Ruoan antropologia

Ravinnon tarve on aivan perustava bio­lo­gi­nen tarve, joka yhdistää kaikkia maailman ihmisiä. Antropologian näkö­kul­mas­ta ruoka on kuitenkin samaan aikaan sekä fyysinen vält­tä­mät­tö­myys että sosi­aa­li­sia suhteita yllä­pi­tä­vä lahja. Monesti juuri ruoan jakaminen luo sosi­aa­li­sia siteitä ihmisten välille. Ruoan jaka­mi­seen ja tar­joa­mi­seen liit­ty­vään sosi­aa­li­seen voimaan kiinnitti huomiota jo ant­ro­po­lo­gian ura­nuur­ta­ja, suo­ma­lai­nen Edward Westermarck.

Ruokaan liittyvät kult­tuu­ri­set käytännöt ja perinteet vaih­te­le­vat mer­kit­tä­väs­ti eri puolilla maailmaa. Tämän vuoksi ruoka on kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian näkö­kul­mas­ta mie­len­kiin­toi­nen ja moni­muo­toi­nen tut­ki­musai­he. Monet ant­ro­po­lo­gian kannalta keskeiset teo­reet­ti­set kes­kus­te­lut ovat tavalla tai toisella liit­ty­neet ruokaan. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Mary Douglas kehitteli teo­ri­aan­sa ritu­aa­li­ses­ta puh­tau­des­ta ja epä­puh­tau­des­ta osittain juuri ruo­ka­ta­bu­ja analysoimalla.

Ruoka voi vaikuttaa yksin­ker­tai­sel­ta asialta, mutta lähemmin tar­kas­tel­tu­na se on täynnä kult­tuu­ri­si­don­nai­sia mer­ki­tyk­siä. Ensinnäkään kaikki ihmis­ra­vin­nok­si kelpaava ei määrity ruoaksi. Ihminen, toisin kuin monet muut nisä­käs­la­jit, kykenee fysio­lo­gi­ses­sa mielessä hyö­dyn­tä­mään hyvin erilaisia ravin­non­läh­tei­tä. Tästä huo­li­mat­ta ihmiset ovat hyvin tarkkoja siitä mitä syövät. Biologian sijasta juuri kulttuuri määrittää ruo­ka­va­lin­to­ja. Taustalla vaikuttaa monen­lai­sia his­to­rial­li­sia, tuo­tan­nol­li­sia ja poliit­ti­sia ja ideo­lo­gi­sia voimia.

Historian saatossa ihmisten ruo­kai­lu­tot­tu­muk­set ovat usein muut­tu­neet mer­kit­tä­väs­ti. Arkiajattelussa perin­ne­ruo­at voidaan mieltää ikiai­kai­sik­si, mutta monesti osa niiden raaka-aineista on omaksuttu käyttöön melko myöhään. Esimerkiksi peru­nan­vil­je­ly omak­sut­tiin Suomessa vasta 1700-luvun lopulla. Samoin tomaatti kuuluu tärkeänä osana monen maan keittiöön, mutta vielä muutama vuosisata sitten sitä pidettiin Euroopassa lähinnä myr­kyl­li­se­nä koristekasvina.

Ruokatabuja ja eriskummallisia ruokalajeja

Maailma on täynnä yhtäältä erilaisia ruo­ka­ta­bu­ja ja toisaalta suo­ma­lai­ses­ta näkö­kul­mas­ta erikoisia kuli­naa­ri­sia ilmiöitä. Monet korea­lai­set syövät koiraa hyvällä halulla, mutta useim­mil­le suo­ma­lai­sil­le koi­ran­li­ha ei maistu. Muslimeille taas sianliha ei ole ruokaa. Potentiaalisen ravin­non­läh­teen vali­koi­tu­mi­nen ruoaksi on aina kult­tuu­ri­ses­ti mää­räy­ty­nyt valinta. Äärimmäinen osoitus tästä on se, miten ihmisiä voi kuolla nälkään, vaikka kel­vol­li­sia ravin­non­läh­tei­tä olisi saatavilla.

Metsästäjä-keräi­li­jöi­tä tut­ki­nei­den ant­ro­po­lo­gien mukaan nämä hyö­dyn­tä­vät vain osaa käy­tet­tä­vis­sä olevista ravin­non­läh­teis­tä. Antropologit ovat pohtineet tälle erilaisia seli­tyk­siä. Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan ruoan tai oikeammin ravin­non­läh­teen on oltava “hyvää ajatella”, jotta se ylipäänsä tulisi miel­le­tyk­si ruoaksi. Potentiaalisen ravin­non­läh­teen on siis ruoaksi pää­tyäk­seen oltava jollakin tapaa sopusoin­nus­sa sen kanssa, miten ihmis­mie­li luo­kit­te­lee asioita.

Lévi-Straussin ruokaa koskevaan teo­re­ti­soin­tiin liittyi myös ajatus siitä, että ruo­an­val­mis­tuk­sen prosessit hei­jas­tai­si­vat jollakin tavalla ihmis­mie­len tuottamaa jaottelua luontoon ja kult­tuu­riin. Esimerkiksi pais­ta­mi­nen edustaisi luontoa ja keit­tä­mi­nen taas kulttuuria.

Kulttuurimaterialismia edustanut Marvin Harris käänsi Lévi-Straussin ja Mary Douglasin ajatukset pää­lael­leen kir­jas­saan Good to Eat. Harrisin mukaan ruoaksi vali­koi­tuu sellainen ravin­non­läh­de, jonka hyö­dyn­tä­mi­nen on yhdys­kun­ta­ta­lou­del­li­ses­sa mielessä tehokasta. Kulttuuri pyrkisi siis luomaan sellaisen luo­kit­te­lun, joka turvaisi mie­lek­kään ravin­non­han­kin­nan. Käsitys lähenee ant­ro­po­lo­gi Bronislaw Malinowskin tar­ve­funk­tio­na­lis­mia, jossa kulttuuri ja yhteis­kun­ta nähdään vas­tauk­se­na ihmisen sisä­syn­tyi­siin bio­lo­gi­siin tarpeisiin.

Ruoka luo eroja ja yhteenkuuluvuutta

Ruoan avulla on myös mah­dol­lis­ta luoda ja ylläpitää sosi­aa­li­sia erot­te­lu­ja. Tapakulttuurin tai talou­del­lis­ten meka­nis­mien avulla voidaan pitää huolta siitä, että vain tietyt yhteisön jäsenet pääsevät naut­ti­maan tietyistä ravin­non­läh­teis­tä. Tällaisia meka­nis­me­ja oli olemassa jo kivi­kau­tis­ten met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den yhtei­söis­sä, jotka olivat ker­ros­tu­nei­ta iän ja suku­puo­len mukaan.

Esimerkiksi eräillä Australian abo­ri­gi­naa­leil­la oli ruokaan liittyviä tabusään­tö­jä, joiden mukaan vain vanhat miehet saat­toi­vat tur­val­li­ses­ti syödä tiettyjä her­kul­li­sia raaka-aineita. Modernissa yhteis­kun­nas­sa hin­ta­jär­jes­tel­mä toteuttaa hieman saman­tyyp­pis­tä funktiota. Tietyt hienoina pidetyt ruoat jäävät pie­ni­tu­loi­sil­ta korkeiden hintojen vuoksi ostamatta. Näin ruokaan liittyvät valinnat ovat arvokas sosi­aa­li­sen erot­tau­tu­mi­sen väline sosiologi Pierre Bourdieun tar­koit­ta­mas­sa mielessä.

Individualistisessa, eli yksi­lö­kes­kei­ses­sä, yhteis­kun­nas­sa ruokaan liit­ty­vis­sä valin­nois­sa on kyse myös oman iden­ti­tee­tin raken­ta­mi­ses­ta. Esimerkiksi kas­vis­syön­nin tai karp­paa­mi­sen valit­se­mal­la kerromme ympä­ris­töl­lem­me tarinaa itses­täm­me tie­tyn­lai­si­na ihmisinä. Samalla yksilön valinnat voivat joutua myös tove­ri­ku­rin kohteeksi: Esimerkiksi McDonald’sissa ate­rioin­ti on kätevää ja suh­teel­li­sen edullista, mutta joissakin piireissä se saattaa olla vakava etikettivirhe.

Koska ruoka on tärkeä osa iden­ti­teet­tiä, tar­koi­tuk­sel­li­nen ruokaan liit­ty­vien normien louk­kaa­mi­nen on tunnettu jo vuo­si­sa­to­ja eräänä alis­ta­mi­sen ja nöy­ryyt­tä­mi­sen välineenä. Ihmisen iden­ti­teet­ti on koe­tuk­sel­la silloin, kun hänet pako­te­taan syömään jotain sellaista, mitä hän ei kult­tuu­ri­sis­ta syistä hyväksy ruoaksi. Esimerkiksi juu­ta­lais­ten tari­na­pe­rin­ne on vuo­si­tu­han­sia tuntenut ker­to­muk­sia julmista tyran­neis­ta, jotka ovat kuo­le­man­ran­gais­tuk­sen uhalla pakot­ta­neet ala­mai­si­aan syömään sianlihaa.

Intiaa 1800-luvun puo­li­vä­lis­sä koe­tel­leen Sepoy-kapinan puh­kea­mi­seen puo­les­taan vaikutti intia­lais­ten soti­lai­den kes­kuu­des­sa levinnyt huhu, jonka mukaan uusien kiväärien patruunat olisi voideltu sian- ja nau­dan­ras­val­la. Koska sotilaan oli kivääriä lada­tes­saan purtava pape­ri­pat­ruu­na auki, herätti huhu raivoa niin hindujen kuin mus­li­mien­kin keskuudessa.

Ruoan jakaminen luo yhteen­kuu­lu­vuut­ta. Perhepiirissä kokoon­nu­taan ainakin toisinaan yhteisen aterian piiriin, mutta ruoan jakaminen liittyy usein myös hyvän­te­ke­väi­syy­teen. Esimerkiksi Suomessa on lukuisia orga­ni­saa­tioi­ta, jotka jakavat ruokaa vähä­va­rai­sil­le. Vaikka jaetun ruoan rahal­li­nen arvo olisi vähäinen, se voi silti toimia tärkeänä sym­bo­li­se­na eleenä. Ruoan jaka­mi­ses­sa on jotain, mitä voisi pitää lähes ihmiselle laji­tyy­pil­li­se­nä ilmiönä. Toisaalta monien ant­ro­po­lo­gien tutkimien alku­pe­räis­kan­so­jen parissa ruoan jaka­mi­seen liittyi usein moni­mut­kai­sia kult­tuu­rin mää­rit­tä­miä sääntöjä.

Ruoka ja sukupuoli

Ruoka on toisinaan suku­puo­lit­tu­nut­ta siten, että jotkin ruoat tai juomat miel­le­tään femii­ni­sik­si ja toiset mas­ku­lii­ni­sik­si. Sukupuolittuneiden rajojen rik­ko­mi­nen voi olla huumorin aihe: poi­ka­po­ru­kas­sa voidaan kisailla siitä, kuka keksii tilata annis­ke­lu­ra­vin­to­las­sa “nei­ti­mäi­sim­män” juoman.

Ruokaan liittyy myös suku­puo­leen kyt­key­ty­vää val­ta­dy­na­miik­kaa. Ruoan val­mis­ta­mi­nen on ensin­nä­kin usein naisten tehtävä. Modernissa yhteis­kun­nas­sa kodin piirissä tapahtuva ruo­an­lait­to on osa palk­ka­työ­hön nähden vähem­piar­voi­si­na pidettyjä kotitöitä. Klassiseen kapi­ta­lis­miin liit­ty­väs­sä ydin­per­he­mal­lis­sa naisen kodin piirissä suo­rit­ta­ma uusintava työ mah­dol­lis­taa miehen kes­kit­ty­mi­sen kodin ulko­puo­li­seen palk­ka­työ­hön. Tällöin näyttää siltä kuin mies elättäisi vaimoaan, vaikka vaimon työmäärä saattaisi olla jopa suurempi kuin miehen.

Metsästäjä-keräi­li­jöi­den parissa naisten ravin­non­han­kin­taa saatetaan arvostaa vähemmän kuin miesten har­joit­ta­maa met­säs­tys­tä, vaikka kalo­ri­mää­ris­sä mitattuna naisten ravin­non­han­kin­ta olisi mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää. Tutkijat ovat pohtineet, mistä monien met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den parissa met­säs­tyk­sel­le annettu ”kohtuuton” painoarvo johtuu.

Koska yksilön ravit­se­mus­ta­so ilmenee ulospäin osin kehol­li­ses­ti, voivat ruoka ja ruoan riit­tä­vyys toimia myös tärkeinä sosi­aa­li­ses­ti jaettuina sym­bo­lei­na tai meta­fo­ri­na läheiseen ihmis­suh­tee­seen kuu­lu­val­le kiin­ty­myk­sel­le. Monin paikoin maailmaa aja­tel­laan, että välit­tä­mi­sen tulisi mate­ria­li­soi­tua lau­ta­sel­le ja sitä kautta henkilön lähi­pii­rin ulko­nä­köön: esi­mer­kik­si hyvin ruokittu puoliso voi olla osoitus pari­suh­teen onnel­li­suu­des­ta. Suomessakin sanonnan mukaan tie puolison sydämeen käy vatsan kautta.

Lihantuotannon sosiaalinen rakentuminen

Vuoden 2018 keväällä eräs konsultti ehdotti ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­ses­saan, että Suomessa voi­tai­siin tule­vai­suu­des­sa tuottaa koi­ran­li­haa Itä-Aasian mark­ki­noi­ta varten. Idea sai varsin kiel­tei­sen vas­taan­o­ton. Suomalaisten enem­mis­töl­le ajatus koi­ran­li­han tuo­tan­nos­ta on vastenmielinen.

Antropologian näkö­kul­mas­ta eri eläin­la­jien arvo on hyvin kult­tuu­ri­si­don­nai­nen ilmiö. Arvottamisen läh­tö­koh­ta­na ei useinkaan ole eläimen oma omi­nais­laa­tu vaan pikem­min­kin eläimen ja ihmisen välinen kult­tuu­ri­ses­ti mää­rit­ty­nyt suhde. Esimerkiksi sika on nykyisen tut­ki­mus­tie­don valossa kog­ni­tii­vi­sil­ta kyvyil­tään vähintään koiran tasolla. Länsimaisille ihmisille koira on kuitenkin eläimenä huo­mat­ta­vas­ti sikaa arvokkaampi.

Lemmikkieläimenä koiralla on paitsi väli­near­voa, myös jon­kin­lais­ta itsei­sar­voa. Personoituna olentona se on kaukana tuo­tan­toe­läi­mes­tä. Tämän vuoksi ajatus koi­ran­li­han tuo­tan­nos­ta herättää voi­ma­kas­ta vas­tus­tus­ta Suomessa. Sika taas on sosi­aa­li­ses­ti etäämpänä ihmisestä. Siksi sian luonteva paikka on olla osana sellaista tuo­tan­to­ket­jua, johon emme koiraa sijoittaisi.

Ravitsemus ja tuotantotapojen muutos

Tutkijat ovat melko yksi­mie­li­siä siitä, että maan­vil­je­lyk­sen omak­su­mi­nen noin 12 000 vuotta sitten tarkoitti ihmis­kun­nan enem­mis­töl­le ravit­se­mus­ta­son tuntuvaa heik­ke­ne­mis­tä. Ravinto yksi­puo­lis­tui ja muuttui aiempaa niu­kem­mak­si. Vielä 1800-luvun puo­li­vä­lis­sä maailman parhaiten ravittuja väestöjä olivat Pohjois-Amerikan suurilla tasan­goil­la asuneet ja bii­so­nin­met­säs­tyk­sel­lä eläneet alkuperäiskansat.

Lopulta teol­lis­tu­mi­nen poisti suurelta osalta maailman väestöstä ali­ra­vit­se­muk­sen ja abso­luut­ti­sen puutteen. Puutostaudit katosivat. Toisaalta tämäkään muutos ei ollut yksi­no­maan posi­tii­vi­nen. Esiteollisten maa­ta­lous­yh­teis­kun­tien yksin­ker­tai­nen ruo­ka­va­lio nimittäin suojeli ihmisiä nykyisin yleisiltä elintasosairauksilta.

Antropologi Sidney W. Mintz on kir­joit­ta­nut siitä, miten teol­lis­tu­mi­sen ja elintason nousun myötä ihmis­kun­nan ruo­kai­lu­tot­tu­muk­set muut­tui­vat perus­ta­val­la tavalla. Niin kutsutun län­si­mai­sen ruo­ka­va­lion myötä rasvan ja sokerin kulutus on lisään­ty­nyt huimasti. Tämä on johtanut maa­il­man­laa­jui­seen liha­vuuse­pi­de­mi­aan ja dia­be­tek­sen kaltaiset sairaudet ovat lisään­ty­neet räjähdysmäisesti.

Esiteollisissa maa­ta­lous­yh­teis­kun­nis­sa aterian kes­kei­se­nä osana oli yleensä hii­li­hy­draat­ti­pi­toi­nen pääraaka-aine, esi­mer­kik­si leipä tai riisi. Lisukkeita oli niukasti. Väestön enem­mis­töl­le ruoka ei yksin­ker­tai­ses­ti ollut niin mer­kit­tä­vä kuli­na­ris­ti­nen kokemus, että heillä olisi ollut haluja syödä itsensä sairaiksi, vaikka ruokaa olisi ollut run­saam­min saa­ta­vil­la. Keskiajalla kihti oli vielä kunin­kai­den tauti.

Länsimaisista elin­tas­osai­rauk­sis­ta puhut­taes­sa on syytä korostaa, että nyky­ai­ka­na ne liittyvät usein hieman para­dok­saa­li­ses­ti nime­no­maan matalaan elin­ta­soon. Hyvätuloisilla on köyhiä paremmat mah­dol­li­suu­det syödä ter­veel­li­ses­ti ja moni­puo­li­ses­ti. Pienituloisempi joutuu rajal­li­sem­pien resurs­sien vuoksi usein tekemään valinnan ruoan maun ja ter­veel­li­syy­den väliltä.

Ruoan tutkimus on kes­kei­ses­sä roolissa ant­ro­po­lo­gias­sa. Näkökulmat aihe­pii­rin tut­ki­mi­seen ovat moni­puo­li­sia ja vaih­te­le­via. Kattavan ja ajan­koh­tai­sen joh­da­tuk­sen aihe­pii­riin saa Katja Uusihakalan ja Matti Eräsaaren toi­mit­ta­mas­ta kirjasta Ruoan kulttuuri — Antropologisia näkö­kul­mia ruoan tut­ki­muk­seen.

Caldwell, Melissa L. 2004. Not by Bread Alone – Social Support in the New Russia.

Harris, Marvin. 1985. Good to Eat: Riddles of Food and Culture.

Mintz, Sidney W. 1986. Sweetness and Power – The Place of Sugar in Modern History.

Uusihakala, Katja & Matti Eräsaari. 2016. Ruoan kulttuuri – Antropologisia näkö­kul­mia ruoan tutkimukseen.

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: