Kansa, joka jonottaa koskettamaan hallitsijaa

Itsenäisyyden vuotuinen juhlistus on osa kan­sal­lis­val­tioi­den toimintaa. Siihen liittyy monia ritu­aa­li­sia käy­tän­tö­jä. Eräs kiin­nos­ta­vim­mis­ta on tapa, jossa kan­sa­lai­set jonot­ta­vat kos­ket­ta­maan hal­lit­si­jaa.

Suomen itse­näi­syys­päi­vän riittien joukossa tärkein on kät­te­ly­se­re­mo­nia. Vuodesta 1922 saakka lähes joka vuosi jär­jes­tet­ty kättely on Linnan juhlien kohokohta. Vaikka maa on koko itse­näi­syy­ten­sä ajan ollut tasavalta, Linnan juhlat ja niiden näyt­tä­mö­nä toimiva Presidentinlinna lainaavat monar­kioil­le tyy­pil­lis­tä linnan sym­bo­liik­kaa.

Kättelyssä pre­si­dent­ti puo­li­soi­neen seisoo vas­taan­ot­to­sa­lis­sa, samalla tasolla vie­rai­den­sa kanssa. “Kansa” on tavallaan kutsuttu kylään pre­si­den­tin luokse. Asetelmalla vies­ti­tään kan­sa­kun­nan pienuutta ja yhteis­kun­nal­li­ses­ti tärkeää tasa-arvon ideaalia.

Vieraat jonot­ta­vat paris­kun­ti­na kät­te­ly­vuo­ro­aan, joka on nopea — pre­si­dent­ti puo­li­soi­neen kätellään ter­veh­dyk­sen kera. Erityisasemassa olevat henkilöt, kuten sotien vete­raa­nit, saattavat jäädä vaih­ta­maan lyhyitä kuu­lu­mi­sia. Muille tämä ei ole sopivaa.

Itsenäisyyspäivän juhlassa kan­sal­lis­val­tio legitimoi ole­mas­sao­lon­sa ja vahvistaa yhteisiä arvojaan. Presidentin kos­ket­ta­mi­nen toimii sym­bo­li­se­na sinettinä, jonka kautta kan­sa­lai­set ja kan­sal­lis­val­tio­ta edustava pre­si­dent­ti-ins­ti­tuu­tio vah­vis­ta­vat ja uusin­ta­vat suhteensa.

Vaikka kättely ei ole uni­ver­saa­li tapa tervehtiä, se on eleenä varsin tasa-arvoinen. Presidenttiä ei kui­ten­kaan todel­li­suu­des­sa pääse kos­ket­ta­maan kuka tahansa. Tarkoin vali­koi­dut juh­la­vie­raat edustavat pää­asias­sa yhteis­kun­nan eliittiä.

Luokkaerot pyritään Suomessa kuitenkin häi­vyt­tä­mään, ja vuo­sit­tain mukaan kutsutaan myös “taval­li­sia kan­sa­lai­sia”. Tämä lienee tärkeä syy siihen, että rituaalia seurataan niin laajalti. Kättelyseremoniaan osal­lis­tuu vuo­sit­tain n. 1800 henkeä, ja vuonna 2018 sitä seurasi koti­kat­so­mois­sa noin kolme miljoonaa ihmistä.

Presidentin kos­ket­ta­mi­nen ja sen inten­sii­vi­nen tarkkailu on hyvin oma­lei­mai­nen piirre Suomen val­tiol­li­sen iden­ti­tee­tin raken­nus­ta.

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Nelli Mäkelä 11.12.2018 klo 22:50

    Hei,

    Kiitos kir­joi­tuk­ses­ta. Se oli mie­len­kiin­toi­nen ja vir­kis­tä­vä näkökulma itse­näi­syys­päi­vän juh­lis­ta­mi­seen. Itsenäisyyspäivänä huomaa kyllä aina suo­ma­lai­sen “monarkian kaipuun”, jota osaltaan kai on myös muiden val­tioi­den kunin­kaal­lis­ten seu­raa­mi­nen ja ihan­noi­mi­nen. Mielestäni juh­la­vas­taan­ot­to on kuitenkin kaunis perinne, varsinkin kun tällä hetkellä “valtikkaa” kantaa niinkin sym­paat­ti­nen kunin­gas­pa­ri. Mieluummin niin päin, että meillä tai­vas­tel­laan pre­si­dent­ti­pa­rin taval­li­suut­ta ja kerran vuodessa juh­lit­ta­vaa vas­taan­ot­toa kuin se, että esi­mer­kik­si Yhdysvaltojen tavoin otsi­koi­sim­me jat­ku­vas­ti joh­ta­jis­tam­me täysin toisella tavalla.

    On myös jännää, miten pre­si­den­tin vas­taan­ot­to on kuitenkin edelleen niin suuri asia. Presidentillä ei kui­ten­kaan nimek­si­kään ole valtaa ja kyse on vain sym­bo­li­sen johtajan tapaa­mi­ses­ta. Mielenkiinnolla mietinkin, min­kä­lai­nen vas­taan­ot­to ja sen uuti­soin­ti olisikin, jos “kansa” kokoon­tui­si kät­te­le­mään hieman tunteita ja mie­li­pi­tei­tä herät­tä­väm­pää Juha Sipilää vai­moi­neen.

    Kiitos hyvästä työstä jota teette näiden jul­kai­su­jen parissa! Niitä on ilo lukea.

    Nelli Mäkelä

    Vastaa

Lue myös nämä:

Autoetnografinen tutkimus haastaa tarkastelemaan kriittisesti kentän ja tietämisen kysymyksiä kulttuurintutkimuksessa. Koronapandemian seurauksena etnografista kenttätyötä tehdään entistä enemmän verkkoympäristössä, jolloin tutkimuskentän rajat piirtyvät eri tavalla kuin fyysisissä kohtaamisissa. Samalla posthumanistiset teoriat ovat siirtämässä ihmistä pois tutkimuksen keskiöstä.

Helsingin hovioikeus tuomitsi maaliskuussa 2020 piispa Teemu Laajasalon sakkoihin tuottamuksellisesta kirjanpitorikoksesta yritystoiminnassaan. HS:n haastattelussa Laajasalo katsoo monien menettäneen suhteellisuudentajunsa arvioidessaan hänen tuomioon johtaneita syntejään, ja kertoo olevansa huolestunut vallitsevasta keskustelukulttuurista. Piispa toivoo itselleen armoa ja arvostelijalleen tuomiota.

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Syyskuun lopulla Venäjän turvallisuuspalvelu pidätti Viimeisen testamentin kirkon keulahahmo Vissarionin (Sergei Torop), hänen “oikean kätensä” Vadim Redkinin ja kirkon juridisia kasvoja edustavan Vladimir Vedernikovin. Heitä syytetään kirkon jäsenten psykologisesta painostuksesta rahan saamiseksi, ja vakavan haitan aiheuttamisesta yhdelle tai usealle jäsenelle. Minna Kulmala on tutkinut Vissarion-yhteisöä vuodesta 2011 ja tutustunut myös entisten jäsenten tarinoihin.