Pienet, lentävät sotilaat

Mehiläinen ja ihminen ovat eläneet yhdessä tuhansia vuosia. Yhteiselomme ei kui­ten­kaan rajoitu mehi­läis­tar­hauk­seen, vaan mehi­läis­tä on käytetty sodan välineenä aina antiikin Roomasta nyky­päi­vän USA:han.

Perinteinen tapa valjastaa mehi­läi­set sotaan oli paiskata mehi­läis­pe­siä vihol­li­sen niskaan. Aggressiivisia mehi­läis­par­via myös vapau­tet­tiin tun­ne­lei­hin, joita pitkin vihol­li­nen eteni. Nykyään sota­me­hi­läi­set toimivat vaa­ral­lis­ten aineiden tun­nis­ta­ji­na. Niiden turkki kerää puoleensa hiukkasia, joiden joukosta tun­nis­te­taan saasteita, myrkkyjä ja bio­lo­gi­sia aseita. Maamiinojen jäl­jit­tä­mis­tä varten mehi­läi­set ehdol­lis­te­taan tun­nis­ta­maan räjäh­dys­ke­mi­kaa­le­ja, jolloin parvi osoittaa miinojen paikat par­vei­lul­la. Mehiläisistä on myös yritetty rakentaa eläviä sen­so­rei­ta vaa­ral­li­sia aineita tun­nis­ta­viin lait­tei­siin. Nämä pieniin pak­kauk­siin pai­koil­leen teipatut mehi­läi­set elävät vain päivistä viik­koi­hin.

Mehiläinen ei ole sodan hyön­teis­rin­ta­mal­la yksin. Toisessa maa­il­man­so­das­sa hyttysiä ja kop­pa­kuo­riai­sia käy­tet­tiin vihol­li­sen sai­ras­tut­ta­mi­seen ja peltojen tuhoa­mi­seen. Vietnamin sodassa USA käytti hyttysiä, ampiaisia ja mehi­läi­siä kidu­tus­vä­li­nei­nä, ja Korean sodassa rutolla saas­tu­tet­tu­ja kirppuja kyl­vet­tiin taivaalta kuin lopun aikojen airuita.

Nyt maailman mehi­läis­kan­nat ovat romah­ta­mas­sa, eikä kukaan ole varma syystä. Mehiläisiä tutkinut ant­ro­po­lo­gi Jake Kosek huo­maut­taa, että Rooman impe­riu­min myö­häis­vai­heen mehi­läis­ka­to on lin­ki­tet­ty niiden laa­ja­mit­tai­seen sota­käyt­töön.

Ihminen muovaa luontoa ja eläin­la­je­ja monin tavoin hyö­dyn­täes­sään niitä omiin tar­koi­tus­pe­riin­sä. Mehiläispesien sosi­aa­li­seen jär­jes­tyk­seen puututaan, tal­vi­hor­rok­sen pituutta sää­del­lään, mehi­läis­ten kokoa ja jopa kes­kus­her­mos­toa muovataan. Hyönteisiin liittyy niiden ulko­muo­don ja olemuksen vierauden vuoksi voi­ma­kas­ta toiseuden ja jopa vihol­li­suu­den sym­bo­liik­kaa. Siten ne helposti sijoit­tu­vat arvot­to­mien tai hai­tal­lis­ten asioiden kate­go­rioi­hin sen sijaan, että ne näh­täi­siin lajeina, joiden kanssa vuo­ro­vai­ku­tam­me.

  1. Jake Kosek, 2010. Ecologies of Empire: On the New Uses of the Honeybee.
  2. Jeffrey A. Lockwood, 2008. Six-Legged Soldiers. Using Insects as Weapons of War.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.

Mökkeilyssä ei vaikuta olevan kyse mukavasta lomailusta. Ihmiset suuntaavat keskelle ei mitään paikkoihin, joissa on paljon hyttysiä ja ulkohuussi, mutta ei juoksevaa vettä eikä aina sähköäkään. Vaikka tuottavuutta ihannoidaan, kaupungit tyhjenevät mökkikauden huipun aikaan. Elämän perusasiat ovat vaivalloisempia mökillä: jopa lämmitys ja ruoanlaitto vaativat ruumiillista työtä.