Frida Kahlon brändistä unohtui vallankumouksellisuus

Frida Kahlo tuskin aavisti, että hänen omakuvistaan tulisi maailmanlaajuinen brändi yli 60 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Taiteen tuotteistamisen myötä teosten poliittinen viesti heikkenee. Fridan henkilöbrändäys kertoo kyvyttömyydestämme katsoa ja ymmärtää taidetta tänä päivänä.

Frida Kahlo (1907 – 1954) oli mek­si­ko­lai­nen tai­de­maa­la­ri, kapi­nal­li­nen kom­mu­nis­ti, oman aikansa feministi ja vapaus­tais­te­li­ja; polioon sai­ras­tu­nut ja onnet­to­muu­des­sa louk­kaan­tu­nut rampa, andro­gyy­ni ja into­hi­moi­nen rakastaja, jolla oli romant­ti­sia suhteita sekä miesten että naisten kanssa.

Tästä epä­to­den­nä­köi­ses­tä, elin­ai­ka­naan vaa­ti­ma­ton­ta kuu­lui­suut­ta niit­tä­nees­tä tai­tei­li­jas­ta on 2000-luvulla muo­dos­tu­nut muo­ti­maa­il­man tyyli-ikoni ja globaalin hen­ki­löbrän­däyk­sen ruu­miil­lis­tu­ma. Kahlon aineel­lis­ta­mi­nen bar­bi­nu­keik­si ja kännykän kuoriksi on saattanut hänen ilmeik­käät oma­ku­van­sa ja yhteen kasvaneet kul­ma­kar­van­sa kaiken kansan tie­toi­suu­teen. Samalla Fridan tai­de­teos­ten mer­ki­tyk­sel­li­sin sanoma on vaarassa unohtua.

Frida-mania

Kesäkuussa Lontoon maineikas V&A-museo avasi näyttelyn “Frida Kahlo: Making Herself Up”, jossa yli 200 Kahlon hen­ki­lö­koh­tais­ta tavaraa ovat ensim­mäis­tä kertaa näytillä Meksikon ulko­puo­lel­la. Fridaa saman­ni­mi­ses­sä elo­ku­vas­sa näy­tel­leen Salma Hayekin avaama näyttely oli har­vi­nais­ta herkkua Frida-faneille, joista monet saapuivat museoon Hayekin esi­merk­kiä seuraten Kahloksi pukeu­tu­nee­na. Asuun kuuluu värikkään vaa­te­tuk­sen lisäksi tietysti kuk­ka­sep­pe­leet ja voi­mak­kaan värinen huulipuna. Rohkeimmat maalaavat myös kul­ma­kar­van­sa yhteen.

Frida Kahlo on ymmär­ret­tä­väs­ti veto­voi­mai­nen roo­li­mal­li monelle. Hänen rii­pai­se­va elä­män­ta­ri­nan­sa ja poik­keuk­sel­li­sen kivulias, sai­rauk­sien vai­keut­ta­ma elämänsä eivät koskaan sam­mut­ta­neet poh­ja­ton­ta intohimoa tai­tee­seen — ja ennen kaikkea elämään.

Termi Frida-mania syntyi sen jälkeen, kun Madonna hul­laan­tui Kahlosta ja alkoi kerätä tämän taidetta 80-luvun lopussa. Laulajan lisäksi myös femi­nis­tit Euroopassa ja Amerikassa nostivat Fridan itse­näi­sen ja val­lan­ku­mouk­sel­li­sen naiseuden esi­ku­vak­si. Lista Kahlon ihai­li­jois­ta on vai­kut­ta­va. 2000-luvulla esi­mer­kik­si Beyonce ja Rihanna ovat esiin­ty­neet jul­ki­suu­des­sa Fridaksi pukeu­tu­nee­na. Suomessa Fridan taidetta ihailevan valo­ku­vaa­ja Meeri Koutaniemen tyyliä on kuvattu kah­lo­mai­sek­si. Tänä vuonna jopa ame­rik­ka­lai­nen jät­tibrän­di Mattel loihti Frida Kahlosta Barbie-nuken.

Kaikki eivät suinkaan ole iloinneet Frida-manian mukana mark­ki­noil­le tulleista oheis­tuot­teis­ta. Kahlon suku­lai­set eivät pääs­tä­neet Frida-Barbie -nukkea Meksikon mark­ki­noil­le ollenkaan. Syynä oli heidän mukaansa tai­tei­li­jan esit­tä­mi­nen vir­heel­li­sel­lä tavalla. Meksikossa ollaan oltu ärsyyn­ty­nei­tä myös Fridaan koh­dis­tu­nees­ta kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta. Länsimainen media on brän­dän­nyt Kahlosta mie­lei­sen­sä mys­tee­ri­sen ikonin — sovin­nai­sen, mutta silti eksoot­ti­sen kapi­nal­li­sen.

Kuva: Frida on the bench, 1939, pho­to­graph by Nickolas Muray © Nickolas Muray Photo Archives

Pyhiinvaellus vai häpäisy?

Kahlon kuoltua 1954 hänen avio­mie­hen­sä, Meksikon mer­kit­tä­vin muraa­li­maa­la­ri Diego Rivera (1886−1957) lukitsi vaimonsa esi­neis­tön sul­jet­tu­jen ovien taakse. Vuonna 2004 Fridan hen­ki­lö­koh­tai­sim­mat tavarat päi­vä­kir­jois­ta valo­ku­viin, Revlonin huu­li­pu­naan ja rau­ta­kor­set­tei­hin näkivät ensim­mäis­tä kertaa päi­vän­va­lon, kun ne kai­vet­tiin esille Fridan lap­suu­den­ko­dis­sa, Meksiko Cityssä sijait­se­vas­sa Sinisessä Talossa. V&A-museo kertoo, että Fridasta ker­to­vas­sa näyt­te­lys­sä on haettu Sinisen talon kaltaista tunnelmaa.

Siinä ollaan epä­on­nis­tut­tu.

Iloisen mek­si­ko­lai­sen taus­ta­hä­lyn sijasta näyttelyn ääni­maa­il­mak­si on valikoitu synkähkö luos­ta­ri­musiik­ki. Minusta tuntuu, kuin olisin pyhiin­vael­luk­sel­la. Saint Frida onkin yksi useista nimistä, joita tai­tei­li­jas­ta käytetään.

Tuijottaessani paa­lu­pai­kal­la komei­le­vaa Kahlon teko­jal­kaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tun­keu­tu­nut ihai­le­ma­ni tai­tei­li­jan yksi­tyi­seen tilaan. Fridan jalka ampu­toi­tiin hänen vii­mei­si­nä elin­vuo­si­naan. Hän häpesi puu­jal­kaan­sa niin paljon, että peitti sen aina pukeu­tu­mal­la valtavan suureen Tehuana-helmaan. Ehkä Diego piilotti rakas­ta­man­sa naisen esi­neis­tön syystä. Ehkä hän arveli, ettei Frida rie­muit­si­si teko­jal­kan­sa nos­ta­mi­ses­ta par­ras­va­loi­hin.

Tuijottaessani paalupaikalla komeilevaa Kahlon tekojalkaa minut valtaa häpeän tunne. Olen tunkeutunut ihailemani taiteilijan yksityiseen tilaan.”

Lontoolaisen näyttelyn pääosassa ovat Fridan kau­nii­siin Tehuana-mekkoihin ja perin­tei­siin hui­pi­lei­hin puetut man­ne­kii­nit, hänen kuuluisat asteek­ki­ko­run­sa, kip­si­kor­se­tit, tekojalka ja se Revlonin huulipuna, josta Helsingin Sanomatkin kirjoitti. Taiteilijan teokset ovat kahden käden sormilla las­ket­ta­vis­sa. Näyttelyssä mietin, miksi Kahlon työ ei riitä meille? Saavatko Fridan visio­nää­ri­set omakuvat todella toisen ulot­tu­vuu­den, kun tar­kas­te­lem­me hänelle suurta kipua ja kär­si­mys­tä tuot­ta­nei­ta kip­si­kor­set­te­ja lasi­vit­rii­nin läpi?

Länsimaalainen katse

Kuva: Prosthetic leg with leather boot. Appliquéd silk with embroi­de­red Chinese motifs. Photograph Javier Hinojosa. Museo Frida Kahlo. © Diego Riviera and Frida Kahlo Archives, Banco de México, Fiduciary of the Trust of the Diego Riviera and Frida Kahlo Museums.

Media- ja elo­ku­va­tut­ki­ja Laura Mulveyn kuuluisa teoria “male gaze” on Frida-maniaa tar­kas­tel­les­sa hyö­dyl­li­nen raami. Mulveyn mukaan Hollywoodin elo­ku­va­teol­li­suus on raken­tu­nut pal­ve­le­maan hete­ro­mie­hen katsetta. Nainen on mieheen katseen alla pas­sii­vi­nen ja pyrkii pal­ve­le­maan miestä katseen kautta, tuottaen hänelle tyy­dy­tys­tä. Mulveyn teoriaa on myöhemmin sovel­let­tu esi­mer­kik­si ana­ly­soi­maan valkoisen katsojan suhdetta rodul­lis­tet­tuun objektiin.

Mulvey kutsuu Kahlon omakuvia naa­mioi­tu­mi­sek­si. Frida esiintyy tai­tees­saan sel­lai­se­na kuin hän haluaa itsensä esittää, välillä yli­ko­ros­te­tus­ti ja välillä pii­lot­taen osan itsestään. Taiteilija ei esi­mer­kik­si koskaan maalannut rea­lis­tis­ta omakuvaa vam­mau­tu­nees­ta kehostaan. Länsimainen taiteen tulkinta Kahlon teoksista onkin aina ollut “sur­rea­lis­ti­nen”. Taiteilija itse kutsui itseään rea­lis­ti­sek­si: “Minä maalaan oman todel­li­suu­te­ni”.

Frida-näyttely riisuu Kahlon alas­to­mak­si. Kaikki se, mitä Frida ei halunnut tuoda esille omassa tai­tees­saan, on nyt lois­tok­kaas­ti näytillä. Joukko keski-ikäisiä naisia ja miehiä huo­kai­le­vat ääneen tir­kis­tel­les­sään Fridan kip­si­kor­set­tia, johon hän on maalannut kes­ken­me­nos­sa menetetyn sikiönsä kuvan. Näyttely on kertomus usko­mat­to­mas­ta roh­keu­des­ta, kivusta ja sel­viy­ty­mi­ses­tä. Sitä kaikkea Frida edustikin, mutta hänen tapansa esittää oma todel­li­suu­ten­sa ei ollut ollenkaan niin irvokas kuin näyttelyn kuraat­to­rei­den tulkinta siitä.

Oman itsensä muusa

Frida Kahlo oli ensim­mäi­siä nais­tai­tei­li­joi­ta, joka symbolien tai objektien sijasta maalasi poliit­ti­sia aiheita ja omakuvia. Juuri tämä on Kahlon taiteessa kaikkein kiin­nos­ta­vin­ta. Hän teki yksi­tyi­ses­tä tilasta poliit­ti­sen.

Maantieteen pro­fes­so­ri Sylvia Chant kertoo naisen paikan olleen Latinalaisessa Amerikassa pitkään kotona, per­he­pii­ris­sä: yksi­tyi­ses­sä tilassa. Mies sitä vastoin on hallinnut julkista ja poliit­tis­ta tilaa, jossa päätökset tehdään. Tästä johtuen esi­mer­kik­si naisten oikeudet, lisään­ty­mi­seen liittyvä ter­vey­den­huol­to tai koti­vä­ki­val­ta eivät ole poliit­ti­sia kes­kus­te­lun aiheita. Ne on mielletty yksi­tyi­sik­si, salassa pidet­tä­väk­si aiheiksi.

Frida Kahlo pyrki tai­tees­saan purkamaan edellä mainittua kah­tia­ja­koa. Hän toi yksi­tyi­sen tilan, kivun, kes­ken­me­non ja miehensä uskot­to­muu­den julki. Hänen teoksensa “Few Small Nips” kuvaa todel­lis­ta tapausta Meksikossa, jossa mies tappoi vaimonsa useilla kym­me­nil­lä puu­ko­nis­kuil­la. Oikeudessa mies kertoi “pis­tä­neen­sä” vaimoaan vain muutaman kerran. Frida otti koti­vä­ki­val­lan lisäksi kantaa myös naisten kokemaan epä­toi­voon. Hän maalasi seu­ra­pii­ri­kau­not­ta­ren Dorothy Halen itse­mur­han yksi­tyis­koh­tai­sen raa’asti.

Kahlon työ on poliit­ti­ses­ti erittäin kan­taa­ot­ta­vaa. Silti media tois­ta­mi­seen nostaa esille Fridan muoti-ikonina ja rohkeana naistai­tei­li­ja­na. Näyttelyssä mietin, miten mies­tai­tei­li­joi­ta esitetään. Vieraillessani aikoinaan Pablo Picasson ja Joan Mirón museoissa, ei näytillä ollut heidän käyt­tä­mi­ään deo­do­rant­te­ja tai alus­housu­ja. Pääosassa oli taide. Frida nais­tai­tei­li­ja­na halutaan sulloa takaisin siihen yksi­tyi­seen tilaan, josta hän koko elämänsä ajan yritti tehdä julkista.

Vieraillessani aikoinaan Pablo Picasson ja Joan Mirón museoissa, ei näytillä ollut heidän käyttämiään deodorantteja tai alushousuja. Pääosassa oli taide. ”

Frida ja eksoottinen toiseus

Näyttelyn lopuksi vie­rai­li­ja saapuu ostos­hel­vet­tiin, jossa Frida-mania on täydessä vauhdissa. Tarjolla on hui­pi­lei­den, kuk­ka­ko­ris­tei­den ja asteekki-koru­jäl­ji­tel­mien lisäksi Frida-paitoja, silk­ki­hui­ve­ja, avai­men­pe­riä, “siu­nat­tu­ja” amu­let­te­ja ja tyy­nyn­pääl­li­siä. Tarjonta on loputon.

Kuva: Suvi Lensu

Frida-kauppa havain­nol­lis­taa mainiosti kult­tuu­ri­krii­tik­ko Edward Saidin käsitteen orien­ta­lis­mi. Konseptilla Said selittää län­si­maa­lais­ten kolo­nia­lis­tis­ta tai­pu­mus­ta ekso­ti­soi­da ja toi­seut­taa kaikki niiden ulko­puo­lel­la kukois­ta­vat kult­tuu­rit. Kolonialismin alkua­jois­ta lähtien euroop­pa­lai­set ovat varas­ta­neet alus­mai­den his­to­rial­li­sia aarteita ja säilöneet niitä lasi­ka­bi­net­tien sisään läntisen impe­riu­min häm­mäs­tel­tä­väk­si. Museoiden historia ammentaa siirtomaa-ajan perin­nös­tä.

Frida Kahlo oli toki moderni kuva­tai­tei­li­ja, joka maalasi teoksiaan nime­no­maan näyt­teil­le, museoi­ta­vak­si. Silti on muis­tet­ta­va, että Frida edustaa niin kutsuttua “kolmatta maailmaa”. Jälkikolonialistisesta näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na on tärkeää pohtia, kenelle Kahlon tava­ra­ko­koel­mat todel­li­suu­des­sa kuuluvat, kenellä on niihin oikeus ja kuka saa käyttää niitä tul­kin­to­jen teke­mi­seen.

Brändi nimeltä Frida Kahlo

Frida-näyttely paitsi korostaa tai­de­maa­la­rin suku­puol­ta, myös eksotisoi hänen mek­si­ko­lai­suut­taan. Hänen taiteensa saa lisäarvoa, koska se sym­bo­li­soi jän­nit­tä­väl­lä ja kieh­to­val­la tavalla tun­te­maon­ta toiseutta. Harvoin olen nähnyt näin paljon rekvi­siit­taa raken­net­ta­van euroop­pa­lai­sen tai poh­joi­sa­me­rik­ka­lai­sen tai­tei­li­jan ympärille. Ikään kuin Kahlon käyttämä kos­me­tiik­ka, esineistö ja vaatetus tekisivät tämän “sala­myh­käi­ses­tä ja eksoot­ti­ses­ta” ole­muk­ses­ta hieman helpommin lähes­tyt­tä­vän.

Lontoolainen näyttely on silti vain osa Frida-maniaa, joka on jo vuosia muovannut Kahlosta hen­ki­löbrän­diä. Media on kes­kit­ty­nyt Fridan myrs­kyi­seen yksi­tyi­se­lä­mään, hänen omin­ta­kei­seen tyyliinsä ja lukuisiin into­hi­moi­siin romans­sei­hin. Kunnon 2000-luvun mark­ki­noin­ti­stra­te­gian mukai­ses­ti Kahlosta on tehty tuote, jonka ansiosta hänen kul­ma­kar­van­sa tunnistaa lähes jokainen. Tämä taas lisää Frida-oheis­tuot­tei­den markkina-arvoa. Taka-alalle jää Kahlon val­lan­ku­mouk­sel­li­nen taide, jonka kautta hän ennen kaikkea vastusti kapi­ta­lis­mia, edisti naisten poliit­tis­ta asemaa ja ylisti alku­pe­räis­kan­so­jen kult­tuu­re­ja.

Yhdysvaltain vie­rai­lul­laan Frida Kahlo päi­vit­te­li ame­rik­ka­lais­ten pak­ko­miel­let­tä “tulla joksikin”. Hän kirjoitti päi­vä­kir­jaan­sa seu­raa­vas­ti:

The most important thing for everyone in Gringolandia is to have ambition and become ‘somebody,’ and frankly, I don’t have the least ambition to become anybody.”

Mitäköhän Frida suo­ra­su­kai­seen tyylinsä tuumaisi, jos näkisi mitä hänestä tuli vuonna 2018?

Kuva: Frida Kahlo © 2017 Banco de México, Fiduciary of the Trust of the Diego Rivera and Frida Kahlo Museums, Av. 5 de Mayo, No. 2, Col. Centro, Del. Cuauhtémoc, CP 06000, Mexico City.

Näyttely “Frida Kahlo: Making Herself Up” Lontoon V&A museossa mar­ras­kuun 18. päivään saakka.

  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: Frida Kahlo with Olmec figurine, 1939, pho­to­graph by Nickolas Muray © Nickolas Muray Photo Archives
  1. AntroBlogi: “Turbaanit lasten leik­kei­hin ja savikipot museoihin?
  2. Chant, Sylvia and Craske, Nikki: Gender in Latin America. Rutgers University Press, New Brunswick, New Jersey. 2013
  3. Herrera, Hayden: Frida Kahlo. Otava, Helsinki. 1990.
    Helsingin Sanomat: “Frida Kahlon suo­sik­ki­huu­li­pu­na oli nimeltään ”Kaikki on ruusuista” – nyt femi­nis­ti­tai­tei­li­jan jal­ka­pro­tee­si, meikit ja vaatteet ovat näyt­teil­lä Lontoossa”
  4. Lindauer, Margaret A: Devouring Frida The Art History and Popular Celebrity of Frida Kahlo. University Press of New England, Hanover. 1999.
  5. Mulvey, Laura: Visual and other pleasures. Palgrave Macmillan, London. 1989.
  6. Said, Edward: Orientalism, Pantheon Books, New York. 1978.
  7. Voima: “Feministitaidetta täysin sie­mauk­sin”

Kirjoittaja

Suvi Lensu on tohtorikoulutettava Edinburghin yliopistossa ja tutkijana ANTHUSIA-nimisessä antropologisessa tutkimusprojektissa. Hänen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat erityisesti sukupuolentutkimus Etelä-Amerikassa ja Itä-Afrikassa sekä siihen liittyvä seksuaali- ja identiteettipolitiikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • HelgaSofe 10.11.2018 klo 19:30

    Olipas upea näkökulma, joka tarjosi niin tietoa, ymmär­rys­tä kuin tunteita! Kiitoksia kir­joit­ta­jal­le Suvi Lensulle hienosta, puhut­te­le­vas­ta tekstistä!

    Vastaa
    • Suvi Lensu 11.11.2018 klo 16:07

      Kiitos palaut­tes­ta­si Helga. Mukavaa kuulla, että pidit!

      Vastaa
  • Jukka Koskelainen 12.11.2018 klo 20:55

    Kyllä, hänestä on tehty brändi, joka ei vastaa tai­tei­li­jaa itseään. Mutta val­lan­ku­mouk­sel­li­suus? Tuki Stalinia, taisi unohtua.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Naisen tulee olla neitsyt avioituessaan, ajatellaan monin paikoin ympäri maailmaa. Naisen neitsyys liitetään usein miehen kunniaan, ja siitä luopunut nainen voidaan nähdä arvottomana kunnian lokaajana. Neitsyyden todisteena pidetään immenkalvoa, joka voidaan rakentaa plastiikkakirurgian keinoin.

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys.