Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys.
Tanskalainen antropologi Hans Lucht on seurannut ghanalaisten siirtolaisten vaarallisia matkoja Länsi-Afrikasta Saharan autiomaan halki Libyaan ja sieltä Välimeren poikki Etelä-Italiaan. Jotkut matkalaisista eivät koskaan näe määränpäätään, mutta eivät palaa kotiinkaan. Tieto Saharassa kuoliaaksi nääntyneistä tai Välimereen hukkuneista ei useinkaan kantaudu heidän kotiseuduilleen, ja heidän omaisensa joutuvat elämään arvailujen ja huhupuheiden varassa.
Saadakseen varmuuden kadonneiden kohtalosta perheenjäsenet turvautuvat kaikkiin konsteihin maan ja taivaan väliltä. Eloonjääneisiin matkatovereihin yritetään saada yhteys, jotta he voisivat kertoa, mitä on tapahtunut. Niin ikään moni kääntyy ennustajien, selvänäkijöiden ja pastorien puoleen saadakseen henkimaailmasta vahvistuksen sille, onko oma perheenjäsen kuollut vai edelleen hengissä. Vaikka toivoa halutaan pitää yllä viimeiseen saakka, monet ovat silti myös valmistautuneet vastaanottamaan suru-uutisen. Tätä tietoa ei kuitenkaan välttämättä koskaan saada.
Mikäli matkalla kadonneen perheenjäsenen katsotaan kuolleen, tärkeintä olisi pystyä järjestämään hänelle kunnolliset hautajaiset. Hautajaisrituaalissa kuolleen sielu kutsuttaisiin kotiin, ja hän siirtyisi tuonpuoleiseen esivanhempien henkien kanssa. Ilman hautajaisia vainajan sielu jäisi ”leijumaan” levottomana tämän- ja tuonpuoleisen välimaastoon. Epätietoisuus kadonneen kohtalosta jättää myös monet kotikylän sosiaaliset suhteet hataralle pohjalle. Milloin hänen puolisollaan on oikeus mennä uusiin naimisiin? Kenelle kotiin jäänyt omaisuus kuuluu? Kenestä tulee lasten uusi elättäjä?
Luchtin kuvaus kertoo vaikuttavasti Välimeren ylittävän siirtolaisuuden synnyttämistä kriiseistä ja epävarmuuksista sen lähtöalueilla. Se myös havainnollistaa laajempia kuolemaan liittyviä kysymyksiä, joita antropologit ovat pohtineet jo yli sadan vuoden ajan. Kuvaus tuo selvästi nähtäville erottelun biologisen ja sosiaalisen kuoleman välillä sekä niiden välisen hankalan suhteen.
Hautajaisissa kuolema voitetaan
Kuuluisassa kuolemaa käsittelevässä artikkelissaan vuodelta 1907 ranskalaisen antropologian edelläkävijöihin kuuluva Robert Hertz tähdensi, etteivät ”fysiologiset ilmiöt” ole koko totuus kuolemasta. Hän näki kuolemaa seuraavan surun ja järkytyksen palautuvan pohjimmiltaan siihen, kuinka yhteiskunnan haavoittuvuus ja väliaikaisuus tulevat räikeästi näkyville silloin, kun joku sen jäsenistä menehtyy. Tätä shokkia käsittelemään on kaikkialla maailmassa syntynyt joukko erityisiä rituaaleja ja uskomuksia.
Hautajaisrituaaleissa kuollut ihminen irrotetaan elävien muodostamasta yhteisöstä. Tämän jälkeen hänet liitetään osaksi tuonpuoleista vainajien yhteisöä. Samalla tämänpuoleinen yhteiskunta kokoaa rivinsä uudelleen, valmistautuen jatkamaan elämäänsä ilman menetettyä jäsentään. Vasta tämän jälkeen perilliset voivat jakaa vainajan omaisuuden, ja seuraajat astua hänen tilalleen auki jääneissä asemissa ja tehtävissä. Vaikka yksilö onkin biologisena organismina tuhoutunut, hänen sosiaalinen persoonansa jatkaa elämäänsä. Täten kuolema käsitetään yleensä siirtymäksi eikä lopuksi. Hertzin mukaan kaikki uskonnot lupaavat tavalla tai toisella asian olevan näin.
Inhimillinen kulttuuri siis ikään kuin taltuttaa ja ottaa rituaalisesti hallintaansa sattumanvaraisen mutta väistämättömän luonnollisen ilmiön ja ylläpitää käsityksiä sekä yksilön että koko yhteisön ikuisesta elämästä. Yksilön biologinen kuolema ja hänen elintoimintojensa lakkaaminen aikaansaa kriisin. Yhteisö ratkaisee kriisin sosiaalisessa kuolemassa julistamalla, että vainaja on siirtynyt muualle ja maallinen elämä jatkuu tästä eteenpäin ilman häntä. 
Kuva: Cocoparisienne/Pixabay (CC BY 2.0)
Kuoleman oikea järjestys
Aivan kuten Luchtin kuvaamien ghanalaisten kohdalla, ihmisten on yleensä hankittava varmuus vainajan fyysisestä kuolemasta ennen kuin tästä voi tulla kuollut myös sosiaalisessa mielessä. Kadonneiden suhteen tämä on tietysti hyvin vaikeaa, mutta kuoleman toteaminen ei ole muutenkaan yksiselitteinen asia. Euroopassa se oli aina 1700-luvulle saakka papiston tehtävä. Käsitykset siitä, milloin ihminen oli kuollut, saattoivat vaihdella melko paljonkin paikasta riippuen. Vasta 1800-luvulla kuoleman toteamisesta tuli lääkärien tehtävä. Samalla ryhdyttiin luomaan yleisiä standardeja biologiselle kuolemalle.
Kuoleman määritelmiin on vaikuttanut se, miten kehon toimintoja on opittu pitämään yllä koneiden avulla ja toisaalta se, mitä ruumiilla on haluttu tehdä kuoleman jälkeen. Esimerkiksi aivokuoleman käsite on keksitty vasta varsin äskettäin elinsiirtojen mahdollistamiseksi. Se, milloin ihmisen elintoimintojen katsotaan lakanneen, on siis kulttuurinen seikka, ja biologisessa kuolemassa on siten mukana aimo annos sosiaalista. Vaikka kuoleman määritelmät muuttuvat jatkuvasti, tuntuisi siltä, että kuoleman järjestys pysyy silti samana. Ihmisen keho todetaan ensin kuolleeksi, minkä jälkeen kuolema käsitellään sosiaalisesti. Onko asia kuitenkaan välttämättä aina näin?
Hertzin aikalainen ja työtoveri Marcel Mauss kirjoitti tapauksista, joissa yksilö kuoli, koska hän itse ja muut hänen yhteisönsä jäsenet uskoivat hänen olevan kuoleman oma. Aineistonaan Mauss käytti vanhoja Australian aboriginaalien ja Uuden-Seelannin maorien elämää käsitteleviä etnografisia kuvauksia. Niissä henkilöt, joiden uskottiin tulleen noidutuiksi tai jotka olivat rikkoneet tabuja, minkä seurauksena pidettiin kuolemaa, saattoivat todella menehtyä varsin nopeassa tahdissa ilman mitään ”luonnollista” syytä. Mauss painotti vainajien olleen fyysisesti terveitä ja karaistuneita. Heidät nimenomaan tappoi usko tai tietoisuus siitä, että he kuolevat. Heidän oma yhteisönsä, joka oli heidän ainoa sosiaalinen elinympäristönsä, oli jo heidät hyvästellyt. Näin ollen ainoa kuviteltavissa oleva lopputulema oli kuolema.
Maussin tarkastelun tavoitteena ei ollut niinkään osallistua kuolemaa käsitteleviin sosiaalitieteellisiin keskusteluihin, vaan pyrkiä osoittamaan laajempi tosiseikka. Hänen mielestään ihmistieteet eivät voineet keskittyä vain ihmisen ”psyko-orgaaniseen” puoleen – tai ihmiseen psykofyysisenä kokonaisuutena, kuten tänä päivänä sanottaisiin – vaan olisi tunnustettava ihmisen olemus perin juurin sosiaalisena olentona. Hänen havaintonsa olivat kuitenkin myös kuoleman tutkimisen kannalta hyvin kiintoisia. Olihan kuoleman järjestys niissä käänteinen tavanomaiseen verrattuna: ihminen kuoli ensin sosiaalisesti ja vasta sitten biologisesti.
Kuva: Silvestri Matteo/Unsplash(CC BY 2.0)
Kuoleman politiikka
Maussin mukaan yllä kuvatun kaltaiset kuolemat olivat joko äärimmäisen harvinaisia tai kokonaan kadonneita modernista yhteiskunnasta, josta puuttuivat noituuden ja tabujärjestelmän kaltaiset instituutiot. Melkein sata vuotta myöhemmin, 2000-luvulla, brasilialainen antropologi João Biehl käänsi väitteen päälaelleen. Hän tutki kotimaassaan, Porto Alegren miljoonakaupungissa, sijaitsevaa uskonnollisen yhteisön perustamaa parantolaa, jonne eri tavoin sairastuneita ja syrjäytyneitä ihmisiä tuotiin kuolemaan.
Parantolaan päätyneitä ihmisiä yhdisti se, että he olivat joutuneet virallisen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle. Edes heidän perheenjäsenensä eivät halunneet huolehtia heistä. Asukkaiden joukossa oli muun muassa aidsiin sairastuneita prostituoituja ja narkomaaneja, jotka oli käännytetty pois sairaaloista, ja jotka poliisi tai omaiset olivat lopulta jättäneet parantolan porteille päästäkseen heistä lopullisesti eroon.
Biehlin mukaan tässä oli nähtävissä nykyajan vastine Maussin aikanaan kuvaamalle tilanteelle. Parantolaan joutuneita ei toki tappanut tietoisuus varmasta kuolemasta kuten Maussin esimerkeissä, mutta yhtä lailla heidät oli todettu ensin kuolleiksi sosiaalisessa mielessä ja sen jälkeen viety odottamaan biologista kuolemaa. Sen sijaan, että tällaiset kuolemat olisivat käymässä harvinaisemmiksi, ne enemminkin lisääntyivät. Biehlin mukaan sairaiden ja köyhien hylkäämisestä oli tulossa osa arkea yhä pahemmin epätasa-arvoistuvassa nyky-Brasiliassa.
Kuten yllä olevista esimerkeistä käy ilmi, antropologia tarkastelee kuolemaa ennen muuta sosiokulttuurisena ilmiönä, mutta nykyisin yhä enemmän myös poliittisena kysymyksenä. Jokaisella yhteiskunnalla on omat käsityksensä hyvästä ja huonosta kuolemasta. Luchtin tutkimille ghanalaisille huono kuolema tarkoitti katoamista aavikolle tai merelle, kun taas kotikylässä oli hyvä kuolla. Yhtä kaikki heidän elämällään ja kuolemallaan oli väliä heidän omaisilleen, jotka halusivat heidän sieluilleen rauhallisen siirtymän tuonpuoleiseen. Biehlin tutkimien brasilialaisten sairaiden ja syrjäytyneiden kohdalla tilanne oli toinen – heidät jätettiin kuolemaan. Tässä ilmenee kuoleman poliittinen ulottuvuus eli kysymykset siitä, keiden voidaan antaa kuolla, ketkä siitä päättävät ja miten.
Kuva: K.E. Hellman
Toimitus
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: Nicco Macaspac/Unsplash (CC BY 2.0)
Lukemista
- Biehl, João 2005. Vita: Life in a zone of social abandonment. Berkeley: University of California Press.
- Hertz, Robert 1960. Death and the Right Hand. Lontoo: Cohen & West.
- Lock, Margaret 2002. Inventing a new death and making it believable. Anthropology & Medicine 9 (2): 97-115.
- Lucht, Hans 2012. Darkness before Daybreak: African migrants living on the margins in southern Italy today. Berkeley: University of California Press.
- Mauss, Marcel 1979. Sociology and Psychology: Essays. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.
