Positiivinen kuolema

Kuolemapositiivisuus on Euroopassa ja USA:ssa 2000-luvulla syntynyt liike. Se haluaa tuoda pii­lo­te­tun, pelot­ta­van ja vaietun kuoleman osaksi arki­päi­väis­tä todel­li­suut­ta, jotta kuolema voi­tai­siin kohdata avoimesti ja puhua siitä vapaasti.

Epämuodollisen liikkeen parissa parissa toimivat kuoleman asian­tun­ti­jat, taiteen ja tieteen tekijät ja kan­sa­lai­set tavoit­te­le­vat “hyvää kuolemaa”. Sillä tar­koi­te­taan kuolevan omien arvojen ja toiveiden mukaista, tietoista kuolemaa. Ihmisen toivotaan voivan olla aktii­vi­nen osal­lis­tu­ja omassa kuo­le­mas­saan: ehtiä hyväs­tel­lä lähei­sen­sä, hoitaa asiansa kuntoon, kenties suun­ni­tel­la omia hau­ta­jai­si­aan tai perheen arkea oman kuoleman jälkeen ja kuolla rauhassa, itselleen mie­lui­sas­sa ympä­ris­tös­sä.

Tässä hyvässä kuo­le­mas­sa avuksi tulevat kuoleman doulat. Doula on syn­ny­tys­tu­ki­hen­ki­lö, joka antaa syn­ny­tyk­sen yhtey­des­sä monen­lais­ta tukea van­hem­mil­le. “Kuoleman kätilöinä” tunnetut kuoleman doulat tekevät saman kuo­le­vil­le. Doulan työ­ka­lu­pak­kiin kuuluu niin emo­tio­naa­lis­ta tukea ja läsnäoloa kuin kon­kreet­ti­sia pal­ve­lui­ta. Pidämme syntymää yleensä juhlana. Kuolemaposiitivisuus rohkaisee juh­lis­ta­maan myös elämän lop­pu­mis­ta: päättyvän elämän käänteitä, koh­ta­loi­ta ja suhteita.

Kuolemapositiivisuus ulottuu myös hau­tauk­seen. Vihreässä hau­tauk­ses­sa ruumis asetetaan maan poveen sel­lai­se­naan, ilman arkkua tai muuta suojaa. Vihreillä hau­taus­mail­la hau­ta­paik­ko­ja ei merkitä millään tavalla. Alueet pidetään hyvin luon­non­ti­lai­si­na, mah­dol­li­ses­ti vapaa-ajan vieton rau­hal­li­si­na paikkoina. Ruumiin maa­tu­mi­nen sel­lai­se­naan, ilman maalattua arkkua tai ruumiin säi­ly­mi­seen vai­kut­ta­via aineita, on myös ympä­ris­töys­tä­väl­lis­tä.

Kuoleman aiheut­ta­man ahdis­tuk­sen äärellä emme usein tiedä, kuinka kohdata rak­kai­dem­me lähestyvä kuolema. Pelko ja välttely voivat saavat meidät kään­tä­mään selkämme kuo­le­vil­le. Kuolemaposiitivinen liike kannustaa ihmisiä pysymään läsnä toi­sil­leen loppuun saakka, puhumaan kuo­le­mas­ta jo ennen kuin se on ajan­koh­tais­ta, ja pääs­tä­mään kuoleman lähelle.

  1. Ernest Becker, 1973. The Denial of Death.
  2. Hannah Rumble. “If you go down in the woods”: British Woodland Burial, Leisurely Funerals, and Recreational Burial Grounds. Teoksessa Leisure and Death, 2018.
  3. NY Times. The Positive Death Movement Comes to Life. 
  4. Regina Leader-Post. Death doulas: Bringing death, dying and grief out of the shadows and into the light.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomalaiseen uskomusperinteeseen kuului ennen kuolleista tarttuvan kalman välttely. Ruumiisiin kohdistuvan inhon ja pelon taustalla voidaan nähdä suojautuminen taudinaiheuttajilta, mutta välttämissäännöt kertovat myös arvoista ja yhteisöllisestä järjestyksestä. Vainajat kun hermostuivat vähäisistäkin rikkeistä.

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys. 

Kuolemaa voi tarkastella filosofisena kysymyksenä tai yksilön tunne-elämän kriisinä. Kuolema ja kuolemanrituaalit ovat myös käytännön asioita - keskittyväthän useimmat suomalaisenkin yhteiskunnan kuolemaan liittyvät toimet nimenomaan vainajan ruumiiseen ja sen saattamiseen viimeiseen leposijaansa, tavalla tai toisella.