Kanafileitä ja mausteseoksia kansainvälisessä oikeudessa

Kuinka antropologi tutkii kansainvälistä oikeutta – entä miten kanafileet ja mausteseokset liittyvät asiaan? Oikeusantropologi Miia Halme-Tuomisaari avaa nykyaikaista ihmisoikeusilmiötä tarkastelevaa tutkimustaan Tulokulmia-kolumnissaan.

Kuinka sovellat ant­ro­po­lo­gi­aa kan­sain­vä­lis­tä oikeutta koskevaan tut­ki­muk­see­si? Tämä on yksi ylei­sim­piä kysy­myk­siä, joita minulle esitetään. Kysymys tuntuu joka kerralla yhtä han­ka­lal­ta. En nimittäin koe sovel­ta­va­ni yhtään mitään yhtikäs mihinkään. Lievästi kär­jis­täen.


Syyn voisi kenties selittää näin: ei kan­sain­vä­li­nen oikeus ole mikään kanafile, jonka voi poimia valmiina super­mar­ke­tin kyl­mä­al­taas­ta – ja maustaa sen kotona ennen kyp­sen­tä­mis­tä valmiilla maus­te­seok­sel­la nimeltä ant­ro­po­lo­gia.


Tutkimus ei yksin­ker­tai­ses­ti toimi niin. Myös oikea todel­li­suus on monin verroin mut­kik­kaam­paa, ja tämän vuoksi kiin­nos­ta­vam­paa. Samasta syystä myös kan­sain­vä­li­sen oikeuden tut­ki­mi­nen ant­ro­po­lo­gi­na on loput­to­man kiehtovaa.

Asiasta ihmisoikeudeksi

Määritän itseni oikeus­ant­ro­po­lo­gik­si, joka tutkii nyky­ai­kais­ta ihmi­soi­keus­il­miö­tä; sen kieltä, ideo­lo­gi­aa, yhteisöä ja ihmi­soi­keus­ar­te­fak­te­ja kuten asia­kir­jo­ja. Tarkastelen tapah­tu­ma­ket­ju­ja, joiden avulla tietty asia saavuttaa kysee­na­lais­ta­mat­to­man ihmi­soi­keu­den aseman.


Ajan­koh­tai­sen esimerkin täl­lai­ses­ta asiasta tarjoavat sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet. Vielä kaksi vuo­si­kym­men­tä sitten niiden asema oli mar­gi­naa­li­nen: YK:n puit­teis­sa ei käy­tän­nös­sä ollut sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksia koskevaa normistoa, eikä YK:n yleis­ko­kouk­sen jul­ki­lausu­mia.


Myöskään YK:n ihmi­soi­keus­so­pi­muk­sia valvovat asian­tun­ti­jae­li­met eivät nostaneet sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asemaa esiin. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet eivät nousseet keskiöön Euroopan ihmi­soi­keus­tuo­miois­tui­mes­sa.

Kuva: Sebastien Le Derout/​Unsplash (CC0)

Sama mar­gi­naa­li­suus näkyi Suomessa. Seksuaalivähemmistöjen asema ei ollut osa vakiin­tu­nut­ta suo­ma­lais­ta ihmi­soi­keus­kes­kus­te­lua. Seksuaalivähemmistöjä ei mainittu ihmi­soi­keus­ra­por­teis­sa eikä sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asemasta puhuttu suo­ma­lai­ses­sa lain­sää­dän­nös­sä ihmi­soi­keuk­si­na.


Sitten jotain tapahtui. Yhtäkkiä liki kaikki tuntuivat tun­nus­ta­van sateen­kaa­ren värejä. Lainsäädäntö alkoi muuttua. Pride siirtyi mar­gi­naa­lis­ta val­ta­vir­taan – siitä tuli erään­lai­nen akti­vis­min Flow-fes­ti­vaa­li, jolle myös suuret kau­pal­li­set toimijat tar­jo­si­vat kilvan tukeaan.


Kuin yhdessä yössä sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuk­sien vas­tus­ta­mi­ses­ta tuli poik­kea­vaa – ja pahek­sut­ta­vaa. Luterilaisesta kirkosta ei liene koskaan ole eronnut yhdessä yössä niin montaa jäsentä kuin vuonna 2010, kun kan­san­edus­ta­ja ja kris­til­lis­de­mo­kraat­tien puheen­joh­ta­ja Päivi Räsänen luonnehti suorassa TV-lähe­tyk­ses­sä homoja epä­nor­maa­leik­si syn­nin­te­ki­jöik­si.

LGBTI-oikeudet YK:n ihmisoikeuskomiteassa

Vastaavanlainen muutos on näh­tä­vis­sä YK:n kon­teks­tis­sa. Väläykset YK:n ihmi­soi­keus­ko­mi­tean istun­nois­ta Genevestä valai­se­vat asiaa. Ihmisoikeuskomitea on asian­tun­ti­jae­lin, joka valvoo kan­sa­lai­soi­keuk­sia ja poliit­ti­sia oikeuksia koskevaa yleis­so­pi­mus­ta (KP-sopimusta).


Ennen vuotta 2007 ihmi­soi­keus­ko­mi­tea käsitteli sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksia harvoin. Teema ei noussut kes­kei­ses­ti esiin lop­pu­pää­tel­mis­sä, jotka komitea koosti kunkin tar­kas­te­le­man­sa valtion mää­rä­ai­kais­ra­por­teis­ta.


Vuoteen 2013 mennessä tilanne oli muuttunut, sillä nyt ihmi­sio­keus­ko­mi­tea käsitteli sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksia tai LGBTI-oikeuksia – lesbian, gay, bisexual, trans­gen­der & intersex -oikeuksia, kuten ne ihmi­soi­keus­kie­lel­lä tunnetaan – liki jokaisen tar­kas­te­le­man­sa maan kohdalla.

Kuva: Peter Hershey/​Unsplash (CC0)

Laajempi YK:n ihmi­soi­keus­ken­tän tar­kas­te­lu osoittaa, että sama muutos on havait­ta­vis­sa ylei­sem­min. Seksuaalivähemmistöjen asemasta kes­kus­tel­laan tois­tu­vas­ti YK:n yleis­ko­kouk­ses­sa. LGBTI-oikeuk­sien tiimoille on syntynyt lukuisia toi­men­pi­deoh­jel­mia.


Seksu­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asema ihmi­soi­keu­te­na näyttää vakiin­tu­neen. Samalla asema ei ole edel­leen­kään kiistaton, sillä myös YK:n jäsen­mai­den kes­kuu­des­sa teema herättää vahvaa vas­ta­rin­taa.


Jakolinja on tuttu kan­sain­vä­li­ses­tä poli­tii­kas­ta: LGBTI-oikeuksia tukevat Länsi-Euroopan valtiot ja Yhdysvallat – huo­li­mat­ta teeman herät­tä­mäs­tä ris­ti­rii­das­ta Yhdysvaltain sisä­po­li­tii­kas­sa. Niitä vas­tus­ta­vat Venäjä ja muut entisen itäblokin valtiot sekä isla­mi­lai­set maat, lisänään Kiina.

LGBTI-oikeudet, laki ja antropologia

Mitä edellä summattu tar­koit­taa sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen ja lain väliselle suhteelle? Ovatko sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet yksi­se­lit­tei­ses­ti muut­tu­neet osaksi lakia? Asia on jälleen mut­kik­kaam­pi kuin ensi­sil­mäyk­sel­lä voisi ajatella.


Jos tar­kas­te­lem­me asiaa kan­sain­vä­li­sen oikeuden näkö­kul­mas­ta, on ensin todettava, ettei edel­leen­kään ole olemassa kan­sain­vä­lis­tä LGBTI-oikeuk­sien yleis­so­pi­mus­ta. Tässä ver­tai­lu­koh­ta­na toimivat esi­mer­kik­si naisten tai lasten oikeuk­sien yleis­so­pi­muk­set.

Kuva: Rawpixel/​Unsplash (CC0)

Aloite LGBTI-oikeuk­sien yleis­so­pi­muk­sel­le oli vireillä hetken 2000-luvun ensim­mäi­si­nä vuosina. Pian kuitenkin nähtiin, ettei aika ollut oikea täl­lai­sel­le juri­di­sel­le sopi­muk­sel­le – vas­ta­rin­ta oli YK:n jäsen­val­tioi­den sisällä liian suurta.


Tämän seu­rauk­se­na lobbaus muutti suuntaa. Uuden sopi­muk­sen sijaan akti­vis­tit pyrkivät osoit­ta­maan, kuinka olemassa olevat ihmi­soi­keus­so­pi­muk­set kattavat myös sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet. Tämän tulkinnan mukaan sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet ovat siis myös lakia. Samalla vas­ta­rin­ta tätä tulkintaa kohtaan jatkuu.

Antropologinen pallopeli

Tätä LGBTI-oikeuk­sien ja lain välistä rajan­käyn­tiä voisi kuvailla yhdys­val­ta­lai­sen oikeus­teo­ree­ti­kon Duncan Kennedyn sanalla “pal­lot­te­le­mi­nen” – stradd­ling. Yhtäällä ovat toimijat, jotka puo­lus­ta­vat LGBTI-asemaa lain kentällä. Toisaalla ovat toimijat, jotka vas­tus­ta­vat tätä.


Yhtäällä ovat toimijat, jotka puo­lus­ta­vat lain tulkinnan laa­jen­ta­mis­ta. Heidän perus­tee­naan on väite, että sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asema on asia, jonka tulisi olla laissa. Toisaalla ovat eri­mie­li­set, jotka kiistävät tämän tulkinnan ja haastavat koko­nais­val­tai­ses­ti LGBTI-kysy­myk­sen lin­kit­tä­mi­sen ihmi­soi­keuk­siin.


Yksi nyky­ai­kai­sen ihmi­soi­keus­il­miön mer­kit­tä­vim­piä dyna­miik­ko­ja on sen jatkuva pyrkimys vahvistaa juridista luon­net­taan. Toisin sanoen saada ihmi­soi­keuk­sik­si miel­le­tyil­le asiolle vahvistus laista. Konkreettisesti tämä on tar­koit­ta­nut esi­mer­kik­si naisten ja lasten oikeuk­sien kir­jaa­mis­ta lakiin. Mikäli ihmi­soi­keuk­sien mää­ri­tyk­ses­sä nou­da­tet­tai­siin esi­mer­kik­si Ranskan vuoden 1789 ihmi­soi­keus­ju­lis­tuk­sen mää­ri­tel­mää, oikeuksia olisi vain mies­puo­li­sil­la Ranskan kan­sa­lai­sil­la.


Tämän lain kentän laa­jen­ta­mis­ta ajavan dyna­mii­kan etu­lin­jas­sa ovat ihmi­soi­keus­ju­ris­tit, jotka toimivat ihmi­soi­keus­il­miön sisällä asian­tun­ti­ja-akti­vis­tei­na mut­kik­kain ja hie­nos­tu­nein ammat­ti­lais­käy­tän­tein.

Kuva: Guzman Barquin/​Unsplash (CC0)

Tätä kaikkea tar­kas­te­len ant­ro­po­lo­gi­na. Tarkastelen sitä, min­kä­lai­sia argu­ment­te­ja pal­lo­pe­lin eri osapuolet käyttävät. Tutkin sitä, min­kä­lai­sis­ta asian­tun­ti­ja­roo­leis­ta käsin he kes­kus­te­luun osal­lis­tu­vat sekä sitä, min­kä­lai­sin argu­men­tein ihmi­soi­keuk­sien asemaa laissa pyritään vah­vis­ta­maan.


Havainnoin toi­min­ta­mal­le­ja, jotka tuovat pal­lo­pe­lis­sä menes­tys­tä. Analysoin sitä, mitä tällainen pallopeli kertoo aikamme arvoista ja yhteis­kun­nas­ta. Tämän kaiken seu­rauk­se­na muodostan käsi­tyk­sen muun muassa siitä, miltä kan­sain­vä­li­nen oikeus juuri LGBTI-oikeuk­sien kohdalla näyttää. Matkan varrella linkitän oman käsi­tyk­se­ni muiden tut­ki­joi­den ana­lyy­siin, kenties jostain toisesta pal­lo­pe­lis­tä.


Yksi tällainen on rans­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gin ja tie­teen­fi­lo­so­fi Bruno Latourin tutkimus luon­non­tie­teel­li­sis­tä labo­ra­to­riois­ta. Latour analysoi jo 1970-luvulla käyn­nis­ty­neis­sä tut­ki­muk­sis­saan luon­non­tie­tei­li­jöi­tä työssään. Hänen pyr­ki­myk­sen­sä oli jäsentää pro­ses­se­ja, joiden kautta tie­teel­li­nen löydös saavutti kiis­tat­to­man tie­teel­li­sen tosi­sei­kan aseman.


Latour on sittemmin jatkanut ana­lyy­si­aan myös oikeus­is­tun­to­jen käsit­te­lyyn jäsentäen tapaa, jolla niiden käy­tän­teet tuottavat käsi­tyk­siä totuu­des­ta. Oikeastaan täs­mäl­leen samaa lähes­ty­mis­ta­paa sovellan nyt omassa ihmi­soi­keuk­sia käsit­te­le­väs­sä tut­ki­muk­ses­sa­ni.

Kun mieli sanoi NAKS: antropologinen herääminen

Mikä tästä kaikesta tekee juuri ant­ro­po­lo­gi­aa – miksei kyseessä voisi olla ennemmin vaikkapa kan­sain­vä­li­sen oikeuden tutkimus tai sosio­lo­gia? Periaatteessa aivan mainiosti voisikin olla. Faktaa nimittäin on, etteivät tie­tee­na­lo­jen rajat ole kiveen kir­joi­tet­tu­ja tai muut­tu­mat­to­mia.


Sen sijaan tie­tee­na­lat muuttuvat, yhdis­ty­vät toisiinsa ja luovat uusia tie­tee­na­lo­ja. Tämä on myös tut­ki­muk­sen hienous, sillä kyse on lopulta aina ihmisten työstä ja toi­min­nas­ta. Siinä, missä ihmiset ja toiminta elävät, elää myös tutkimus.


Oma tut­ki­jan­taus­ta­ni on lisäksi poik­ki­tie­teel­li­nen. Olen myös kan­sain­vä­li­sen oikeuden dosentti, eli aka­tee­mi­ses­ti tun­nus­tet­tu asian­tun­ti­ja. Kuitenkin tut­ki­jai­den­ti­teet­ti­ni on nime­no­maan ant­ro­po­lo­gi­nen. Miksi näin? Kuten monen muun ant­ro­po­lo­gin kohdalla, syytä ei ole helppo määrittää.

Kuva: Raul Varzar/​Unsplash (CC0)

Omalla koh­dal­la­ni ant­ro­po­lo­gi­nen iden­ti­teet­ti yksin­ker­tai­ses­ti löytyi yhtenä kauniina päivänä (tosin saattoi kyseessä olla sade­sää­kin, totuuden nimissä en tätä yksi­tyis­koh­taa muista). Istuin Helsingin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gian lai­tok­sel­la ant­ro­po­lo­gian eme­ri­tus­pro­fes­so­ri Jukka Siikalan luennolla. Hän käsitteli Ralph Lintonin kirjaa The study of man, täs­mäl­li­sem­min kuvausta ame­rik­ka­lai­ses­ta aamiai­ses­ta, ekso­ti­soi­den sen jokaisen yksi­tyis­koh­dan.


Muistan vieläkin hetken aiheut­ta­man koke­muk­sen. Oli ikään kuin mieleni olisi sanonut NAKS, kon­kreet­ti­ses­ti, ja joku olisi kääntänyt ana­lyyt­ti­set vas­taa­not­ti­me­ni uuteen asentoon. Hetki tuntui samalta kuin joku olisi tarjonnut vas­tauk­sen jokaiseen kysy­mät­tö­mään kysy­myk­see­ni siitä, miksi maailma ja todel­li­suus tuntuivat aina vähän … oudoilta. Tajusin, että luon­tai­nen tapani hahmottaa maailmaa ja koke­muk­sia­ni yksin­ker­tai­ses­ti oli ant­ro­po­lo­gi­nen.


Siinä, missä monelle kans­saih­mi­sel­le­ni asiat näyt­täy­tyi­vät itses­tään­sel­vyyk­sil­tä, minulle ne olivat kummia, ehkä asteen eksoot­ti­sia. Miksi ihmiset puhuvat niin hitaasti ja vähän? Miksi suo­ma­lai­set ilmei­le­vät niin rajatusti? Miksi tunteita ilmais­taan niin pidät­ty­väi­ses­ti?


Yhtäkkiä maailma näyt­täy­tyi selkeänä ja ymmär­ret­tä­vä­nä. Ikään kuin ensim­mäis­tä kertaa olisin saanut silmieni eteen oikealla vah­vuu­del­la varus­te­tut sil­mä­la­sit – tai olisin ensim­mäis­tä kertaa kuullut äänien kirjon kuu­lo­lait­teen avulla.

Antropologinen tutkimustraditio ja tuttuuden eksotiikka

Yksi ant­ro­po­lo­gian tun­nus­piir­tei­tä – näin vakaasti väitän – on, että monella ant­ro­po­lo­gil­la on tie­tee­na­laa kohtaan hyvin erityinen, oma­koh­tai­nen suhde. Joskus vitsailen, että sosio­lo­gin ja ant­ro­po­lo­gin erottaa viime kädessä siitä, että ant­ro­po­lo­git rakas­ta­vat tie­tee­na­laan­sa, sosio­lo­geis­sa vastaavaa tun­ne­la­taus­ta kohtaa harvoin. Tämä tunneside heijastuu ant­ro­po­lo­gian sisällä välillä poik­keuk­sel­li­sen latau­tu­neik­si kiis­toik­si siitä, mikä oikeas­taan onkaan oikeaa ant­ro­po­lo­gi­aa.


Tällai­sis­sa kiis­tois­sa painaa myös ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen traditio. Tieteenala on yleensä tutkinut ilmi­sel­vää ekso­tiik­kaa: maan­tie­teel­li­ses­ti kaukaisia kult­tuu­re­ja, ulkoi­ses­ti toisen näköisiä ihmisiä ja heidän tapojaan. YK:n ihmi­soi­keus­val­von­taan suun­tau­tu­va oikeus­ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus on mää­ri­tel­mäl­li­ses­ti toi­sen­lais­ta, sillä sen tut­ki­mus­kent­tä on maan­tie­teel­li­ses­ti lähellä. Joskus tut­ki­muk­sen kohteet löytyvät tut­ki­joi­den kol­le­gois­ta, yliopisto-opet­ta­jis­ta ja ystävistä.

Kuva: Hunter’s Race/​Unsplash (CC0)

Ilmiselvää ekso­tiik­kaa saa YK:n asian­tun­ti­jae­li­mis­tä etsiä mik­ros­koo­pil­la, ja sil­loin­kin turhaan. Spontaanisti kaikki ses­sioi­hin liittyvä on tuttua ja arki­päi­väis­tä. Valkoisia A4-pape­riark­ke­ja, työ­asui­hin pukeu­tu­nei­ta ammat­ti­lai­sia, YK-jargonia puhuvia val­tioi­den edustajia, kan­sa­lais­jär­jes­tö­de­le­gaat­te­ja ja muita havain­noit­si­joi­ta.


Ja kuitenkin konteksti näyt­täy­tyy ant­ro­po­lo­gil­le yhtä eksoot­ti­se­na ja outona kuin kaukaisen saaren ini­ti­aa­tio­riit­ti. Osallistujilla on omat ritu­aa­lin­sa ja esiin­ty­mis­ta­pan­sa. Heitä luon­neh­ti­vat kes­ki­näi­set hie­rar­kiat ja vankka hiljainen tieto kunkin tilanteen oikeasta toi­min­ta­ta­vas­ta. Heillä on omat puhe­ta­pan­sa, joilla viestiä kuu­lu­mis­ta ja korostaa ulko­puo­li­suut­ta. Heillä on omat visionsa siitä, millainen on hyvä maailma ja min­kä­lai­sin toimin sen toteu­tu­mis­ta edis­te­tään.

Kentälle ja takaisin

Antropologi havainnoi tätä kaikkea tutuilla tut­ki­mus­me­ne­tel­mil­lään. Hän osal­lis­tuu toi­min­taan ja samalla havannoi sitä, hän tekee haas­tat­te­lu­ja, hän lukee asia­kir­jo­ja. Hän linkittää havain­noi­man­sa ant­ro­po­lo­gi­seen tut­ki­mus­kes­kus­te­luun ja tuo kes­kus­te­luun jul­kai­suil­laan oman panok­sen­sa.


Omalla koh­dal­la­ni osa jul­kai­suis­ta­ni käsit­te­lee suoraan oikeutta ja lakia – osassa nämä ovat läsnä vain viit­teel­li­ses­ti. Tässä tut­ki­muk­se­ni heijastaa tut­ki­muk­sen kohteena olevaa todel­li­suut­ta. Kuten edellä toin esiin, ihmi­soi­keuk­sien ja lain välinen suhde määrittyy jat­ku­vas­ti uudelleen myös tosie­lä­mäs­sä.


Tämän kaiken vuoksi en osaa edel­leen­kään sanoa, kuinka sovellan ant­ro­po­lo­gi­aa kan­sain­vä­li­sen oikeuden tut­ki­muk­seen. Antropologia on osa minua itseäni – luon­tai­nen tapani havain­noi­da maailmaa ja jäsentää tut­ki­muk­se­ni kohdetta. Vaikka välillä toivon – totuuden nimissä useinkin – en pysty sam­mut­ta­maan ant­ro­po­lo­gia itsestäni edes nor­maa­lis­sa arjessa, oli kyse sitten las­te­ne­lo­ku­vis­ta, nais­ten­leh­dis­tä tai auto­mai­nok­sis­ta. Tämä on kiistatta ajoin uuvuttava tapa kohdata maailmaa.

Kuva: Sonja Punz/​Unsplash (CC0)

Mieleeni nousee väläys Intiasta, jossa vuonna 2000 vietin kolme kuukautta kan­sa­lais­jär­jes­tön har­joit­te­li­ja­na. Yksi jakson parhaista puolista oli mah­dol­li­suus oppia lait­ta­maan intia­lais­ta ruokaa pai­kal­lis­ten johdolla. Opin tuolloin, ettei oikeaa intia­lais­ta ruokaa maus­te­ta­kaan val­mis­maus­teel­la nimeltä curry. Sen sijaan ruoan maus­te­poh­ja val­mis­te­taan joka kerta erikseen, useaa eri maustetta yhdis­tel­len ja niitä huolella öljyssä kyp­sen­täen.


Loppu­tu­lok­se­na val­mis­tu­nut ruoka oli aro­meil­taan vivah­tei­kas­ta, moni­ta­hois­ta ja joka kerta hivenen erilaista – aivan kuten ant­ro­po­lo­gi­nen kokemus maa­il­mas­ta. Mutta samalla maus­te­poh­jan val­mis­ta­mi­nen oli aikaa vievää ja asteen vai­val­lois­ta. Se sai minut välillä toivomaa, että voisin vain marssia super­mar­ket­tiin ja noukkia kyl­mä­al­taas­ta paketin val­mis­ma­ri­noi­tua kanaa!


Mutta aivan kuten tuolloin Intiassa, “tässä seison enkä muuta voi” – erästä kuuluisaa sanontaa lainaten. Minkä seu­rauk­se­na jäljelle ei oikeas­taan jää muuta järkevää vaih­toeh­toa kuin nauttia niistä luke­mat­to­mis­ta kiin­nos­ta­vis­ta näkö­kul­mis­ta, joita kan­sain­vä­li­sen oikeuden ja ihmi­soi­keuk­sien ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus minulle tarjoaa.


Miia Halme-Tuomisaaren tuore artikkeli “Methodologically Blonde at the UN in a tactical quest for inclusion” jul­kais­taan Social Anthropology/​Anthropology Sociale -jour­naa­lin mar­ras­kuun numerossa. Lisää hänen teks­te­jään löytyy alla olevasta luke­mis­tos­ta.

  1. Miia Halme-Tuomisaari 2018: Methodologically Blonde at the UN in a tactical quest for inclusion, Social Anthropology/​Anthropology Sociale.
  2. Miia Halme-Tuomisaari 2017: Embodied Universalism at the UN Human Rights Committee: Meeting the World at the Palais Wilson. Teoksessa In Palaces of Hope: Anthropology of the United Nations. (Toim. Ron Niezen ja Maria Sapignoli): 127 – 151. Cambridge University Press.
  3. Pamela Slotte ja Miia Halme-Tuomisaari (toim.) 2015: Revisiting the Origins of Human Rights. Cambridge University Press.

Kirjoittaja

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Talouselämä julkaisi hiljan jutun kaduilla myytävästä Iso Numero -lehdestä. Artikkelin mukaan puolisen tusinaa lehtimyyjää on syyllistynyt yritykseen huijata noin 10€ edestä vaihtorahoja. Artikkelissa myyjien näkökulmaa ei tuoda esille, ja näin heidät esineellistetään lukijan, työnantajan ja huijauksen kohteen pelinappuloiksi. Aidon dialogin sijaan vilppiin syyllistyneiden myyjien toiminta koetaan lehden “imago-ongelmana”. Näin artikkeli vahvistaa negatiivisia stereotypioita paljon ennakkoluuloja kohtaavasta väestönosasta.

Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi tunnetaan turismin tutkijana, Aurinkomatkojen entisenä toimitusjohtajana ja kestävän matkailun asiantuntijana. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, miksi matkailu on niin koukuttavaa, miten tutkimuksesta tulee bisnestä ja kuinka matkailu muuttuu luonnonsuojeluksi.