Kanafileitä ja mausteseoksia kansainvälisessä oikeudessa

Kuinka antropologi tutkii kansainvälistä oikeutta – entä miten kanafileet ja mausteseokset liittyvät asiaan? Oikeusantropologi Miia Halme-Tuomisaari avaa nykyaikaista ihmisoikeusilmiötä tarkastelevaa tutkimustaan Tulokulmia-kolumnissaan.

Kuinka sovellat ant­ro­po­lo­gi­aa kan­sain­vä­lis­tä oikeutta koskevaan tut­ki­muk­see­si? Tämä on yksi ylei­sim­piä kysy­myk­siä, joita minulle esitetään. Kysymys tuntuu joka kerralla yhtä han­ka­lal­ta. En nimittäin koe sovel­ta­va­ni yhtään mitään yhtikäs mihinkään. Lievästi kär­jis­täen.


Syyn voisi kenties selittää näin: ei kan­sain­vä­li­nen oikeus ole mikään kanafile, jonka voi poimia valmiina super­mar­ke­tin kyl­mä­al­taas­ta – ja maustaa sen kotona ennen kyp­sen­tä­mis­tä valmiilla maus­te­seok­sel­la nimeltä ant­ro­po­lo­gia.


Tutkimus ei yksin­ker­tai­ses­ti toimi niin. Myös oikea todel­li­suus on monin verroin mut­kik­kaam­paa, ja tämän vuoksi kiin­nos­ta­vam­paa. Samasta syystä myös kan­sain­vä­li­sen oikeuden tut­ki­mi­nen ant­ro­po­lo­gi­na on loput­to­man kiehtovaa.

Asiasta ihmisoikeudeksi

Määritän itseni oikeus­ant­ro­po­lo­gik­si, joka tutkii nyky­ai­kais­ta ihmi­soi­keus­il­miö­tä; sen kieltä, ideo­lo­gi­aa, yhteisöä ja ihmi­soi­keus­ar­te­fak­te­ja kuten asia­kir­jo­ja. Tarkastelen tapah­tu­ma­ket­ju­ja, joiden avulla tietty asia saavuttaa kysee­na­lais­ta­mat­to­man ihmi­soi­keu­den aseman.


Ajan­koh­tai­sen esimerkin täl­lai­ses­ta asiasta tarjoavat sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet. Vielä kaksi vuo­si­kym­men­tä sitten niiden asema oli mar­gi­naa­li­nen: YK:n puit­teis­sa ei käy­tän­nös­sä ollut sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksia koskevaa normistoa, eikä YK:n yleis­ko­kouk­sen jul­ki­lausu­mia.


Myöskään YK:n ihmi­soi­keus­so­pi­muk­sia valvovat asian­tun­ti­jae­li­met eivät nostaneet sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asemaa esiin. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet eivät nousseet keskiöön Euroopan ihmi­soi­keus­tuo­miois­tui­mes­sa.

Kuva: Sebastien Le Derout/​Unsplash (CC0)

Sama mar­gi­naa­li­suus näkyi Suomessa. Seksuaalivähemmistöjen asema ei ollut osa vakiin­tu­nut­ta suo­ma­lais­ta ihmi­soi­keus­kes­kus­te­lua. Seksuaalivähemmistöjä ei mainittu ihmi­soi­keus­ra­por­teis­sa eikä sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asemasta puhuttu suo­ma­lai­ses­sa lain­sää­dän­nös­sä ihmi­soi­keuk­si­na.


Sitten jotain tapahtui. Yhtäkkiä liki kaikki tuntuivat tun­nus­ta­van sateen­kaa­ren värejä. Lainsäädäntö alkoi muuttua. Pride siirtyi mar­gi­naa­lis­ta val­ta­vir­taan – siitä tuli erään­lai­nen akti­vis­min Flow-fes­ti­vaa­li, jolle myös suuret kau­pal­li­set toimijat tar­jo­si­vat kilvan tukeaan.


Kuin yhdessä yössä sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuk­sien vas­tus­ta­mi­ses­ta tuli poik­kea­vaa – ja pahek­sut­ta­vaa. Luterilaisesta kirkosta ei liene koskaan ole eronnut yhdessä yössä niin montaa jäsentä kuin vuonna 2010, kun kan­san­edus­ta­ja ja kris­til­lis­de­mo­kraat­tien puheen­joh­ta­ja Päivi Räsänen luonnehti suorassa TV-lähe­tyk­ses­sä homoja epä­nor­maa­leik­si syn­nin­te­ki­jöik­si.

LGBTI-oikeudet YK:n ihmisoikeuskomiteassa

Vastaavanlainen muutos on näh­tä­vis­sä YK:n kon­teks­tis­sa. Väläykset YK:n ihmi­soi­keus­ko­mi­tean istun­nois­ta Genevestä valai­se­vat asiaa. Ihmisoikeuskomitea on asian­tun­ti­jae­lin, joka valvoo kan­sa­lai­soi­keuk­sia ja poliit­ti­sia oikeuksia koskevaa yleis­so­pi­mus­ta (KP-sopimusta).


Ennen vuotta 2007 ihmi­soi­keus­ko­mi­tea käsitteli sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksia harvoin. Teema ei noussut kes­kei­ses­ti esiin lop­pu­pää­tel­mis­sä, jotka komitea koosti kunkin tar­kas­te­le­man­sa valtion mää­rä­ai­kais­ra­por­teis­ta.


Vuoteen 2013 mennessä tilanne oli muuttunut, sillä nyt ihmi­sio­keus­ko­mi­tea käsitteli sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksia tai LGBTI-oikeuksia – lesbian, gay, bisexual, trans­gen­der & intersex ‑oikeuksia, kuten ne ihmi­soi­keus­kie­lel­lä tunnetaan – liki jokaisen tar­kas­te­le­man­sa maan kohdalla.

Kuva: Peter Hershey/​Unsplash (CC0)

Laajempi YK:n ihmi­soi­keus­ken­tän tar­kas­te­lu osoittaa, että sama muutos on havait­ta­vis­sa ylei­sem­min. Seksuaalivähemmistöjen asemasta kes­kus­tel­laan tois­tu­vas­ti YK:n yleis­ko­kouk­ses­sa. LGBTI-oikeuk­sien tiimoille on syntynyt lukuisia toi­men­pi­deoh­jel­mia.


Seksu­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asema ihmi­soi­keu­te­na näyttää vakiin­tu­neen. Samalla asema ei ole edel­leen­kään kiistaton, sillä myös YK:n jäsen­mai­den kes­kuu­des­sa teema herättää vahvaa vas­ta­rin­taa.


Jakolinja on tuttu kan­sain­vä­li­ses­tä poli­tii­kas­ta: LGBTI-oikeuksia tukevat Länsi-Euroopan valtiot ja Yhdysvallat – huo­li­mat­ta teeman herät­tä­mäs­tä ris­ti­rii­das­ta Yhdysvaltain sisä­po­li­tii­kas­sa. Niitä vas­tus­ta­vat Venäjä ja muut entisen itäblokin valtiot sekä isla­mi­lai­set maat, lisänään Kiina.

LGBTI-oikeudet, laki ja antropologia

Mitä edellä summattu tar­koit­taa sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen ja lain väliselle suhteelle? Ovatko sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet yksi­se­lit­tei­ses­ti muut­tu­neet osaksi lakia? Asia on jälleen mut­kik­kaam­pi kuin ensi­sil­mäyk­sel­lä voisi ajatella.


Jos tar­kas­te­lem­me asiaa kan­sain­vä­li­sen oikeuden näkö­kul­mas­ta, on ensin todettava, ettei edel­leen­kään ole olemassa kan­sain­vä­lis­tä LGBTI-oikeuk­sien yleis­so­pi­mus­ta. Tässä ver­tai­lu­koh­ta­na toimivat esi­mer­kik­si naisten tai lasten oikeuk­sien yleis­so­pi­muk­set.

Kuva: Rawpixel/​Unsplash (CC0)

Aloite LGBTI-oikeuk­sien yleis­so­pi­muk­sel­le oli vireillä hetken 2000-luvun ensim­mäi­si­nä vuosina. Pian kuitenkin nähtiin, ettei aika ollut oikea täl­lai­sel­le juri­di­sel­le sopi­muk­sel­le – vas­ta­rin­ta oli YK:n jäsen­val­tioi­den sisällä liian suurta.


Tämän seu­rauk­se­na lobbaus muutti suuntaa. Uuden sopi­muk­sen sijaan akti­vis­tit pyrkivät osoit­ta­maan, kuinka olemassa olevat ihmi­soi­keus­so­pi­muk­set kattavat myös sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet. Tämän tulkinnan mukaan sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet ovat siis myös lakia. Samalla vas­ta­rin­ta tätä tulkintaa kohtaan jatkuu.

Antropologinen pallopeli

Tätä LGBTI-oikeuk­sien ja lain välistä rajan­käyn­tiä voisi kuvailla yhdys­val­ta­lai­sen oikeus­teo­ree­ti­kon Duncan Kennedyn sanalla “pal­lot­te­le­mi­nen” – stradd­ling. Yhtäällä ovat toimijat, jotka puo­lus­ta­vat LGBTI-asemaa lain kentällä. Toisaalla ovat toimijat, jotka vas­tus­ta­vat tätä.


Yhtäällä ovat toimijat, jotka puo­lus­ta­vat lain tulkinnan laa­jen­ta­mis­ta. Heidän perus­tee­naan on väite, että sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asema on asia, jonka tulisi olla laissa. Toisaalla ovat eri­mie­li­set, jotka kiistävät tämän tulkinnan ja haastavat koko­nais­val­tai­ses­ti LGBTI-kysy­myk­sen lin­kit­tä­mi­sen ihmi­soi­keuk­siin.


Yksi nyky­ai­kai­sen ihmi­soi­keus­il­miön mer­kit­tä­vim­piä dyna­miik­ko­ja on sen jatkuva pyrkimys vahvistaa juridista luon­net­taan. Toisin sanoen saada ihmi­soi­keuk­sik­si miel­le­tyil­le asiolle vahvistus laista. Konkreettisesti tämä on tar­koit­ta­nut esi­mer­kik­si naisten ja lasten oikeuk­sien kir­jaa­mis­ta lakiin. Mikäli ihmi­soi­keuk­sien mää­ri­tyk­ses­sä nou­da­tet­tai­siin esi­mer­kik­si Ranskan vuoden 1789 ihmi­soi­keus­ju­lis­tuk­sen mää­ri­tel­mää, oikeuksia olisi vain mies­puo­li­sil­la Ranskan kan­sa­lai­sil­la.


Tämän lain kentän laa­jen­ta­mis­ta ajavan dyna­mii­kan etu­lin­jas­sa ovat ihmi­soi­keus­ju­ris­tit, jotka toimivat ihmi­soi­keus­il­miön sisällä asian­tun­ti­ja-akti­vis­tei­na mut­kik­kain ja hie­nos­tu­nein ammat­ti­lais­käy­tän­tein.

Kuva: Guzman Barquin/​Unsplash (CC0)

Tätä kaikkea tar­kas­te­len ant­ro­po­lo­gi­na. Tarkastelen sitä, min­kä­lai­sia argu­ment­te­ja pal­lo­pe­lin eri osapuolet käyttävät. Tutkin sitä, min­kä­lai­sis­ta asian­tun­ti­ja­roo­leis­ta käsin he kes­kus­te­luun osal­lis­tu­vat sekä sitä, min­kä­lai­sin argu­men­tein ihmi­soi­keuk­sien asemaa laissa pyritään vah­vis­ta­maan.


Havainnoin toi­min­ta­mal­le­ja, jotka tuovat pal­lo­pe­lis­sä menes­tys­tä. Analysoin sitä, mitä tällainen pallopeli kertoo aikamme arvoista ja yhteis­kun­nas­ta. Tämän kaiken seu­rauk­se­na muodostan käsi­tyk­sen muun muassa siitä, miltä kan­sain­vä­li­nen oikeus juuri LGBTI-oikeuk­sien kohdalla näyttää. Matkan varrella linkitän oman käsi­tyk­se­ni muiden tut­ki­joi­den ana­lyy­siin, kenties jostain toisesta pal­lo­pe­lis­tä.


Yksi tällainen on rans­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gin ja tie­teen­fi­lo­so­fi Bruno Latourin tutkimus luon­non­tie­teel­li­sis­tä labo­ra­to­riois­ta. Latour analysoi jo 1970-luvulla käyn­nis­ty­neis­sä tut­ki­muk­sis­saan luon­non­tie­tei­li­jöi­tä työssään. Hänen pyr­ki­myk­sen­sä oli jäsentää pro­ses­se­ja, joiden kautta tie­teel­li­nen löydös saavutti kiis­tat­to­man tie­teel­li­sen tosi­sei­kan aseman.


Latour on sittemmin jatkanut ana­lyy­si­aan myös oikeus­is­tun­to­jen käsit­te­lyyn jäsentäen tapaa, jolla niiden käy­tän­teet tuottavat käsi­tyk­siä totuu­des­ta. Oikeastaan täs­mäl­leen samaa lähes­ty­mis­ta­paa sovellan nyt omassa ihmi­soi­keuk­sia käsit­te­le­väs­sä tut­ki­muk­ses­sa­ni.

Kun mieli sanoi NAKS: antropologinen herääminen

Mikä tästä kaikesta tekee juuri ant­ro­po­lo­gi­aa – miksei kyseessä voisi olla ennemmin vaikkapa kan­sain­vä­li­sen oikeuden tutkimus tai sosio­lo­gia? Periaatteessa aivan mainiosti voisikin olla. Faktaa nimittäin on, etteivät tie­tee­na­lo­jen rajat ole kiveen kir­joi­tet­tu­ja tai muut­tu­mat­to­mia.


Sen sijaan tie­tee­na­lat muuttuvat, yhdis­ty­vät toisiinsa ja luovat uusia tie­tee­na­lo­ja. Tämä on myös tut­ki­muk­sen hienous, sillä kyse on lopulta aina ihmisten työstä ja toi­min­nas­ta. Siinä, missä ihmiset ja toiminta elävät, elää myös tutkimus.


Oma tut­ki­jan­taus­ta­ni on lisäksi poik­ki­tie­teel­li­nen. Olen myös kan­sain­vä­li­sen oikeuden dosentti, eli aka­tee­mi­ses­ti tun­nus­tet­tu asian­tun­ti­ja. Kuitenkin tut­ki­jai­den­ti­teet­ti­ni on nime­no­maan ant­ro­po­lo­gi­nen. Miksi näin? Kuten monen muun ant­ro­po­lo­gin kohdalla, syytä ei ole helppo määrittää.

Kuva: Raul Varzar/​Unsplash (CC0)

Omalla koh­dal­la­ni ant­ro­po­lo­gi­nen iden­ti­teet­ti yksin­ker­tai­ses­ti löytyi yhtenä kauniina päivänä (tosin saattoi kyseessä olla sade­sää­kin, totuuden nimissä en tätä yksi­tyis­koh­taa muista). Istuin Helsingin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gian lai­tok­sel­la ant­ro­po­lo­gian eme­ri­tus­pro­fes­so­ri Jukka Siikalan luennolla. Hän käsitteli Ralph Lintonin kirjaa The study of man, täs­mäl­li­sem­min kuvausta ame­rik­ka­lai­ses­ta aamiai­ses­ta, ekso­ti­soi­den sen jokaisen yksi­tyis­koh­dan.


Muistan vieläkin hetken aiheut­ta­man koke­muk­sen. Oli ikään kuin mieleni olisi sanonut NAKS, kon­kreet­ti­ses­ti, ja joku olisi kääntänyt ana­lyyt­ti­set vas­taa­not­ti­me­ni uuteen asentoon. Hetki tuntui samalta kuin joku olisi tarjonnut vas­tauk­sen jokaiseen kysy­mät­tö­mään kysy­myk­see­ni siitä, miksi maailma ja todel­li­suus tuntuivat aina vähän … oudoilta. Tajusin, että luon­tai­nen tapani hahmottaa maailmaa ja koke­muk­sia­ni yksin­ker­tai­ses­ti oli ant­ro­po­lo­gi­nen.


Siinä, missä monelle kans­saih­mi­sel­le­ni asiat näyt­täy­tyi­vät itses­tään­sel­vyyk­sil­tä, minulle ne olivat kummia, ehkä asteen eksoot­ti­sia. Miksi ihmiset puhuvat niin hitaasti ja vähän? Miksi suo­ma­lai­set ilmei­le­vät niin rajatusti? Miksi tunteita ilmais­taan niin pidät­ty­väi­ses­ti?


Yhtäkkiä maailma näyt­täy­tyi selkeänä ja ymmär­ret­tä­vä­nä. Ikään kuin ensim­mäis­tä kertaa olisin saanut silmieni eteen oikealla vah­vuu­del­la varus­te­tut sil­mä­la­sit – tai olisin ensim­mäis­tä kertaa kuullut äänien kirjon kuu­lo­lait­teen avulla.

Antropologinen tutkimustraditio ja tuttuuden eksotiikka

Yksi ant­ro­po­lo­gian tun­nus­piir­tei­tä – näin vakaasti väitän – on, että monella ant­ro­po­lo­gil­la on tie­tee­na­laa kohtaan hyvin erityinen, oma­koh­tai­nen suhde. Joskus vitsailen, että sosio­lo­gin ja ant­ro­po­lo­gin erottaa viime kädessä siitä, että ant­ro­po­lo­git rakas­ta­vat tie­tee­na­laan­sa, sosio­lo­geis­sa vastaavaa tun­ne­la­taus­ta kohtaa harvoin. Tämä tunneside heijastuu ant­ro­po­lo­gian sisällä välillä poik­keuk­sel­li­sen latau­tu­neik­si kiis­toik­si siitä, mikä oikeas­taan onkaan oikeaa ant­ro­po­lo­gi­aa.


Tällai­sis­sa kiis­tois­sa painaa myös ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen traditio. Tieteenala on yleensä tutkinut ilmi­sel­vää ekso­tiik­kaa: maan­tie­teel­li­ses­ti kaukaisia kult­tuu­re­ja, ulkoi­ses­ti toisen näköisiä ihmisiä ja heidän tapojaan. YK:n ihmi­soi­keus­val­von­taan suun­tau­tu­va oikeus­ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus on mää­ri­tel­mäl­li­ses­ti toi­sen­lais­ta, sillä sen tut­ki­mus­kent­tä on maan­tie­teel­li­ses­ti lähellä. Joskus tut­ki­muk­sen kohteet löytyvät tut­ki­joi­den kol­le­gois­ta, yliopisto-opet­ta­jis­ta ja ystävistä.

Kuva: Hunter’s Race/​Unsplash (CC0)

Ilmiselvää ekso­tiik­kaa saa YK:n asian­tun­ti­jae­li­mis­tä etsiä mik­ros­koo­pil­la, ja sil­loin­kin turhaan. Spontaanisti kaikki ses­sioi­hin liittyvä on tuttua ja arki­päi­väis­tä. Valkoisia A4-pape­riark­ke­ja, työ­asui­hin pukeu­tu­nei­ta ammat­ti­lai­sia, YK-jargonia puhuvia val­tioi­den edustajia, kan­sa­lais­jär­jes­tö­de­le­gaat­te­ja ja muita havain­noit­si­joi­ta.


Ja kuitenkin konteksti näyt­täy­tyy ant­ro­po­lo­gil­le yhtä eksoot­ti­se­na ja outona kuin kaukaisen saaren ini­ti­aa­tio­riit­ti. Osallistujilla on omat ritu­aa­lin­sa ja esiin­ty­mis­ta­pan­sa. Heitä luon­neh­ti­vat kes­ki­näi­set hie­rar­kiat ja vankka hiljainen tieto kunkin tilanteen oikeasta toi­min­ta­ta­vas­ta. Heillä on omat puhe­ta­pan­sa, joilla viestiä kuu­lu­mis­ta ja korostaa ulko­puo­li­suut­ta. Heillä on omat visionsa siitä, millainen on hyvä maailma ja min­kä­lai­sin toimin sen toteu­tu­mis­ta edis­te­tään.

Kentälle ja takaisin

Antropologi havainnoi tätä kaikkea tutuilla tut­ki­mus­me­ne­tel­mil­lään. Hän osal­lis­tuu toi­min­taan ja samalla havannoi sitä, hän tekee haas­tat­te­lu­ja, hän lukee asia­kir­jo­ja. Hän linkittää havain­noi­man­sa ant­ro­po­lo­gi­seen tut­ki­mus­kes­kus­te­luun ja tuo kes­kus­te­luun jul­kai­suil­laan oman panok­sen­sa.


Omalla koh­dal­la­ni osa jul­kai­suis­ta­ni käsit­te­lee suoraan oikeutta ja lakia – osassa nämä ovat läsnä vain viit­teel­li­ses­ti. Tässä tut­ki­muk­se­ni heijastaa tut­ki­muk­sen kohteena olevaa todel­li­suut­ta. Kuten edellä toin esiin, ihmi­soi­keuk­sien ja lain välinen suhde määrittyy jat­ku­vas­ti uudelleen myös tosie­lä­mäs­sä.


Tämän kaiken vuoksi en osaa edel­leen­kään sanoa, kuinka sovellan ant­ro­po­lo­gi­aa kan­sain­vä­li­sen oikeuden tut­ki­muk­seen. Antropologia on osa minua itseäni – luon­tai­nen tapani havain­noi­da maailmaa ja jäsentää tut­ki­muk­se­ni kohdetta. Vaikka välillä toivon – totuuden nimissä useinkin – en pysty sam­mut­ta­maan ant­ro­po­lo­gia itsestäni edes nor­maa­lis­sa arjessa, oli kyse sitten las­te­ne­lo­ku­vis­ta, nais­ten­leh­dis­tä tai auto­mai­nok­sis­ta. Tämä on kiistatta ajoin uuvuttava tapa kohdata maailmaa.

Kuva: Sonja Punz/​Unsplash (CC0)

Mieleeni nousee väläys Intiasta, jossa vuonna 2000 vietin kolme kuukautta kan­sa­lais­jär­jes­tön har­joit­te­li­ja­na. Yksi jakson parhaista puolista oli mah­dol­li­suus oppia lait­ta­maan intia­lais­ta ruokaa pai­kal­lis­ten johdolla. Opin tuolloin, ettei oikeaa intia­lais­ta ruokaa maus­te­ta­kaan val­mis­maus­teel­la nimeltä curry. Sen sijaan ruoan maus­te­poh­ja val­mis­te­taan joka kerta erikseen, useaa eri maustetta yhdis­tel­len ja niitä huolella öljyssä kyp­sen­täen.


Loppu­tu­lok­se­na val­mis­tu­nut ruoka oli aro­meil­taan vivah­tei­kas­ta, moni­ta­hois­ta ja joka kerta hivenen erilaista – aivan kuten ant­ro­po­lo­gi­nen kokemus maa­il­mas­ta. Mutta samalla maus­te­poh­jan val­mis­ta­mi­nen oli aikaa vievää ja asteen vai­val­lois­ta. Se sai minut välillä toivomaa, että voisin vain marssia super­mar­ket­tiin ja noukkia kyl­mä­al­taas­ta paketin val­mis­ma­ri­noi­tua kanaa!


Mutta aivan kuten tuolloin Intiassa, “tässä seison enkä muuta voi” – erästä kuuluisaa sanontaa lainaten. Minkä seu­rauk­se­na jäljelle ei oikeas­taan jää muuta järkevää vaih­toeh­toa kuin nauttia niistä luke­mat­to­mis­ta kiin­nos­ta­vis­ta näkö­kul­mis­ta, joita kan­sain­vä­li­sen oikeuden ja ihmi­soi­keuk­sien ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus minulle tarjoaa.


Miia Halme-Tuomisaaren tuore artikkeli “Methodologically Blonde at the UN in a tactical quest for inclusion” jul­kais­taan Social Anthropology/​Anthropology Sociale ‑jour­naa­lin mar­ras­kuun numerossa. Lisää hänen teks­te­jään löytyy alla olevasta luke­mis­tos­ta.

  1. Miia Halme-Tuomisaari 2018: Methodologically Blonde at the UN in a tactical quest for inclusion, Social Anthropology/​Anthropology Sociale.
  2. Miia Halme-Tuomisaari 2017: Embodied Universalism at the UN Human Rights Committee: Meeting the World at the Palais Wilson. Teoksessa In Palaces of Hope: Anthropology of the United Nations. (Toim. Ron Niezen ja Maria Sapignoli): 127 – 151. Cambridge University Press.
  3. Pamela Slotte ja Miia Halme-Tuomisaari (toim.) 2015: Revisiting the Origins of Human Rights. Cambridge University Press.

Kirjoittaja

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista sekä Euroopan antropologisen seuran EASAn hallituksen jäsen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.

Havainnot maapallon resurssien rajallisuudesta sekä epätasaisesta jakautumisesta haastavat talouskasvupakkoa, mikä kannustaa miettimään talousajattelua uudestaan. Vaikka joidenkin kasvukriitikoiden mukaan talouden pohdinta kuuluu kaikille, kaikkien kokemuksen huomioiminen ei ole itsestäänselvyys. Tulokulmia-kolumnissa tutkija Eeva Houtbeckers kertoo, mitä annettavaa antropologialla on kasvutalouden jälkeiselle ajalle.