Epävarma kuolema

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys. 

Tanskalainen ant­ro­po­lo­gi Hans Lucht on seurannut gha­na­lais­ten siir­to­lais­ten vaa­ral­li­sia matkoja Länsi-Afrikasta Saharan autiomaan halki Libyaan ja sieltä Välimeren poikki Etelä-Italiaan. Jotkut mat­ka­lai­sis­ta eivät koskaan näe mää­rän­pää­tään, mutta eivät palaa kotiin­kaan. Tieto Saharassa kuo­li­aak­si nään­ty­neis­tä tai Välimereen huk­ku­neis­ta ei useinkaan kantaudu heidän koti­seu­duil­leen, ja heidän omaisensa joutuvat elämään arvai­lu­jen ja huhu­pu­hei­den varassa.

Saadakseen varmuuden kadon­nei­den koh­ta­los­ta per­heen­jä­se­net tur­vau­tu­vat kaikkiin kons­tei­hin maan ja taivaan väliltä. Eloonjääneisiin mat­ka­to­ve­rei­hin yritetään saada yhteys, jotta he voisivat kertoa, mitä on tapah­tu­nut. Niin ikään moni kääntyy ennus­ta­jien, sel­vä­nä­ki­jöi­den ja pastorien puoleen saa­dak­seen hen­ki­maa­il­mas­ta vah­vis­tuk­sen sille, onko oma per­heen­jä­sen kuollut vai edelleen hengissä. Vaikka toivoa halutaan pitää yllä vii­mei­seen saakka, monet ovat silti myös val­mis­tau­tu­neet vas­taa­not­ta­maan suru-uutisen. Tätä tietoa ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä koskaan saada.

Mikäli matkalla kadonneen per­heen­jä­se­nen katsotaan kuolleen, tärkeintä olisi pystyä jär­jes­tä­mään hänelle kun­nol­li­set hau­ta­jai­set. Hautajaisrituaalissa kuolleen sielu kut­sut­tai­siin kotiin, ja hän siirtyisi tuon­puo­lei­seen esi­van­hem­pien henkien kanssa. Ilman hau­ta­jai­sia vainajan sielu jäisi ”leijumaan” levot­to­ma­na tämän- ja tuon­puo­lei­sen väli­maas­toon. Epätietoisuus kadonneen koh­ta­los­ta jättää myös monet kotikylän sosi­aa­li­set suhteet hataralle pohjalle. Milloin hänen puo­li­sol­laan on oikeus mennä uusiin naimisiin? Kenelle kotiin jäänyt omaisuus kuuluu? Kenestä tulee lasten uusi elättäjä?

Luchtin kuvaus kertoo vai­kut­ta­vas­ti Välimeren ylittävän siir­to­lai­suu­den syn­nyt­tä­mis­tä krii­seis­tä ja epä­var­muuk­sis­ta sen läh­tö­alueil­la. Se myös havain­nol­lis­taa laajempia kuolemaan liittyviä kysy­myk­siä, joita ant­ro­po­lo­git ovat pohtineet jo yli sadan vuoden ajan. Kuvaus tuo selvästi näh­tä­vil­le erottelun bio­lo­gi­sen ja sosi­aa­li­sen kuoleman välillä sekä niiden välisen hankalan suhteen.

Hautajaisissa kuolema voitetaan

Kuuluisassa kuolemaa käsit­te­le­väs­sä artik­ke­lis­saan vuodelta 1907 rans­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gian edel­lä­kä­vi­jöi­hin kuuluva Robert Hertz tähdensi, etteivät ”fysio­lo­gi­set ilmiöt” ole koko totuus kuo­le­mas­ta. Hän näki kuolemaa seuraavan surun ja jär­ky­tyk­sen palau­tu­van poh­jim­mil­taan siihen, kuinka yhteis­kun­nan haa­voit­tu­vuus ja väliai­kai­suus tulevat räikeästi näkyville silloin, kun joku sen jäsenistä menehtyy. Tätä shokkia käsit­te­le­mään on kaik­kial­la maa­il­mas­sa syntynyt joukko erityisiä ritu­aa­le­ja ja usko­muk­sia.

Hautajaisrituaaleissa kuollut ihminen irro­te­taan elävien muo­dos­ta­mas­ta yhtei­sös­tä. Tämän jälkeen hänet liitetään osaksi tuon­puo­leis­ta vainajien yhteisöä. Samalla tämän­puo­lei­nen yhteis­kun­ta kokoaa rivinsä uudelleen, val­mis­tau­tuen jatkamaan elämäänsä ilman mene­tet­tyä jäsentään. Vasta tämän jälkeen peril­li­set voivat jakaa vainajan omai­suu­den, ja seuraajat astua hänen tilalleen auki jääneissä asemissa ja teh­tä­vis­sä. Vaikka yksilö onkin bio­lo­gi­se­na orga­nis­mi­na tuhou­tu­nut, hänen sosi­aa­li­nen per­soo­nan­sa jatkaa elämäänsä. Täten kuolema käsi­te­tään yleensä siir­ty­mäk­si eikä lopuksi. Hertzin mukaan kaikki uskonnot lupaavat tavalla tai toisella asian olevan näin.

Inhimillinen kulttuuri siis ikään kuin taltuttaa ja ottaa ritu­aa­li­ses­ti hal­lin­taan­sa sat­tu­man­va­rai­sen mutta väis­tä­mät­tö­män luon­nol­li­sen ilmiön ja ylläpitää käsi­tyk­siä sekä yksilön että koko yhteisön ikuisesta elämästä. Yksilön bio­lo­gi­nen kuolema ja hänen elin­toi­min­to­jen­sa lak­kaa­mi­nen aikaansaa kriisin. Yhteisö ratkaisee kriisin sosi­aa­li­ses­sa kuo­le­mas­sa julis­ta­mal­la, että vainaja on siirtynyt muualle ja maallinen elämä jatkuu tästä eteenpäin ilman häntä. 

Kuoleman oikea järjestys

Aivan kuten Luchtin kuvaamien gha­na­lais­ten kohdalla, ihmisten on yleensä han­kit­ta­va varmuus vainajan fyy­si­ses­tä kuo­le­mas­ta ennen kuin tästä voi tulla kuollut myös sosi­aa­li­ses­sa mielessä. Kadonneiden suhteen tämä on tietysti hyvin vaikeaa, mutta kuoleman totea­mi­nen ei ole muu­ten­kaan yksi­se­lit­tei­nen asia. Euroopassa se oli aina 1700-luvulle saakka papiston tehtävä. Käsitykset siitä, milloin ihminen oli kuollut, saat­toi­vat vaihdella melko paljonkin paikasta riippuen. Vasta 1800-luvulla kuoleman totea­mi­ses­ta tuli lääkärien tehtävä. Samalla ryh­dyt­tiin luomaan yleisiä stan­dar­de­ja bio­lo­gi­sel­le kuo­le­mal­le.

Kuoleman mää­ri­tel­miin on vai­kut­ta­nut se, miten kehon toi­min­to­ja on opittu pitämään yllä koneiden avulla ja toisaalta se, mitä ruumiilla on haluttu tehdä kuoleman jälkeen. Esimerkiksi aivo­kuo­le­man käsite on keksitty vasta varsin äskettäin elin­siir­to­jen mah­dol­lis­ta­mi­sek­si. Se, milloin ihmisen elin­toi­min­to­jen katsotaan lakanneen, on siis kult­tuu­ri­nen seikka, ja bio­lo­gi­ses­sa kuo­le­mas­sa on siten mukana aimo annos sosi­aa­lis­ta. Vaikka kuoleman mää­ri­tel­mät muuttuvat jat­ku­vas­ti, tuntuisi siltä, että kuoleman järjestys pysyy silti samana. Ihmisen keho todetaan ensin kuol­leek­si, minkä jälkeen kuolema käsi­tel­lään sosi­aa­li­ses­ti. Onko asia kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä aina näin?

Hertzin aika­lai­nen ja työtoveri Marcel Mauss kirjoitti tapauk­sis­ta, joissa yksilö kuoli, koska hän itse ja muut hänen yhtei­sön­sä jäsenet uskoivat hänen olevan kuoleman oma. Aineistonaan Mauss käytti vanhoja Australian abo­ri­gi­naa­lien ja Uuden-Seelannin maorien elämää käsit­te­le­viä etno­gra­fi­sia kuvauksia. Niissä henkilöt, joiden uskottiin tulleen noi­du­tuik­si tai jotka olivat rikkoneet tabuja, minkä seu­rauk­se­na pidettiin kuolemaa, saat­toi­vat todella menehtyä varsin nopeassa tahdissa ilman mitään ”luon­nol­lis­ta” syytä. Mauss painotti vainajien olleen fyy­si­ses­ti terveitä ja karais­tu­nei­ta. Heidät nime­no­maan tappoi usko tai tie­toi­suus siitä, että he kuolevat. Heidän oma yhtei­sön­sä, joka oli heidän ainoa sosi­aa­li­nen eli­nym­pä­ris­tön­sä, oli jo heidät hyväs­tel­lyt. Näin ollen ainoa kuvi­tel­ta­vis­sa oleva lop­pu­tu­le­ma oli kuolema.

Maussin tar­kas­te­lun tavoit­tee­na ei ollut niinkään osal­lis­tua kuolemaa käsit­te­le­viin sosi­aa­li­tie­teel­li­siin kes­kus­te­lui­hin, vaan pyrkiä osoit­ta­maan laajempi tosi­seik­ka. Hänen mie­les­tään ihmis­tie­teet eivät voineet keskittyä vain ihmisen ”psyko-orgaa­ni­seen” puoleen – tai ihmiseen psy­ko­fyy­si­se­nä koko­nai­suu­te­na, kuten tänä päivänä sanot­tai­siin – vaan olisi tun­nus­tet­ta­va ihmisen olemus perin juurin sosi­aa­li­se­na olentona. Hänen havain­ton­sa olivat kuitenkin myös kuoleman tut­ki­mi­sen kannalta hyvin kiin­toi­sia. Olihan kuoleman järjestys niissä kään­tei­nen tavan­omai­seen ver­rat­tu­na: ihminen kuoli ensin sosi­aa­li­ses­ti ja vasta sitten bio­lo­gi­ses­ti.

Kuoleman politiikka

Maussin mukaan yllä kuvatun kaltaiset kuolemat olivat joko äärim­mäi­sen har­vi­nai­sia tai kokonaan kadon­nei­ta moder­nis­ta yhteis­kun­nas­ta, josta puut­tui­vat noituuden ja tabu­jär­jes­tel­män kaltaiset ins­ti­tuu­tiot. Melkein sata vuotta myöhemmin, 2000-luvulla, bra­si­lia­lai­nen ant­ro­po­lo­gi João Biehl käänsi väitteen pää­lael­leen. Hän tutki koti­maas­saan, Porto Alegren mil­joo­na­kau­pun­gis­sa, sijait­se­vaa uskon­nol­li­sen yhteisön perus­ta­maa paran­to­laa, jonne eri tavoin sai­ras­tu­nei­ta ja syr­jäy­ty­nei­tä ihmisiä tuotiin kuolemaan.

Parantolaan pää­ty­nei­tä ihmisiä yhdisti se, että he olivat joutuneet viral­li­sen sosiaali- ja ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­män ulko­puo­lel­le. Edes heidän per­heen­jä­se­nen­sä eivät halunneet huolehtia heistä. Asukkaiden joukossa oli muun muassa aidsiin sai­ras­tu­nei­ta pros­ti­tuoi­tu­ja ja nar­ko­maa­ne­ja, jotka oli kään­ny­tet­ty pois sai­raa­lois­ta, ja jotka poliisi tai omaiset olivat lopulta jättäneet paran­to­lan porteille pääs­täk­seen heistä lopul­li­ses­ti eroon.

Biehlin mukaan tässä oli näh­tä­vis­sä nykyajan vastine Maussin aikanaan kuvaa­mal­le tilan­teel­le. Parantolaan jou­tu­nei­ta ei toki tappanut tie­toi­suus varmasta kuo­le­mas­ta kuten Maussin esi­mer­keis­sä, mutta yhtä lailla heidät oli todettu ensin kuol­leik­si sosi­aa­li­ses­sa mielessä ja sen jälkeen viety odot­ta­maan bio­lo­gis­ta kuolemaa. Sen sijaan, että tällaiset kuolemat olisivat käymässä har­vi­nai­sem­mik­si, ne enem­min­kin lisään­tyi­vät. Biehlin mukaan sairaiden ja köyhien hyl­kää­mi­ses­tä oli tulossa osa arkea yhä pahemmin epätasa-arvois­tu­vas­sa nyky-Brasiliassa.

Kuten yllä olevista esi­mer­keis­tä käy ilmi, ant­ro­po­lo­gia tar­kas­te­lee kuolemaa ennen muuta sosio­kult­tuu­ri­se­na ilmiönä, mutta nykyisin yhä enemmän myös poliit­ti­se­na kysy­myk­se­nä. Jokaisella yhteis­kun­nal­la on omat käsi­tyk­sen­sä hyvästä ja huonosta kuo­le­mas­ta. Luchtin tut­ki­mil­le gha­na­lai­sil­le huono kuolema tarkoitti katoa­mis­ta aavikolle tai merelle, kun taas koti­ky­läs­sä oli hyvä kuolla. Yhtä kaikki heidän elä­mäl­lään ja kuo­le­mal­laan oli väliä heidän omai­sil­leen, jotka halusivat heidän sie­luil­leen rau­hal­li­sen siirtymän tuon­puo­lei­seen. Biehlin tutkimien bra­si­lia­lais­ten sairaiden ja syr­jäy­ty­nei­den kohdalla tilanne oli toinen – heidät jätettiin kuolemaan. Tässä ilmenee kuoleman poliit­ti­nen ulot­tu­vuus eli kysy­myk­set siitä, keiden voidaan antaa kuolla, ketkä siitä päättävät ja miten.

Kuva: K.E. Hellman

  1. Biehl, João 2005. Vita: Life in a zone of social aban­don­ment. Berkeley: University of California Press.
  2. Hertz, Robert 1960. Death and the Right Hand. Lontoo: Cohen & West.
  3. Lock, Margaret 2002. Inventing a new death and making it belie­vable. Anthropology & Medicine 9 (2): 97 – 115.
  4. Lucht, Hans 2012. Darkness before Daybreak: African migrants living on the margins in southern Italy today. Berkeley: University of California Press.
  5. Mauss, Marcel 1979. Sociology and Psychology: Essays. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.

Kirjoittaja

Timo Kallinen on uskontotieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hänen keväällä 2016 ilmestynyt kirjansa Divine Rulers in a Secular State on nyt saatavilla myös avoimena verkkojulkaisuna.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Itsenäisyyspäivänä 6.12. tarjoamme antropologisen liveseurannan itsenäisyyspäivän juhlalähetyksestä. Liity seuraamme Twitterissä, kun teemme Linnan juhlista tutkimuskenttämme ja tarjoilemme etnografisia havaintoja tapahtumasta pitkin iltaa. Miltä Suomen kenties merkittävin valtiollinen rituaali näyttää antropologien silmin?

Kuolemapositiivisuus on Euroopassa ja USA:ssa 2000-luvulla syntynyt liike. Se haluaa tuoda piilotetun, pelottavan ja vaietun kuoleman osaksi arkipäiväistä todellisuutta, jotta kuolema voitaisiin kohdata avoimesti ja puhua siitä vapaasti.