Positiivinen kuolema

Kuolemapositiivisuus on Euroopassa ja USA:ssa 2000-luvulla syntynyt liike. Se haluaa tuoda pii­lo­te­tun, pelot­ta­van ja vaietun kuoleman osaksi arki­päi­väis­tä todel­li­suut­ta, jotta kuolema voi­tai­siin kohdata avoimesti ja puhua siitä vapaasti.

Epämuodollisen liikkeen parissa parissa toimivat kuoleman asian­tun­ti­jat, taiteen ja tieteen tekijät ja kan­sa­lai­set tavoit­te­le­vat “hyvää kuolemaa”. Sillä tar­koi­te­taan kuolevan omien arvojen ja toiveiden mukaista, tietoista kuolemaa. Ihmisen toivotaan voivan olla aktii­vi­nen osal­lis­tu­ja omassa kuo­le­mas­saan: ehtiä hyväs­tel­lä lähei­sen­sä, hoitaa asiansa kuntoon, kenties suun­ni­tel­la omia hau­ta­jai­si­aan tai perheen arkea oman kuoleman jälkeen ja kuolla rauhassa, itselleen mie­lui­sas­sa ympä­ris­tös­sä.

Tässä hyvässä kuo­le­mas­sa avuksi tulevat kuoleman doulat. Doula on syn­ny­tys­tu­ki­hen­ki­lö, joka antaa syn­ny­tyk­sen yhtey­des­sä monen­lais­ta tukea van­hem­mil­le. “Kuoleman kätilöinä” tunnetut kuoleman doulat tekevät saman kuo­le­vil­le. Doulan työ­ka­lu­pak­kiin kuuluu niin emo­tio­naa­lis­ta tukea ja läsnäoloa kuin kon­kreet­ti­sia pal­ve­lui­ta. Pidämme syntymää yleensä juhlana. Kuolemaposiitivisuus rohkaisee juh­lis­ta­maan myös elämän lop­pu­mis­ta: päättyvän elämän käänteitä, koh­ta­loi­ta ja suhteita.

Kuolemapositiivisuus ulottuu myös hau­tauk­seen. Vihreässä hau­tauk­ses­sa ruumis asetetaan maan poveen sel­lai­se­naan, ilman arkkua tai muuta suojaa. Vihreillä hau­taus­mail­la hau­ta­paik­ko­ja ei merkitä millään tavalla. Alueet pidetään hyvin luon­non­ti­lai­si­na, mah­dol­li­ses­ti vapaa-ajan vieton rau­hal­li­si­na paikkoina. Ruumiin maa­tu­mi­nen sel­lai­se­naan, ilman maalattua arkkua tai ruumiin säi­ly­mi­seen vai­kut­ta­via aineita, on myös ympä­ris­töys­tä­väl­lis­tä.

Kuoleman aiheut­ta­man ahdis­tuk­sen äärellä emme usein tiedä, kuinka kohdata rak­kai­dem­me lähestyvä kuolema. Pelko ja välttely voivat saavat meidät kään­tä­mään selkämme kuo­le­vil­le. Kuolemaposiitivinen liike kannustaa ihmisiä pysymään läsnä toi­sil­leen loppuun saakka, puhumaan kuo­le­mas­ta jo ennen kuin se on ajan­koh­tais­ta, ja pääs­tä­mään kuoleman lähelle.

  1. Ernest Becker, 1973. The Denial of Death.
  2. Hannah Rumble. “If you go down in the woods”: British Woodland Burial, Leisurely Funerals, and Recreational Burial Grounds. Teoksessa Leisure and Death, 2018.
  3. NY Times. The Positive Death Movement Comes to Life. 
  4. Regina Leader-Post. Death doulas: Bringing death, dying and grief out of the shadows and into the light.

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Luurankohahmot ovat ilmenneet erilaisissa muodoissa meksikolaisessa symboliikassa kansallisvaltion historian aikana. Hahmot ovat erityisen esillä Kuolleiden päivän juhlinnassa, joka on iloista ja edesmenneitä kunnioittavaa. Populaarikulttuurin nauravaan luurankoon suhtaudutaan leikillisesti kuin vanhaan ystävään.

Ruandan kansanmurhasta tuli huhtikuussa kuluneeksi 25 vuotta. Menehtyneitä surraan vuotuisen muistokävelyn ja kynttiläseremonian lisäksi nykyisin myös twiittaamalla. Sureminen ja muistaminen ovat tärkeitä osia valtion uudelleenrakentamisessa.