Siirry suoraan sisältöön

Kun kuolleista tarttui kalma

Suomalaiseen uskomusperinteeseen kuului ennen kuolleista tarttuvan kalman välttely. Ruumiisiin kohdistuvan inhon ja pelon taustalla voidaan nähdä suojautuminen taudinaiheuttajilta, mutta välttämissäännöt kertovat myös arvoista ja yhteisöllisestä järjestyksestä. Vainajat kun hermostuivat vähäisistäkin rikkeistä.

Suomen maaseudulla kuoltiin vielä 1900-luvun alkupuolella yleensä kotona. Kaikenikäisillä suomalaisilla oli kokemusta siitä, miltä kuollut ruumis näyttää ja miltä se ennen pitkää haisee. Kuolema oli kaikkien asia. Kuolevan äärellä valvottiin vuoroissa, ja jos lähdön hetki koitti keskellä yötä, kaikki talossa hälytettiin jalkeille.

Kuoleman jälkeen oli huolehdittava ruumiista. Se pestiin ja puettiin joko tuvassa tai saunassa. Sitten se makasi ruumislaudalla aitassa tai riihessä odottamassa hautauspäivää. Silloin talossa oli elettävä siivosti ja työt hoidettava ilman kolinaa. Piti myös tarkoin varoa, mitä sanoo ja mihin koskee. Esimerkiksi kuolinvuoteen lakanat tai oljet, ruumislauta, ruumiin pesuun käytetyt räsyt ja saippua olivat olleet kuolleen kanssa tekemisissä. Niissä oli kuolemasta tarttunutta voimaa, joka saattoi vahingoittaa eläviä, ellei oltu varovaisia. Vainajasta ja kaikesta vainajiin liittyvästä saattoi tarttua elävään ihmiseen kalma. Jos vaikkapa ruumiinpesuvettä ei hävitetty asianmukaisesti, joku saattoi käyttää sitä epähuomiossa ja saada kalmatartunnan.

Ihottumaa ja ahdistavia haamuja

Kalman aiheuttamiksi tulkittiin monenlaisia vaivoja. Toiset saivat fyysisiä, toiset psyykkisiä oireita. Lievimmillään fyysiset oireet olivat ihottumaa, turvotusta tai raajojen särkyä. Sellaista saattoi seurata, jos oli kompastunut ruumislautaan ja säikähtänyt, taikka maistanut vadelmia paikasta, jossa oli poltettu kuolinoljet. Yleinen keino tällaisten vaivojen hoidossa oli ruumiinpesuvedellä valeleminen ja loitsiminen. Ideana oli, että ihmiseen tarttunut kalma palasi kuoleman yhteyteen pesuveden välityksellä. Lopuksi vesi piti viedä hautausmaalle. Jotkut olivat sitä mieltä, että ruumiinpesuvettä kannatti aina ottaa hiukan talteen tällaisia tilanteita varten.

Kylvetys ja loitsinta olivat sopiva parannuskeino myös, jos sairastunut oli alkanut nähdä haamuja. Niin saattoi käydä esimerkiksi jos pyyhki kasvojaan ruumiinpesuluutulla. Haamut tulkittiin todellisiksi, mutta vaiva oli psyykkinen. Kalma ikään kuin avasi kanavan henkimaailmaan, joka oli normaalille ihmiselle näkymätön. Tällaisista tapauksista on tallennettu myös sairastuneiden omia kertomuksia. Osa heistä parani, mutta osa näki haamuja ja kuoleman enteitä koko loppuelämänsä.

Kalmatartunnan oireet saattoivat olla myös vakavia, ja pahimmillaan kalman on kerrottu johtaneen kuolemaan. Se saattoi yltyä riuduttavaksi ja kuihduttavaksi taudiksi, jota ei voitu parantaa. Erityisen dramaattisia olivat kertomukset, joissa haamut alkoivat vainota tartunnan saanutta ja saattoivat jopa pahoinpidellä tämän hengiltä. Mutta niin tylyyn kohteluun ei riittänyt ihan satunnainen tartunta.  

Kalmatartunta ei ollut mekaaninen

Kuinka oli lainkaan mahdollista pestä, pukea ja varustaa arkkuun ruumis, jos siitä saattoi tarttua kalma? Idea oli siinä, ettei tartunta ollut mekaaninen tai automaattinen. Tartunta oli vaarana silloin, kun ruumiin käsittelyssä tapahtui virheitä tai loukkauksia, tai jos tartuntaa ajatteli ja pelkäsi. Kertomukset kalmatartunnoista sisältävät yleensä jonkin virheen tai kömmähdyksen. Ruumiinpesijältä vaadittiin tyyneyttä, mielenlujuutta ja kunnioittavaa asennetta.

Kokenutkaan ruumiinpesijä ei ollut täysin turvassa tartunnoilta, koska kaikenlaista odottamatonta saattoi sattua. Näin tapahtui kerran, kun pesijä oli suoristanut hukkuneen ruumista. Hän ei huomannut, että vainajan hiukset olivat juuttuneet ruumislautaan. Kun ne pääsivät äkkiä irti, ruumis yllättäen retkahti ja pesijä säikähti sitä. Silloin kalma tarttui häneen ja hän sai ankaria lihaskipuja. Hänet kuitenkin onnistuttiin parantamaan.

Suomalaisessa kansanlääkinnässä säikähtäminen oli keskeinen osa tartunnan mekanismia. Säikähdys hajotti hetkeksi yksilön henkisen ryhdin ja suojauksen, joka yleensä esti vieraita voimia pääsemästä häneen. Tämä henkinen vastustuskyky haurastui myös jos erehtyi pohtimaan vainajan äärellä, josko tästä nyt tarttuu. Silloin tarttui kyllä.

Kuva: Ian Espinosa/Unsplash (CCo)

Tartuntaan ei tarvittu välttämättä kosketusta. Myös vainajan moittiminen tai loukkaaminen aiheuttivat tartunnan. Kalmaa ei siis ajateltu bakteerien kaltaiseksi konkreettiseksi taudinaiheuttajaksi. Kansanuskon käsityksiin tartunnasta ylipäätään sisältyi ajatus tartunnan lähteen tai lähettäjän aikomuksesta. Niinpä myös kalmatartunnalla oli moraalinen luonne, ja se edusti vainajien voimaa ja aikomuksia. Vainajien tiedettiin olevan hyvin tarkkoja kunnioituksesta sekä kaikesta, mikä kuului niille. Kalmatartunta oli muistutus tai rangaistus. Se saattoi seurata huonosta käytöksestä vainajia kohtaan esimerkiksi hautausmaalla tai muusta varomattomuudesta elävien ja kuolleiden välisellä kriittisellä rajapinnalla. Kalmasta ja vainajista kertovien tarinoiden viesti oli selvä: kuolleisiin ja kaikkeen niille kuuluvaan on pidettävä kunnioittava etäisyys.

Ruumiiden osia taikavälineinä

Tartunta oli sitä kohtalokkaampi, mitä karkeammin kuolemaa tai vainajia oli loukattu. Kuolleiden voima oli silloin äkäisempää ja vahvempaa, ja läpäisi tavallisen ihmisen suojauksen säikäyttämättäkin. Taikatarkoituksessa ja ilman vainajien lupaa otetut hautausmaan mullat tai irrotetut ruumiinosat olivat paha ase. Niitä voitiin piilottaa vihamiehen taloon tai vaatteisiin. Etenkin jos taikoja niitä ottaessaan vieläpä kirosi, ne olivat sekä tuhoisia että vaikeita hallita. Niillä aiheutettua tartuntaa oli jo mahdoton parantaa.

Kalma ja sitä edustavat olennot saattoivat myös käydä taikojan itsensä kimppuun. Hautamulta ja ruumiiden osat tunnettiin kaikkein vaarallisimpina taikakaluina, joihin tavallisten ihmisten ei pitänyt kajota lainkaan. Mutta riitatapaukset, kolmiodraamat ja kateus houkuttivat joskus yrittämään. Tarinoissa kalmatartunnan karuimmat seuraukset koituivat yleensä taitamattomille taikojille, jotka eivät saaneet nostamiaan voimia pysymään kurissa. Olennot saattoivat esimerkiksi heitellä tai puristaa yrittelijän hengiltä. Tällaisilla tarinoilla oli moraalinen terä, ja ne varoittivat tekemästä taikoja ja häiritsemästä vainajia.

Tietäjillä oli kuitenkin tietoa ja mahtia kalman hallitsemiseen. Kalman vaikutusta oli mahdollista suunnata ja hallita, jos neuvotteli ja antoi vainajille maksun. Asiansa osaava tietäjä saattoi esimerkiksi vuolla haudalle pieniä hopealastuja maksuksi mullasta tai sopia vainajien kanssa lainan määräaikaisuudesta. Tärkeintä oli kuitenkin henkilökohtainen mahti. Tietäjän oli itse oltava käyttämiään voimia väkevämpi.

Kalma ei ollut yhtä vaarallista, jos se liittyi vainajiin vain välillisesti. Silloin sen ottamisessa ei yleensä myöskään ollut loukattu vainajia. Kotilääkinnässä uskallettiin käyttää laimeampia aineksia kuten ruumislaudasta irrotettuja tikkuja tai hiekkaa hautausmaalle vievän tien varrelta.

Hautausmaan mullan ja ruumiin osien käytöstä taikuudessa on historiallisia tietoja. Vahingoittavaa taikuutta koskevat kertomukset ovat olleet myös huhuja ja selityksiä omille vahingoille. Kummittelua, ihmisten ja eläinten sairastelua, hulluksi tulemista, kuolemantapauksia ja monenlaisia onnettomuuksia on selitetty pahantahtoisen ihmisen asettamalla kalmapussilla tai kuolleiden luilla. Tarinat ovat kertoneet myös taikapussin löytymisestä ja poistamisesta.

Kuva: Paul Brennan/Pixabay (CCo)

Inho pelastaa mikrobeilta ja järjestää yhteisöä

Luonnontieteelliseen maailmankuvaan kasvatettu suomalainen näkee kalmaan liittyvissä uskomuksissa järkeenkäyvän ytimen: kontaktin välttely kuolleeseen on ollut pohjimmiltaan taudinaiheuttajien välttelyä. Ihmisillä on yleisesti taipumus karttaa vaikkapa ulosteita ja kuolleiden ruumiita. Ihmislajin evoluution näkökulmasta inhon voi katsoa suojanneen mikrobeilta ja taudeilta. Se on ollut etu ja periytynyt eteenpäin. Tällainen mikrobeihin ja evoluutioon perustuva selitys on omalle ajallemme tyypillinen, ja yhä enemmän myös maallikoiden viljelemä. Se heijastaa yhteiskunnassamme vallitsevia käsityksiä siitä, mikä on olennaista. Kulttuurin tutkijalle ruumiita kohtaan koettu inho tai varsinkaan kalma eivät selity tyydyttävästi pelkillä mikrobeilla.

Tärkeät kulttuuriset ilmiöt eivät yleensä perustu vain yhteen syyhyn. Ne ovat monisyisiä. Inhon tapauksessa myös uskomussisällöt ja yhteisölliset seikat ovat tärkeitä. Ne eivät ole pelkkää biologisen faktan ympärille kietoutunutta taikauskoista huttua. Inho on tärkeää ihmisen kehitykselle, sillä se on tehokas sosiaalisten kategorioiden merkitsijä. Sosiaalinen järjestyminen puolestaan on olennainen ihmisyyden rakennuskivi.

Psykologit pitävät inhoa kulttuurisesti opittuna reaktiona, jonka lapset omaksuvat vasta sosiaalisen kehityksensä myötä. Inho on jyrkkää torjuntaa sellaista kohtaan, johon ei haluta samastua eikä yhdistyä – ei syömällä eikä muullakaan tavalla. Vahva inhoreaktio on kuitenkin tarpeen vain silloin, kun kohde saattaisi herättää myös kiinnostusta. Inho kohdistuu erityisen vahvasti proteiinipitoisiin aineksiin, jotka voisivat olla ravitsevia. Myös ihmisliha ja monet eritteet ovat sellaisia.

Tällaisten mahdollisten tautipesäkkeiden lisäksi torjunta kohdistuu kulttuurin tasolla asioihin, joista haluamme erottautua. Erilaisissa kulttuureissa pidetään hiukan eri tavoin etäisyyttä ihmisyyden eläimellisenä pidettyihin, hallitsemattomiin puoliin tai kartellaan yhteyksiä torjuttuihin ihmisryhmiin. Yhteys niihin voisi merkitä tartunnan kaltaista vahinkoa yksilön identiteetille ja maineelle.

Kuollut ruumis on kammottava monella tavalla. Se herättää levottomuutta, ja antaa meille ristiriitaisia viestejä. Näemme siinä toisaalta lajikumppanin ja samastumisen kohteen. Toisaalta näemme siinä kuoleman ja hallitsemattoman biologisen hajoamisen, jota emme halua kuvitella omalle kohdallemme. Ajatus kalmasta tuntuu intuitiivisesti oikealta. Se kuvittaa ruumiin herättämiä vastenmielisyyden tunteita. Tämä tai ruumiin kuvitteleminen syömiskelvottomaksi lihaksi ei kuitenkaan täysin selitä ankaraa kalman pelkoa eikä sitä, miksi se ei ole ajankohtainen enää meidän yhteiskunnassamme. Suuri osa ruumiiden herättämästä pelosta perustuu kaikesta huolimatta kulttuurisiin tekijöihin.

Kulttuuritaustan vaikutus uskomuksiin

Kuva: JR Korpa/ Unsplash (CC0)

Keskeinen syy kalman pelkoon suomalaisessa kansanuskossa oli elävien ja kuolleiden välinen läheinen mutta jännitteinen suhde. Kuolleet olivat elävien yhteisölle rinnakkainen, kilpaileva ja vihamielinen, vieläpä elävien joukosta kavalasti uusia jäseniä rekrytoiva sosiaalinen ryhmä.

Suuri osa väestöstä pelkäsi kuolleita aamusta iltaan – etenkin pimeän tullen – riippumatta siitä, oliko siihen erityistä syytä. Kuolemantapaukset vielä vahvistivat pelkoa hetkellisesti. Kotona hautausta odottava ruumis aktivoi iltapuhteilla kerrottujen kauhutarinoiden mielikuvat. Ruumis edusti tuota kammottua kuolleiden yhteisöä, vaikka vainajalle vielä jätettiin hyvästejä rakkaana omaisena. Tiukat säännöt ja tartunnan uhka luonnostelivat suoraviivaisen toimintaohjeen kuolevasta ja kuolleesta huolehtimiselle. Inhon ja pelon suuri rooli motivoi päästämään vainajasta irti.Suhde elävien ja kuolleiden välillä oli kuuma peruna vuosisatojen ajan. Suomessa vaikutti edelleen vainajakultin perintö, jonka mukaan kuolleilla oli vaikutusvaltaa. Keskiajalla katolinen kirkko vaali vielä vastavuoroista huolenpitoa elävien ja kuolleiden kesken. 1600-luvulta lähtien puhdasoppinen luterilaisuus painotti vuorovaikutuksen päättymistä kuolemassa. Kontaktit rajan yli saivat demonista sävyä ja kuolleiden vaarallisuus korostui. Runsas kalmaa ja kummittelua koskeva perinne kertoo siitä, että asiaan liittyi ristiriitaisia näkemyksiä, kokemuksia ja tunteita. Se heijastaa myös aiheen ajankohtaisuutta maaseudulla, kun ruumiiden kanssa jouduttiin konkreettisesti tekemisiin.

Kalmauskomusten katoamiseen vaikuttivat ennen kaikkea olosuhteiden muutos ja kuoleman käsittelyn ammattimaistuminen. Joka kodissa ei enää tarvinnut kokea vainajasta huolehtimisen synnyttämää stressiä. Toinen tekijä oli paikallisten hautausmaiden siisteyden paraneminen. Etenkin syrjäseuduilla oli todellakin hautausmaita, joissa ruumiiden osia ajelehti taivasalla. Aikalaistiedon mukaan tällaisen hautausmaan korvaaminen uudella muutti melko nopeasti paikallisia hautausmaatarinoita lievemmiksi.

Kalmaan liittyviä uskomuksia ei ensisijaisesti nujertanut parempi tieteellinen tieto taudinaiheuttajista. Kalmassa kyse ei ollut tiedosta tai sen puutteesta vaan kokemuksista, tunteista ja arvoista.

Kuva: K.E.Hellman

Toimitus

Lukemista

  1. Kaarina Koski & Pasi Enges 2010: ”Mi en ossaas sanoa mitem mie näin.” Erikoisten aistihavaintojen tulkinta uskomusperinteen pohjalta. – Elore 17 (1). http://www.elore.fi/arkisto/1_10/art_koski_enges_1_10.pdf
  2. Kaarina Koski 2011: Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Kaarina Koski

Kaarina Koski on helsinkiläinen folkloristiikan ja kansanuskontutkimuksen dosentti. Hän on tarkastellut tutkimuksissaan uskomusperinteen, kerronnan ja kuolemakulttuurin kysymyksiä sekä internet-ilmiöitä.Katso kirjoittajan artikkelit

1 kommentti artikkeliin “Kun kuolleista tarttui kalma”

  1. Suomen romaneilla tämä kalman tarttumisen pelko on edelleen, kalma voi tarttua myös mm. petivaatteista eli “vällyistä”, jos vainaja on löydetty kuolleena sängystään.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *