimitus
- Verkkotaitto: Saara Toukolehto ja Suvi Jaakkola
- Valokuvat: Suvi Jaakkola ja Gennady Kurushin
- Video: Gennady Kurushin
