Epävarma kuolema

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys. 

Tanskalainen ant­ro­po­lo­gi Hans Lucht on seurannut gha­na­lais­ten siir­to­lais­ten vaa­ral­li­sia matkoja Länsi-Afrikasta Saharan autiomaan halki Libyaan ja sieltä Välimeren poikki Etelä-Italiaan. Jotkut mat­ka­lai­sis­ta eivät koskaan näe mää­rän­pää­tään, mutta eivät palaa kotiin­kaan. Tieto Saharassa kuo­li­aak­si nään­ty­neis­tä tai Välimereen huk­ku­neis­ta ei useinkaan kantaudu heidän koti­seu­duil­leen, ja heidän omaisensa joutuvat elämään arvai­lu­jen ja huhu­pu­hei­den varassa. 

Saadakseen varmuuden kadon­nei­den koh­ta­los­ta per­heen­jä­se­net tur­vau­tu­vat kaikkiin kons­tei­hin maan ja taivaan väliltä. Eloonjääneisiin mat­ka­to­ve­rei­hin yritetään saada yhteys, jotta he voisivat kertoa, mitä on tapah­tu­nut. Niin ikään moni kääntyy ennus­ta­jien, sel­vä­nä­ki­jöi­den ja pastorien puoleen saa­dak­seen hen­ki­maa­il­mas­ta vah­vis­tuk­sen sille, onko oma per­heen­jä­sen kuollut vai edelleen hengissä. Vaikka toivoa halutaan pitää yllä vii­mei­seen saakka, monet ovat silti myös val­mis­tau­tu­neet vas­taa­not­ta­maan suru-uutisen. Tätä tietoa ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä koskaan saada. 

Mikäli matkalla kadonneen per­heen­jä­se­nen katsotaan kuolleen, tärkeintä olisi pystyä jär­jes­tä­mään hänelle kun­nol­li­set hau­ta­jai­set. Hautajaisrituaalissa kuolleen sielu kut­sut­tai­siin kotiin, ja hän siirtyisi tuon­puo­lei­seen esi­van­hem­pien henkien kanssa. Ilman hau­ta­jai­sia vainajan sielu jäisi ”leijumaan” levot­to­ma­na tämän- ja tuon­puo­lei­sen väli­maas­toon. Epätietoisuus kadonneen koh­ta­los­ta jättää myös monet kotikylän sosi­aa­li­set suhteet hataralle pohjalle. Milloin hänen puo­li­sol­laan on oikeus mennä uusiin naimisiin? Kenelle kotiin jäänyt omaisuus kuuluu? Kenestä tulee lasten uusi elättäjä?

Luchtin kuvaus kertoo vai­kut­ta­vas­ti Välimeren ylittävän siir­to­lai­suu­den syn­nyt­tä­mis­tä krii­seis­tä ja epä­var­muuk­sis­ta sen läh­tö­alueil­la. Se myös havain­nol­lis­taa laajempia kuolemaan liittyviä kysy­myk­siä, joita ant­ro­po­lo­git ovat pohtineet jo yli sadan vuoden ajan. Kuvaus tuo selvästi näh­tä­vil­le erottelun bio­lo­gi­sen ja sosi­aa­li­sen kuoleman välillä sekä niiden välisen hankalan suhteen. 

Hautajaisissa kuolema voitetaan

Kuuluisassa kuolemaa käsit­te­le­väs­sä artik­ke­lis­saan vuodelta 1907 rans­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gian edel­lä­kä­vi­jöi­hin kuuluva Robert Hertz tähdensi, etteivät ”fysio­lo­gi­set ilmiöt” ole koko totuus kuo­le­mas­ta. Hän näki kuolemaa seuraavan surun ja jär­ky­tyk­sen palau­tu­van poh­jim­mil­taan siihen, kuinka yhteis­kun­nan haa­voit­tu­vuus ja väliai­kai­suus tulevat räikeästi näkyville silloin, kun joku sen jäsenistä menehtyy. Tätä shokkia käsit­te­le­mään on kaik­kial­la maa­il­mas­sa syntynyt joukko erityisiä ritu­aa­le­ja ja uskomuksia. 

Hautajaisrituaaleissa kuollut ihminen irro­te­taan elävien muo­dos­ta­mas­ta yhtei­sös­tä. Tämän jälkeen hänet liitetään osaksi tuon­puo­leis­ta vainajien yhteisöä. Samalla tämän­puo­lei­nen yhteis­kun­ta kokoaa rivinsä uudelleen, val­mis­tau­tuen jatkamaan elämäänsä ilman mene­tet­tyä jäsentään. Vasta tämän jälkeen peril­li­set voivat jakaa vainajan omai­suu­den, ja seuraajat astua hänen tilalleen auki jääneissä asemissa ja teh­tä­vis­sä. Vaikka yksilö onkin bio­lo­gi­se­na orga­nis­mi­na tuhou­tu­nut, hänen sosi­aa­li­nen per­soo­nan­sa jatkaa elämäänsä. Täten kuolema käsi­te­tään yleensä siir­ty­mäk­si eikä lopuksi. Hertzin mukaan kaikki uskonnot lupaavat tavalla tai toisella asian olevan näin.

Inhimillinen kulttuuri siis ikään kuin taltuttaa ja ottaa ritu­aa­li­ses­ti hal­lin­taan­sa sat­tu­man­va­rai­sen mutta väis­tä­mät­tö­män luon­nol­li­sen ilmiön ja ylläpitää käsi­tyk­siä sekä yksilön että koko yhteisön ikuisesta elämästä. Yksilön bio­lo­gi­nen kuolema ja hänen elin­toi­min­to­jen­sa lak­kaa­mi­nen aikaansaa kriisin. Yhteisö ratkaisee kriisin sosi­aa­li­ses­sa kuo­le­mas­sa julis­ta­mal­la, että vainaja on siirtynyt muualle ja maallinen elämä jatkuu tästä eteenpäin ilman häntä. 

Kuoleman oikea järjestys

Aivan kuten Luchtin kuvaamien gha­na­lais­ten kohdalla, ihmisten on yleensä han­kit­ta­va varmuus vainajan fyy­si­ses­tä kuo­le­mas­ta ennen kuin tästä voi tulla kuollut myös sosi­aa­li­ses­sa mielessä. Kadonneiden suhteen tämä on tietysti hyvin vaikeaa, mutta kuoleman totea­mi­nen ei ole muu­ten­kaan yksi­se­lit­tei­nen asia. Euroopassa se oli aina 1700-luvulle saakka papiston tehtävä. Käsitykset siitä, milloin ihminen oli kuollut, saat­toi­vat vaihdella melko paljonkin paikasta riippuen. Vasta 1800-luvulla kuoleman totea­mi­ses­ta tuli lääkärien tehtävä. Samalla ryh­dyt­tiin luomaan yleisiä stan­dar­de­ja bio­lo­gi­sel­le kuolemalle. 

Kuoleman mää­ri­tel­miin on vai­kut­ta­nut se, miten kehon toi­min­to­ja on opittu pitämään yllä koneiden avulla ja toisaalta se, mitä ruumiilla on haluttu tehdä kuoleman jälkeen. Esimerkiksi aivo­kuo­le­man käsite on keksitty vasta varsin äskettäin elin­siir­to­jen mah­dol­lis­ta­mi­sek­si. Se, milloin ihmisen elin­toi­min­to­jen katsotaan lakanneen, on siis kult­tuu­ri­nen seikka, ja bio­lo­gi­ses­sa kuo­le­mas­sa on siten mukana aimo annos sosi­aa­lis­ta. Vaikka kuoleman mää­ri­tel­mät muuttuvat jat­ku­vas­ti, tuntuisi siltä, että kuoleman järjestys pysyy silti samana. Ihmisen keho todetaan ensin kuol­leek­si, minkä jälkeen kuolema käsi­tel­lään sosi­aa­li­ses­ti. Onko asia kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä aina näin?

Hertzin aika­lai­nen ja työtoveri Marcel Mauss kirjoitti tapauk­sis­ta, joissa yksilö kuoli, koska hän itse ja muut hänen yhtei­sön­sä jäsenet uskoivat hänen olevan kuoleman oma. Aineistonaan Mauss käytti vanhoja Australian abo­ri­gi­naa­lien ja Uuden-Seelannin maorien elämää käsit­te­le­viä etno­gra­fi­sia kuvauksia. Niissä henkilöt, joiden uskottiin tulleen noi­du­tuik­si tai jotka olivat rikkoneet tabuja, minkä seu­rauk­se­na pidettiin kuolemaa, saat­toi­vat todella menehtyä varsin nopeassa tahdissa ilman mitään ”luon­nol­lis­ta” syytä. Mauss painotti vainajien olleen fyy­si­ses­ti terveitä ja karais­tu­nei­ta. Heidät nime­no­maan tappoi usko tai tie­toi­suus siitä, että he kuolevat. Heidän oma yhtei­sön­sä, joka oli heidän ainoa sosi­aa­li­nen eli­nym­pä­ris­tön­sä, oli jo heidät hyväs­tel­lyt. Näin ollen ainoa kuvi­tel­ta­vis­sa oleva lop­pu­tu­le­ma oli kuolema. 

Maussin tar­kas­te­lun tavoit­tee­na ei ollut niinkään osal­lis­tua kuolemaa käsit­te­le­viin sosi­aa­li­tie­teel­li­siin kes­kus­te­lui­hin, vaan pyrkiä osoit­ta­maan laajempi tosi­seik­ka. Hänen mie­les­tään ihmis­tie­teet eivät voineet keskittyä vain ihmisen ”psyko-orgaa­ni­seen” puoleen – tai ihmiseen psy­ko­fyy­si­se­nä koko­nai­suu­te­na, kuten tänä päivänä sanot­tai­siin – vaan olisi tun­nus­tet­ta­va ihmisen olemus perin juurin sosi­aa­li­se­na olentona. Hänen havain­ton­sa olivat kuitenkin myös kuoleman tut­ki­mi­sen kannalta hyvin kiin­toi­sia. Olihan kuoleman järjestys niissä kään­tei­nen tavan­omai­seen ver­rat­tu­na: ihminen kuoli ensin sosi­aa­li­ses­ti ja vasta sitten biologisesti.

Kuoleman politiikka

Maussin mukaan yllä kuvatun kaltaiset kuolemat olivat joko äärim­mäi­sen har­vi­nai­sia tai kokonaan kadon­nei­ta moder­nis­ta yhteis­kun­nas­ta, josta puut­tui­vat noituuden ja tabu­jär­jes­tel­män kaltaiset ins­ti­tuu­tiot. Melkein sata vuotta myöhemmin, 2000-luvulla, bra­si­lia­lai­nen ant­ro­po­lo­gi João Biehl käänsi väitteen pää­lael­leen. Hän tutki koti­maas­saan, Porto Alegren mil­joo­na­kau­pun­gis­sa, sijait­se­vaa uskon­nol­li­sen yhteisön perus­ta­maa paran­to­laa, jonne eri tavoin sai­ras­tu­nei­ta ja syr­jäy­ty­nei­tä ihmisiä tuotiin kuolemaan. 

Parantolaan pää­ty­nei­tä ihmisiä yhdisti se, että he olivat joutuneet viral­li­sen sosiaali- ja ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­män ulko­puo­lel­le. Edes heidän per­heen­jä­se­nen­sä eivät halunneet huolehtia heistä. Asukkaiden joukossa oli muun muassa aidsiin sai­ras­tu­nei­ta pros­ti­tuoi­tu­ja ja nar­ko­maa­ne­ja, jotka oli kään­ny­tet­ty pois sai­raa­lois­ta, ja jotka poliisi tai omaiset olivat lopulta jättäneet paran­to­lan porteille pääs­täk­seen heistä lopul­li­ses­ti eroon. 

Biehlin mukaan tässä oli näh­tä­vis­sä nykyajan vastine Maussin aikanaan kuvaa­mal­le tilan­teel­le. Parantolaan jou­tu­nei­ta ei toki tappanut tie­toi­suus varmasta kuo­le­mas­ta kuten Maussin esi­mer­keis­sä, mutta yhtä lailla heidät oli todettu ensin kuol­leik­si sosi­aa­li­ses­sa mielessä ja sen jälkeen viety odot­ta­maan bio­lo­gis­ta kuolemaa. Sen sijaan, että tällaiset kuolemat olisivat käymässä har­vi­nai­sem­mik­si, ne enem­min­kin lisään­tyi­vät. Biehlin mukaan sairaiden ja köyhien hyl­kää­mi­ses­tä oli tulossa osa arkea yhä pahemmin epätasa-arvois­tu­vas­sa nyky-Brasiliassa.

Kuten yllä olevista esi­mer­keis­tä käy ilmi, ant­ro­po­lo­gia tar­kas­te­lee kuolemaa ennen muuta sosio­kult­tuu­ri­se­na ilmiönä, mutta nykyisin yhä enemmän myös poliit­ti­se­na kysy­myk­se­nä. Jokaisella yhteis­kun­nal­la on omat käsi­tyk­sen­sä hyvästä ja huonosta kuo­le­mas­ta. Luchtin tut­ki­mil­le gha­na­lai­sil­le huono kuolema tarkoitti katoa­mis­ta aavikolle tai merelle, kun taas koti­ky­läs­sä oli hyvä kuolla. Yhtä kaikki heidän elä­mäl­lään ja kuo­le­mal­laan oli väliä heidän omai­sil­leen, jotka halusivat heidän sie­luil­leen rau­hal­li­sen siirtymän tuon­puo­lei­seen. Biehlin tutkimien bra­si­lia­lais­ten sairaiden ja syr­jäy­ty­nei­den kohdalla tilanne oli toinen – heidät jätettiin kuolemaan. Tässä ilmenee kuoleman poliit­ti­nen ulot­tu­vuus eli kysy­myk­set siitä, keiden voidaan antaa kuolla, ketkä siitä päättävät ja miten.

Kuva: K.E. Hellman

  1. Biehl, João 2005. Vita: Life in a zone of social aban­don­ment. Berkeley: University of California Press.
  2. Hertz, Robert 1960. Death and the Right Hand. Lontoo: Cohen & West.
  3. Lock, Margaret 2002. Inventing a new death and making it belie­vable. Anthropology & Medicine 9 (2): 97 – 115.
  4. Lucht, Hans 2012. Darkness before Daybreak: African migrants living on the margins in southern Italy today. Berkeley: University of California Press.
  5. Mauss, Marcel 1979. Sociology and Psychology: Essays. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Timo Kallinen on uskontotieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hänen keväällä 2016 ilmestynyt kirjansa Divine Rulers in a Secular State on nyt saatavilla myös avoimena verkkojulkaisuna.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: