Rainbow Gatheringin hipit, shamaanit ja kansanusko

Rainbow Gatheringit ovat kansainvälisiä, avoimia ja epäkaupallisia leirejä, joilla vastakulttuurit ja vaihtoehtoinen hengellisyys kukoistavat. Monista lähteistä lainaavaa vaihtoehtoista, holistista henkisyyttä voidaan pitää nykypäivän kansanuskona.

Kesällä 2010, heinä-elokuun helteillä, mediassa nousi hetkeksi pinnalle uutisia Kuopion lähelle ilmes­ty­nees­tä tuhansien ihmisten “hip­pi­lei­ris­tä”. Lehdistö lähetti edus­ta­ji­aan napsimaan sen­saa­tio­ha­kui­sia kuvia. Otsikot ällis­te­li­vät lei­ri­läis­ten boheemia ulko­muo­toa, leirin ritu­aa­le­ja ja muita tapah­tu­mia.

Tämä “hip­pi­lei­ri” tunnetaan oikeammin nimellä Rainbow Gathering, ja se on osa kan­sain­vä­lis­tä vas­ta­kult­tuu­ris­ten ja vaih­toeh­tois-henkisten kokoon­tu­mis­ten perin­net­tä. Rainbow-leirin tapoihin kuuluu muun muassa kokoontua yhteiseen piiriin laulamaan ja hil­jen­ty­mään ennen ruokailua. Osanottajat pitävät toi­sil­leen monen­lai­sia työpajoja, joissa käsi­tel­lään henkiseen ja fyysiseen hyvin­voin­tiin liittyviä aiheita ja tehdään erilaisia har­joi­tuk­sia. Leirillä voi opetella joogaa, capoeiraa, medi­taa­tio­ta, kas­vi­lää­kin­tää, ruo­ka­va­lioi­ta, ener­gia­hoi­to­ja ja luke­mat­to­mia muita asioita.

Tasa-arvo ja epäkaupallisuus

Vastaavia kokoon­tu­mi­sia jär­jes­te­tään maa­il­mal­la vuo­sit­tain useita kymmeniä. Osanottajamäärä vaihtelee muu­ta­mis­ta sadoista useisiin tuhansiin, suu­rim­pien tapah­tu­mien kerätessä jopa pari­kym­men­tä tuhatta kävijää. Määrät ovat varo­vai­sia arvioita, sillä tarkkoja lukuja ei ole olemassa: Rainbow-tapah­tu­mat ovat täysin epä­kau­pal­li­sia, eikä lipun­myyn­tiä tai ilmoit­tau­tu­mis­ta ole. Kulloinkin paikalla olevien luku­mää­rää ei näin ollen voi todentaa.

Rainbow-tapah­tu­mat julis­ta­vat olevansa poliit­ti­ses­ti ja uskon­nol­li­ses­ti sitou­tu­mat­to­mia ja avoimia kaikille. Tutkimuksellista kent­tä­työ­tä Rainbow-leireillä teh­des­sä­ni on kuitenkin tullut selväksi, että osa­not­ta­jien kirjo keskittyy vahvasti eri­lais­ten vasta- ja ala­kult­tuu­rien edus­ta­jiin. Heitä yhdis­tä­viä nimit­tä­jiä ovat muun muassa luon­toar­vot, vaih­toeh­toi­nen henkisyys ja sosi­aa­li­nen tasa-arvoisuus.

Rainbow-leirien keskeisiä peri­aat­tei­ta ovat väki­val­lat­to­muus, hie­rar­kiat­to­muus, epä­kau­pal­li­suus ja luon­non­mu­kai­suus. Yhteisöllisyys nivoutuu yksi­lön­va­pau­den kun­nioit­ta­mi­seen. Osallistujat yhdessä luovat leirin ja sen tapah­tu­mat. Kuten arvata saattaa, tuloksena on vapaa­mie­li­nen seka­me­te­li­sop­pa, josta jokainen saa valita itselleen kiin­nos­ta­vim­mat aiheet. Ulkopuolisen silmiin kenties sekavalta vai­kut­ta­va tapahtuma kirjavine osal­lis­tu­ji­neen toimii omien vakaiden käy­tän­tö­jen­sä mukaan. Osa niistä on val­ta­kult­tuu­riin ver­rat­tu­na hyvinkin radi­kaa­le­ja.

Johtajia tai muita auk­to­ri­teet­tia­se­mia ei Rainbow-yhtei­sös­sä ole. Johtajuus on tilan­ne­koh­tais­ta ja perustuu taitoihin ja tie­tä­myk­seen, kuten vaikkapa työpajan vetämisen tapauk­ses­sa. Yhteiset päätökset tehdään avoimissa neu­vos­tois­sa kon­sen­sus­pe­ri­aat­teen mukaan. Kaikilla lei­ri­läi­sil­lä on oikeus osal­lis­tua pää­tök­sen­te­koon. Asioista neu­vo­tel­laan kunnes saadaan aikaan ehdotus, jota kaikki neu­vos­tos­sa voivat tukea. Prosessi voi olla pitkä ja tur­haut­ta­va, mutta sitä arvos­te­taan. Jos asioissa ei päästä lainkaan eteenpäin ilman yhtei­sym­mär­rys­tä, se kannustaa neu­vot­te­le­maan.

Työt ja vastuut jaetaan, ja jokainen osal­lis­tuu oman har­kin­tan­sa mukaan. Kaikki leirin tapah­tu­mat ja ohjelma syntyvät vapaa­eh­tois­voi­min. Leirin kulutus on vaa­ti­ma­ton­ta ver­rat­tu­na muihin saman koko­luo­kan tapah­tu­miin, sillä osal­lis­tu­jat elävät yksin­ker­tai­ses­ti. Majoitukseen tuodaan omat teltat, vegaa­ni­nen ruoka val­mis­te­taan yhtei­ses­ti, ja ruo­ka­tar­pei­ta ja muita menoja varten kerätään raha­lah­joi­tuk­sia yhteiseen kassaan. Muuhun rahaa ei leirillä käy­te­tä­kään. Sähköä tai lämmintä vettä ei ole, ja käymälät on tehty armeijan met­sä­lei­rien malliin.

Historiallisesti Rainbow-kokoon­tu­mis­ten juuret ovat alku­pe­räi­sen hip­pi­su­ku­pol­ven parissa. Ensimmäinen kokoon­tu­mi­nen jär­jes­tet­tiin 1972 Coloradossa, 60-luvun kohinalla nousseen vas­ta­kult­tuu­ri­aal­lon jäl­ki­mai­nin­geis­sa. Vietnamin sota oli pit­kit­ty­nyt, ja sodan vastainen lii­keh­din­tä kär­jis­ty­nyt ja muuttunut väki­val­tai­sem­mak­si. Rauhanmarssit eska­loi­tui­vat mel­la­koik­si, ja akti­vis­te­ja oli kuollut Kansalliskaartin luoteihin.

Rauhanaktivistit, jou­kos­saan nuoria Vietnamin vete­raa­ne­ja, saivat idean avoimesta ja yhtei­söl­li­ses­tä tapah­tu­mas­ta. Siellä elet­täi­siin kuin suurena perheenä ja medi­toi­tai­siin maa­il­man­rau­han puolesta. Yllättäen tämä yksin­ker­tai­nen kehys on innoit­ta­nut ihmisiä osal­lis­tu­maan jo yli 45 vuoden ajan, ja kokoon­tu­mi­set leviävät edelleen uusiin maihin.

New age ja kansanusko

Rainbow-kokoon­tu­mis­ten kulttuuri ei ole itsessään eri­tyis­laa­tuis­ta. Se on osa maa­il­man­laa­juis­ta vaih­toeh­tois-holis­tis­ta nyky­päi­vän hen­ki­syyt­tä. Tätä uskon­nol­li­suu­den lajia on tut­ki­muk­ses­sa nimitetty ja mää­ri­tel­ty eri tavoin. Yleisesti tutuin termi lienee new age, vaikkakin sekä tutkijat että kult­tuu­rin edustajat itse vie­ras­ta­vat termiä.

Tätä hen­ki­syy­den kenttää leimaavat omaeh­toi­suus ja moni­muo­toi­set vai­kut­teet, joita yhdis­tel­lään itse­näi­ses­ti. Monet näistä vai­kut­teis­ta esi­tel­lään new agen piirissä vanhoina vii­sauk­si­na tai luon­non­kan­so­jen perin­tei­nä, vaikka todel­li­nen yhteys voi olla nimel­li­nen. Huomio new agen saralla keskittyy enemmän käy­tän­töön, toi­min­taan ja hen­ki­lö­koh­tai­siin mer­ki­tyk­siin kuin dog­maat­ti­seen uskoon.

Vaihtoehtois-holis­ti­sen nyky­hen­ki­syy­den parissa on yleistä suhtautua kriit­ti­ses­ti perin­tei­siin uskon­nol­li­siin ins­ti­tuu­tioi­hin. Uskonnollista vakau­mus­ta mit­taa­vis­sa kyse­lyis­sä kautta län­si­mai­den on viime vuosien nouseva trendi ollut kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät tunnusta mitään val­taus­kon­toa, mutta mää­rit­te­le­vät itsensä hen­ki­sik­si.

Nykypäivän vaih­toeh­tois-holis­tis­ta hen­ki­syyt­tä voi pitää osana kan­sa­nus­kon kenttää. Kansanuskoa on tutkittu myös ver­na­ku­laa­rin, popu­laa­rin ja eletyn uskonnon nimik­kei­den alla. Pienistä rajause­rois­ta huo­li­mat­ta nämä mää­ri­tel­mät kattavat samat uskon­nol­li­set ilmiöt ja pai­not­ta­vat samoja näkö­kul­mia.

Kansanuskolla tar­koi­te­taan ‘kaikkia niitä uskontoon liittyviä ajattelu- ja toi­min­ta­ta­po­ja, joita tavataan kansan parista viral­li­sen uskonnon mukaisten teo­lo­gis­ten ja litur­gis­ten muotojen lisäksi ja rinnalla’, kuten folklo­ris­ti ja uskon­to­tie­tei­li­jä Don Yoder kirjoitti. Kansalla tar­koi­te­taan tässä mitä tahansa ihmi­syh­tei­söä, joka on jat­ku­vas­sa kon­tak­tis­sa keskenään tuottaen omaa, epä­vi­ral­lis­ta kult­tuu­ri­aan.

Nykypäivän henkisyys on näyt­täy­ty­nyt kan­sa­nus­kon jatkumona sel­keäm­min suo­ma­lai­sil­le tut­ki­joil­le kuin ulko­mai­sil­le kol­le­goil­le. Tämä saattaa johtua suo­ma­lai­sen kan­san­pe­rin­teen tut­ki­muk­sen pitkästä his­to­rias­ta ja tun­net­tu­jen tut­ki­joi­den kiin­nos­tuk­ses­ta nyky­pe­rin­tee­seen, aina Matti Kuusesta ja Leea Virtasesta lähtien. Uudempi kan­san­pe­rin­ne lainaa usein sekä van­hem­mal­ta että muiden kansojen perin­teil­tä.

1800-luvun suo­men­mie­li­set itse­näi­syys­mie­het käyttivät esi­kris­til­lis­tä kan­san­pe­rin­net­tä sym­bo­li­soi­maan omia ihan­tei­taan ja ajamaan tavoit­tei­taan. Myyttisestä his­to­rias­ta haettiin yhteen­kuu­lu­vuut­ta. Kalevalan jul­kai­se­mi­sel­la oli mer­kit­tä­vä vaikutus kan­sal­lis­tun­teen luo­mi­ses­sa ja vah­vis­ta­mi­ses­sa ennen Suomen itse­näis­ty­mis­tä, ja samat vai­kut­teet näkyivät ajan taiteessa. Hyvin saman­ta­pai­ses­ti nyky­päi­vän henkisyys lainaa men­nei­syy­del­tä arvojensa ja ihan­tei­den­sa ank­ku­roin­tiin ja kom­mu­ni­koin­tiin. Historiaan liit­tä­mi­sel­lä tavoi­tel­laan aitouden ja uskot­ta­vuu­den pai­noar­voa.

Vaihtoehtois-holis­ti­sen nyky­hen­ki­syy­den piirissä on taval­lis­ta vedota “mui­nai­seen vii­sau­teen”, jonka lähteitä ovat usein kaukaiset kult­tuu­ri­pii­rit ja niiden osin kuviteltu historia. Tämä ilmiö ei ole uusi. Länsimaiden eso­tee­ri­nen ja okkult­ti­nen perinne muodostaa yhden pää­juon­teen vaih­toeh­tois-holis­ti­sen nyky­hen­ki­syy­den juu­ris­tos­sa. Se on kiin­nit­tä­nyt mystiset oppinsa kau­kai­seen mui­nai­suu­teen ja eksoot­ti­seen itään 1800-luvun lopun teo­so­feis­ta lähtien. Teosofisen seuran perus­ta­ja­jä­sen Helena Blavatsky esitti seuran oppien perus­tu­van nime­no­maan “mui­nai­seen vii­sau­teen”, jota edustivat muun muassa itäiset uskonnot.

Useimmiten on kuitenkin kyse piir­teis­tä, jotka on irrotettu taus­tas­taan ja liitetty uuteen yhteyteen. Eksoottinen ja arkaainen sym­bo­liik­ka on monien nyky­päi­vän ala­kult­tuu­rien piirissä val­lit­se­vaa kuvastoa, kuten esi­mer­kik­si tatuoin­tien ja lävis­tys­ten maailma osoittaa. Toinen hyvä esimerkki on elekt­ro­ni­nen tans­si­musiik­ki­kult­tuu­ri ja etenkin sen alalaji psy-trance. Sekä alan musiikki että siihen liittyvä levyn­kan­si- ja julis­te­tai­de sekä tapah­tu­mien visu­aa­li­nen ilme vilisevät viit­tauk­sia muun muassa sha­ma­nis­miin ja Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen kult­tuu­rei­hin. Eksoottisia vai­kut­tei­ta tavataan toki myös val­ta­kult­tuu­rin piiristä: niin kut­su­tus­ta kor­kea­kult­tuu­ris­ta aina popu­laa­ri­kult­tuu­rin ja kau­pal­lis­ten toi­mi­joi­den pariin.

Vaihtoehtoisen uskon­nol­li­suu­den piirissä paka­nal­li­set ja sha­ma­nis­ti­set perinteet ovat kokeneet renes­sans­sin, ja niihin liittyviä riittejä yhdis­tel­lään nyky­päi­vän hyvin­voin­ti­kult­tuu­riin. Suomenuskoinen Karhun kansa on nykyään viral­li­ses­ti tun­nus­tet­tu uus­pa­ka­nal­li­nen usko­nyh­tei­sö. Myös val­taus­kon­to­jen piirissä on runsaasti merkkejä kehi­tyk­ses­tä kohti vapaampaa tulkintaa, omaeh­tois­ta yhtei­söl­li­syyt­tä sekä elä­myk­sel­li­syyt­tä.

Nykypäivän kansanusko on pullollaan kulttuurilainoja

Vaihtoehtois-holis­ti­sen nyky­hen­ki­syy­den ekso­tis­mia on jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa arvos­tel­tu kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta. “Muinaisen viisauden” lisäksi “hei­mo­kult­tuu­rit” ovat monien kult­tuu­ri­lai­no­jen lähde. Tätä pidetään pin­nal­li­se­na ja epä­kun­nioit­ta­va­na alku­pe­räis­kan­so­ja kohtaan. Pohjois-Amerikassa, jossa län­si­mai­nen kos­ke­tus­pin­ta alku­pe­räis­kult­tuu­rei­hin on akuutimpi ja kenties herkempi, kritiikki kult­tuu­ris­ta omimista kohtaan vaikuttaa olevan laa­jem­mas­sa tie­toi­suu­des­sa kuin Euroopassa. Se myös liitetään ylei­sem­min kes­kus­te­luun uus­hen­ki­syy­des­tä. Omimisen ohella tässä lai­na­suh­tees­sa tapahtuu kuitenkin paljon muutakin.

Jalot villit” ovat edus­ta­neet län­ti­sis­sä kult­tuu­ri­pii­reis­sä kado­tet­tua kulta-aikaa, yksin­ker­tai­sen ja luon­non­lä­hei­sen elä­män­tyy­lin karattua mate­ria­lis­ti­ses­sa ja teol­lis­tu­nees­sa Lännessä kauas mar­gi­naa­liin. Kuvitelmat esi­teol­li­sen ajan hei­mo­yh­tei­söis­tä ja luontoa lähellä elävistä alku­pe­räis­kan­sois­ta edustavat nyky­hen­ki­syy­den piirissä monia aikamme ihanteita, huolia ja kriit­ti­siä kat­san­to­ja.

Uuspakanuuteen liit­ty­vien käsi­tys­ten avulla ilmen­ne­tään esi­mer­kik­si ympä­ris­tö­ky­sy­myk­siä, tasa-arvoon liittyviä näke­myk­siä ja muita poliit­ti­sia kantoja. Monet radi­kaa­lit luon­non­suo­je­li­jat perus­te­le­vat toi­min­taan­sa paka­nal­li­sel­la vakau­muk­sel­la, jossa luonto nähdään pyhänä. Tietyt wicca­lai­suu­den suunnat kes­kit­ty­vät Jumalataräitiin tavoilla, jotka ilmai­se­vat selkeän femi­nis­ti­siä käsi­tyk­siä. Natiivit, esi-isät ja “hei­mo­lai­set” edustavat toiseutta, jonka avulla peilataan itseä ja nyky­maa­il­maa.

Menneisyyttä voi tietenkin edustaa monella tavalla. Esikristillisen kan­sa­nus­kon ele­ment­te­jä on val­jas­tet­tu myös äärioi­keis­to­lais­ten ja rasis­tis­ten tavoit­tei­den ajamiseen. Tämä on iskenyt euroop­pa­lai­seen uus­pa­ka­nis­min kenttään syviä jako­lin­jo­ja. Muutamat poh­jois­mai­set ja sak­sa­lai­set uus­pa­ka­nal­li­set ryh­mit­ty­mät ovat avoimen maa­han­muut­ta­ja­vas­tai­sia. Tämä seikka lienee myös sen taustalla, että Odinin soturit valit­si­vat juuri kyseisen nimen. Toinen tuore esimerkki löytyy Ylenkin uuti­soi­mas­ta ilmiöstä, jossa äärioi­keis­to poimii palasia antiikin Kreikan ja Rooman kult­tuu­reis­ta omien näke­mys­ten­sä perus­teik­si.

Nykypäivän vaih­toeh­tois-holis­ti­nen henkisyys ei ole kiin­teäk­si ja selkeäksi lai­tos­tu­nut ilmiö. Kuten kan­sa­nus­ko laa­jem­min­kin, se on usko­mus­ten ja käy­tän­tö­jen kenttä, jossa sisäl­tö­jen muuntelu, enemmän tai vähemmän epätarkat käsitteet sekä ris­ti­rii­tai­set­kin käsi­tyk­set ovat ominaisia piirteitä.

Merkittävin ero vanhan ja nyky­päi­vän kan­sa­nus­kon välillä liittyy kult­tuu­rin tuot­ta­mi­sen, tal­len­ta­mi­sen ja välit­tä­mi­sen muu­tok­siin tek­no­lo­gian edis­tyes­sä. Kansanusko oli ennen valtaosin ellei täysin muis­tin­va­rais­ta, ja vai­kut­teet levisivät ver­rat­tain hitaasti. Nykyään kenen tahansa on helppo osal­lis­tua eri­lais­ten kult­tuu­ri­si­säl­tö­jen tuot­ta­mi­seen ja jaka­mi­seen etenkin digi­taa­li­ses­ti, ja tietoa on saa­ta­vil­la maailman joka kolkasta.

Kansan parissa ilmenevät sovel­le­tut, luovat ja omaeh­toi­set usko­ne­lä­män piirteet ovat aiemmin jääneet vähälle huomiolle “oikeaop­pis­ten” uskonnon ilmiöiden tut­ki­muk­sen rinnalla. Niiden käsit­te­lys­sä on käytetty ins­ti­tu­tio­naa­li­sen uskonnon tut­ki­muk­seen kehi­tet­ty­jä malleja, jolloin tulokset ovat helposti vää­ris­ty­nei­tä. Uusia tut­ki­mus­nä­kö­kul­mia kehi­te­tään kuitenkin jat­ku­vas­ti, ja uskonnon mää­ri­tel­mät ovat moni­puo­lis­tu­neet.

Nykypäivän kan­sa­nus­kon tut­ki­mi­nen avaa ala- ja vas­ta­kult­tuu­ri­sen maailman arvoja ja normeja, joka taas paljastaa val­ta­kult­tuu­rin piiriin kuuluvia jän­nit­tei­tä ja vai­kut­tei­ta. Kansanusko edustaa todel­lis­ta elettyä elämää. Se hei­jas­te­lee yhtei­sön­sä arvoja, käsi­tyk­siä ja koke­muk­sia suoraan ja läheltä.

Rainbowssa mui­nais­ten ja “hei­mo­kult­tuu­rei­den” tavat – his­to­rial­li­set sekä kuvi­tel­lut – nähdään rau­han­omai­sen, tasa-arvoisen ja kestävän elä­män­tyy­lin esikuvina. Jakaminen ja lah­ja­ta­lous, kon­sen­sus­pää­tök­set, väki­val­lat­to­muus ja luonnon pyhit­tä­mi­nen kertovat sekä jyrkästä kri­tii­kis­tä nyky­päi­vän val­ta­kult­tuu­ria kohtaan että kon­kreet­tis­ten vaih­toeh­to­jen luo­mi­ses­ta. Myyttinen men­nei­syys ja eksoot­ti­suus taipuvat monen­lais­ten nyky­päi­vän aatteiden ja tavoit­tei­den edus­ta­jak­si. Folkloristi Henry Glassie kirjoitti osa­puil­leen, että “perinne on tule­vai­suu­den luomista men­nei­syy­den avulla”.

Rainbow Gatheringeja jär­jes­te­tään jat­ku­vas­ti. Todennäköisesti tänäänkin jossain päin maailmaa kokoon­nu­taan piiriin nuotion ympärille kiit­tä­mään Äiti Maata luonnon antimista, laulamaan eri kult­tuu­rien pyhiä lauluja ja puhumaan parem­mas­ta tule­vai­suu­des­ta.

  1. Enges, Hänninen ja Hovi (toim.) 2015. Kansanuskosta nyky­päi­vän hen­ki­syy­teen.
  2. Michael Niman, 1997. People of the Rainbow: A Nomadic Utopia.
  3. Chelsea Schelly, 2014. Crafting Collectivity: American Rainbow Gatherings and Alternative Forms of Community.
  4. Jone Salomonsen, 2002. Enchanted Feminism: The Reclaiming Witches of San Francisco.
  5. Graham St John, 2015. Indian Spirit: Amerindians and the Techno-Tribes of Psytrance. Teoksessa Tribal Fantasies: Native Americans in the European Imagination, 1900-Present. Toim. James Mackay ja David Stirrup.
  6. Bron Taylor, 2010: Dark Green Religion: Nature Spirituality and the Planetary Future.

Kirjoittaja

Katri Ratia on tohtoriopiskelija Fribourgin yliopistolla Sveitsissä. Hän viimeistelee väitöstutkimusta Rainbow-kokoontumisten historiasta Euroopassa, niiden kulttuurista ja uskonnollisesta perinteestä. Hänen akateemiset vahvuutensa ovat folkloristiikka ja uskontotiede. Hänen kiinnostuksen kohteisiinsa kuuluvat vanha ja uusi kansanusko, vaihtoehtois holistinen hengellisyys eli new age, transformatiiviset festivaalit ja rituaalitutkimus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Pyöräpajat ovat ympäristö kokeilemiselle ja kehittelemiselle, yhdessä opettelemiselle ja uusien ideoiden jakamiselle. Ne syntyvät pyöristä ja itse tekemisestä kiinnostuneiden toimijoiden tarpeista, sekä halusta tartuttaa omaa innostusta ja jakaa osaamista muille. Pyöräpajoissa kaupallisuus on pyritty minimoimaan ja kierrätys maksimoimaan. Pajat tarjoavat puitteet monenlaiselle ala-ja vastakulttuuriselle toiminnalle aina musiikkikeikoista kansankeittiöihin ja friikkipyörätyöpajoihin.

Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa. Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”.