Ravinnon tarve on aivan perustava biologinen tarve, joka yhdistää kaikkia maailman ihmisiä. Antropologian näkökulmasta ruoka on kuitenkin samaan aikaan sekä fyysinen välttämättömyys että sosiaalisia suhteita ylläpitävä lahja. Monesti juuri ruoan jakaminen luo sosiaalisia siteitä ihmisten välille. Ruoan jakamiseen ja tarjoamiseen liittyvään sosiaaliseen voimaan kiinnitti huomiota jo antropologian uranuurtaja, suomalainen Edward Westermarck.
Ruokaan liittyvät kulttuuriset käytännöt ja perinteet vaihtelevat merkittävästi eri puolilla maailmaa. Tämän vuoksi ruoka on kulttuuriantropologian näkökulmasta mielenkiintoinen ja monimuotoinen tutkimusaihe. Monet antropologian kannalta keskeiset teoreettiset keskustelut ovat tavalla tai toisella liittyneet ruokaan. Esimerkiksi antropologi Mary Douglas kehitteli teoriaansa rituaalisesta puhtaudesta ja epäpuhtaudesta osittain juuri ruokatabuja analysoimalla.
Ruoka voi vaikuttaa yksinkertaiselta asialta, mutta lähemmin tarkasteltuna se on täynnä kulttuurisidonnaisia merkityksiä. Ensinnäkään kaikki ihmisravinnoksi kelpaava ei määrity ruoaksi. Ihminen, toisin kuin monet muut nisäkäslajit, kykenee fysiologisessa mielessä hyödyntämään hyvin erilaisia ravinnonlähteitä. Tästä huolimatta ihmiset ovat hyvin tarkkoja siitä mitä syövät. Biologian sijasta juuri kulttuuri määrittää ruokavalintoja. Taustalla vaikuttaa monenlaisia historiallisia, tuotannollisia ja poliittisia ja ideologisia voimia.
Historian saatossa ihmisten ruokailutottumukset ovat usein muuttuneet merkittävästi. Arkiajattelussa perinneruoat voidaan mieltää ikiaikaisiksi, mutta monesti osa niiden raaka-aineista on omaksuttu käyttöön melko myöhään. Esimerkiksi perunanviljely omaksuttiin Suomessa vasta 1700-luvun lopulla. Samoin tomaatti kuuluu tärkeänä osana monen maan keittiöön, mutta vielä muutama vuosisata sitten sitä pidettiin Euroopassa lähinnä myrkyllisenä koristekasvina.
Ruokatabuja ja eriskummallisia ruokalajeja
Maailma on täynnä yhtäältä erilaisia ruokatabuja ja toisaalta suomalaisesta näkökulmasta erikoisia kulinaarisia ilmiöitä. Monet korealaiset syövät koiraa hyvällä halulla, mutta useimmille suomalaisille koiranliha ei maistu. Muslimeille taas sianliha ei ole ruokaa. Potentiaalisen ravinnonlähteen valikoituminen ruoaksi on aina kulttuurisesti määräytynyt valinta. Äärimmäinen osoitus tästä on se, miten ihmisiä voi kuolla nälkään, vaikka kelvollisia ravinnonlähteitä olisi saatavilla.
Metsästäjä-keräilijöitä tutkineiden antropologien mukaan nämä hyödyntävät vain osaa käytettävissä olevista ravinnonlähteistä. Antropologit ovat pohtineet tälle erilaisia selityksiä. Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan ruoan tai oikeammin ravinnonlähteen on oltava “hyvää ajatella”, jotta se ylipäänsä tulisi mielletyksi ruoaksi. Potentiaalisen ravinnonlähteen on siis ruoaksi päätyäkseen oltava jollakin tapaa sopusoinnussa sen kanssa, miten ihmismieli luokittelee asioita.
Lévi-Straussin ruokaa koskevaan teoretisointiin liittyi myös ajatus siitä, että ruoanvalmistuksen prosessit heijastaisivat jollakin tavalla ihmismielen tuottamaa jaottelua luontoon ja kulttuuriin. Esimerkiksi paistaminen edustaisi luontoa ja keittäminen taas kulttuuria.
Kulttuurimaterialismia edustanut Marvin Harris käänsi Lévi-Straussin ja Mary Douglasin ajatukset päälaelleen kirjassaan Good to Eat. Harrisin mukaan ruoaksi valikoituu sellainen ravinnonlähde, jonka hyödyntäminen on yhdyskuntataloudellisessa mielessä tehokasta. Kulttuuri pyrkisi siis luomaan sellaisen luokittelun, joka turvaisi mielekkään ravinnonhankinnan. Käsitys lähenee antropologi Bronislaw Malinowskin tarvefunktionalismia, jossa kulttuuri ja yhteiskunta nähdään vastauksena ihmisen sisäsyntyisiin biologisiin tarpeisiin.
Ruoka luo eroja ja yhteenkuuluvuutta
Ruoan avulla on myös mahdollista luoda ja ylläpitää sosiaalisia erotteluja. Tapakulttuurin tai taloudellisten mekanismien avulla voidaan pitää huolta siitä, että vain tietyt yhteisön jäsenet pääsevät nauttimaan tietyistä ravinnonlähteistä. Tällaisia mekanismeja oli olemassa jo kivikautisten metsästäjä-keräilijöiden yhteisöissä, jotka olivat kerrostuneita iän ja sukupuolen mukaan.
Esimerkiksi eräillä Australian aboriginaaleilla oli ruokaan liittyviä tabusääntöjä, joiden mukaan vain vanhat miehet saattoivat turvallisesti syödä tiettyjä herkullisia raaka-aineita. Modernissa yhteiskunnassa hintajärjestelmä toteuttaa hieman samantyyppistä funktiota. Tietyt hienoina pidetyt ruoat jäävät pienituloisilta korkeiden hintojen vuoksi ostamatta. Näin ruokaan liittyvät valinnat ovat arvokas sosiaalisen erottautumisen väline sosiologi Pierre Bourdieun tarkoittamassa mielessä.
Individualistisessa, eli yksilökeskeisessä, yhteiskunnassa ruokaan liittyvissä valinnoissa on kyse myös oman identiteetin rakentamisesta. Esimerkiksi kasvissyönnin tai karppaamisen valitsemalla kerromme ympäristöllemme tarinaa itsestämme tietynlaisina ihmisinä. Samalla yksilön valinnat voivat joutua myös toverikurin kohteeksi: Esimerkiksi McDonald’sissa ateriointi on kätevää ja suhteellisen edullista, mutta joissakin piireissä se saattaa olla vakava etikettivirhe.
Koska ruoka on tärkeä osa identiteettiä, tarkoituksellinen ruokaan liittyvien normien loukkaaminen on tunnettu jo vuosisatoja eräänä alistamisen ja nöyryyttämisen välineenä. Ihmisen identiteetti on koetuksella silloin, kun hänet pakotetaan syömään jotain sellaista, mitä hän ei kulttuurisista syistä hyväksy ruoaksi. Esimerkiksi juutalaisten tarinaperinne on vuosituhansia tuntenut kertomuksia julmista tyranneista, jotka ovat kuolemanrangaistuksen uhalla pakottaneet alamaisiaan syömään sianlihaa.
Intiaa 1800-luvun puolivälissä koetelleen Sepoy-kapinan puhkeamiseen puolestaan vaikutti intialaisten sotilaiden keskuudessa levinnyt huhu, jonka mukaan uusien kiväärien patruunat olisi voideltu sian- ja naudanrasvalla. Koska sotilaan oli kivääriä ladatessaan purtava paperipatruuna auki, herätti huhu raivoa niin hindujen kuin muslimienkin keskuudessa.
Ruoan jakaminen luo yhteenkuuluvuutta. Perhepiirissä kokoonnutaan ainakin toisinaan yhteisen aterian piiriin, mutta ruoan jakaminen liittyy usein myös hyväntekeväisyyteen. Esimerkiksi Suomessa on lukuisia organisaatioita, jotka jakavat ruokaa vähävaraisille. Vaikka jaetun ruoan rahallinen arvo olisi vähäinen, se voi silti toimia tärkeänä symbolisena eleenä. Ruoan jakamisessa on jotain, mitä voisi pitää lähes ihmiselle lajityypillisenä ilmiönä. Toisaalta monien antropologien tutkimien alkuperäiskansojen parissa ruoan jakamiseen liittyi usein monimutkaisia kulttuurin määrittämiä sääntöjä.
Ruoka ja sukupuoli
Ruoka on toisinaan sukupuolittunutta siten, että jotkin ruoat tai juomat mielletään femiinisiksi ja toiset maskuliinisiksi. Sukupuolittuneiden rajojen rikkominen voi olla huumorin aihe: poikaporukassa voidaan kisailla siitä, kuka keksii tilata anniskeluravintolassa “neitimäisimmän” juoman.
Ruokaan liittyy myös sukupuoleen kytkeytyvää valtadynamiikkaa. Ruoan valmistaminen on ensinnäkin usein naisten tehtävä. Modernissa yhteiskunnassa kodin piirissä tapahtuva ruoanlaitto on osa palkkatyöhön nähden vähempiarvoisina pidettyjä kotitöitä. Klassiseen kapitalismiin liittyvässä ydinperhemallissa naisen kodin piirissä suorittama uusintava työ mahdollistaa miehen keskittymisen kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön. Tällöin näyttää siltä kuin mies elättäisi vaimoaan, vaikka vaimon työmäärä saattaisi olla jopa suurempi kuin miehen.
Metsästäjä-keräilijöiden parissa naisten ravinnonhankintaa saatetaan arvostaa vähemmän kuin miesten harjoittamaa metsästystä, vaikka kalorimäärissä mitattuna naisten ravinnonhankinta olisi merkityksellisempää. Tutkijat ovat pohtineet, mistä monien metsästäjä-keräilijöiden parissa metsästykselle annettu ”kohtuuton” painoarvo johtuu.
Koska yksilön ravitsemustaso ilmenee ulospäin osin kehollisesti, voivat ruoka ja ruoan riittävyys toimia myös tärkeinä sosiaalisesti jaettuina symboleina tai metaforina läheiseen ihmissuhteeseen kuuluvalle kiintymykselle. Monin paikoin maailmaa ajatellaan, että välittämisen tulisi materialisoitua lautaselle ja sitä kautta henkilön lähipiirin ulkonäköön: esimerkiksi hyvin ruokittu puoliso voi olla osoitus parisuhteen onnellisuudesta. Suomessakin sanonnan mukaan tie puolison sydämeen käy vatsan kautta.
Lihantuotannon sosiaalinen rakentuminen
Vuoden 2018 keväällä eräs konsultti ehdotti yleisönosastokirjoituksessaan, että Suomessa voitaisiin tulevaisuudessa tuottaa koiranlihaa Itä-Aasian markkinoita varten. Idea sai varsin kielteisen vastaanoton. Suomalaisten enemmistölle ajatus koiranlihan tuotannosta on vastenmielinen.
Antropologian näkökulmasta eri eläinlajien arvo on hyvin kulttuurisidonnainen ilmiö. Arvottamisen lähtökohtana ei useinkaan ole eläimen oma ominaislaatu vaan pikemminkin eläimen ja ihmisen välinen kulttuurisesti määrittynyt suhde. Esimerkiksi sika on nykyisen tutkimustiedon valossa kognitiivisilta kyvyiltään vähintään koiran tasolla. Länsimaisille ihmisille koira on kuitenkin eläimenä huomattavasti sikaa arvokkaampi.
Lemmikkieläimenä koiralla on paitsi välinearvoa, myös jonkinlaista itseisarvoa. Personoituna olentona se on kaukana tuotantoeläimestä. Tämän vuoksi ajatus koiranlihan tuotannosta herättää voimakasta vastustusta Suomessa. Sika taas on sosiaalisesti etäämpänä ihmisestä. Siksi sian luonteva paikka on olla osana sellaista tuotantoketjua, johon emme koiraa sijoittaisi.
Ravitsemus ja tuotantotapojen muutos
Tutkijat ovat melko yksimielisiä siitä, että maanviljelyksen omaksuminen noin 12 000 vuotta sitten tarkoitti ihmiskunnan enemmistölle ravitsemustason tuntuvaa heikkenemistä. Ravinto yksipuolistui ja muuttui aiempaa niukemmaksi. Vielä 1800-luvun puolivälissä maailman parhaiten ravittuja väestöjä olivat Pohjois-Amerikan suurilla tasangoilla asuneet ja biisoninmetsästyksellä eläneet alkuperäiskansat.
Lopulta teollistuminen poisti suurelta osalta maailman väestöstä aliravitsemuksen ja absoluuttisen puutteen. Puutostaudit katosivat. Toisaalta tämäkään muutos ei ollut yksinomaan positiivinen. Esiteollisten maatalousyhteiskuntien yksinkertainen ruokavalio nimittäin suojeli ihmisiä nykyisin yleisiltä elintasosairauksilta.
Antropologi Sidney W. Mintz on kirjoittanut siitä, miten teollistumisen ja elintason nousun myötä ihmiskunnan ruokailutottumukset muuttuivat perustavalla tavalla. Niin kutsutun länsimaisen ruokavalion myötä rasvan ja sokerin kulutus on lisääntynyt huimasti. Tämä on johtanut maailmanlaajuiseen lihavuusepidemiaan ja diabeteksen kaltaiset sairaudet ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti.
Esiteollisissa maatalousyhteiskunnissa aterian keskeisenä osana oli yleensä hiilihydraattipitoinen pääraaka-aine, esimerkiksi leipä tai riisi. Lisukkeita oli niukasti. Väestön enemmistölle ruoka ei yksinkertaisesti ollut niin merkittävä kulinaristinen kokemus, että heillä olisi ollut haluja syödä itsensä sairaiksi, vaikka ruokaa olisi ollut runsaammin saatavilla. Keskiajalla kihti oli vielä kuninkaiden tauti.
Länsimaisista elintasosairauksista puhuttaessa on syytä korostaa, että nykyaikana ne liittyvät usein hieman paradoksaalisesti nimenomaan matalaan elintasoon. Hyvätuloisilla on köyhiä paremmat mahdollisuudet syödä terveellisesti ja monipuolisesti. Pienituloisempi joutuu rajallisempien resurssien vuoksi usein tekemään valinnan ruoan maun ja terveellisyyden väliltä.
Ruoan tutkimus on keskeisessä roolissa antropologiassa. Näkökulmat aihepiirin tutkimiseen ovat monipuolisia ja vaihtelevia. Kattavan ja ajankohtaisen johdatuksen aihepiiriin saa Katja Uusihakalan ja Matti Eräsaaren toimittamasta kirjasta Ruoan kulttuuri – Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen.
Luettavaa
Caldwell, Melissa L. 2004. Not by Bread Alone – Social Support in the New Russia.
Harris, Marvin. 1985. Good to Eat: Riddles of Food and Culture.
Mintz, Sidney W. 1986. Sweetness and Power – The Place of Sugar in Modern History.
Uusihakala, Katja & Matti Eräsaari. 2016. Ruoan kulttuuri – Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen.
