Kuolemaa voi tarkastella filosofisena kysymyksenä tai yksilön tunne-elämän kriisinä. Kuolema ja kuolemanrituaalit ovat myös käytännön asioita – keskittyväthän useimmat suomalaisenkin yhteiskunnan kuolemaan liittyvät toimet nimenomaan vainajan ruumiiseen ja sen saattamiseen viimeiseen leposijaansa, tavalla tai toisella.
Kuolemanrituaaleja voi ajatella eräänlaisena koneistona, monien eri toimijoiden kokonaisuutena, joka käynnistyy viimeistään kuoleman tapahtumasta. Kuolemaan on aina reagoitava – tätä edellytetään jo lainsäädännössä. Monesti valmisteluja on tehty jo etukäteen, kenties kuolevan itsensä toimesta. Hautapaikka saattaa olla valmiina – onpa joku tehnyt kansalaisopiston kurssilla arkun tai tuhkauurnan itselleen. Viime vuosina hautaustestamentin tekeminen on yleistynyt. On olemassa valmiita lomakkeita tähän tarkoitukseen, mutta omin käsin kirjoitettu paperi on yhtä pätevä ja sitä tulee noudattaa, jos sellainen löytyy.
Kuolemanrituaaleja voi tarkastella myös siitä näkökulmasta, keiden puolelta ne edellyttävät toimintaa. Vanhassa maaseudun kuolemankulttuurissa keskeisiä toimijoita olivat omaiset, mutta eivät yksin. Ruumiinpesua tuli usein toimittamaan seudulla tunnettu pesijä, joka oli usein mutta ei aina naispuolinen. Arkuntekijää ei kaikista taloista löytynyt, joten paikallinen nikkari saapui tekemään arkun vainajan kotiin. Surutaloon saatettiin tuoda elintarpeita hautajaispitojen järjestämisen avuksi, ja missä palveluskuntaa ei riittänyt, osallistua aterian valmistukseen.
Kotoa kirkolle lähtiessä pappia oli harvoin paikalla, joten tilaisuudessa puhui ja virrenveisuuta johti asiaan soveltuva henkilö, jolla oli taitoa ja kykyä puhua. Matka hautausmaalle oli vainajan kodin sijainnista riippuen pitkä tai lyhyt, mutta sitä tultiin katsomaan ja sen pituudesta pääteltiin vainajan yhteiskunnallista asemaa. Leikkiäkin voitiin laskea: ”Kylläpäs on paljon velkamiehiä jälessä!”
Kirkkomaalle saavuttua alkoi luterilaisen kirkon toiminta – hautauksesta oli tietysti sovittu jo aiemmin. Evankelis-luterilainen kirkko liittyy nykyäänkin enemmistöön suomalaisista kuolemantapauksista, vaikka tunnustuksettomien ja muiden uskontokuntien hautajaisten määrä on kasvussa. Vielä sata vuotta sitten kirkko oli useimmille ihmisille välttämätön osa kuolemanrituaaleja.
Hautajaisten jälkeen suruaikaa tuli viettää puolison kuoleman jälkeen vuosi. Tätä tarkkailtiin yhteisön toimesta. Nuorisolle muutamankin kuukauden suruaika sisaruksen kuoltua saattoi olla raskas kokemus, koska tansseissa ei saanut käydä eikä muutenkaan osallistua ilonpitoon. Ero nykyaikaan on huomattava: muutaman viikon hiljaiseloa pidetään asiallisena kuolemantapauksen jälkeen, mutta jos leski kulkee vuoden mustissa eikä tapaa juuri ketään, sitä pidetään pikemminkin henkisenä häiriönä.
Kauppaliikkeistä surun tulkitsijoiksi
Ensimmäiset suomalaiset hautaustoimistot perustettiin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Ruumisarkkuja oli saanut ostaa puusepiltä jo paljon aiemmin, ja moni varhainen hautaustoimisto kehittyikin puusepänliikkeestä. Arkun tekemistä tai hankkimista ennen kuolemaa pidettiin usein kummallisena tai epäsuotavana, mutta ei se mahdotonta ollut.
Hautaustoimistot olivat aluksi ennen kaikkea tavaraa myyviä kauppaliikkeitä. Niistä saattoi ostaa niin havuja pihamaan koristeluun, asusteita sureville kuin muistoesineitä hautajaisvieraille. Palveluista ensimmäinen oli vainajan kuljettaminen. Tämän saattoi suorittaa hautaustoimisto, mutta myös paikalliset ammattikuskit tekivät hautausajoja hevosvaunuillaan – kuopiolaisen muistitiedon mukaan ”silinteri päässä ja pelleriinikaapu päällä”.
Varhaiset hautaustoimistot mainostivat tuotteitaan ja palveluitaan kuten muutkin, vedoten edulliseen hintaan ja laajaan valikoimaan. Sittemmin hienotunteisuus ja osanotto omaisten suruun ovat tulleet mukaan hautaustoimistojen imagoon ja toimintaperiaatteisiin. Tarjottavien palveluiden määrä on myös moninkertaistunut. Halutessaan hautaustoimistosta voi tilata hautajaiset kokonaan, jolloin omaisten tehtävänä on lähinnä valintojen tekeminen arkun ja muistotilaisuuden suhteen sekä asioiminen papin tai hautauspuhujan kanssa. Kuoleman koneisto pyörii taustalla, omaisten saadessa – näin ajatellaan – keskittyä suruunsa.
Kuva: Mike Wilson / Unsplash
Kuolema katoaa kotoa
Sairaalakuoleman yleistyminen mainitaan usein ongelmallisena länsimaisen kuolemankulttuurin piirteenä, sekä kuolevan itsensä että surevien kannalta. Kuolemaa eivät sairaalassa hallinnoi kuoleva perheineen vaan ammattilaiset ja sairaalalaitos, joilla on omat käytäntönsä ja arvionsa oikeasta toiminnasta kussakin tilanteessa. Koneistoista puhuttaessa sairaala on koneisto sekä kuvaannollisesti että usein hyvin konkreettisesti. Saattohoidossa erilaisten laitteiden ja hoitojen määrä pyritään minimoimaan, kun niistä ei ole enää ratkaisevaa hyötyä. Kuolema ilman hälinää ja hengitysputkia on monen toive.
Kun vielä kuoltiin kotona, kuolema oli lähempänä ihmisiä ja rituaalisesti heidän käsissään. Se edellytti kuitenkin myös paljon työtä, vainajan pesusta ja pukemisesta kotona useimmiten pidettyjen hautajaisten järjestämiseen. Kuolema ei aina ole kaunis eikä rauhallinen, joten kotona kuolemiseen ei pidä liittää vain myönteisiä ajatuksia. Pitkällinen kuolinkamppailu pienessä pirtissä koko perheen nähden ei välttämättä ollut niin idyllinen kuin se joskus halutaan esittää.
Nykyään puhutaan surun käsittelemisestä toiminnalla, mutta voidaan kysyä, miten paljon tilaa surulle oli perinteisessä yhteiskunnassa hautajaispitoja järjestettäessä. Alatorniolla on muisteltu ajan tapoja näin:
”Mutta ne hautajaiset olivat aivan hirveät. Vaikka näin likeltä lähdettiin kirkolle, niin jo syötiin ennen kuin lähdettiin. Kirkko alkoi kello kymmeneltä ja sitä ennen oltiin jo syöty. Kirkosta tultua syötiin uudelleen hautajaistalossa. Kyllä siinä sai ottaa emännät monta askelta, se oli sen ajan tyyli.”
Kuva: Cinematic Imagery / Unsplash
Pitopalveluiden tulo osaksi hautajaisten koneistoa helpotti ihmisten elämää 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien. Seurojentalot ja seurakuntien seurakuntasalit otettiin myös hautajaiskäyttöön. Kaupungeissa erityisesti parempi väki saattoi järjestää hautajaiset ravintolassa tai kahvilassa; työväestölle tarkoitetut kolmannen luokan ravintolat tehtiin ajan alkoholipolitiikan hengessä tarkoituksella epäviihtyisiksi. Hautajaiset alkoivat yleisesti ottaen pienentyä toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa, mutta saattoväen määrä vähetessä ei hautajaisten järjestäminen ole useinkaan siirtynyt jälleen koteihin. Viime vuosien kehitystä on, että muistotilaisuutta ei hautaamisen jälkeen järjestetä välttämättä lainkaan.
Muuttoliike on kuljettanut ihmisiä eri puolille Suomea ja myös ulkomaille. Kun hautajaiset tulevat eteen yllättäen, ei ole aina helppoa järjestää aikaa ja rahaa matkustamiseen. Virtuaalihautajaiset ovat yksi ratkaisu tähän ongelmaan. Hautajaisten kuvaaminen suoraan nettiin on suosittua siirtolaisten keskuudessa eri puolilla maailmaa, kun mahdollisuutta osallistua hautajaisiin paikan päällä ei ole. Kuvauspalvelua voivat tarjota seurakunnat tai hautaustoimistot. Omalla puhelimella kuvaaminen koetaan ehkä kiusalliseksi ja kuvaajan itsensä kannalta hankalaksi, koska hänenkin on tarkoitus osallistua rituaaliin.
1900-luvun loppupuolen Suomessa suru yksityistyi, mutta kuoleman fyysinen käsittely ammatillistui lopullisesti. Sairaalassa kuolleen vainajan pesevät alkuun hoitajat, ja arkkuun laittaminen tapahtuu hautaustoimiston toimesta sairaalan erillisissä tiloissa. Alussa tämä saattoi aiheuttaa hämmennystä. Esimerkiksi 1930-luvulla omaiset tulivat noutamaan vainajaa, joka olikin jo laitettu arkkuun sairaalassa lupaa kysymättä.
Vainajan kuljettamisen säännöt tiukentuivat siten, että käytännössä lähinnä hautaustoimistojen ajoneuvot soveltuivat siihen. Vainajaa saa hautaustoimilain mukaan kuljettaa vain siihen erityisesti varatussa ajoneuvossa. Tuhkauurnan kuljettamisesta ei ole erityisiä säännöksiä. Hautaussaatto, jossa saattoväki kulkee arkun tai sitä kuljettavan ajoneuvon perässä, syntyy useimmiten vain siunauskappelista haudalle kuljettaessa. Jos vainaja haudataan toisaalla sijaitsevaan hautausmaahan, saatto voi muodostua myös tämän matkan ajaksi. Liikenteen lisääntyessä varsinkin kaupungeissa alkoi olla mahdotonta järjestää katkeamatonta hautajaissaattoa. Enää lähinnä valtiolliset hautajaiset turvajärjestelyineen voivat pysäyttää kaupungin hyörinän edes hetkeksi.
Kuoleman uudet toimijat ja toiminnot
Jo yli puolet suomalaisista vainajista tuhkataan. Tämä on muuttanut kuolemanrituaaleja yhä etäämmäs aiemmasta ruumisarkkukeskeisestä kuolemankulttuurista. Vainajan saattaminen haudan lepoon voi joissain tapauksissa olla todella symbolista: tuhkauksissa arkku on kappelissa valmiina siunauksen alkaessa, ja jää sinne siunauksen päätyttyä. Omaiset noutavat tuhkan aikanaan krematoriosta, ja uurnan lasku tai tuhkan sirottelu on pieni tilaisuus, jossa saattoväkeä ei juuri näy. Ruumiinsiunaus saatetaan suorittaa vasta tuhkauurnalle, ja tämäkin käytäntö on vähitellen yleistymässä.
Kuolemanrituaalit ovat ehkä niukentuneet, mutta ammattikuntien ja toimijoiden määrä kuoleman yhteydessä ei ole vähentynyt. Lääkärissä tai terapeutilla käyminen läheisen kuoleman jälkeen ei liene suoranainen rituaali nyky-Suomessakaan, mutta eräänlaiseksi kuoleman koneiston osaksi voi psyyken ammattilaistenkin toiminnan ymmärtää.
Entisaikain yhteisöt, rituaalit, uskomusperinne ja uskonto vastasivat kuoleman kysymyksiin omalla tavallaan. Viime vuosikymmeninä psykiatrian ja psykologian vastaukset ovat tulleet monessa mielessä hallitseviksi. Puhutaan ”surutyöstä” ja surusta selviytymisestä. Jos nämä eivät etene toivotulla tavalla, syyttävä sormi osoittaa joskus myös kuoleman koneistoja ja niissä toimivia ihmisiä. Kuten olen yrittänyt esittää, jonkun on joka tapauksessa hoidettava vainaja hautaan, jollakin tavalla. Ihmiset tekevät ratkaisuja ja päätöksiä kuolemanrituaalien suhteen, ja joskus ne johtavat tilanteeseen, jossa joku ei voi hyvin.
Kuoleman koneistoille annettu merkitys on yleisesti ottaen vähentynyt. On niitä, jotka haluavat suorastaan minimirituaalit, ”kunhan kuoppaan heitätte”. Näin ei tietenkään toimita, sillä jo hautaustoimilaki edellyttää vainajan kunnioittavaa käsittelyä, hygienian huomioon ottamisen lisäksi. Kuolema ja hautaaminen ovat maassamme erittäin säänneltyjä asioita. Kaikissa kulttuureissa suoritetaan jonkinlaisia rituaaleja ja käynnistetään koneistoja kuolemantapauksen yhteydessä. Kuolemansyy on selvitettävä ja omaiset tiedettävä; jos ketään ei löydy, yhteiskunta hautaa vainajansa. Sanapari ”kuolema ja verot” tulee näissä tapauksissa mieleen hyvinkin syvällisellä tavalla.
Kuva: K. E. Hellman
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
Lukemista
- Erämaja, Tapani. 2006. Viimeinen matka: toimintatutkimus kirkollisen hautauskentän professiostruktuurista.
- Hakola, Outi & Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.). 2014. Kuoleman kulttuurit Suomessa.
- Kiiskinen, Kyösti. 1992. Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liiton 50-vuotisjuhlakirja.
- Molander, Gustaf. 2009. Matka mullan alle – kuolemantyöntekijöiden arki.
- Pajari, Ilona & Jussi Jalonen & Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva (toim.). 2019 (tulossa keväällä.) Suomalaisen kuoleman historia.
- Pajari, Ilona. 2014. ”Hautaustoimistot surevien tukena: muuttuva surukäsitys ja hautausala kasvava rooli kuolemanrituaaleissa 1900-luvun loppupuolen Suomessa.” Thanatos 2/2014, vol. 2.
Hyvin hiljaisella kuuluu tässä nauhoitteessa puhe. Kuulokkeet päässä joudun pinnistelemään kuullakseni.
Hei! Kiitos palautteesta. Pahoittelut tuosta! Tutkimme asiaa ja pyrimme siihen että tulevissa podcasteissa olisi kunnollinen äänenvoimakkuustaso.
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että hautaaminen on niin säännelty asia ja että vainajan toiveen kuunteleminen, esimerkiksi hautakiven valinnassa, on kirjattu jopa lakiin.
http://www.muistoksi.fi/
Mielenkiintoinen pohdintaa ja tietoa tässä kirjoituksessa ihmisen kuolemaan liittyen. Hautajaisten järjestämisestä on meilläkin kokemusta, kun mieheni isä kuoli pari vuotta sitten, hän oli juuri tällainen “kunhan kuoppaan heitätte” -tyyppi. Tuolloin tuli meillekin selväksi, kuinka säännelty asia ihmisen hautaaminen onkaan.