Frida Kahlo tuskin aavisti, että hänen omakuvistaan tulisi maailmanlaajuinen brändi yli 60 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Taiteen tuotteistamisen myötä teosten poliittinen viesti heikkenee. Fridan henkilöbrändäys kertoo kyvyttömyydestämme katsoa ja ymmärtää taidetta tänä päivänä.
Frida Kahlo (1907–1954) oli meksikolainen taidemaalari, kapinallinen kommunisti, oman aikansa feministi ja vapaustaistelija; polioon sairastunut ja onnettomuudessa loukkaantunut rampa, androgyyni ja intohimoinen rakastaja, jolla oli romanttisia suhteita sekä miesten että naisten kanssa.
Tästä epätodennäköisestä, elinaikanaan vaatimatonta kuuluisuutta niittäneestä taiteilijasta on 2000-luvulla muodostunut muotimaailman tyyli-ikoni ja globaalin henkilöbrändäyksen ruumiillistuma. Kahlon aineellistaminen barbinukeiksi ja kännykän kuoriksi on saattanut hänen ilmeikkäät omakuvansa ja yhteen kasvaneet kulmakarvansa kaiken kansan tietoisuuteen. Samalla Fridan taideteosten merkityksellisin sanoma on vaarassa unohtua.
Frida-mania
Kesäkuussa Lontoon maineikas V&A-museo avasi näyttelyn “Frida Kahlo: Making Herself Up”, jossa yli 200 Kahlon henkilökohtaista tavaraa ovat ensimmäistä kertaa näytillä Meksikon ulkopuolella. Fridaa samannimisessä elokuvassa näytelleen Salma Hayekin avaama näyttely oli harvinaista herkkua Frida-faneille, joista monet saapuivat museoon Hayekin esimerkkiä seuraten Kahloksi pukeutuneena. Asuun kuuluu värikkään vaatetuksen lisäksi tietysti kukkaseppeleet ja voimakkaan värinen huulipuna. Rohkeimmat maalaavat myös kulmakarvansa yhteen.
Frida Kahlo on ymmärrettävästi vetovoimainen roolimalli monelle. Hänen riipaiseva elämäntarinansa ja poikkeuksellisen kivulias, sairauksien vaikeuttama elämänsä eivät koskaan sammuttaneet pohjatonta intohimoa taiteeseen – ja ennen kaikkea elämään.
Termi Frida-mania syntyi sen jälkeen, kun Madonna hullaantui Kahlosta ja alkoi kerätä tämän taidetta 80-luvun lopussa. Laulajan lisäksi myös feministit Euroopassa ja Amerikassa nostivat Fridan itsenäisen ja vallankumouksellisen naiseuden esikuvaksi. Lista Kahlon ihailijoista on vaikuttava. 2000-luvulla esimerkiksi Beyonce ja Rihanna ovat esiintyneet julkisuudessa Fridaksi pukeutuneena. Suomessa Fridan taidetta ihailevan valokuvaaja Meeri Koutaniemen tyyliä on kuvattu kahlomaiseksi. Tänä vuonna jopa amerikkalainen jättibrändi Mattel loihti Frida Kahlosta Barbie-nuken.
Kaikki eivät suinkaan ole iloinneet Frida-manian mukana markkinoille tulleista oheistuotteista. Kahlon sukulaiset eivät päästäneet Frida-Barbie -nukkea Meksikon markkinoille ollenkaan. Syynä oli heidän mukaansa taiteilijan esittäminen virheellisellä tavalla. Meksikossa ollaan oltu ärsyyntyneitä myös Fridaan kohdistuneesta kulttuurisesta omimisesta. Länsimainen media on brändännyt Kahlosta mieleisensä mysteerisen ikonin – sovinnaisen, mutta silti eksoottisen kapinallisen.
Kuva: Frida on the bench, 1939, photograph by Nickolas Muray © Nickolas Muray Photo Archives
Pyhiinvaellus vai häpäisy?
Kahlon kuoltua 1954 hänen aviomiehensä, Meksikon merkittävin muraalimaalari Diego Rivera (1886-1957) lukitsi vaimonsa esineistön suljettujen ovien taakse. Vuonna 2004 Fridan henkilökohtaisimmat tavarat päiväkirjoista valokuviin, Revlonin huulipunaan ja rautakorsetteihin näkivät ensimmäistä kertaa päivänvalon, kun ne kaivettiin esille Fridan lapsuudenkodissa, Meksiko Cityssä sijaitsevassa Sinisessä Talossa. V&A-museo kertoo, että Fridasta kertovassa näyttelyssä on haettu Sinisen talon kaltaista tunnelmaa.
Siinä ollaan epäonnistuttu.
Iloisen meksikolaisen taustahälyn sijasta näyttelyn äänimaailmaksi on valikoitu synkähkö luostarimusiikki. Minusta tuntuu, kuin olisin pyhiinvaelluksella. Saint Frida onkin yksi useista nimistä, joita taiteilijasta käytetään.
Tuijottaessani paalupaikalla komeilevaa Kahlon tekojalkaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tunkeutunut ihailemani taiteilijan yksityiseen tilaan. Fridan jalka amputoitiin hänen viimeisinä elinvuosinaan. Hän häpesi puujalkaansa niin paljon, että peitti sen aina pukeutumalla valtavan suureen Tehuana-helmaan. Ehkä Diego piilotti rakastamansa naisen esineistön syystä. Ehkä hän arveli, ettei Frida riemuitsisi tekojalkansa nostamisesta parrasvaloihin.
”Tuijottaessani paalupaikalla komeilevaa Kahlon tekojalkaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tunkeutunut ihailemani taiteilijan yksityiseen tilaan.”
Lontoolaisen näyttelyn pääosassa ovat Fridan kauniisiin Tehuana-mekkoihin ja perinteisiin huipileihin puetut mannekiinit, hänen kuuluisat asteekkikorunsa, kipsikorsetit, tekojalka ja se Revlonin huulipuna, josta Helsingin Sanomatkin kirjoitti. Taiteilijan teokset ovat kahden käden sormilla laskettavissa. Näyttelyssä mietin, miksi Kahlon työ ei riitä meille? Saavatko Fridan visionääriset omakuvat todella toisen ulottuvuuden, kun tarkastelemme hänelle suurta kipua ja kärsimystä tuottaneita kipsikorsetteja lasivitriinin läpi?
Länsimaalainen katse
Kuva: Prosthetic leg with leather boot. Appliquéd silk with embroidered Chinese motifs. Photograph Javier Hinojosa. Museo Frida Kahlo. © Diego Riviera and Frida Kahlo Archives, Banco de México, Fiduciary of the Trust of the Diego Riviera and Frida Kahlo Museums.
Media- ja elokuvatutkija Laura Mulveyn kuuluisa teoria “male gaze” on Frida-maniaa tarkastellessa hyödyllinen raami. Mulveyn mukaan Hollywoodin elokuvateollisuus on rakentunut palvelemaan heteromiehen katsetta. Nainen on mieheen katseen alla passiivinen ja pyrkii palvelemaan miestä katseen kautta, tuottaen hänelle tyydytystä. Mulveyn teoriaa on myöhemmin sovellettu esimerkiksi analysoimaan valkoisen katsojan suhdetta rodullistettuun objektiin.
Mulvey kutsuu Kahlon omakuvia naamioitumiseksi. Frida esiintyy taiteessaan sellaisena kuin hän haluaa itsensä esittää, välillä ylikorostetusti ja välillä piilottaen osan itsestään. Taiteilija ei esimerkiksi koskaan maalannut realistista omakuvaa vammautuneesta kehostaan. Länsimainen taiteen tulkinta Kahlon teoksista onkin aina ollut “surrealistinen”. Taiteilija itse kutsui itseään realistiseksi: “Minä maalaan oman todellisuuteni”.
Frida-näyttely riisuu Kahlon alastomaksi. Kaikki se, mitä Frida ei halunnut tuoda esille omassa taiteessaan, on nyt loistokkaasti näytillä. Joukko keski-ikäisiä naisia ja miehiä huokailevat ääneen tirkistellessään Fridan kipsikorsettia, johon hän on maalannut keskenmenossa menetetyn sikiönsä kuvan. Näyttely on kertomus uskomattomasta rohkeudesta, kivusta ja selviytymisestä. Sitä kaikkea Frida edustikin, mutta hänen tapansa esittää oma todellisuutensa ei ollut ollenkaan niin irvokas kuin näyttelyn kuraattoreiden tulkinta siitä.
Oman itsensä muusa
Frida Kahlo oli ensimmäisiä naistaiteilijoita, joka symbolien tai objektien sijasta maalasi poliittisia aiheita ja omakuvia. Juuri tämä on Kahlon taiteessa kaikkein kiinnostavinta. Hän teki yksityisestä tilasta poliittisen.
Maantieteen professori Sylvia Chant kertoo naisen paikan olleen Latinalaisessa Amerikassa pitkään kotona, perhepiirissä: yksityisessä tilassa. Mies sitä vastoin on hallinnut julkista ja poliittista tilaa, jossa päätökset tehdään. Tästä johtuen esimerkiksi naisten oikeudet, lisääntymiseen liittyvä terveydenhuolto tai kotiväkivalta eivät ole poliittisia keskustelun aiheita. Ne on mielletty yksityisiksi, salassa pidettäväksi aiheiksi.
Frida Kahlo pyrki taiteessaan purkamaan edellä mainittua kahtiajakoa. Hän toi yksityisen tilan, kivun, keskenmenon ja miehensä uskottomuuden julki. Hänen teoksensa “Few Small Nips” kuvaa todellista tapausta Meksikossa, jossa mies tappoi vaimonsa useilla kymmenillä puukoniskuilla. Oikeudessa mies kertoi “pistäneensä” vaimoaan vain muutaman kerran. Frida otti kotiväkivallan lisäksi kantaa myös naisten kokemaan epätoivoon. Hän maalasi seurapiirikaunottaren Dorothy Halen itsemurhan yksityiskohtaisen raa’asti.
Kahlon työ on poliittisesti erittäin kantaaottavaa. Silti media toistamiseen nostaa esille Fridan muoti-ikonina ja rohkeana naistaiteilijana. Näyttelyssä mietin, miten miestaiteilijoita esitetään. Vieraillessani aikoinaan Pablo Picasson ja Joan Mirón museoissa, ei näytillä ollut heidän käyttämiään deodorantteja tai alushousuja. Pääosassa oli taide. Frida naistaiteilijana halutaan sulloa takaisin siihen yksityiseen tilaan, josta hän koko elämänsä ajan yritti tehdä julkista.
”Vieraillessani aikoinaan Pablo Picasson ja Joan Mirón museoissa, ei näytillä ollut heidän käyttämiään deodorantteja tai alushousuja. Pääosassa oli taide. ”
Frida ja eksoottinen toiseus
Näyttelyn lopuksi vierailija saapuu ostoshelvettiin, jossa Frida-mania on täydessä vauhdissa. Tarjolla on huipileiden, kukkakoristeiden ja asteekki-korujäljitelmien lisäksi Frida-paitoja, silkkihuiveja, avaimenperiä, “siunattuja” amuletteja ja tyynynpäällisiä. Tarjonta on loputon.
Kuva: Suvi Lensu
Frida-kauppa havainnollistaa mainiosti kulttuurikriitikko Edward Saidin käsitteen orientalismi. Konseptilla Said selittää länsimaalaisten kolonialistista taipumusta eksotisoida ja toiseuttaa kaikki niiden ulkopuolella kukoistavat kulttuurit. Kolonialismin alkuajoista lähtien eurooppalaiset ovat varastaneet alusmaiden historiallisia aarteita ja säilöneet niitä lasikabinettien sisään läntisen imperiumin hämmästeltäväksi. Museoiden historia ammentaa siirtomaa-ajan perinnöstä.
Frida Kahlo oli toki moderni kuvataiteilija, joka maalasi teoksiaan nimenomaan näytteille, museoitavaksi. Silti on muistettava, että Frida edustaa niin kutsuttua “kolmatta maailmaa”. Jälkikolonialistisesta näkökulmasta katsottuna on tärkeää pohtia, kenelle Kahlon tavarakokoelmat todellisuudessa kuuluvat, kenellä on niihin oikeus ja kuka saa käyttää niitä tulkintojen tekemiseen.
Brändi nimeltä Frida Kahlo
Frida-näyttely paitsi korostaa taidemaalarin sukupuolta, myös eksotisoi hänen meksikolaisuuttaan. Hänen taiteensa saa lisäarvoa, koska se symbolisoi jännittävällä ja kiehtovalla tavalla tuntemaonta toiseutta. Harvoin olen nähnyt näin paljon rekvisiittaa rakennettavan eurooppalaisen tai pohjoisamerikkalaisen taiteilijan ympärille. Ikään kuin Kahlon käyttämä kosmetiikka, esineistö ja vaatetus tekisivät tämän “salamyhkäisestä ja eksoottisesta” olemuksesta hieman helpommin lähestyttävän.
Lontoolainen näyttely on silti vain osa Frida-maniaa, joka on jo vuosia muovannut Kahlosta henkilöbrändiä. Media on keskittynyt Fridan myrskyiseen yksityiselämään, hänen omintakeiseen tyyliinsä ja lukuisiin intohimoisiin romansseihin. Kunnon 2000-luvun markkinointistrategian mukaisesti Kahlosta on tehty tuote, jonka ansiosta hänen kulmakarvansa tunnistaa lähes jokainen. Tämä taas lisää Frida-oheistuotteiden markkina-arvoa. Taka-alalle jää Kahlon vallankumouksellinen taide, jonka kautta hän ennen kaikkea vastusti kapitalismia, edisti naisten poliittista asemaa ja ylisti alkuperäiskansojen kulttuureja.
Yhdysvaltain vierailullaan Frida Kahlo päivitteli amerikkalaisten pakkomiellettä “tulla joksikin”. Hän kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti:
“The most important thing for everyone in Gringolandia is to have ambition and become ‘somebody,’ and frankly, I don’t have the least ambition to become anybody.”
Mitäköhän Frida suorasukaiseen tyylinsä tuumaisi, jos näkisi mitä hänestä tuli vuonna 2018?
Kuva: Frida Kahlo © 2017 Banco de México, Fiduciary of the Trust of the Diego Rivera and Frida Kahlo Museums, Av. 5 de Mayo, No. 2, Col. Centro, Del. Cuauhtémoc, CP 06000, Mexico City.
Näyttely “Frida Kahlo: Making Herself Up” Lontoon V&A museossa marraskuun 18. päivään saakka.
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: Frida Kahlo with Olmec figurine, 1939, photograph by Nickolas Muray © Nickolas Muray Photo Archives
Lukemista
- AntroBlogi: “Turbaanit lasten leikkeihin ja savikipot museoihin?”
- Chant, Sylvia and Craske, Nikki: Gender in Latin America. Rutgers University Press, New Brunswick, New Jersey. 2013
- Herrera, Hayden: Frida Kahlo. Otava, Helsinki. 1990.
Helsingin Sanomat: “Frida Kahlon suosikkihuulipuna oli nimeltään ”Kaikki on ruusuista” – nyt feministitaiteilijan jalkaproteesi, meikit ja vaatteet ovat näytteillä Lontoossa” - Lindauer, Margaret A: Devouring Frida The Art History and Popular Celebrity of Frida Kahlo. University Press of New England, Hanover. 1999.
- Mulvey, Laura: Visual and other pleasures. Palgrave Macmillan, London. 1989.
- Said, Edward: Orientalism, Pantheon Books, New York. 1978.
- Voima: “Feministitaidetta täysin siemauksin”
Olipas upea näkökulma, joka tarjosi niin tietoa, ymmärrystä kuin tunteita! Kiitoksia kirjoittajalle Suvi Lensulle hienosta, puhuttelevasta tekstistä!
Kiitos palauttestasi Helga. Mukavaa kuulla, että pidit!
Kyllä, hänestä on tehty brändi, joka ei vastaa taiteilijaa itseään. Mutta vallankumouksellisuus? Tuki Stalinia, taisi unohtua.
Hei Jukka ja kiitos kommentistasi. Frida Kahlo oli kyllä sosialisti ja kommunisti, josta on maininta myös artikkelin alussa. Loppuen lopuksi Kahlo kuitenkin tuki Trotskya, jonka kanssa Fridalla oli myös henkilökohtainen suhde. Tässä artikkelissa viittaan termillä ”vallankumouksellinen” Kahlon visiönääriseen tapaan tuoda naisen asema ja kokemus esiin Meksikolaisessa yhteiskunnassa. Kahlo oli monella tapaa aikaansa edellä ja uskalsi tuoda omat mielipiteensä julki varsin patriarkaalisessa ilmapiirissä. Fridan vallankummouksellisuuden voisi lukea myös osaksi Meksikon vallankumousta. Kahlo syntyi jo vuonna 1907, mutta myöhemmin väitti syntyneensä vuonna 1910, sillä tämä oli Meksikon vallankumouksen alkamisvuosi. Kahlo koki itsensä ”vallankumouksen lapseksi”. Kahlo mullisti ja myllersi perinteisiä arvoja ja käsityksiä, joka teki hänen taiteestaan juuri niin kiinnostavaa.