Kun kuolleista tarttui kalma

Suomalaiseen uskomusperinteeseen kuului ennen kuolleista tarttuvan kalman välttely. Ruumiisiin kohdistuvan inhon ja pelon taustalla voidaan nähdä suojautuminen taudinaiheuttajilta, mutta välttämissäännöt kertovat myös arvoista ja yhteisöllisestä järjestyksestä. Vainajat kun hermostuivat vähäisistäkin rikkeistä.

Suomen maa­seu­dul­la kuoltiin vielä 1900-luvun alku­puo­lel­la yleensä kotona. Kaikenikäisillä suo­ma­lai­sil­la oli kokemusta siitä, miltä kuollut ruumis näyttää ja miltä se ennen pitkää haisee. Kuolema oli kaikkien asia. Kuolevan äärellä val­vot­tiin vuoroissa, ja jos lähdön hetki koitti keskellä yötä, kaikki talossa häly­tet­tiin jalkeille.

Kuoleman jälkeen oli huo­leh­dit­ta­va ruumiista. Se pestiin ja puettiin joko tuvassa tai saunassa. Sitten se makasi ruu­mis­lau­dal­la aitassa tai riihessä odot­ta­mas­sa hau­taus­päi­vää. Silloin talossa oli elettävä siivosti ja työt hoi­det­ta­va ilman kolinaa. Piti myös tarkoin varoa, mitä sanoo ja mihin koskee. Esimerkiksi kuo­lin­vuo­teen lakanat tai oljet, ruu­mis­lau­ta, ruumiin pesuun käytetyt räsyt ja saippua olivat olleet kuolleen kanssa teke­mi­sis­sä. Niissä oli kuo­le­mas­ta tart­tu­nut­ta voimaa, joka saattoi vahin­goit­taa eläviä, ellei oltu varo­vai­sia. Vainajasta ja kaikesta vainajiin liit­ty­väs­tä saattoi tarttua elävään ihmiseen kalma. Jos vaikkapa ruu­miin­pe­su­vet­tä ei hävitetty asian­mu­kai­ses­ti, joku saattoi käyttää sitä epä­huo­mios­sa ja saada kal­ma­tar­tun­nan.

Ihottumaa ja ahdistavia haamuja

Kalman aiheut­ta­mik­si tul­kit­tiin monen­lai­sia vaivoja. Toiset saivat fyysisiä, toiset psyyk­ki­siä oireita. Lievimmillään fyysiset oireet olivat ihottumaa, tur­vo­tus­ta tai raajojen särkyä. Sellaista saattoi seurata, jos oli kom­pas­tu­nut ruu­mis­lau­taan ja säi­käh­tä­nyt, taikka maistanut vadelmia paikasta, jossa oli poltettu kuo­li­nol­jet. Yleinen keino täl­lais­ten vaivojen hoidossa oli ruu­miin­pe­su­ve­del­lä vale­le­mi­nen ja loit­si­mi­nen. Ideana oli, että ihmiseen tarttunut kalma palasi kuoleman yhteyteen pesuveden väli­tyk­sel­lä. Lopuksi vesi piti viedä hau­taus­maal­le. Jotkut olivat sitä mieltä, että ruu­miin­pe­su­vet­tä kannatti aina ottaa hiukan talteen tällaisia tilan­tei­ta varten.

Kylvetys ja loitsinta olivat sopiva paran­nus­kei­no myös, jos sai­ras­tu­nut oli alkanut nähdä haamuja. Niin saattoi käydä esi­mer­kik­si jos pyyhki kasvojaan ruu­miin­pe­su­luu­tul­la. Haamut tul­kit­tiin todel­li­sik­si, mutta vaiva oli psyyk­ki­nen. Kalma ikään kuin avasi kanavan hen­ki­maa­il­maan, joka oli nor­maa­lil­le ihmiselle näkymätön. Tällaisista tapauk­sis­ta on tal­len­net­tu myös sai­ras­tu­nei­den omia ker­to­muk­sia. Osa heistä parani, mutta osa näki haamuja ja kuoleman enteitä koko lop­pue­lä­män­sä.

Kalmatartunnan oireet saat­toi­vat olla myös vakavia, ja pahim­mil­laan kalman on kerrottu johtaneen kuolemaan. Se saattoi yltyä riu­dut­ta­vak­si ja kuih­dut­ta­vak­si taudiksi, jota ei voitu parantaa. Erityisen dra­maat­ti­sia olivat ker­to­muk­set, joissa haamut alkoivat vainota tartunnan saanutta ja saat­toi­vat jopa pahoin­pi­del­lä tämän hengiltä. Mutta niin tylyyn kohteluun ei riittänyt ihan satun­nai­nen tartunta. 

Kalmatartunta ei ollut mekaaninen

Kuinka oli lainkaan mah­dol­lis­ta pestä, pukea ja varustaa arkkuun ruumis, jos siitä saattoi tarttua kalma? Idea oli siinä, ettei tartunta ollut mekaa­ni­nen tai auto­maat­ti­nen. Tartunta oli vaarana silloin, kun ruumiin käsit­te­lys­sä tapahtui virheitä tai louk­kauk­sia, tai jos tartuntaa ajatteli ja pelkäsi. Kertomukset kal­ma­tar­tun­nois­ta sisäl­tä­vät yleensä jonkin virheen tai köm­mäh­dyk­sen. Ruumiinpesijältä vaa­dit­tiin tyyneyttä, mie­len­lu­juut­ta ja kun­nioit­ta­vaa asennetta.

Kokenutkaan ruu­miin­pe­si­jä ei ollut täysin turvassa tar­tun­noil­ta, koska kai­ken­lais­ta odot­ta­ma­ton­ta saattoi sattua. Näin tapahtui kerran, kun pesijä oli suo­ris­ta­nut hukkuneen ruumista. Hän ei huomannut, että vainajan hiukset olivat juut­tu­neet ruu­mis­lau­taan. Kun ne pääsivät äkkiä irti, ruumis yllättäen retkahti ja pesijä säikähti sitä. Silloin kalma tarttui häneen ja hän sai ankaria lihas­ki­pu­ja. Hänet kuitenkin onnis­tut­tiin paran­ta­maan.

Suomalaisessa kan­san­lää­kin­näs­sä säi­käh­tä­mi­nen oli keskeinen osa tartunnan meka­nis­mia. Säikähdys hajotti hetkeksi yksilön henkisen ryhdin ja suo­jauk­sen, joka yleensä esti vieraita voimia pää­se­mäs­tä häneen. Tämä henkinen vas­tus­tus­ky­ky haurastui myös jos erehtyi pohtimaan vainajan äärellä, josko tästä nyt tarttuu. Silloin tarttui kyllä.

ab4

Kuva: Ian Espinosa/​Unsplash (CCo)

Tartuntaan ei tarvittu vält­tä­mät­tä kos­ke­tus­ta. Myös vainajan moit­ti­mi­nen tai louk­kaa­mi­nen aiheut­ti­vat tartunnan. Kalmaa ei siis ajateltu bak­tee­rien kal­tai­sek­si kon­kreet­ti­sek­si tau­di­nai­heut­ta­jak­si. Kansanuskon käsi­tyk­siin tar­tun­nas­ta yli­pää­tään sisältyi ajatus tartunnan lähteen tai lähet­tä­jän aiko­muk­ses­ta. Niinpä myös kal­ma­tar­tun­nal­la oli moraa­li­nen luonne, ja se edusti vainajien voimaa ja aiko­muk­sia. Vainajien tie­det­tiin olevan hyvin tarkkoja kun­nioi­tuk­ses­ta sekä kaikesta, mikä kuului niille. Kalmatartunta oli muistutus tai ran­gais­tus. Se saattoi seurata huonosta käy­tök­ses­tä vainajia kohtaan esi­mer­kik­si hau­taus­maal­la tai muusta varo­mat­to­muu­des­ta elävien ja kuol­lei­den välisellä kriit­ti­sel­lä raja­pin­nal­la. Kalmasta ja vai­na­jis­ta kertovien tari­noi­den viesti oli selvä: kuol­lei­siin ja kaikkeen niille kuuluvaan on pidettävä kun­nioit­ta­va etäisyys.

Ruumiiden osia taikavälineinä

Tartunta oli sitä koh­ta­lok­kaam­pi, mitä kar­keam­min kuolemaa tai vainajia oli loukattu. Kuolleiden voima oli silloin äkäi­sem­pää ja vahvempaa, ja läpäisi taval­li­sen ihmisen suo­jauk­sen säi­käyt­tä­mät­tä­kin. Taikatarkoituksessa ja ilman vainajien lupaa otetut hau­taus­maan mullat tai irrotetut ruu­miin­osat olivat paha ase. Niitä voitiin piilottaa viha­mie­hen taloon tai vaat­tei­siin. Etenkin jos taikoja niitä ottaes­saan vieläpä kirosi, ne olivat sekä tuhoisia että vaikeita hallita. Niillä aiheu­tet­tua tartuntaa oli jo mahdoton parantaa.

Kalma ja sitä edustavat olennot saat­toi­vat myös käydä taikojan itsensä kimppuun. Hautamulta ja ruumiiden osat tun­net­tiin kaikkein vaa­ral­li­sim­pi­na tai­ka­ka­lui­na, joihin taval­lis­ten ihmisten ei pitänyt kajota lainkaan. Mutta rii­ta­ta­pauk­set, kol­mio­draa­mat ja kateus hou­kut­ti­vat joskus yrit­tä­mään. Tarinoissa kal­ma­tar­tun­nan karuimmat seu­rauk­set koituivat yleensä tai­ta­mat­to­mil­le tai­ko­jil­le, jotka eivät saaneet nos­ta­mi­aan voimia pysymään kurissa. Olennot saat­toi­vat esi­mer­kik­si heitellä tai puristaa yrit­te­li­jän hengiltä. Tällaisilla tari­noil­la oli moraa­li­nen terä, ja ne varoit­ti­vat tekemästä taikoja ja häi­rit­se­mäs­tä vainajia.

Tietäjillä oli kuitenkin tietoa ja mahtia kalman hal­lit­se­mi­seen. Kalman vai­ku­tus­ta oli mah­dol­lis­ta suunnata ja hallita, jos neu­vot­te­li ja antoi vai­na­jil­le maksun. Asiansa osaava tietäjä saattoi esi­mer­kik­si vuolla haudalle pieniä hopea­las­tu­ja maksuksi mullasta tai sopia vainajien kanssa lainan mää­rä­ai­kai­suu­des­ta. Tärkeintä oli kuitenkin hen­ki­lö­koh­tai­nen mahti. Tietäjän oli itse oltava käyt­tä­mi­ään voimia väkevämpi.

Kalma ei ollut yhtä vaa­ral­lis­ta, jos se liittyi vainajiin vain välil­li­ses­ti. Silloin sen otta­mi­ses­sa ei yleensä myöskään ollut loukattu vainajia. Kotilääkinnässä uskal­let­tiin käyttää lai­meam­pia aineksia kuten ruu­mis­lau­das­ta irro­tet­tu­ja tikkuja tai hiekkaa hau­taus­maal­le vievän tien varrelta.

Hautausmaan mullan ja ruumiin osien käytöstä tai­kuu­des­sa on his­to­rial­li­sia tietoja. Vahingoittavaa taikuutta koskevat ker­to­muk­set ovat olleet myös huhuja ja seli­tyk­siä omille vahin­goil­le. Kummittelua, ihmisten ja eläinten sai­ras­te­lua, hulluksi tulemista, kuo­le­man­ta­pauk­sia ja monen­lai­sia onnet­to­muuk­sia on selitetty pahan­tah­toi­sen ihmisen aset­ta­mal­la kal­ma­pus­sil­la tai kuol­lei­den luilla. Tarinat ovat kertoneet myös tai­ka­pus­sin löy­ty­mi­ses­tä ja pois­ta­mi­ses­ta.

ab5

Kuva: Paul Brennan/​Pixabay (CCo)

Inho pelastaa mikrobeilta ja järjestää yhteisöä

Luonnontieteelliseen maa­il­man­ku­vaan kas­va­tet­tu suo­ma­lai­nen näkee kalmaan liit­ty­vis­sä usko­muk­sis­sa jär­keen­käy­vän ytimen: kontaktin välttely kuol­lee­seen on ollut poh­jim­mil­taan tau­di­nai­heut­ta­jien välttelyä. Ihmisillä on yleisesti taipumus karttaa vaikkapa ulosteita ja kuol­lei­den ruumiita. Ihmislajin evo­luu­tion näkö­kul­mas­ta inhon voi katsoa suo­jan­neen mik­ro­beil­ta ja taudeilta. Se on ollut etu ja periy­ty­nyt eteenpäin. Tällainen mik­ro­bei­hin ja evo­luu­tioon perustuva selitys on omalle ajallemme tyy­pil­li­nen, ja yhä enemmän myös maal­li­koi­den viljelemä. Se heijastaa yhteis­kun­nas­sam­me val­lit­se­via käsi­tyk­siä siitä, mikä on olen­nais­ta. Kulttuurin tut­ki­jal­le ruumiita kohtaan koettu inho tai var­sin­kaan kalma eivät selity tyy­dyt­tä­väs­ti pelkillä mik­ro­beil­la.

Tärkeät kult­tuu­ri­set ilmiöt eivät yleensä perustu vain yhteen syyhyn. Ne ovat moni­syi­siä. Inhon tapauk­ses­sa myös usko­mus­si­säl­löt ja yhtei­söl­li­set seikat ovat tärkeitä. Ne eivät ole pelkkää bio­lo­gi­sen faktan ympärille kie­tou­tu­nut­ta tai­kaus­kois­ta huttua. Inho on tärkeää ihmisen kehi­tyk­sel­le, sillä se on tehokas sosi­aa­lis­ten kate­go­rioi­den mer­kit­si­jä. Sosiaalinen jär­jes­ty­mi­nen puo­les­taan on olen­nai­nen ihmi­syy­den raken­nus­ki­vi.

Psykologit pitävät inhoa kult­tuu­ri­ses­ti opittuna reaktiona, jonka lapset omaksuvat vasta sosi­aa­li­sen kehi­tyk­sen­sä myötä. Inho on jyrkkää torjuntaa sellaista kohtaan, johon ei haluta samastua eikä yhdistyä – ei syömällä eikä muul­la­kaan tavalla. Vahva inho­reak­tio on kuitenkin tarpeen vain silloin, kun kohde saattaisi herättää myös kiin­nos­tus­ta. Inho kohdistuu erityisen vahvasti pro­teii­ni­pi­toi­siin aineksiin, jotka voisivat olla ravit­se­via. Myös ihmisliha ja monet eritteet ovat sellaisia.

Tällaisten mah­dol­lis­ten tau­ti­pe­säk­kei­den lisäksi torjunta kohdistuu kult­tuu­rin tasolla asioihin, joista haluamme erot­tau­tua. Erilaisissa kult­tuu­reis­sa pidetään hiukan eri tavoin etäi­syyt­tä ihmi­syy­den eläi­mel­li­se­nä pidet­tyi­hin, hal­lit­se­mat­to­miin puoliin tai kar­tel­laan yhteyksiä tor­jut­tui­hin ihmis­ryh­miin. Yhteys niihin voisi merkitä tartunnan kaltaista vahinkoa yksilön iden­ti­tee­til­le ja maineelle.

Kuollut ruumis on kam­mot­ta­va monella tavalla. Se herättää levot­to­muut­ta, ja antaa meille ris­ti­rii­tai­sia viestejä. Näemme siinä toisaalta laji­kump­pa­nin ja samas­tu­mi­sen kohteen. Toisaalta näemme siinä kuoleman ja hal­lit­se­mat­to­man bio­lo­gi­sen hajoa­mi­sen, jota emme halua kuvitella omalle koh­dal­lem­me. Ajatus kalmasta tuntuu intui­tii­vi­ses­ti oikealta. Se kuvittaa ruumiin herät­tä­miä vas­ten­mie­li­syy­den tunteita. Tämä tai ruumiin kuvit­te­le­mi­nen syö­mis­kel­vot­to­mak­si lihaksi ei kui­ten­kaan täysin selitä ankaraa kalman pelkoa eikä sitä, miksi se ei ole ajan­koh­tai­nen enää meidän yhteis­kun­nas­sam­me. Suuri osa ruumiiden herät­tä­mäs­tä pelosta perustuu kaikesta huo­li­mat­ta kult­tuu­ri­siin teki­jöi­hin.

Kulttuuritaustan vaikutus uskomuksiin

ab3

Kuva: JR Korpa/​Unsplash (CC0)

Keskeinen syy kalman pelkoon suo­ma­lai­ses­sa kan­sa­nus­kos­sa oli elävien ja kuol­lei­den välinen läheinen mutta jän­nit­tei­nen suhde. Kuolleet olivat elävien yhtei­söl­le rin­nak­kai­nen, kil­pai­le­va ja viha­mie­li­nen, vieläpä elävien joukosta kavalasti uusia jäseniä rek­ry­toi­va sosi­aa­li­nen ryhmä.

Suuri osa väestöstä pelkäsi kuolleita aamusta iltaan – etenkin pimeän tullen – riip­pu­mat­ta siitä, oliko siihen erityistä syytä. Kuolemantapaukset vielä vah­vis­ti­vat pelkoa het­kel­li­ses­ti. Kotona hautausta odottava ruumis aktivoi ilta­puh­teil­la ker­rot­tu­jen kau­hu­ta­ri­noi­den mie­li­ku­vat. Ruumis edusti tuota kammottua kuol­lei­den yhteisöä, vaikka vai­na­jal­le vielä jätettiin hyvästejä rakkaana omaisena. Tiukat säännöt ja tartunnan uhka luon­nos­te­li­vat suo­ra­vii­vai­sen toi­min­taoh­jeen kuo­le­vas­ta ja kuol­lees­ta huo­leh­ti­mi­sel­le. Inhon ja pelon suuri rooli motivoi pääs­tä­mään vai­na­jas­ta irti.

Suhde elävien ja kuol­lei­den välillä oli kuuma peruna vuo­si­sa­to­jen ajan. Suomessa vaikutti edelleen vai­na­ja­kul­tin perintö, jonka mukaan kuol­leil­la oli vai­ku­tus­val­taa. Keskiajalla katolinen kirkko vaali vielä vas­ta­vuo­rois­ta huo­len­pi­toa elävien ja kuol­lei­den kesken. 1600-luvulta lähtien puh­da­sop­pi­nen lute­ri­lai­suus painotti vuo­ro­vai­ku­tuk­sen päät­ty­mis­tä kuo­le­mas­sa. Kontaktit rajan yli saivat demonista sävyä ja kuol­lei­den vaa­ral­li­suus korostui. Runsas kalmaa ja kum­mit­te­lua koskeva perinne kertoo siitä, että asiaan liittyi ris­ti­rii­tai­sia näke­myk­siä, koke­muk­sia ja tunteita. Se heijastaa myös aiheen ajan­koh­tai­suut­ta maa­seu­dul­la, kun ruumiiden kanssa jou­dut­tiin kon­kreet­ti­ses­ti teke­mi­siin.

Kalmauskomusten katoa­mi­seen vai­kut­ti­vat ennen kaikkea olo­suh­tei­den muutos ja kuoleman käsit­te­lyn ammat­ti­mais­tu­mi­nen. Joka kodissa ei enää tarvinnut kokea vai­na­jas­ta huo­leh­ti­mi­sen syn­nyt­tä­mää stressiä. Toinen tekijä oli pai­kal­lis­ten hau­taus­mai­den siis­tey­den para­ne­mi­nen. Etenkin syr­jä­seu­duil­la oli todel­la­kin hau­taus­mai­ta, joissa ruumiiden osia ajelehti tai­va­sal­la. Aikalaistiedon mukaan tällaisen hau­taus­maan kor­vaa­mi­nen uudella muutti melko nopeasti pai­kal­li­sia hau­taus­maa­ta­ri­noi­ta lie­vem­mik­si.

Kalmaan liittyviä usko­muk­sia ei ensi­si­jai­ses­ti nujer­ta­nut parempi tie­teel­li­nen tieto tau­di­nai­heut­ta­jis­ta. Kalmassa kyse ei ollut tiedosta tai sen puut­tees­ta vaan koke­muk­sis­ta, tunteista ja arvoista.

Kuva: K.E.Hellman

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Noora Viitala
  • Artikkelikuva: Samuel Zeller/​Unsplash (CC0)
  1. Kaarina Koski & Pasi Enges 2010: ”Mi en ossaas sanoa mitem mie näin.” Erikoisten ais­ti­ha­vain­to­jen tulkinta usko­mus­pe­rin­teen pohjalta. – Elore 17 (1). http://​www​.elore​.fi/​a​r​k​i​s​t​o​/​1​_​1​0​/​a​r​t​_​k​o​s​k​i​_​e​n​g​e​s​_​1​_​1​0​.​pdf
  2. Kaarina Koski 2011: Kuoleman voimat. Kirkonväki suo­ma­lai­ses­sa usko­mus­pe­rin­tees­sä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kirjoittaja

Kaarina Koski on helsinkiläinen folkloristiikan ja kansanuskontutkimuksen dosentti. Hän on tarkastellut tutkimuksissaan uskomusperinteen, kerronnan ja kuolemakulttuurin kysymyksiä sekä internet-ilmiöitä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Itsenäisyyspäivänä 6.12. tarjoamme antropologisen liveseurannan itsenäisyyspäivän juhlalähetyksestä. Liity seuraamme Twitterissä, kun teemme Linnan juhlista tutkimuskenttämme ja tarjoilemme etnografisia havaintoja tapahtumasta pitkin iltaa. Miltä Suomen kenties merkittävin valtiollinen rituaali näyttää antropologien silmin?

Kuolemapositiivisuus on Euroopassa ja USA:ssa 2000-luvulla syntynyt liike. Se haluaa tuoda piilotetun, pelottavan ja vaietun kuoleman osaksi arkipäiväistä todellisuutta, jotta kuolema voitaisiin kohdata avoimesti ja puhua siitä vapaasti.

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys. 

Kuolemaa voi tarkastella filosofisena kysymyksenä tai yksilön tunne-elämän kriisinä. Kuolema ja kuolemanrituaalit ovat myös käytännön asioita - keskittyväthän useimmat suomalaisenkin yhteiskunnan kuolemaan liittyvät toimet nimenomaan vainajan ruumiiseen ja sen saattamiseen viimeiseen leposijaansa, tavalla tai toisella.