Tiedolla tehdyt sukulaiset ja tuonpuoleiset geenit

Miltä sukulaisuus näyttää, kun veren tai geenien merkitystä tarkastellaan uudessa valossa? Voiko sukulaisia saada tekemällä? Entä voiko suvun valita? Tällaisia kysymyksiä herättää adoption tutkimus.

Adoptiossa syntyvän sukulaisuuden tutkiminen paljastaa, että sukulaisuus ei ole itsestäänselvä käsite. Adoptio sijaitsee biologian ja kulttuurin risteyskohdassa, usein vastakkaisiksi miellettyjen kategorioiden polttopisteessä. Antropologiassa on keskusteltu pitkään ja hartaasti luonnon ja kulttuurin – tai kasvatuksen ja perimän – välisestä dynamiikasta. Samainen jako vaikuttaa käsityksiimme sukulaisuudesta.

Tämä keskustelu ja käsitykset siitä, miten geenit tai veri määrittävät ihmistä sukulaisuuden kautta, vaikuttavat adoptoituihin voimakkaasti. Biologiaan liitetään usein pysyvyyden, kiistämättömyyden ja jopa kohtalonomaisuuden merkityksiä. Kun sukulaisuus on verisukulaisuutta ja geenitestit osoittavat, että sinä olet minun oikea isäni, siihen ei ole vastaansanomista. Vai onko?

Olen selvittänyt näitä kysymyksiä sosiaali- ja kulttuuriantropologian pro gradu -työssäni. Haastattelin adoptioperheessä kasvaneita aikuisia. Selvitin, mitä he tietävät sukulaisuudesta ja sukulaisistaan, ja mikä merkitys tällä tiedolla heille on. Aineistoni koostui 11 henkilön haastatteluista. Suurimpaan osaan heistä sain yhteyden Facebookin Aikuiset adoptoidut -ryhmän kautta. Muutama oli tutun tuttuja. Haastattelut tein kesä-lokakuussa 2014. Adoptoiduista kolme oli adoptoitu kansainvälisesti, loput kahdeksan Suomesta. Nuorimmat aineistoni adoptoidut oli adoptoitu 90-luvulla, vanhin 50-luvulla. Lisäksi aineistossani oli 60- ja 80-luvulla adoptoituja. Haastattelin myös adoptoitujen lähisukulaisia, lähinnä äitejä.

Halu tietää kulttuurisena erityisyytenä

Poika kuuntelee merta. Edouard Boubat. CC BY 3.0

Adoptoidun henkilökohtainen, yksityinen halu etsiä tietoa synnyinsuvustaan ja tavata synnyinäitinsä on kulttuurisesti muodostunut. Oman aineistoni adoptoiduista kaikki olivat halunneet tietää jotakin synnyinsuvuistaan. Myös monet adoptiovanhemmista ja lähisukulaisista puhuivat tästä halusta. Halu tietää on noussut kulttuuriseksi oletukseksi, joka näkyy niin adoptoitujen ja heidän läheistensä elämässä kuin esimerkiksi populaarikulttuurin tarinoissa adoptiosta.Adoptoidut kertoivat tiedon psykologisesta merkityksestä. Tieto teki heistä kokonaisia tai auttoi heitä saamaan rauhan itsensä kanssa. Adoptoidut kehystivät tiedonhalun itsestäänselvyytenä. Moni ihmetteli sellaisia adoptoituja, jotka eivät olleet kiinnostuneita synnyinsuvustaan tai eivät olleet ryhtyneet selvittämään tietoja siitä. Halu tietää näyttäytyy itsestäänselvänä, kyseenalaistamattomana ja joskus jopa moraalisesti parempana suhteessa niihin, jotka eivät halua tietää.

Vaikka tiedon tärkeys ja tietoon aktiivisesti pyrkiminen ovat monille adoptoiduille ja heidän läheisilleen itsestäänselvyyksiä, kaikki adoptoidut eivät halua tietää mitään taustastaan. Päätös olla etsimättä synnyinsukua ja tietoa adoptiosta on yhtä lailla ihmisen omasta halusta lähtevä päätös. Usein tieto saattaa nimittäin myös rajoittaa toiminnan mahdollisuuksia.

Perustavanlaatuista tietoa – ja sen luovaa käyttöä

Kuka ja millainen on minut synnyttänyt nainen? Minkälaisen elämän hän on elänyt? Tietoa tällaisista sukulaisuuden ”biologisista faktoista” voidaan kutsua antropologi Marilyn Strathernin mukaan perustavaksi tiedoksi. Se määrittää monessakin mielessä sen, keitä olemme ja mistä koostumme. Perustava tieto on myös luonteeltaan sellaista, että kun sen on kerran saanut tietoonsa, sen vaikutukset ovat peruuttamattomat. Perustavaa tietoa ja sen vaikutusta itseen ei ikään kuin voi valita.

Tiedon perustavanlaatuisuus näkyi haastelluissani siinä, miten synnyinsukuun liittyvään tietoon suhtauduttiin. Tieto synnyinsukulaisista saattoi tuntua pakottavalta ja peruuttamattomalta. Jo ennen paljastumistaan se saattoi loihtia esiin lähes mystisiä yhteenkuulumisen voimia – ja toisaalta kyseenalaistaa sukulaisuuden adoptiosukuun. Verisukulaisuus saattoi saada jopa tuonpuoleisia merkityksiä, kun adoptoidut pohtivat, miten voimakas yhteys synnyinsukulaiseen saattaisi olla. Eräs adoptoitu arveli, että jopa sattumanvaraisessa kohtaamisessa oman synnyinsukulaisen voisi luultavasti tunnistaa häneen tunnetun yhteyden kautta. Toinen taas puhui moneen otteeseen siitä, miten verisukulaisuus luultavasti olisi niin vahva yhteys, ettei sitä voi edes sanoiksi pukea:

“Mut et se ei oo vaan sitä pintapuolista, et haluis nyt jonkun vaan jolla on samat geenit ku sulla tai näyttää samalta ku sinä, mut se on jotain niin käsittämätöntä, sitä ei osaa edes selittää”.

Lisäksi monet haastattelemani adoptoidut kertoivat, että tieto synnyinsukulaisista ikään kuin kiinnitti heidät johonkin.

”Kyllä sillä sillä tavalla oli merkitys, kyllä se johonki asemaan sen asetti, että se oli nyt tämmönen kertomus, ei se voi olla tommonen ja tommonen ja tommonen kertomus, vaan se oli tämmönen kertomus.”

Tieto synnyinsukulaisista myös selitti vapauttavalla tavalla sellaisia adoptoitujen omia piirteitä, jotka adoptioperheessä tuntuivat poikkeavilta. Nämä kiinnekohdat saattoivat liittyä ulkonäköön, luonteeseen tai kiinnostuksen kohteisiin. Ne olivat myös itse valittuja ja luotuja. Yhdennäköisyyttä havaittiin ainoastaan suhteessa tiettyihin sukulaisiin, ja vain tietyt ulkonäön piirteet ymmärrettiin periytyneiksi biologisilta sukulaisilta. Moni adoptoitu kertoi, että ulkopuolisten kommentit ”isänsä näköisestä pojasta” ja muista perheen yhtäläisyyksistä synnyttivät lapsuudenperheessä sisäistä huumoria. Perheessä tiedettiin, ettei ulkopuolisten havainnoima yhdennäköisyys ollut totta, koska se ei perustunut sukulaisuuden kiistämättömiin ”biologisiin faktoihin”. 

Eräs adoptoitu kertoi, että häntä oli usein sanottu adoptiovanhempiensa näköiseksi. Yhdennäköisyys olikin strateginen suojakeino, jonka avulla perhe saattoi valita, kenelle adoptiosta kerrottiin.

Poika Japanissa, 1961. Downtown Express/Flickr

Biologia voisi pysyvyyden sijaan kuitenkin yhtä hyvin symboloida jatkuvaa muutosta. Geneettisesti hyvin läheisetkin sukulaiset jakavat vain tietyn osan perimästään. Mekanismit, joilla geenit ja niiden jakaminen määrittävät elämäämme, kohtaloamme tai identiteettiämme, eivät ole yksinkertaisia tai suoraviivaisia. Myös ihmisruumiin prosessit ja vaikkapa kehoissamme virtaava veri ovat jatkuvassa uudistumisen ja muutoksen tilassa.Antropologi Janet Carsten kirjoittaa veren liittyvän olennaisesti tietoon ja totuuteen. Veri on sukulaisuuden keskeinen symboli. Usein se vaikuttaa paljastavan ja kiteyttävän totuuden ihmisen olemuksesta, vaikka monissa yhteyksissä ”totuudet, joita veri voi paljastaa, ovat kaukana stabiileista”.

Tämä näkyi adoptoitujen elämissä siinä, miten he käyttivät tietoa adoptiosta ja molemmista suvuistaan. Carstenin mukaan ihmisen on mahdollista omassa elämässään valita, miten vahva vaikutus perustavalla tiedolla häneen on. Vaikka tieto sukulaisista olisikin kulttuurisesti perustavanlaatuista, olennaista on se, mitä tiedolla tehdään.Veren symboliikalla voidaan luonnollistaa sosiaalisia prosesseja. Adoptoidut tekevät jatkuvia valintoja siitä, mitä tietoa he hankkivat synnyinsuvustaan, miten he ottavat sen osaksi elämäntarinaansa, ja mihin suhteeseen he asettavat sen adoptioperheensä kanssa. Puhumalla synnyinsukua koskevista tiedoista pakottavina, itsestäänselvinä ja omaa itseä ehdottomasti määrittävinä adoptoidut tekevät sukulaisuudesta luonnollista. Samalla nämä valinnat ja sukulaisuuden tekeminen jäävät ikään kuin näkymättömiin.Sekä Carstenin aineistossa että omissa haastatteluissani adoptoidut käyttivät ajallisia strategioita. He viivyttivät tiedon hankkimista tai pysäyttivät sen johonkin tiettyyn pisteeseen. He ottivat tiedon valikoivasti osaksi elämäntarinaansa ja sukujensa tarinoita. He käyttivät tietoa menneisyyden ymmärtämisen sijasta tulevaisuuden suhteiden mahdollistamiseen – kuten henkilö, joka halusi ennen kaikkea mahdollistaa lastensa toimivat suhteet synnyinsukuunsa.

Toisaalta monet adoptoidut kuvasivat tiedon synnyinsukulaisista muuttuvan todella merkittäväksi ja identiteettiin vaikuttavaksi vasta synnyinäidin tapaamisen hetkellä. Tärkeää oli nähdä ihminen omin silmin:

Haastattelija: Mitä sie aattelet, onks niillä sun biologisilla vanhemmilla jotain sijaa tässä sun sukupuussa?

Adoptoitu: No ei kyl varsinaisesti, ku mä en tiedä miltä ne näyttää ja millasii ne on ja niin edelleen mut, et sen takii mul ei oo hajuukaa. Et siinä vaiheessa mä oon ihan sillee avuton, mä en tiedä, ei ..”

Tyttö New Yorkissa, 1947. Fred Stein. Kristine/Flickr (CC BY-NC 2.0)

Usein tieto muuttui merkittäväksi myös, kun adoptoidut saivat tarpeeksi tietoa rakentaakseen kokonaisen suvun tarinan, jonka saattoivat tuntea kertovan itsestään.

Sukulaisiin liittyvä tieto synnytti myös moraalisia pohdintoja, joihin ei ollut selvää vastausta. Voiko synnyinsisarukseen ottaa yhteyttä ennen kuin synnyinäitiin? Onko synnyinsukulaisella oikeus kieltäytyä tiedosta ja niistä seurauksista, jonka adoptoitu uutisineen toisi hänen elämäänsä? Onko synnyinäidillä oikeus tietää, mitä hänen adoptioon antamalleen lapselle kuuluu? Nämä moraaliset pohdinnat vaikuttivat myös siihen, kuinka paljon adoptoidut tietoa hankkivat, kenelle sen jakoivat ja kuinka suuri rooli näillä tiedoilla lopulta heidän elämässään oli.

Sukulaisuuden hybridisyys

Adoptio on viimeisen vuosisadan ajan ollut eri tavoin byrokraattisesti säädelty ja ohjattu, sosiaalisten ongelmien ratkaisemisen ja perheeksi tulemisen muoto. Salaisuudet, ei-tietäminen ja unohtaminen ovat usein olleet sen keskiössä.

Poika tekee kädenjälkiä jäiseen seinämään. Teuvo Kanerva, 1957-61. Museovirasto (CC BY 4.0)

Salaisuuksien avulla perheet pyrkivät näyttäytymään normien mukaisina ydinperheinä ja salaamaan häpeälliseksi koetut, usein aviottomat lapset. Varsinkin 1950-1960 -luvuilla syntyneiden adoptoitujen perheet olivat eläneet “ikään kuin -sukulaisuutta”, jossa adoptoidun aiempi tausta oli pyyhitty perheestä kokonaan pois. Tällaista mallia voidaan kutsua ulossulkevaksi sukulaisuudeksi. Siinä perheeseen mahtuu vain yhdet vanhemmat, ja lapsi voi kuulua vain yhteen sukuun.

Monet aineistoni adoptoidut olivat kuvitelleet itselleen sukulaisia. Niiltä osin kun tietoa synnyinsuvusta puuttui, nämä mahdollisuuksien maailmat täyttivät aukkoja, joita adoptiotausta omaan tarinaan tuntui jättävän. He myös käyttivät tietoa synnyinsuvusta valikoiden osina sukulaisuuden kokemustaan. He yhdistelivät ja erottelivat tietoa aiemmasta kokemuksestaan, adoptiosuvustaan ja muista ihmissuhteistaan. Tiedosta tuli merkityksellistä suhteessa kulttuuriseen käsitykseen, jonka mukaan ihmisen syntyperää ja taustaa koskevalla tiedolla on ulossulkeva, sukulaisuuden oikeaksi todistava rooli.Tieto vaikutti adoptoituihin vahvasti mutta rajallisesti. Pelkkä tieto ei voinut korvata vuosien myötä yhdessä rakennettua, jaettua historiaa. Monet haastattelemani adoptoidut olivat nähneet paljon vaivaa selvittäessään tietoa synnyinsuvuistaan – ja monesti vielä enemmän vaivaa yrittäessään luoda suhteita sukulaisiinsa. Kuten muissakin adoptoiduista tehdyissä tutkimuksissa, minunkin aineistoni adoptoidut kuvasivat kuinka vaikeaa tai mahdotonta oli tulla osaksi synnyinsukua. Monelle adoptiosuku oli se käytännön suku, johon koetut yhteydet ja siteet täyttivät sukulaisuuden mallit.

Monet adoptoidut tunsivat adoptiosukunsa tarinan ja olivat osa sen sosiaalisia verkostoja. Yhdessä elettyjen elämien myötä kertynyt, intiimi ja usein sanallistamaton tieto oli  sementoinut heidät kohtalonomaisiin suhteisiin adoptiosuvun kanssa. Adoptiosukulaisuus oli yksilön ylittävää, sitovaa, itsestäänselvää ja valinnan tuolla puolen. Se kertoi vastaansanomattomasti siitä, keitä adoptoidut olivat. Verisukulaisuus taas osoittautui käytännössä erittäin paljon työtä vaativaksi, helposti katkeavaksi, epävarmaksi, hauraaksi ja ristiriitaiseksi. Geneettinen kirjaimellisuus on ajatus siitä, että tieto verisukulaisuudesta, biologisesta suvusta tai geeneistä on totuus sukulaisuudesta. Se on mekanismi, jolla sukulaisuuden merkityksiä lukitaan tiettyyn, lopulliseksi totuudeksi ajateltuun kohtaan. Tämä on kulttuurisesti vahva symboli. Kuitenkin myös erilaiset hoivan ja jaetun elämän tiedolliset merkitykset saattavat toimia sukulaisuuden merkitysten lukitsijana ja pysyvyyden takaajana. Myös ”verisukulaisuus” sai adoptoitujen sukulaisuuden tiedollisissa käytännöissä epävarmuuden, katkoksellisuuden ja työstettävyyyden merkityksiä. Aikuisten adoptoitujen kokemuksissa ja adoptiossa syntyvän sukulaisuuden käytännöissä synnyinsukulaisuus ja adoptiosukulaisuus ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tieto toisesta tuntuu saavan merkityksensä aina suhteessa toiseen. Lisäksi adoptoidut luovivat sukulaisuudessa ja sen tiedossa erilaisten normatiivisten odotusten kanssa. He tekevät usein läpi elämänsä sukulaisuuden työtä suhteessa sukuihinsa. Verisukulaisuuden oletetaan olevan ihmisen omista valinnoista riippumatonta ja kertovan kyseenalaistamatonta tarinaa siitä, kuka ihminen on. “Valittujen sukulaisuussuhteiden”, kuten adoptiosuvun, taas ajatellaan olevan heikompia, alttiimpia katkeamaan ja vaativan näin ollen jatkuvaa työtä ja tietoista huoltamista. Kumpikaan näistä kulttuurisista oletuksista ei useinkaan vastaa adoptoitujen kokemuksia sukulaisuudesta.

Adoptoidut kertoivat adoption olevan koko elämän jatkuva prosessi, jossa he rakentavat omaa tarinaansa erilaisten kulttuuristen odotusten ja mallien välissä. Prosessissa on erilaisia vaiheita: ajoittain synnyinsuku tuntuu merkittävämmältä ja tieto siitä välttämättömältä. Toisissa elämänvaiheissa taas adoptiosuku ja sen tarinat nousevat tärkeiksi.

Lapset kulkevat käsi kädessä pimeässä porttikongissa. Teuvo Kanerva, 1957-61. Museovirasto (CC BY 4.0)

Adoptoitujen sukulaisuuden tiedolliset käytännöt luovitaan kahden poissulkevan kulttuurisen järjestelmän välissä: ulossulkevan adoptioperheen ja ulossulkevan synnyinsuvun. Hankalaa tuntuu olevan nimenomaan se, että kulttuurisesti on vaikea kuulua kahteen aivan eri sukuun yhtä aikaa. Adoptoidut käyttävät tietoa luomaan yhtymäkohtia ja avauksia yhdistääkseen näitä erilaisia perheitä tai sukuja omaan identiteettiinsä ja suhteiden verkostoonsa.

Toimitus

• Podcast-lukija: Jenna Honkanen
• Verkkotaitto: Nelly Staff
• Artikkelikuva: Lapsia New York Foundling orpokodissa, 1888. Jacob Riis/Wikipedia

Lukemista

1. Reference 1
2. Reference 2
3. Reference 3
4. …

I am text block. Click edit button to change this text. Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.