Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa.
Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”. Ympäristön koskemattomuudesta ja kulttuurin muuttumattomuudesta on esitetty romantisoituja oletuksia ja väitteitä. Kuten alkuperäiskansatutkimuksen apulaisprofessori Pirjo Virtanen huomautti, ihmisen elinympäristö ei ole milloinkaan “koskematon”, vaan ihmisen muovaama. Lisäksi kaikki kulttuurit muuttuvat aikojen ja olosuhteiden saatossa.
Sentineliläiset suhtautuvat saarelle tulijoihin torjuvasti, joten oletetaan, että he haluavat tulla jätetyksi rauhaan. Tämä nähdään järkevänä, sillä heidän immuniteettinsa tuskin kestäisi ulkopuolisia taudinaiheuttajia. Antropologi Kim Hill on toisaalta esittänyt, että tällaiset eristyksissä elävät ihmiset haluaisivat olla tekemisissä muun maailman kanssa, mutta eivät uskaltaisi. Väite perustuu eristyneisyydestä luopuneiden kansojen kertomuksiin.
Eristyneisyys ei myöskään ole ainoastaan saarelaisten oma valinta. Intia kielsi saaren lähestymisen vuonna 1956 Andamaanien ja Nikobaarien alkuperäiskansoja suojelevalla säädöksellä. Teon voi tulkita näiden kansojen autonomiaa ja kulttuureita kunnioittavana valintana. Sen voi myös nähdä sentineliläisten museoimisena saarelleen, edustamaan ihmiskunnan “alkuperäisyyttä” ja siihen liitettyjä sentimentaalisia mielikuvia meidän muiden iloksi.
Ajatus alkukantaisen puhtaasta ihmisyydestä ja “luonnollisista” elämäntavoista on vetovoimainen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tämä näkyy monissa oletettua tai kuviteltua luonnollisuutta ja autenttisuutta korostavissa trendeissä, kuten paleo-ruokavalion suosiossa.
Romantisointi kuitenkin häviää taloudelle. Näin on Amazonian alueella, jossa alkuperäiskansat ovat ahtaalla; tai Suomessa, saamelaisten taistelussa Jäämeren rataa vastaan. Pohjois-Sentinelillä ei tiedetä olevan arvokkaita luonnonvaroja, mikä on käytännössä yksi syy saaren rauhaan jättämiselle. Jos saari olisi uraanikaivoksen päällä, asukkaiden itsemäärämisoikeudella tuskin olisi väliä.
Uutisoinnissa toistuu romantisoitu ajatus “ensimmäisestä kontaktista” neitseelliseen kansaan. Tämä narratiivi pohjautuu historiallisiin karikatyyreihin “alkuasukkaista”, joiden on oltava joko luonnon kanssa harmoniassa eläviä jaloja villejä tai hirvittäviä, verenhimoisia villi-ihmisiä. Saaren eristäytyneisyys ei kuitenkaan ole millään muotoa täydellistä. Uutiset kertovat lukuisista kontakteista sentineliläisten ja ulkomaailman välillä – mukaan lukien intialaisten antropologien pyrkimykset luoda rauhanomaista suhdetta lahjojen välityksellä.
Antropologi Arjun Appadurain mukaan globalisoituneissa yhteiskunnissa vallitsee kodittomuuden ja juurettomuuden tunne. Media toimii siteiden luojana kaukaisten ihmisten ja paikkojen välillä. Tarinat sentineliläisten kaltaisista “alkuperäisistä” ihmisistä tuovat lohtua. Ne kertovat, että vielä on olemassa aitoja ja juurevia ihmisiä. Heidän eristäytyneisyytensä ylläpidossa onkin ehkä muulle maailmalle kyse myös toivosta: että ihmiskunnan hulluuteen osallistumatta jättäminen olisi sittenkin mahdollista.
