Ruoan antropologia

Ravinnon tarve on aivan perustava bio­lo­gi­nen tarve, joka yhdistää kaikkia maailman ihmisiä. Antropologian näkö­kul­mas­ta ruoka on kuitenkin samaan aikaan sekä fyysinen vält­tä­mät­tö­myys että sosi­aa­li­sia suhteita yllä­pi­tä­vä lahja. Monesti juuri ruoan jakaminen luo sosi­aa­li­sia siteitä ihmisten välille. Ruoan jaka­mi­seen ja tar­joa­mi­seen liit­ty­vään sosi­aa­li­seen voimaan kiinnitti huomiota jo ant­ro­po­lo­gian ura­nuur­ta­ja, suo­ma­lai­nen Edward Westermarck.

Ruokaan liittyvät kult­tuu­ri­set käytännöt ja perinteet vaih­te­le­vat mer­kit­tä­väs­ti eri puolilla maailmaa. Tämän vuoksi ruoka on kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian näkö­kul­mas­ta mie­len­kiin­toi­nen ja moni­muo­toi­nen tut­ki­musai­he. Monet ant­ro­po­lo­gian kannalta keskeiset teo­reet­ti­set kes­kus­te­lut ovat tavalla tai toisella liit­ty­neet ruokaan. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Mary Douglas kehitteli teo­ri­aan­sa ritu­aa­li­ses­ta puh­tau­des­ta ja epä­puh­tau­des­ta osittain juuri ruo­ka­ta­bu­ja ana­ly­soi­mal­la.

Ruoka voi vaikuttaa yksin­ker­tai­sel­ta asialta, mutta lähemmin tar­kas­tel­tu­na se on täynnä kult­tuu­ri­si­don­nai­sia mer­ki­tyk­siä. Ensinnäkään kaikki ihmis­ra­vin­nok­si kelpaava ei määrity ruoaksi. Ihminen, toisin kuin monet muut nisä­käs­la­jit, kykenee fysio­lo­gi­ses­sa mielessä hyö­dyn­tä­mään hyvin erilaisia ravin­non­läh­tei­tä. Tästä huo­li­mat­ta ihmiset ovat hyvin tarkkoja siitä mitä syövät. Biologian sijasta juuri kulttuuri määrittää ruo­ka­va­lin­to­ja. Taustalla vaikuttaa monen­lai­sia his­to­rial­li­sia, tuo­tan­nol­li­sia ja poliit­ti­sia ja ideo­lo­gi­sia voimia.

Historian saatossa ihmisten ruo­kai­lu­tot­tu­muk­set ovat usein muut­tu­neet mer­kit­tä­väs­ti. Arkiajattelussa perin­ne­ruo­at voidaan mieltää ikiai­kai­sik­si, mutta monesti osa niiden raaka-aineista on omaksuttu käyttöön melko myöhään. Esimerkiksi peru­nan­vil­je­ly omak­sut­tiin Suomessa vasta 1700-luvun lopulla. Samoin tomaatti kuuluu tärkeänä osana monen maan keittiöön, mutta vielä muutama vuosisata sitten sitä pidettiin Euroopassa lähinnä myr­kyl­li­se­nä koris­te­kas­vi­na.

Ruokatabuja ja eriskummallisia ruokalajeja

Maailma on täynnä yhtäältä erilaisia ruo­ka­ta­bu­ja ja toisaalta suo­ma­lai­ses­ta näkö­kul­mas­ta erikoisia kuli­naa­ri­sia ilmiöitä. Monet korea­lai­set syövät koiraa hyvällä halulla, mutta useim­mil­le suo­ma­lai­sil­le koi­ran­li­ha ei maistu. Muslimeille taas sianliha ei ole ruokaa. Potentiaalisen ravin­non­läh­teen vali­koi­tu­mi­nen ruoaksi on aina kult­tuu­ri­ses­ti mää­räy­ty­nyt valinta. Äärimmäinen osoitus tästä on se, miten ihmisiä voi kuolla nälkään, vaikka kel­vol­li­sia ravin­non­läh­tei­tä olisi saa­ta­vil­la.

Metsästäjä-keräi­li­jöi­tä tut­ki­nei­den ant­ro­po­lo­gien mukaan nämä hyö­dyn­tä­vät vain osaa käy­tet­tä­vis­sä olevista ravin­non­läh­teis­tä. Antropologit ovat pohtineet tälle erilaisia seli­tyk­siä. Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan ruoan tai oikeammin ravin­non­läh­teen on oltava “hyvää ajatella”, jotta se ylipäänsä tulisi miel­le­tyk­si ruoaksi. Potentiaalisen ravin­non­läh­teen on siis ruoaksi pää­tyäk­seen oltava jollakin tapaa sopusoin­nus­sa sen kanssa, miten ihmis­mie­li luo­kit­te­lee asioita.

Lévi-Straussin ruokaa koskevaan teo­re­ti­soin­tiin liittyi myös ajatus siitä, että ruo­an­val­mis­tuk­sen prosessit hei­jas­tai­si­vat jollakin tavalla ihmis­mie­len tuottamaa jaottelua luontoon ja kult­tuu­riin. Esimerkiksi pais­ta­mi­nen edustaisi luontoa ja keit­tä­mi­nen taas kult­tuu­ria.

Kulttuurimaterialismia edustanut Marvin Harris käänsi Lévi-Straussin ja Mary Douglasin ajatukset pää­lael­leen kir­jas­saan Good to Eat. Harrisin mukaan ruoaksi vali­koi­tuu sellainen ravin­non­läh­de, jonka hyö­dyn­tä­mi­nen on yhdys­kun­ta­ta­lou­del­li­ses­sa mielessä tehokasta. Kulttuuri pyrkisi siis luomaan sellaisen luo­kit­te­lun, joka turvaisi mie­lek­kään ravin­non­han­kin­nan. Käsitys lähenee ant­ro­po­lo­gi Bronislaw Malinowskin tar­ve­funk­tio­na­lis­mia, jossa kulttuuri ja yhteis­kun­ta nähdään vas­tauk­se­na ihmisen sisä­syn­tyi­siin bio­lo­gi­siin tar­pei­siin.

Ruoka luo eroja ja yhteenkuuluvuutta

Ruoan avulla on myös mah­dol­lis­ta luoda ja ylläpitää sosi­aa­li­sia erot­te­lu­ja. Tapakulttuurin tai talou­del­lis­ten meka­nis­mien avulla voidaan pitää huolta siitä, että vain tietyt yhteisön jäsenet pääsevät naut­ti­maan tietyistä ravin­non­läh­teis­tä. Tällaisia meka­nis­me­ja oli olemassa jo kivi­kau­tis­ten met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den yhtei­söis­sä, jotka olivat ker­ros­tu­nei­ta iän ja suku­puo­len mukaan.

Esimerkiksi eräillä Australian abo­ri­gi­naa­leil­la oli ruokaan liittyviä tabusään­tö­jä, joiden mukaan vain vanhat miehet saat­toi­vat tur­val­li­ses­ti syödä tiettyjä her­kul­li­sia raaka-aineita. Modernissa yhteis­kun­nas­sa hin­ta­jär­jes­tel­mä toteuttaa hieman saman­tyyp­pis­tä funktiota. Tietyt hienoina pidetyt ruoat jäävät pie­ni­tu­loi­sil­ta korkeiden hintojen vuoksi ostamatta. Näin ruokaan liittyvät valinnat ovat arvokas sosi­aa­li­sen erot­tau­tu­mi­sen väline sosiologi Pierre Bourdieun tar­koit­ta­mas­sa mielessä.

Individualistisessa, eli yksi­lö­kes­kei­ses­sä, yhteis­kun­nas­sa ruokaan liit­ty­vis­sä valin­nois­sa on kyse myös oman iden­ti­tee­tin raken­ta­mi­ses­ta. Esimerkiksi kas­vis­syön­nin tai karp­paa­mi­sen valit­se­mal­la kerromme ympä­ris­töl­lem­me tarinaa itses­täm­me tie­tyn­lai­si­na ihmisinä. Samalla yksilön valinnat voivat joutua myös tove­ri­ku­rin kohteeksi: Esimerkiksi McDonald’sissa ate­rioin­ti on kätevää ja suh­teel­li­sen edullista, mutta joissakin piireissä se saattaa olla vakava eti­ket­ti­vir­he.

Koska ruoka on tärkeä osa iden­ti­teet­tiä, tar­koi­tuk­sel­li­nen ruokaan liit­ty­vien normien louk­kaa­mi­nen on tunnettu jo vuo­si­sa­to­ja eräänä alis­ta­mi­sen ja nöy­ryyt­tä­mi­sen välineenä. Ihmisen iden­ti­teet­ti on koe­tuk­sel­la silloin, kun hänet pako­te­taan syömään jotain sellaista, mitä hän ei kult­tuu­ri­sis­ta syistä hyväksy ruoaksi. Esimerkiksi juu­ta­lais­ten tari­na­pe­rin­ne on vuo­si­tu­han­sia tuntenut ker­to­muk­sia julmista tyran­neis­ta, jotka ovat kuo­le­man­ran­gais­tuk­sen uhalla pakot­ta­neet ala­mai­si­aan syömään sianlihaa.

Intiaa 1800-luvun puo­li­vä­lis­sä koe­tel­leen Sepoy-kapinan puh­kea­mi­seen puo­les­taan vaikutti intia­lais­ten soti­lai­den kes­kuu­des­sa levinnyt huhu, jonka mukaan uusien kiväärien patruunat olisi voideltu sian- ja nau­dan­ras­val­la. Koska sotilaan oli kivääriä lada­tes­saan purtava pape­ri­pat­ruu­na auki, herätti huhu raivoa niin hindujen kuin mus­li­mien­kin kes­kuu­des­sa.

Ruoan jakaminen luo yhteen­kuu­lu­vuut­ta. Perhepiirissä kokoon­nu­taan ainakin toisinaan yhteisen aterian piiriin, mutta ruoan jakaminen liittyy usein myös hyvän­te­ke­väi­syy­teen. Esimerkiksi Suomessa on lukuisia orga­ni­saa­tioi­ta, jotka jakavat ruokaa vähä­va­rai­sil­le. Vaikka jaetun ruoan rahal­li­nen arvo olisi vähäinen, se voi silti toimia tärkeänä sym­bo­li­se­na eleenä. Ruoan jaka­mi­ses­sa on jotain, mitä voisi pitää lähes ihmiselle laji­tyy­pil­li­se­nä ilmiönä. Toisaalta monien ant­ro­po­lo­gien tutkimien alku­pe­räis­kan­so­jen parissa ruoan jaka­mi­seen liittyi usein moni­mut­kai­sia kult­tuu­rin mää­rit­tä­miä sääntöjä.

Ruoka ja sukupuoli

Ruoka on toisinaan suku­puo­lit­tu­nut­ta siten, että jotkin ruoat tai juomat miel­le­tään femii­ni­sik­si ja toiset mas­ku­lii­ni­sik­si. Sukupuolittuneiden rajojen rik­ko­mi­nen voi olla huumorin aihe: poi­ka­po­ru­kas­sa voidaan kisailla siitä, kuka keksii tilata annis­ke­lu­ra­vin­to­las­sa “nei­ti­mäi­sim­män” juoman.

Ruokaan liittyy myös suku­puo­leen kyt­key­ty­vää val­ta­dy­na­miik­kaa. Ruoan val­mis­ta­mi­nen on ensin­nä­kin usein naisten tehtävä. Modernissa yhteis­kun­nas­sa kodin piirissä tapahtuva ruo­an­lait­to on osa palk­ka­työ­hön nähden vähem­piar­voi­si­na pidettyjä kotitöitä. Klassiseen kapi­ta­lis­miin liit­ty­väs­sä ydin­per­he­mal­lis­sa naisen kodin piirissä suo­rit­ta­ma uusintava työ mah­dol­lis­taa miehen kes­kit­ty­mi­sen kodin ulko­puo­li­seen palk­ka­työ­hön. Tällöin näyttää siltä kuin mies elättäisi vaimoaan, vaikka vaimon työmäärä saattaisi olla jopa suurempi kuin miehen.

Metsästäjä-keräi­li­jöi­den parissa naisten ravin­non­han­kin­taa saatetaan arvostaa vähemmän kuin miesten har­joit­ta­maa met­säs­tys­tä, vaikka kalo­ri­mää­ris­sä mitattuna naisten ravin­non­han­kin­ta olisi mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää. Tutkijat ovat pohtineet, mistä monien met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den parissa met­säs­tyk­sel­le annettu ”kohtuuton” painoarvo johtuu.

Koska yksilön ravit­se­mus­ta­so ilmenee ulospäin osin kehol­li­ses­ti, voivat ruoka ja ruoan riit­tä­vyys toimia myös tärkeinä sosi­aa­li­ses­ti jaettuina sym­bo­lei­na tai meta­fo­ri­na läheiseen ihmis­suh­tee­seen kuu­lu­val­le kiin­ty­myk­sel­le. Monin paikoin maailmaa aja­tel­laan, että välit­tä­mi­sen tulisi mate­ria­li­soi­tua lau­ta­sel­le ja sitä kautta henkilön lähi­pii­rin ulko­nä­köön: esi­mer­kik­si hyvin ruokittu puoliso voi olla osoitus pari­suh­teen onnel­li­suu­des­ta. Suomessakin sanonnan mukaan tie puolison sydämeen käy vatsan kautta.

Lihantuotannon sosiaalinen rakentuminen

Vuoden 2018 keväällä eräs konsultti ehdotti ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­ses­saan, että Suomessa voi­tai­siin tule­vai­suu­des­sa tuottaa koi­ran­li­haa Itä-Aasian mark­ki­noi­ta varten. Idea sai varsin kiel­tei­sen vas­taan­o­ton. Suomalaisten enem­mis­töl­le ajatus koi­ran­li­han tuo­tan­nos­ta on vas­ten­mie­li­nen.

Antropologian näkö­kul­mas­ta eri eläin­la­jien arvo on hyvin kult­tuu­ri­si­don­nai­nen ilmiö. Arvottamisen läh­tö­koh­ta­na ei useinkaan ole eläimen oma omi­nais­laa­tu vaan pikem­min­kin eläimen ja ihmisen välinen kult­tuu­ri­ses­ti mää­rit­ty­nyt suhde. Esimerkiksi sika on nykyisen tut­ki­mus­tie­don valossa kog­ni­tii­vi­sil­ta kyvyil­tään vähintään koiran tasolla. Länsimaisille ihmisille koira on kuitenkin eläimenä huo­mat­ta­vas­ti sikaa arvok­kaam­pi.

Lemmikkieläimenä koiralla on paitsi väli­near­voa, myös jon­kin­lais­ta itsei­sar­voa. Personoituna olentona se on kaukana tuo­tan­toe­läi­mes­tä. Tämän vuoksi ajatus koi­ran­li­han tuo­tan­nos­ta herättää voi­ma­kas­ta vas­tus­tus­ta Suomessa. Sika taas on sosi­aa­li­ses­ti etäämpänä ihmisestä. Siksi sian luonteva paikka on olla osana sellaista tuo­tan­to­ket­jua, johon emme koiraa sijoit­tai­si.

Ravitsemus ja tuotantotapojen muutos

Tutkijat ovat melko yksi­mie­li­siä siitä, että maan­vil­je­lyk­sen omak­su­mi­nen noin 12 000 vuotta sitten tarkoitti ihmis­kun­nan enem­mis­töl­le ravit­se­mus­ta­son tuntuvaa heik­ke­ne­mis­tä. Ravinto yksi­puo­lis­tui ja muuttui aiempaa niu­kem­mak­si. Vielä 1800-luvun puo­li­vä­lis­sä maailman parhaiten ravittuja väestöjä olivat Pohjois-Amerikan suurilla tasan­goil­la asuneet ja bii­so­nin­met­säs­tyk­sel­lä eläneet alku­pe­räis­kan­sat.

Lopulta teol­lis­tu­mi­nen poisti suurelta osalta maailman väestöstä ali­ra­vit­se­muk­sen ja abso­luut­ti­sen puutteen. Puutostaudit katosivat. Toisaalta tämäkään muutos ei ollut yksi­no­maan posi­tii­vi­nen. Esiteollisten maa­ta­lous­yh­teis­kun­tien yksin­ker­tai­nen ruo­ka­va­lio nimittäin suojeli ihmisiä nykyisin yleisiltä elin­tas­osai­rauk­sil­ta.

Antropologi Sidney W. Mintz on kir­joit­ta­nut siitä, miten teol­lis­tu­mi­sen ja elintason nousun myötä ihmis­kun­nan ruo­kai­lu­tot­tu­muk­set muut­tui­vat perus­ta­val­la tavalla. Niin kutsutun län­si­mai­sen ruo­ka­va­lion myötä rasvan ja sokerin kulutus on lisään­ty­nyt huimasti. Tämä on johtanut maa­il­man­laa­jui­seen liha­vuuse­pi­de­mi­aan ja dia­be­tek­sen kaltaiset sairaudet ovat lisään­ty­neet räjäh­dys­mäi­ses­ti.

Esiteollisissa maa­ta­lous­yh­teis­kun­nis­sa aterian kes­kei­se­nä osana oli yleensä hii­li­hy­draat­ti­pi­toi­nen pääraaka-aine, esi­mer­kik­si leipä tai riisi. Lisukkeita oli niukasti. Väestön enem­mis­töl­le ruoka ei yksin­ker­tai­ses­ti ollut niin mer­kit­tä­vä kuli­na­ris­ti­nen kokemus, että heillä olisi ollut haluja syödä itsensä sairaiksi, vaikka ruokaa olisi ollut run­saam­min saa­ta­vil­la. Keskiajalla kihti oli vielä kunin­kai­den tauti.

Länsimaisista elin­tas­osai­rauk­sis­ta puhut­taes­sa on syytä korostaa, että nyky­ai­ka­na ne liittyvät usein hieman para­dok­saa­li­ses­ti nime­no­maan matalaan elin­ta­soon. Hyvätuloisilla on köyhiä paremmat mah­dol­li­suu­det syödä ter­veel­li­ses­ti ja moni­puo­li­ses­ti. Pienituloisempi joutuu rajal­li­sem­pien resurs­sien vuoksi usein tekemään valinnan ruoan maun ja ter­veel­li­syy­den väliltä.

Ruoan tutkimus on kes­kei­ses­sä roolissa ant­ro­po­lo­gias­sa. Näkökulmat aihe­pii­rin tut­ki­mi­seen ovat moni­puo­li­sia ja vaih­te­le­via. Kattavan ja ajan­koh­tai­sen joh­da­tuk­sen aihe­pii­riin saa Katja Uusihakalan ja Matti Eräsaaren toi­mit­ta­mas­ta kirjasta Ruoan kulttuuri — Antropologisia näkö­kul­mia ruoan tut­ki­muk­seen.

Caldwell, Melissa L. 2004. Not by Bread Alone – Social Support in the New Russia.

Harris, Marvin. 1985. Good to Eat: Riddles of Food and Culture.

Mintz, Sidney W. 1986. Sweetness and Power – The Place of Sugar in Modern History.

Uusihakala, Katja & Matti Eräsaari. 2016. Ruoan kulttuuri – Antropologisia näkö­kul­mia ruoan tut­ki­muk­seen.

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Käsitteen paskaduuni toi suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun aktivisti Eetu Viren kymmenisen vuotta sitten. Viren viittasi termillä esimerkiksi huonosti palkattuun työhön hampurilaisravintolassa tai siivoamiseen seitsemän euron tuntipalkalla. Hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että myös akateeminen tutkimustyö on usein eräänlaista paskaduunia.

Työelämäprofessori Pekka Mattilan Kauppalehden kolumnissa oli mukana annos lahjateoriaa. Hän pohtii sitä jokaisesta kaveripiiristä tuttua kitsastelevaa henkilöä, joka välttelee laskun maksamista ja kehittelee strategioita päästäkseen tilanteista mahdollisimman halvalla. Analyysissa jää huomaamatta lahjaan liittyvä myrkyllisyys, jota antropologit Marcel Maussista lähtien ovat pitäneet ehkäpä lahjan kaikkein merkittävimpänä ominaisuutena.