Tiedolla tehdyt sukulaiset ja tuonpuoleiset geenit

Miltä sukulaisuus näyttää, kun veren tai geenien merkitystä tarkastellaan uudessa valossa? Voiko sukulaisia saada tekemällä? Entä voiko suvun valita? Tällaisia kysymyksiä herättää adoption tutkimus.

Adoptiossa syntyvän suku­lai­suu­den tut­ki­mi­nen paljastaa, että suku­lai­suus ei ole itses­tään­sel­vä käsite. Adoptio sijaitsee biologian ja kult­tuu­rin ris­teys­koh­das­sa, usein vas­tak­kai­sik­si miel­let­ty­jen kate­go­rioi­den polt­to­pis­tees­sä. Antropologiassa on kes­kus­tel­tu pitkään ja hartaasti luonnon ja kult­tuu­rin — tai kas­va­tuk­sen ja perimän — välisestä dyna­mii­kas­ta. Samainen jako vaikuttaa käsi­tyk­siim­me suku­lai­suu­des­ta.

Tämä kes­kus­te­lu ja käsi­tyk­set siitä, miten geenit tai veri mää­rit­tä­vät ihmistä suku­lai­suu­den kautta, vai­kut­ta­vat adop­toi­tui­hin voi­mak­kaas­ti. Biologiaan liitetään usein pysy­vyy­den, kiis­tä­mät­tö­myy­den ja jopa koh­ta­lon­omai­suu­den mer­ki­tyk­siä. Kun suku­lai­suus on veri­su­ku­lai­suut­ta ja gee­ni­tes­tit osoit­ta­vat, että sinä olet minun oikea isäni, siihen ei ole vas­taan­sa­no­mis­ta. Vai onko?

Olen sel­vit­tä­nyt näitä kysy­myk­siä sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian pro gradu -työssäni. Haastattelin adop­tio­per­hees­sä kas­va­nei­ta aikuisia. Selvitin, mitä he tietävät suku­lai­suu­des­ta ja suku­lai­sis­taan, ja mikä merkitys tällä tiedolla heille on. Aineistoni koostui 11 henkilön haas­tat­te­luis­ta. Suurimpaan osaan heistä sain yhteyden Facebookin Aikuiset adop­toi­dut -ryhmän kautta. Muutama oli tutun tuttuja. Haastattelut tein kesä-loka­kuus­sa 2014. Adoptoiduista kolme oli adoptoitu kan­sain­vä­li­ses­ti, loput kahdeksan Suomesta. Nuorimmat aineis­to­ni adop­toi­dut oli adoptoitu 90-luvulla, vanhin 50-luvulla. Lisäksi aineis­tos­sa­ni oli 60- ja 80-luvulla adop­toi­tu­ja. Haastattelin myös adop­toi­tu­jen lähi­su­ku­lai­sia, lähinnä äitejä.

Halu tietää kulttuurisena erityisyytenä

Poika kuuntelee merta. Edouard Boubat. CC BY 3.0

Adoptoidun hen­ki­lö­koh­tai­nen, yksi­tyi­nen halu etsiä tietoa syn­nyin­su­vus­taan ja tavata syn­nyi­näi­tin­sä on kult­tuu­ri­ses­ti muo­dos­tu­nut. Oman aineis­to­ni adop­toi­duis­ta kaikki olivat halunneet tietää jotakin syn­nyin­su­vuis­taan. Myös monet adop­tio­van­hem­mis­ta ja lähi­su­ku­lai­sis­ta puhuivat tästä halusta. Halu tietää on noussut kult­tuu­ri­sek­si ole­tuk­sek­si, joka näkyy niin adop­toi­tu­jen ja heidän läheis­ten­sä elämässä kuin esi­mer­kik­si popu­laa­ri­kult­tuu­rin tari­nois­sa adop­tios­ta.

Adoptoidut kertoivat tiedon psy­ko­lo­gi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä. Tieto teki heistä koko­nai­sia tai auttoi heitä saamaan rauhan itsensä kanssa. Adoptoidut kehys­ti­vät tie­don­ha­lun itses­tään­sel­vyy­te­nä. Moni ihmetteli sellaisia adop­toi­tu­ja, jotka eivät olleet kiin­nos­tu­nei­ta syn­nyin­su­vus­taan tai eivät olleet ryhtyneet sel­vit­tä­mään tietoja siitä. Halu tietää näyt­täy­tyy itses­tään­sel­vä­nä, kysee­na­lais­ta­mat­to­ma­na ja joskus jopa moraa­li­ses­ti parempana suhteessa niihin, jotka eivät halua tietää.

Vaikka tiedon tärkeys ja tietoon aktii­vi­ses­ti pyr­ki­mi­nen ovat monille adop­toi­duil­le ja heidän lähei­sil­leen itses­tään­sel­vyyk­siä, kaikki adop­toi­dut eivät halua tietää mitään taus­tas­taan. Päätös olla etsimättä syn­nyin­su­kua ja tietoa adop­tios­ta on yhtä lailla ihmisen omasta halusta lähtevä päätös. Usein tieto saattaa nimittäin myös rajoittaa toiminnan mah­dol­li­suuk­sia.

Perustavanlaatuista tietoa – ja sen luovaa käyttöä

Kuka ja millainen on minut syn­nyt­tä­nyt nainen? Minkälaisen elämän hän on elänyt? Tietoa täl­lai­sis­ta suku­lai­suu­den ”bio­lo­gi­sis­ta faktoista” voidaan kutsua ant­ro­po­lo­gi Marilyn Strathernin mukaan perus­ta­vak­si tiedoksi. Se määrittää mones­sa­kin mielessä sen, keitä olemme ja mistä koostumme. Perustava tieto on myös luon­teel­taan sellaista, että kun sen on kerran saanut tietoonsa, sen vai­ku­tuk­set ovat peruut­ta­mat­to­mat. Perustavaa tietoa ja sen vai­ku­tus­ta itseen ei ikään kuin voi valita.

Tiedon perus­ta­van­laa­tui­suus näkyi haas­tel­luis­sa­ni siinä, miten syn­nyin­su­kuun liit­ty­vään tietoon suh­tau­dut­tiin. Tieto syn­nyin­su­ku­lai­sis­ta saattoi tuntua pakot­ta­val­ta ja peruut­ta­mat­to­mal­ta. Jo ennen pal­jas­tu­mis­taan se saattoi loihtia esiin lähes mystisiä yhteen­kuu­lu­mi­sen voimia — ja toisaalta kysee­na­lais­taa suku­lai­suu­den adop­tio­su­kuun.

Verisukulaisuus saattoi saada jopa tuon­puo­lei­sia mer­ki­tyk­siä, kun adop­toi­dut pohtivat, miten voimakas yhteys syn­nyin­su­ku­lai­seen saattaisi olla. Eräs adoptoitu arveli, että jopa sat­tu­man­va­rai­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa oman syn­nyin­su­ku­lai­sen voisi luul­ta­vas­ti tunnistaa häneen tunnetun yhteyden kautta. Toinen taas puhui moneen otteeseen siitä, miten veri­su­ku­lai­suus luul­ta­vas­ti olisi niin vahva yhteys, ettei sitä voi edes sanoiksi pukea:

Mut et se ei oo vaan sitä pin­ta­puo­lis­ta, et haluis nyt jonkun vaan jolla on samat geenit ku sulla tai näyttää samalta ku sinä, mut se on jotain niin käsit­tä­mä­tön­tä, sitä ei osaa edes selittää”.

Lisäksi monet haas­tat­te­le­ma­ni adop­toi­dut kertoivat, että tieto syn­nyin­su­ku­lai­sis­ta ikään kuin kiinnitti heidät johonkin.

”Kyllä sillä sillä tavalla oli merkitys, kyllä se johonki asemaan sen asetti, että se oli nyt tämmönen kertomus, ei se voi olla tommonen ja tommonen ja tommonen kertomus, vaan se oli tämmönen kertomus.”

Tieto syn­nyin­su­ku­lai­sis­ta myös selitti vapaut­ta­val­la tavalla sellaisia adop­toi­tu­jen omia piirteitä, jotka adop­tio­per­hees­sä tuntuivat poik­kea­vil­ta. Nämä kiin­ne­koh­dat saat­toi­vat liittyä ulko­nä­köön, luon­tee­seen tai kiin­nos­tuk­sen koh­tei­siin. Ne olivat myös itse valittuja ja luotuja. Yhdennäköisyyttä havait­tiin ainoas­taan suhteessa tiet­tyi­hin suku­lai­siin, ja vain tietyt ulkonäön piirteet ymmär­ret­tiin periy­ty­neik­si bio­lo­gi­sil­ta suku­lai­sil­ta. Moni adoptoitu kertoi, että ulko­puo­lis­ten kommentit ”isänsä näköi­ses­tä pojasta” ja muista perheen yhtä­läi­syyk­sis­tä syn­nyt­ti­vät lap­suu­den­per­hees­sä sisäistä huumoria. Perheessä tie­det­tiin, ettei ulko­puo­lis­ten havain­noi­ma yhden­nä­köi­syys ollut totta, koska se ei perus­tu­nut suku­lai­suu­den kiis­tä­mät­tö­miin ”bio­lo­gi­siin faktoihin”. 

Eräs adoptoitu kertoi, että häntä oli usein sanottu adop­tio­van­hem­pien­sa näköi­sek­si. Yhdennäköisyys olikin stra­te­gi­nen suo­ja­kei­no, jonka avulla perhe saattoi valita, kenelle adop­tios­ta ker­rot­tiin.

5470127647_28d8c662f3_z

Poika Japanissa, 1961. Downtown Express/​Flickr

Biologia voisi pysy­vyy­den sijaan kuitenkin yhtä hyvin sym­bo­loi­da jatkuvaa muutosta. Geneettisesti hyvin lähei­set­kin suku­lai­set jakavat vain tietyn osan peri­mäs­tään. Mekanismit, joilla geenit ja niiden jakaminen mää­rit­tä­vät elämäämme, koh­ta­loam­me tai iden­ti­teet­tiäm­me, eivät ole yksin­ker­tai­sia tai suo­ra­vii­vai­sia. Myös ihmis­ruu­miin prosessit ja vaikkapa kehois­sam­me virtaava veri ovat jat­ku­vas­sa uudis­tu­mi­sen ja muutoksen tilassa.

Antropologi Janet Carsten kir­joit­taa veren liittyvän olen­nai­ses­ti tietoon ja totuuteen. Veri on suku­lai­suu­den keskeinen symboli. Usein se vaikuttaa pal­jas­ta­van ja kiteyt­tä­vän totuuden ihmisen ole­muk­ses­ta, vaikka monissa yhteyk­sis­sä ”totuudet, joita veri voi paljastaa, ovat kaukana sta­bii­leis­ta”.

Tämä näkyi adop­toi­tu­jen elämissä siinä, miten he käyttivät tietoa adop­tios­ta ja molem­mis­ta suvuis­taan. Carstenin mukaan ihmisen on mah­dol­lis­ta omassa elä­mäs­sään valita, miten vahva vaikutus perus­ta­val­la tiedolla häneen on. Vaikka tieto suku­lai­sis­ta olisikin kult­tuu­ri­ses­ti perus­ta­van­laa­tuis­ta, olen­nais­ta on se, mitä tiedolla tehdään.

Veren sym­bo­lii­kal­la voidaan luon­nol­lis­taa sosi­aa­li­sia pro­ses­se­ja. Adoptoidut tekevät jatkuvia valintoja siitä, mitä tietoa he hankkivat syn­nyin­su­vus­taan, miten he ottavat sen osaksi elä­män­ta­ri­naan­sa, ja mihin suh­tee­seen he asettavat sen adop­tio­per­heen­sä kanssa. Puhumalla syn­nyin­su­kua kos­ke­vis­ta tiedoista pakot­ta­vi­na, itses­tään­sel­vi­nä ja omaa itseä ehdot­to­mas­ti mää­rit­tä­vi­nä adop­toi­dut tekevät suku­lai­suu­des­ta luon­nol­lis­ta. Samalla nämä valinnat ja suku­lai­suu­den tekeminen jäävät ikään kuin näky­mät­tö­miin.

Sekä Carstenin aineis­tos­sa että omissa haas­tat­te­luis­sa­ni adop­toi­dut käyttivät ajallisia stra­te­gioi­ta. He vii­vyt­ti­vät tiedon hank­ki­mis­ta tai pysäyt­ti­vät sen johonkin tiettyyn pis­tee­seen. He ottivat tiedon vali­koi­vas­ti osaksi elä­män­ta­ri­naan­sa ja sukujensa tarinoita. He käyttivät tietoa men­nei­syy­den ymmär­tä­mi­sen sijasta tule­vai­suu­den suhteiden mah­dol­lis­ta­mi­seen — kuten henkilö, joka halusi ennen kaikkea mah­dol­lis­taa lastensa toimivat suhteet syn­nyin­su­kuun­sa.

Toisaalta monet adop­toi­dut kuvasivat tiedon syn­nyin­su­ku­lai­sis­ta muuttuvan todella mer­kit­tä­väk­si ja iden­ti­teet­tiin vai­kut­ta­vak­si vasta syn­nyi­näi­din tapaa­mi­sen hetkellä. Tärkeää oli nähdä ihminen omin silmin:

Haastattelija: Mitä sie aattelet, onks niillä sun bio­lo­gi­sil­la van­hem­mil­la jotain sijaa tässä sun suku­puus­sa?

Adoptoitu: No ei kyl var­si­nai­ses­ti, ku mä en tiedä miltä ne näyttää ja millasii ne on ja niin edelleen mut, et sen takii mul ei oo hajuukaa. Et siinä vaiheessa mä oon ihan sillee avuton, mä en tiedä, ei ..”

37586141510_dd80d179d0_z

Tyttö New Yorkissa, 1947. Fred Stein. Kristine/​Flickr (CC BY-NC 2.0)

Usein tieto muuttui mer­kit­tä­väk­si myös, kun adop­toi­dut saivat tarpeeksi tietoa raken­taak­seen koko­nai­sen suvun tarinan, jonka saat­toi­vat tuntea kertovan itsestään.

Sukulaisiin liittyvä tieto synnytti myös moraa­li­sia poh­din­to­ja, joihin ei ollut selvää vastausta. Voiko syn­nyin­si­sa­ruk­seen ottaa yhteyttä ennen kuin syn­nyi­näi­tiin? Onko syn­nyin­su­ku­lai­sel­la oikeus kiel­täy­tyä tiedosta ja niistä seu­rauk­sis­ta, jonka adoptoitu uuti­si­neen toisi hänen elämäänsä? Onko syn­nyi­näi­dil­lä oikeus tietää, mitä hänen adoptioon anta­mal­leen lapselle kuuluu? Nämä moraa­li­set pohdinnat vai­kut­ti­vat myös siihen, kuinka paljon adop­toi­dut tietoa hankkivat, kenelle sen jakoivat ja kuinka suuri rooli näillä tiedoilla lopulta heidän elä­mäs­sään oli.

Sukulaisuuden hybridisyys

Adoptio on viimeisen vuo­si­sa­dan ajan ollut eri tavoin byro­kraat­ti­ses­ti säädelty ja ohjattu, sosi­aa­lis­ten ongelmien rat­kai­se­mi­sen ja perheeksi tulemisen muoto. Salaisuudet, ei-tie­tä­mi­nen ja unoh­ta­mi­nen ovat usein olleet sen keskiössä.

Poika tekee käden­jäl­kiä jäiseen seinämään. Teuvo Kanerva, 1957 – 61. Museovirasto (CC BY 4.0)

Salaisuuksien avulla perheet pyrkivät näyt­täy­ty­mään normien mukaisina ydin­per­hei­nä ja salaamaan häpeäl­li­sek­si koetut, usein aviot­to­mat lapset. Varsinkin 1950 – 1960 -luvuilla syn­ty­nei­den adop­toi­tu­jen perheet olivat eläneet “ikään kuin -suku­lai­suut­ta”, jossa adop­toi­dun aiempi tausta oli pyyhitty perheestä kokonaan pois. Tällaista mallia voidaan kutsua ulos­sul­ke­vak­si suku­lai­suu­dek­si. Siinä per­hee­seen mahtuu vain yhdet vanhemmat, ja lapsi voi kuulua vain yhteen sukuun.

Monet aineis­to­ni adop­toi­dut olivat kuvi­tel­leet itselleen suku­lai­sia. Niiltä osin kun tietoa syn­nyin­su­vus­ta puuttui, nämä mah­dol­li­suuk­sien maailmat täyttivät aukkoja, joita adop­tio­taus­ta omaan tarinaan tuntui jättävän. He myös käyttivät tietoa syn­nyin­su­vus­ta vali­koi­den osina suku­lai­suu­den koke­mus­taan. He yhdis­te­li­vät ja erot­te­li­vat tietoa aiemmasta koke­muk­ses­taan, adop­tio­su­vus­taan ja muista ihmis­suh­teis­taan. Tiedosta tuli mer­ki­tyk­sel­lis­tä suhteessa kult­tuu­ri­seen käsi­tyk­seen, jonka mukaan ihmisen syn­ty­pe­rää ja taustaa kos­ke­val­la tiedolla on ulos­sul­ke­va, suku­lai­suu­den oikeaksi todistava rooli.

Tieto vaikutti adop­toi­tui­hin vahvasti mutta rajal­li­ses­ti. Pelkkä tieto ei voinut korvata vuosien myötä yhdessä raken­net­tua, jaettua historiaa. Monet haas­tat­te­le­ma­ni adop­toi­dut olivat nähneet paljon vaivaa sel­vit­täes­sään tietoa syn­nyin­su­vuis­taan — ja monesti vielä enemmän vaivaa yrit­täes­sään luoda suhteita suku­lai­siin­sa. Kuten muissakin adop­toi­duis­ta tehdyissä tut­ki­muk­sis­sa, minunkin aineis­to­ni adop­toi­dut kuvasivat kuinka vaikeaa tai mah­do­ton­ta oli tulla osaksi syn­nyin­su­kua. Monelle adop­tio­su­ku oli se käytännön suku, johon koetut yhteydet ja siteet täyttivät suku­lai­suu­den mallit.

Monet adop­toi­dut tunsivat adop­tio­su­kun­sa tarinan ja olivat osa sen sosi­aa­li­sia ver­kos­to­ja. Yhdessä elettyjen elämien myötä kertynyt, intiimi ja usein sanal­lis­ta­ma­ton tieto oli semen­toi­nut heidät koh­ta­lon­omai­siin suh­tei­siin adop­tio­su­vun kanssa. Adoptiosukulaisuus oli yksilön ylittävää, sitovaa, itses­tään­sel­vää ja valinnan tuolla puolen. Se kertoi vas­taan­sa­no­mat­to­mas­ti siitä, keitä adop­toi­dut olivat. Verisukulaisuus taas osoit­tau­tui käy­tän­nös­sä erittäin paljon työtä vaa­ti­vak­si, helposti kat­kea­vak­si, epä­var­mak­si, hauraaksi ja ris­ti­rii­tai­sek­si.

Geneettinen kir­jai­mel­li­suus on ajatus siitä, että tieto veri­su­ku­lai­suu­des­ta, bio­lo­gi­ses­ta suvusta tai geeneistä on totuus suku­lai­suu­des­ta. Se on mekanismi, jolla suku­lai­suu­den mer­ki­tyk­siä lukitaan tiettyyn, lopul­li­sek­si totuu­dek­si aja­tel­tuun kohtaan. Tämä on kult­tuu­ri­ses­ti vahva symboli. Kuitenkin myös erilaiset hoivan ja jaetun elämän tie­dol­li­set mer­ki­tyk­set saattavat toimia suku­lai­suu­den mer­ki­tys­ten lukit­si­ja­na ja pysy­vyy­den takaajana. Myös ”veri­su­ku­lai­suus” sai adop­toi­tu­jen suku­lai­suu­den tie­dol­li­sis­sa käy­tän­nöis­sä epä­var­muu­den, kat­kok­sel­li­suu­den ja työs­tet­tä­vyyy­den mer­ki­tyk­siä. Aikuisten adop­toi­tu­jen koke­muk­sis­sa ja adop­tios­sa syntyvän suku­lai­suu­den käy­tän­nöis­sä syn­nyin­su­ku­lai­suus ja adop­tio­su­ku­lai­suus ovat jat­ku­vas­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa toistensa kanssa. Tieto toisesta tuntuu saavan mer­ki­tyk­sen­sä aina suhteessa toiseen.

Lisäksi adop­toi­dut luovivat suku­lai­suu­des­sa ja sen tiedossa eri­lais­ten nor­ma­tii­vis­ten odotusten kanssa. He tekevät usein läpi elämänsä suku­lai­suu­den työtä suhteessa sukui­hin­sa. Verisukulaisuuden oletetaan olevan ihmisen omista valin­nois­ta riip­pu­ma­ton­ta ja kertovan kysee­na­lais­ta­ma­ton­ta tarinaa siitä, kuka ihminen on. “Valittujen suku­lai­suus­suh­tei­den”, kuten adop­tio­su­vun, taas aja­tel­laan olevan heikompia, alt­tiim­pia kat­kea­maan ja vaativan näin ollen jatkuvaa työtä ja tietoista huol­ta­mis­ta. Kumpikaan näistä kult­tuu­ri­sis­ta ole­tuk­sis­ta ei useinkaan vastaa adop­toi­tu­jen koke­muk­sia suku­lai­suu­des­ta.

Adoptoidut kertoivat adoption olevan koko elämän jatkuva prosessi, jossa he raken­ta­vat omaa tari­naan­sa eri­lais­ten kult­tuu­ris­ten odotusten ja mallien välissä. Prosessissa on erilaisia vaiheita: ajoittain syn­nyin­su­ku tuntuu mer­kit­tä­väm­mäl­tä ja tieto siitä vält­tä­mät­tö­mäl­tä. Toisissa elä­män­vai­heis­sa taas adop­tio­su­ku ja sen tarinat nousevat tärkeiksi.

M012_HK19950323_4064

Lapset kulkevat käsi kädessä pimeässä port­ti­kon­gis­sa. Teuvo Kanerva, 1957 – 61. Museovirasto (CC BY 4.0)

Adoptoitujen suku­lai­suu­den tie­dol­li­set käytännöt luovitaan kahden pois­sul­ke­van kult­tuu­ri­sen jär­jes­tel­män välissä: ulos­sul­ke­van adop­tio­per­heen ja ulos­sul­ke­van syn­nyin­su­vun. Hankalaa tuntuu olevan nime­no­maan se, että kult­tuu­ri­ses­ti on vaikea kuulua kahteen aivan eri sukuun yhtä aikaa. Adoptoidut käyttävät tietoa luomaan yhty­mä­koh­tia ja avauksia yhdis­tääk­seen näitä erilaisia perheitä tai sukuja omaan iden­ti­teet­tiin­sä ja suhteiden ver­kos­toon­sa.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Nelly Staff
  • Artikkelikuva: Lapsia New York Foundling orpo­ko­dis­sa, 1888. Jacob Riis/​Wikipedia
  1. Reference 1
  2. Reference 2
  3. Reference 3

I am text block. Click edit button to change this text. Lorem ipsum dolor sit amet, con­sec­te­tur adi­piscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcor­per mattis, pulvinar dapibus leo.

Kirjoittaja

Aino Ukko on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Hän työskentelee sukupuolisensitiivisessä nais- ja tyttötyössä järjestöpuolella. Erityisiä kiinnostuksenkohteita ovat osallisuuden, solidaarisuuden ja yhdenvertaisuuden edistäminen yhteisöissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Marja Salminen 15.11.2018 klo 20:20

    Hyvä kirjoitus ja tärkeä aihe. Pelkkä tieto suku­lai­si­ta ei voi tosiaan paikata sitä, minkä suvusta erillään kas­va­mi­nen aiheuttaa. Se tunne, ettei oikeas­taan kuulu mihinkään kulkee mukana koko ajan. Onkohan kukaan tutkinut, miten adoptio vaikuttaa seu­raa­viin suku­pol­viin?

    Vastaa

Lue myös nämä:

Pähkäiletko vielä joululahjojen kanssa? Miltä kuulostaisi roolileikki salaisena agenttina Las Vegasissa, tai päivä tunnetun muotisuunnittelijan kanssa? Entä paratiisisaarelta toiselle hyppiminen yksityiskoneella Aasiassa? Kuulostaa ehkä saavuttamattomalta tarulta, mutta nämä lahjat ovat täyttä totta maailman rikkaille pyramidin huipulla.

Kirgisiassa järjestettiin syyskuussa viikon mittainen urheilu- ja kulttuuritapahtuma World Nomad Games, joka tunnetaan “nomadien olympialaisina”. Kunnianhimoisen projektin avulla rakennetaan niin alueen turismia kuin nomadikulttuuria ja -identiteettiä. Matkustimme kisoihin ottamaan selvää, mistä tässä kotimaan mediassa tuskin lainkaan huomiota saaneessa suurtapahtumassa on kyse.

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?