Positiivinen kuolema

Kuolemapositiivisuus on Euroopassa ja USA:ssa 2000-luvulla syntynyt liike. Se haluaa tuoda pii­lo­te­tun, pelot­ta­van ja vaietun kuoleman osaksi arki­päi­väis­tä todel­li­suut­ta, jotta kuolema voi­tai­siin kohdata avoimesti ja puhua siitä vapaasti.

Epämuodollisen liikkeen parissa parissa toimivat kuoleman asian­tun­ti­jat, taiteen ja tieteen tekijät ja kan­sa­lai­set tavoit­te­le­vat “hyvää kuolemaa”. Sillä tar­koi­te­taan kuolevan omien arvojen ja toiveiden mukaista, tietoista kuolemaa. Ihmisen toivotaan voivan olla aktii­vi­nen osal­lis­tu­ja omassa kuo­le­mas­saan: ehtiä hyväs­tel­lä lähei­sen­sä, hoitaa asiansa kuntoon, kenties suun­ni­tel­la omia hau­ta­jai­si­aan tai perheen arkea oman kuoleman jälkeen ja kuolla rauhassa, itselleen mie­lui­sas­sa ympä­ris­tös­sä.

Tässä hyvässä kuo­le­mas­sa avuksi tulevat kuoleman doulat. Doula on syn­ny­tys­tu­ki­hen­ki­lö, joka antaa syn­ny­tyk­sen yhtey­des­sä monen­lais­ta tukea van­hem­mil­le. “Kuoleman kätilöinä” tunnetut kuoleman doulat tekevät saman kuo­le­vil­le. Doulan työ­ka­lu­pak­kiin kuuluu niin emo­tio­naa­lis­ta tukea ja läsnäoloa kuin kon­kreet­ti­sia pal­ve­lui­ta. Pidämme syntymää yleensä juhlana. Kuolemaposiitivisuus rohkaisee juh­lis­ta­maan myös elämän lop­pu­mis­ta: päättyvän elämän käänteitä, koh­ta­loi­ta ja suhteita.

Kuolemapositiivisuus ulottuu myös hau­tauk­seen. Vihreässä hau­tauk­ses­sa ruumis asetetaan maan poveen sel­lai­se­naan, ilman arkkua tai muuta suojaa. Vihreillä hau­taus­mail­la hau­ta­paik­ko­ja ei merkitä millään tavalla. Alueet pidetään hyvin luon­non­ti­lai­si­na, mah­dol­li­ses­ti vapaa-ajan vieton rau­hal­li­si­na paikkoina. Ruumiin maa­tu­mi­nen sel­lai­se­naan, ilman maalattua arkkua tai ruumiin säi­ly­mi­seen vai­kut­ta­via aineita, on myös ympä­ris­töys­tä­väl­lis­tä.

Kuoleman aiheut­ta­man ahdis­tuk­sen äärellä emme usein tiedä, kuinka kohdata rak­kai­dem­me lähestyvä kuolema. Pelko ja välttely voivat saavat meidät kään­tä­mään selkämme kuo­le­vil­le. Kuolemaposiitivinen liike kannustaa ihmisiä pysymään läsnä toi­sil­leen loppuun saakka, puhumaan kuo­le­mas­ta jo ennen kuin se on ajan­koh­tais­ta, ja pääs­tä­mään kuoleman lähelle.

  1. Ernest Becker, 1973. The Denial of Death.
  2. Hannah Rumble. “If you go down in the woods”: British Woodland Burial, Leisurely Funerals, and Recreational Burial Grounds. Teoksessa Leisure and Death, 2018.
  3. NY Times. The Positive Death Movement Comes to Life. 
  4. Regina Leader-Post. Death doulas: Bringing death, dying and grief out of the shadows and into the light.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ruandan kansanmurhasta tuli huhtikuussa kuluneeksi 25 vuotta. Menehtyneitä surraan vuotuisen muistokävelyn ja kynttiläseremonian lisäksi nykyisin myös twiittaamalla. Sureminen ja muistaminen ovat tärkeitä osia valtion uudelleenrakentamisessa.