Ooppera ja kansannousu Egyptissä

Kahdeksan vuotta sitten egyptiläiset ryntäsivät kaduille osoittamaan mieltään presidentti Hosni Mubarakia vastaan. Kansannousua eivät enää juhli samat tahot kuin vuonna 2011. Useat kansannousun alkumetreillä mukana olleista aktivisteista ja hallinnon kriitikoista ovat nyt vankilassa.

Vuonna 2011 miljoonat egyp­ti­läi­set lähtivät kaduille osoit­ta­maan mieltään 30 vuotta vallassa ollutta pre­si­dent­ti Mubarakia vastaan. Kun Mubarak muutama viikko myöhemmin, 11. hel­mi­kuu­ta 2011, jätti vallan kahvan, kaikki egyp­ti­läi­set eivät ottaneet uutista ilolla vastaan.

Monille Egyptin val­tiol­li­sis­ta ins­ti­tuu­tiois­ta kan­san­nousu, ja sitä seu­ran­neet poliit­ti­set muutokset, mer­kit­si­vät vaikeita aikoja. Kairon oop­pe­ra­ta­lo ja sen vakiin­tu­nut kult­tuu­ri­toi­mi­joi­den kaarti oli yksi niistä.

Tämä artikkeli perustuu vuosina 2012‒2014 Egyptissä tekemääni kent­tä­tut­ki­muk­seen. Etnografinen eli osal­lis­tu­va tutkimus on altis nopeille yhteis­kun­nas­sa tapah­tu­vil­le muu­tok­sil­le. Tutkimusajankohtani on hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkijan tulee olla valmis mukaut­ta­maan tut­ki­mus­taan muutosten seu­rauk­se­na.

Tutkimukseni alku­met­reil­lä harva aavisti, mihin vuoden 2013 kesä tulisi Egyptissä päät­ty­mään. Se johti vuonna 2012 vaaleilla valitun pre­si­dent­ti Mohammed Morsin syr­jäyt­tä­mi­seen, satoja henkiä vaa­ti­nee­seen veri­löy­lyyn, kymmenien tuhansien toi­mit­ta­jien, akti­vis­tien ja kir­joit­ta­jien van­git­se­mi­seen tekais­tu­jen ter­ro­ris­mi­syy­tös­ten varjolla sekä hal­lin­non­vas­tais­ten krii­tik­ko­jen pakoon maasta. 

Aloittaessani väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­sen vuoden 2011 kan­san­nousun jäl­ki­mai­nin­geis­sa minua kiin­nos­ti­vat eri­tyi­ses­ti ne egyp­ti­läi­set, joilla on niin kutsuttua län­si­mais­ta kult­tuu­ris­ta pääomaa. Halusin selvittää, miten he suh­tau­tui­vat poliit­ti­siin muu­tok­siin, joiden seu­rauk­se­na Muslimiveljeskunnan edustajat päätyivät valtaan.

Muslimiveljeskunta on maassa aikai­sem­min oppo­si­tios­sa toiminut uskon­nol­lis-kon­ser­va­tii­vi­nen järjestö, jonka jäseniä Egyptin aiemmat hal­li­tuk­set van­git­si­vat pitkiksi ajoiksi. Nyt vel­jes­kun­nan uskottiin eroavan poli­tii­kal­laan Egyptin aikai­sem­mis­ta hal­lin­nois­ta. Muslimiveljesten kriitikot pel­kä­si­vät, että uusi isla­mis­teis­ta koostuva hallinto alkaisi hal­lin­noi­da Egyptiä kon­ser­va­tii­vis­ten uskon­nol­lis­ten tul­kin­to­jen avulla. 

Miten egyp­ti­läi­sit­täin talou­del­li­ses­ti etuoi­keu­te­tus­sa asemassa olevat suur­kau­pun­kien asukkaat oikeut­ti­vat kie­len­käy­tös­sään ja puheis­saan asemaansa yhteis­kun­ta­hie­rar­kian huipulla? Ja miten he pyrkivät osoit­ta­maan oman kult­tuu­rin­sa parem­muu­den poliit­ti­sen myl­ler­ryk­sen keskellä?

Korkeakulttuurin eli popu­laa­ri­kult­tuu­ris­ta poik­kea­van “eliit­ti­kult­tuu­rin” ana­ly­soin­ti on tässä kon­teks­tis­sa mie­le­käs­tä. Oopperaa pidetään yhtenä kor­kea­kult­tuu­rin hie­nos­tu­neim­mis­ta muodoista, ja siksi osal­lis­tu­va etno­gra­fi­nen tutkimus Kairon oop­pe­ra­ta­lon esiripun takana avaa uuden näkö­kul­man Egyptin kan­san­nousuun.

Mielenosoittajat Tahirin aukiolla vuonna 2012.

Kuva: Mahmoud Zahran/​Flickr (CC BY 2.0)

Kairon oopperatalon historiaa

Kairon oop­pe­ra­ta­lon his­to­rias­sa vai­kut­ta­vat glo­baa­li­his­to­ria sekä alu­eel­li­set ja impe­ria­lis­tis­ti­set val­ta­pyr­ki­myk­set. Egyptin kediivinä toimineen Ismail paššan Suezin kanavan ava­jai­siin tilaama oop­pe­ra­ta­lo, ja sen juh­lal­li­suuk­sia varten teetetty Giuseppe Verdin ooppera Aida, ovat säilyneet monen Egyptin oopperan kult­tuu­ri­toi­mi­jan mielessä nos­tal­gi­se­na muistona maan kor­kea­kult­tuu­ris­ta. Kediivin oop­pe­ra­ta­lon katoa­mi­nen Kairon kes­kus­tas­ta tuhoisan palon seu­rauk­se­na vuonna 1971 puo­les­taan koetaan osoi­tuk­se­na kor­kea­kult­tuu­rin häviä­mi­ses­tä Egyptissä.

Jälkikolonialistiset kriitikot, kuten Edward Said, ovat kri­ti­soi­neet oop­pe­ra­ta­lon ava­jai­siin suun­ni­tel­tua Aidaa pienen ryhmän impe­ria­lis­ti­sek­si luk­sus­hu­vik­si. Tämä 1800-luvun lopun Egyptiä kuvaamaan pyrkinyt Verdin sävellys on kuitenkin säilynyt kai­ro­lais­ten oopperan ystävien suo­sik­ki­na vuo­si­kym­me­niä, ja sitä on esitetty eri paikoissa.

Kairon oop­pe­ra­ta­loon liittyy monta val­ta­po­liit­tis­ta kysymystä, jotka lin­kit­ty­vät puo­les­taan monella tapaa edellä mai­nit­tuun Edward Saidin impe­ria­lis­mi­kri­tiik­kiin ja Aidan eli­tis­miin. Vuoden 2011 kan­san­nousun jäl­ki­mai­nin­geis­sa nämä ja monet muut oop­pe­ra­ta­lon joh­ta­mi­seen liittyvät kysy­myk­set nousivat pintaan, kun oopperan tule­vai­suu­des­ta käytiin kamp­pai­lua.

Vuonna 1988 vanhan palaneen oop­pe­ra­ta­lon tilalle raken­net­tiin Japanin valtion avus­tuk­sel­la uusi oop­pe­ra­ta­lo. Sijainti vaihtui Kairon kes­ki­kau­pun­gis­ta Zamalekin rau­hal­li­sem­paan kau­pun­gin­osaan. Samalla oop­pe­ra­ta­lo sai ympä­ril­leen aidan, jonka rautaista porttia valvovat tur­val­li­suus­vi­ran­omai­set. Egyptin oop­pe­ra­pii­rit iloit­si­vat tästä pre­si­dent­ti Hosni Mubarakin kaudella (1981‒2011) kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri Farouk Hosnin johdolla tapah­tu­nees­ta kor­kea­kult­tuu­rin elpy­mi­ses­tä.

Oopperatalolla ja sen alai­suu­teen kuu­lu­val­la kan­sal­li­sel­la kult­tuu­ri­kes­kuk­sel­la on laaja toimialue Egyptissä. Oopperatoimijoiden johdolla pyörivän kult­tuu­ri­kes­kuk­sen tehtävänä on edistää taidetta, musiikkia ja tanssia. Se kattaa useita musiikki- ja tans­si­ryh­miä, tarjoaa kult­tuu­rin ja taiteen eri alojen kou­lu­tus­oh­jel­mia sekä hallinnoi useita teat­te­rei­ta ympäri Egyptiä. Presidentti Mubarakin val­ta­kau­den aikana oop­pe­ra­ta­lo täyttyi kan­sain­vä­li­sis­tä tai­tei­li­ja­ryh­mis­tä, tans­si­jois­ta ja muusi­kois­ta.

Eräs oop­pe­ra­ta­lon toimija totesi minulle, ettei hänen tarvinnut mat­kus­tel­la, koska koko maailma tuli Kairon oop­pe­ra­ta­loon. Muun muassa Kairon sin­fo­niaor­kes­te­ri näki riveis­sään muusi­koi­ta ympäri maailmaa, ja nautti monen Kairossa sijait­se­van euroop­pa­lai­sen edus­tus­ton tukea. Saidin kritiikin mukai­ses­ti oop­pe­ra­ta­lon tuotanto kuitenkin pysyi pienen piirin käsissä.

Egyptin kult­tuu­ri­tuo­tan­toa tut­ki­nut­ta Walter Armbrustia lainaten voidaan kriit­ti­ses­ti todeta, että oop­pe­ra­ta­los­ta tuli euroop­pa­lais­ten hol­houk­ses­sa oleva eli­tis­ti­nen rakenne. Kuten rans­ka­lai­nen sosiologi Pierre Bourdieu muis­tut­taa, kor­kea­kult­tuu­rin yhteis­kun­nal­li­nen funktio selviää parhaiten, kun se rin­nas­te­taan vallalla olevaan kult­tuu­riin.

Vallankumous oopperatalon porttien molemmin puolin

Kairon oop­pe­ra­ta­lon aidattu alue sijaitsee vain kiven­hei­ton päässä kan­san­nousun kes­ki­pis­tee­nä toi­mi­nees­ta Tahrir-aukiosta. Eräs oop­pe­ra­ta­lon orkes­te­rin soittaja kertoi, että mie­le­no­soi­tus­ten alkaessa 25. tam­mi­kuu­ta 2011 orkesteri jatkoi kaoot­ti­ses­ta tilan­tees­ta huo­li­mat­ta illan esitystä, vaikka oop­pe­ra­ta­lon portit pysyivät yleisöltä sul­jet­tui­na. Vain kou­ral­li­nen ihmisiä kuunteli orkes­te­rin esitystä kan­san­nousun ensim­mäi­se­nä iltana.

Kyseinen orkes­te­rin jäsen ei ymmär­tä­nyt, miksi oop­pe­ra­ta­lon johto halusi jatkaa esitystä. Hänen ker­to­muk­seen­sa tapah­tu­mis­ta kuuluivat myös oop­pe­ra­ta­lon rautaiset portit, jotka pysyivät lukit­tui­na esityksen jälkeen ja vai­keut­ti­vat näin esiin­ty­jien pois­tu­mis­ta oop­pe­ra­ta­lon aidatulta alueelta.

Kun muutokset Egyptin poliit­ti­sel­la areenalla olivat väis­tä­mät­tö­miä ja pre­si­dent­ti Mubarak jätti teh­tä­vän­sä, myös Kairon oopperan ja sen alai­suu­des­sa toimivan Aleksandrian oopperan työn­te­ki­jät aloit­ti­vat kan­san­nousun eufo­rias­sa oman val­lan­ku­mouk­sen­sa. Mielenosoitukset ja lakkoilu tapah­tui­vat oop­pe­ra­ta­lon tiloissa.

Oopperan työn­te­ki­jöi­tä moti­voi­vat pro­tes­toi­maan muun muassa hallinnon lai­min­lyön­nit, korruptio, epätasa-arvo pal­kan­mak­sus­sa ja nuorten tai­tei­li­joi­den huonot kehit­ty­mis­mah­dol­li­suu­det. Oopperatalon johtoa syy­tet­tiin myös nepo­tis­mis­ta ja yleisön puut­tees­ta huonon mark­ki­noin­nin vuoksi. Kovaäänisimmin kaikuivat kuitenkin tyy­ty­mät­tö­myys oopperan johtoa kohtaan ja vaatimus sen irti­sa­nou­tu­mi­ses­ta.

Protestit oopperan käy­tä­vil­lä saivat aikaan pieniä muutoksia joh­to­por­taan hie­rar­kias­sa, mutta nämä kos­meet­ti­set muutokset eivät tyy­dyt­tä­neet laajempaa työn­te­ki­jöi­den joukkoa. Kuitenkin vuoden 2012 pre­si­den­tin­vaa­lien jälkeen, kun Morsin voitto oli sine­töi­nyt Muslimiveljesten vallan, oopperan johto tuntui olevan aina vain parem­mas­sa neu­vot­te­lua­se­mas­sa suhteessa oop­pe­ra­ta­lon työn­te­ki­jöi­hin.

Kenttätyöni edetessä minusta tuli osa oop­pe­ra­ta­lon vakiin­tu­nut­ta kat­so­ja­kun­taa. Etnografista tut­ki­mus­ta vieraassa ja eri­tyi­ses­ti niin sanotussa jäl­ki­ko­lo­nia­lis­ti­ses­sa kon­teks­tis­sa tekevän tutkijan tulee aina miettiä omaa suh­det­taan tut­ki­mus­koh­tee­seen. Valkoisena tutkijana, jolla on tie­tyn­lai­nen habitus, minut lei­mat­tiin usein kehit­ty­neen euroop­pa­lai­sen valtion ”kult­tuu­ria ymmär­tä­väk­si”. Olin näin aina ter­ve­tul­lut vieras oopperan tiloissa. Voimme vain arvailla, olisiko Kairon yli­opis­ton tutkija yhtä lailla ter­ve­tul­lut vieras.

Oopperatalon johdon ajatukset pai­kal­li­ses­ta yleisöstä ovat kuitenkin suuntaa-antavia. Tutkimusjaksoni aikana minua ihmetytti usein, miksi oop­pe­ra­ta­lon hal­lin­noi­mat katsomot eri teat­te­reis­sa olivat harvoin täynnä. Asiaa tie­dus­tel­les­sa­ni eräs oopperan joh­to­por­taan edustaja valitteli minulle, ettei Kairosta löytynyt sopivaa yleisöä.

Monet muutkin lähteeni surivat sitä, että egyp­ti­läi­set eivät heidän mie­les­tään arvos­ta­neet oopperaa. He yhdis­ti­vät tie­tyn­lai­sen pukeu­tu­mi­sen oopperan arvos­ta­mi­seen ja kokivat molempien kadonneen Egyptistä. Oopperatalon kra­vat­ti­sään­tö, jonka perus­teel­la tur­val­li­suus­hen­ki­lös­tö käännytti kra­va­tit­to­mia miehiä ovelta, ei ollut pystynyt pitämään yleisöä toi­vo­tul­la tasolla.

Tässä valossa oma sijain­ti­ni tut­ki­mus­ken­täl­lä val­koi­se­na euroop­pa­lai­se­na, ”sivis­ty­neek­si” koettuna oop­pe­ra­tut­ki­ja­na, oli ongel­mal­li­nen. Yleisön vähyy­des­tä huo­li­mat­ta pääsin euroop­pa­lai­se­na naut­ti­maan ilmai­ses­ta sisään­pää­sys­tä useisiin esi­tyk­siin Kairossa ja Egyptin toiseksi suu­rim­mas­sa kau­pun­gis­sa Aleksandriassa. Muun muassa modernin tanssin esitys tou­ko­kuus­sa 2013 Kairon kes­kus­tas­sa sijait­se­vas­sa El Gomhouria ‑teat­te­ris­sa oli erityisen tyhjä, ja paikalla ollut yleisö koostui suurelta osin oop­pe­ra­ta­lon hen­ki­lö­kun­nas­ta. Pidin outona, että teat­te­riin saa­vut­tua­ni minulle kuitenkin ojen­net­tiin ilmais­lip­pu. Aivan kuin läs­nä­olo­ni teat­te­ris­sa olisi haluttu varmistaa.

Sama dyna­miik­ka yleisön ja euroop­pa­lai­sen tutkijan suhteen toistui Aleksandrian Sayed Darwish ‑teat­te­ris­sa. Aleksandrian men­nei­syys glo­ri­fioi­daan usein eri kult­tuu­rien rau­han­omai­sek­si yhtei­se­lok­si sen kos­mo­po­liit­ti­sek­si kuvail­tuun his­to­ri­aan viitaten. Kairon oop­pe­ra­ta­lon ryhmät mat­kus­ta­vat lähes kuu­kausit­tain Aleksandriaan esit­tä­mään samaa tuotantoa kuin Kairossa.

Kairon oop­pe­ra­väen tavoin myös minä matkustin Kairosta Aleksandriaan. Varmistaakseni paikan Niili-balettiin varasin lippuni etukäteen Kairosta käsin. Saavuttuani Aleksandriaan kaksi oop­pe­ra­ta­lon pr-vastaavaa joh­dat­te­li minua tämän hil­jat­tain remon­toi­dun teatterin käy­tä­vil­lä. Esittelykierroksen lopuksi minulle ojen­net­tiin jälleen kerran ilmais­lip­pu tulevaan kon­sert­tiin. Esityksen alkaessa Kairosta mat­kan­neet tanssijat joutuivat koh­taa­maan saman pet­ty­myk­sen kuin usein aikai­sem­min, sillä yleisössä istui tutkijan lisäksi vain muutama muu katsoja.

Heräsi kysymys, oliko klassinen musiikki menet­tä­nyt vie­hä­tyk­se­nä Aleksandrian men­nei­syyt­tä nos­tal­gi­soi­van yleisön kes­kuu­des­sa. Balettiesityksessä oli omat virheensä, eikä se ehkä miel­lyt­täi­si har­jaan­tu­neen esittävän taiteen kriitikon silmää. Egyptiläinen oop­pe­ra­krii­tik­ko kuitenkin kehui esityksen tai­teel­lis­ta fuusiota. Niinpä voimme olettaa, että myös Aleksandrian asukkaat saat­tai­si­vat iloita mah­dol­li­suu­des­ta nauttia oop­pe­ra­ta­lon antimista ja siitä ilmais­li­pus­ta, joka minulle annettiin.

Kairon oop­pe­ra­ta­lon tyhjä katsomo.

Kuva: Marco Ryan/​Flick (CC BY 2.0)

Yhteinen vihollinen yhdistävänä tekijänä

Yleisön har­va­lu­kui­suu­den sijaan oopperan johdolle suurempi ongelma oli Morsin uusi Muslimiveljes-johtoinen hallitus. Syyksi ker­rot­tiin Muslimiveljesten eri­lai­sik­si koetut kult­tuu­ri­set arvot. Oopperapiireissä pidettiin arki­tie­to­na Muslimiveljesten puuttuvaa kult­tuu­ris­ta pääomaa. Minulle ker­rot­tiin tois­tu­mi­seen, että he eivät osanneet arvostaa kor­kea­kult­tuu­ria tai muuta esittävää taidetta. Yksi villi huhu muun muassa väitti, että uudet hal­lit­si­jat aikoivat määrätä balet­ti­tans­si­joi­den mekkojen helmoille uuden pituuden.

Tässä kon­teks­tis­sa oopperan johdon vaatimus siitä, että vihol­li­sen edessä oli puhal­let­ta­va yhteen hiileen, puri oop­pe­ra­vä­keen. Aikaisemmin oppe­ra­joh­toa vastaan pro­tes­toi­nei­den nuorten kanssa käy­mis­sä­ni kes­kus­te­luis­sa kävi selväksi, että aikai­sem­mis­ta tavoit­teis­ta oli luovuttu. Kamppailua Muslimiveljeksiä vastaan kuvail­tiin ehdot­to­min termein: kyse oli Kairon oopperan eloon­jää­mis­kamp­pai­lus­ta.

Vuoden 2011 kan­san­nousua seu­ran­nei­na vuosina Egyptin kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri vaihtui tiuhaan tahtiin. Myös pre­si­dent­ti Morsi nimesi uuden kult­tuu­ri­mi­nis­te­rin keväällä 2013 muutama kuukausi ennen val­lan­kaap­paus­ta. Sabry Arabin korvannut Alaa Abdel Aziz tuli kult­tuu­ri­pii­rien ulko­puo­lel­ta.

Valinta peläs­tyt­ti monet kult­tuu­ri­toi­mi­jat. Uusi ministeri kritisoi vaih­tu­vuu­den puutetta oop­pe­ra­ta­lon hen­ki­lö­kun­nas­sa: samat henkilöt kont­rol­loi­vat oop­pe­ra­ta­loa kuin ennen vuoden 2011 val­lan­ku­mous­ta. Aida-oopperan har­joi­tuk­set ja esitykset tou­ko­kuus­sa 2013 vietiin läpi tämän poliit­ti­sen myl­ler­ryk­sen varjossa ja Egyptin kult­tuu­rie­lii­tin tais­tel­les­sa uuden hallinnon tekemiä muutoksia vastaan.

Tämän seu­rauk­se­na uusi kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri irtisanoi Kairon oop­pe­ra­ta­lon johtajan – saman johtajan, jonka irti­sa­no­mis­ta myös oop­pe­ra­ta­lon työn­te­ki­jät olivat aikai­sem­min vaatineet. Saapuessani kyseisenä päivänä Aidan esi­tyk­seen oli selvää, että yhteinen vihol­li­nen – uusi kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri – auttoi lait­ta­maan sivuun monet oop­pe­ra­ta­loa sisältä repineet kiistat.

Oopperapiireissä käy­tet­tiin tapah­tu­neen kuvaa­mi­seen vahvoja kie­li­ku­via, kuten Egyptin kult­tuu­rin mas­sa­mur­haa. Oopperan työn­te­ki­jät pro­tes­toi­vat Muslimiveljeskuntaa ja uutta kult­tuu­ri­mi­nis­te­riä vastaan ja puo­lus­ti­vat oop­pe­ra­ta­lon johtajaa. Mielenosoittajat oop­pe­ra­ta­lon edustalla vaativat oopperan aikai­sem­man johtajan Ines Abdel Daïmin virkaan palaut­ta­mis­ta nostaen ilmaan julis­tei­ta, joissa luki “me olemme kaikki Ines Abdel Daïm” ja “Kairon ooppera on punainen viiva”.

Mielenosoittajat perus­te­li­vat aja­tus­ten­sa muut­tu­mis­ta sillä, että käynnissä oli oop­pe­ra­ta­lon puh­dis­tus­pro­ses­si. Protestoivan joukon mukana euroop­pa­lai­nen tutkija pääsi jälleen kerran maksutta oopperan katsomoon. Kun esirippu nousi kan­sain­vä­lis­ten toi­mi­joi­den puoliksi täyttämän katsomon edessä, näyt­tä­möl­lä ei ollutkaan Aidan ensim­mäi­sen näytöksen Memfisin kunin­kaal­li­sen palatsin kalus­tei­ta, vaan se oli täynnä kult­tuu­ri­mi­nis­te­rin eroa vaativia kylttejä hei­lut­te­le­via Aidan hahmoja. Kapellimestari Nauer Nagi toi puhees­saan esiin oop­pe­ra­ta­lon toi­mi­joi­den tuen talon irti­sa­no­tul­le joh­ta­jal­le:

Oopperan työn­te­ki­jöi­den protesti Kairon oop­pe­ra­ta­lon edustalla.

Kuva: Liina Mustonen

Oopperan johtajaa tukien ja tar­koi­tuk­se­nam­me estää Egyptin kult­tuu­rin ja taiteiden tuho, tai­tei­li­jat ja oop­pe­ra­ta­lon hallinto ovat päät­tä­neet osoittaa mieltään ja olla esit­tä­mät­tä Aida-oopperaa kunnes kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri on erotettu teh­tä­väs­tään.”

Oopperan kapel­li­mes­ta­ri perusteli vaa­ti­mus­ta sillä, että uusi kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri irtisanoi pätevän oop­pe­ra­ta­lon johtajan ja yritti muuttaa Egyptin iden­ti­teet­tiä. Esityksen jälkeen protestit jatkuivat muun muassa kult­tuu­ri­mi­nis­te­riön edustalla. Mielenosoitukset olivat osa laajempaa pro­tes­ti­lii­keh­din­tää, joka lopulta johti pre­si­dent­ti Morsin syr­jäyt­tä­mi­seen.

Kesällä 2013 väki­val­lan jatkuessa Egyptin kaduilla Oopperan ystävät ‑ryhmä kutsui sosi­aa­li­ses­sa mediassa kai­ro­lai­sia juhlimaan Muslimiveljesten tappiota balet­tie­si­tyk­seen. Egyptiläisten soti­lai­den kuollessa yhtee­no­tois­sa tai ter­ro­ri­teoik­si kut­su­tuis­sa hyök­käyk­sis­sä oop­pe­ra­ta­lo julisti suruajan. Kun satoja pre­si­dent­ti Morsin kan­nat­ta­jia kuoli Kairon kaduilla, ei saman­lais­ta suruaikaa vietetty. Samalla oop­pe­ra­ta­lon toimijat olivat kes­kei­ses­sä roolissa kir­joit­ta­mas­sa kult­tuu­ri­toi­mi­joi­den yhteistä julis­tus­ta, joka tuomitsi Muslimiveljeskunnan ter­ro­ris­ti­jär­jes­tök­si.

Kulttuurin tuottajat ovat valtion vir­ka­mie­hiä, toimivat sen myön­ny­tys­ten alla ja ovat näin samalla sen suo­jat­te­ja. ”Egyptin kulttuuri” ja ”Egyptin iden­ti­teet­ti” nousivat kult­tuu­ri­toi­mi­joi­den puheissa jat­ku­vas­ti esille. Käsitteen sisältöä sel­keäm­pää oli aina se, minkä se sulki pois: Muslimiveljeskunnan ja muut ”isla­mis­tit”.

Vallankumouksen jäl­kei­si­nä vuosina Kairon oop­pe­ra­ta­lo toimi natio­na­lis­min peli­kent­tä­nä ja palveli poliit­ti­sia päämääriä. Kriittisten äänten vaietessa oop­pe­ra­ta­lon sisällä se tuki entistä soti­las­joh­ta­jaa ja nykyistä pre­si­dent­tiä Abdel Fattah El-Sisiä. Kuten Egyptin kult­tuu­ri­tuo­tan­toa tutkineen Jessica Winegarin tutkimus on osoit­ta­nut, kult­tuu­ri­toi­mi­jat ovat pyrkineet tais­te­le­maan Egyptin niin sanottua isla­mi­soi­tu­mis­ta vastaan. Samalla kult­tuu­ri­tuo­tan­to on ollut vain pienen kan­san­osan ulot­tu­vil­la.

Etnografinen ja osal­lis­tu­va tutkimus kult­tuu­ri­tuo­tan­non kentällä Egyptissä ja muu­al­la­kin auttaa ymmär­tä­mään näitä moni­nai­sia nyansseja, jotka saman­ai­kai­ses­ti sekä vai­kut­ta­vat poli­tiik­kaan että kumpuavat siitä. 

Aikaisempi versio tästä artik­ke­lis­ta jul­kais­tiin alun perin Suomen Lähi-idän ins­ti­tuu­tin blogissa Lukemista Levantista.

  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  • Artikkelikuva: Ayman Hafez
  1. Pierre Bourdieu (1989 [1979]), Distinction: A Social Critique of the Judgement of Taste. London: Routledge.
  2. Jessica Winegar (2006a), Creative Reckonings: The Politics of Art and Culture in Contemporary Egypt. California: Stanford University Press.
  3. Edward W. Said (1987), ”The Imperial Spectacle.” Grand Street 6 (2):82 – 104.

Kirjoittaja

Liina Mustonen on yhteiskuntatieteiden tohtori (EUI 2017) ja AntroBlogin uutistoimituksen jäsen. Hänen tutkimuksensa käsittelee muun muuassa sukupuolta, toiseuttamisen diskursseja ja hierarkioita Euroopassa sekä Lähi-idässä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?