Kahdeksan vuotta sitten egyptiläiset ryntäsivät kaduille osoittamaan mieltään presidentti Hosni Mubarakia vastaan. Kansannousua eivät enää juhli samat tahot kuin vuonna 2011. Useat kansannousun alkumetreillä mukana olleista aktivisteista ja hallinnon kriitikoista ovat nyt vankilassa.
Vuonna 2011 miljoonat egyptiläiset lähtivät kaduille osoittamaan mieltään 30 vuotta vallassa ollutta presidentti Mubarakia vastaan. Kun Mubarak muutama viikko myöhemmin, 11. helmikuuta 2011, jätti vallan kahvan, kaikki egyptiläiset eivät ottaneet uutista ilolla vastaan.
Monille Egyptin valtiollisista instituutioista kansannousu, ja sitä seuranneet poliittiset muutokset, merkitsivät vaikeita aikoja. Kairon oopperatalo ja sen vakiintunut kulttuuritoimijoiden kaarti oli yksi niistä.
Tämä artikkeli perustuu vuosina 2012‒2014 Egyptissä tekemääni kenttätutkimukseen. Etnografinen eli osallistuva tutkimus on altis nopeille yhteiskunnassa tapahtuville muutoksille. Tutkimusajankohtani on hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkijan tulee olla valmis mukauttamaan tutkimustaan muutosten seurauksena.
Tutkimukseni alkumetreillä harva aavisti, mihin vuoden 2013 kesä tulisi Egyptissä päättymään. Se johti vuonna 2012 vaaleilla valitun presidentti Mohammed Morsin syrjäyttämiseen, satoja henkiä vaatineeseen verilöylyyn, kymmenien tuhansien toimittajien, aktivistien ja kirjoittajien vangitsemiseen tekaistujen terrorismisyytösten varjolla sekä hallinnonvastaisten kriitikkojen pakoon maasta.
Aloittaessani väitöskirjatutkimuksen vuoden 2011 kansannousun jälkimainingeissa minua kiinnostivat erityisesti ne egyptiläiset, joilla on niin kutsuttua länsimaista kulttuurista pääomaa. Halusin selvittää, miten he suhtautuivat poliittisiin muutoksiin, joiden seurauksena Muslimiveljeskunnan edustajat päätyivät valtaan.
Muslimiveljeskunta on maassa aikaisemmin oppositiossa toiminut uskonnollis-konservatiivinen järjestö, jonka jäseniä Egyptin aiemmat hallitukset vangitsivat pitkiksi ajoiksi. Nyt veljeskunnan uskottiin eroavan politiikallaan Egyptin aikaisemmista hallinnoista. Muslimiveljesten kriitikot pelkäsivät, että uusi islamisteista koostuva hallinto alkaisi hallinnoida Egyptiä konservatiivisten uskonnollisten tulkintojen avulla.
Miten egyptiläisittäin taloudellisesti etuoikeutetussa asemassa olevat suurkaupunkien asukkaat oikeuttivat kielenkäytössään ja puheissaan asemaansa yhteiskuntahierarkian huipulla? Ja miten he pyrkivät osoittamaan oman kulttuurinsa paremmuuden poliittisen myllerryksen keskellä?
Korkeakulttuurin eli populaarikulttuurista poikkeavan “eliittikulttuurin” analysointi on tässä kontekstissa mielekästä. Oopperaa pidetään yhtenä korkeakulttuurin hienostuneimmista muodoista, ja siksi osallistuva etnografinen tutkimus Kairon oopperatalon esiripun takana avaa uuden näkökulman Egyptin kansannousuun.
Mielenosoittajat Tahirin aukiolla vuonna 2012.
Kuva: Mahmoud Zahran/Flickr (CC BY 2.0)
Kairon oopperatalon historiaa
Kairon oopperatalon historiassa vaikuttavat globaalihistoria sekä alueelliset ja imperialististiset valtapyrkimykset. Egyptin kediivinä toimineen Ismail paššan Suezin kanavan avajaisiin tilaama oopperatalo, ja sen juhlallisuuksia varten teetetty Giuseppe Verdin ooppera Aida, ovat säilyneet monen Egyptin oopperan kulttuuritoimijan mielessä nostalgisena muistona maan korkeakulttuurista. Kediivin oopperatalon katoaminen Kairon keskustasta tuhoisan palon seurauksena vuonna 1971 puolestaan koetaan osoituksena korkeakulttuurin häviämisestä Egyptissä.
Jälkikolonialistiset kriitikot, kuten Edward Said, ovat kritisoineet oopperatalon avajaisiin suunniteltua Aidaa pienen ryhmän imperialistiseksi luksushuviksi. Tämä 1800-luvun lopun Egyptiä kuvaamaan pyrkinyt Verdin sävellys on kuitenkin säilynyt kairolaisten oopperan ystävien suosikkina vuosikymmeniä, ja sitä on esitetty eri paikoissa.
Kairon oopperataloon liittyy monta valtapoliittista kysymystä, jotka linkittyvät puolestaan monella tapaa edellä mainittuun Edward Saidin imperialismikritiikkiin ja Aidan elitismiin. Vuoden 2011 kansannousun jälkimainingeissa nämä ja monet muut oopperatalon johtamiseen liittyvät kysymykset nousivat pintaan, kun oopperan tulevaisuudesta käytiin kamppailua.
Vuonna 1988 vanhan palaneen oopperatalon tilalle rakennettiin Japanin valtion avustuksella uusi oopperatalo. Sijainti vaihtui Kairon keskikaupungista Zamalekin rauhallisempaan kaupunginosaan. Samalla oopperatalo sai ympärilleen aidan, jonka rautaista porttia valvovat turvallisuusviranomaiset. Egyptin oopperapiirit iloitsivat tästä presidentti Hosni Mubarakin kaudella (1981‒2011) kulttuuriministeri Farouk Hosnin johdolla tapahtuneesta korkeakulttuurin elpymisestä.
Oopperatalolla ja sen alaisuuteen kuuluvalla kansallisella kulttuurikeskuksella on laaja toimialue Egyptissä. Oopperatoimijoiden johdolla pyörivän kulttuurikeskuksen tehtävänä on edistää taidetta, musiikkia ja tanssia. Se kattaa useita musiikki- ja tanssiryhmiä, tarjoaa kulttuurin ja taiteen eri alojen koulutusohjelmia sekä hallinnoi useita teattereita ympäri Egyptiä. Presidentti Mubarakin valtakauden aikana oopperatalo täyttyi kansainvälisistä taiteilijaryhmistä, tanssijoista ja muusikoista.
Eräs oopperatalon toimija totesi minulle, ettei hänen tarvinnut matkustella, koska koko maailma tuli Kairon oopperataloon. Muun muassa Kairon sinfoniaorkesteri näki riveissään muusikoita ympäri maailmaa, ja nautti monen Kairossa sijaitsevan eurooppalaisen edustuston tukea. Saidin kritiikin mukaisesti oopperatalon tuotanto kuitenkin pysyi pienen piirin käsissä.
Egyptin kulttuurituotantoa tutkinutta Walter Armbrustia lainaten voidaan kriittisesti todeta, että oopperatalosta tuli eurooppalaisten holhouksessa oleva elitistinen rakenne. Kuten ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu muistuttaa, korkeakulttuurin yhteiskunnallinen funktio selviää parhaiten, kun se rinnastetaan vallalla olevaan kulttuuriin.
Vallankumous oopperatalon porttien molemmin puolin
Kairon oopperatalon aidattu alue sijaitsee vain kivenheiton päässä kansannousun keskipisteenä toimineesta Tahrir-aukiosta. Eräs oopperatalon orkesterin soittaja kertoi, että mielenosoitusten alkaessa 25. tammikuuta 2011 orkesteri jatkoi kaoottisesta tilanteesta huolimatta illan esitystä, vaikka oopperatalon portit pysyivät yleisöltä suljettuina. Vain kourallinen ihmisiä kuunteli orkesterin esitystä kansannousun ensimmäisenä iltana.
Kyseinen orkesterin jäsen ei ymmärtänyt, miksi oopperatalon johto halusi jatkaa esitystä. Hänen kertomukseensa tapahtumista kuuluivat myös oopperatalon rautaiset portit, jotka pysyivät lukittuina esityksen jälkeen ja vaikeuttivat näin esiintyjien poistumista oopperatalon aidatulta alueelta.
Kun muutokset Egyptin poliittisella areenalla olivat väistämättömiä ja presidentti Mubarak jätti tehtävänsä, myös Kairon oopperan ja sen alaisuudessa toimivan Aleksandrian oopperan työntekijät aloittivat kansannousun euforiassa oman vallankumouksensa. Mielenosoitukset ja lakkoilu tapahtuivat oopperatalon tiloissa.
Oopperan työntekijöitä motivoivat protestoimaan muun muassa hallinnon laiminlyönnit, korruptio, epätasa-arvo palkanmaksussa ja nuorten taiteilijoiden huonot kehittymismahdollisuudet. Oopperatalon johtoa syytettiin myös nepotismista ja yleisön puutteesta huonon markkinoinnin vuoksi. Kovaäänisimmin kaikuivat kuitenkin tyytymättömyys oopperan johtoa kohtaan ja vaatimus sen irtisanoutumisesta.
Protestit oopperan käytävillä saivat aikaan pieniä muutoksia johtoportaan hierarkiassa, mutta nämä kosmeettiset muutokset eivät tyydyttäneet laajempaa työntekijöiden joukkoa. Kuitenkin vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen, kun Morsin voitto oli sinetöinyt Muslimiveljesten vallan, oopperan johto tuntui olevan aina vain paremmassa neuvotteluasemassa suhteessa oopperatalon työntekijöihin.
Kenttätyöni edetessä minusta tuli osa oopperatalon vakiintunutta katsojakuntaa. Etnografista tutkimusta vieraassa ja erityisesti niin sanotussa jälkikolonialistisessa kontekstissa tekevän tutkijan tulee aina miettiä omaa suhdettaan tutkimuskohteeseen. Valkoisena tutkijana, jolla on tietynlainen habitus, minut leimattiin usein kehittyneen eurooppalaisen valtion ”kulttuuria ymmärtäväksi”. Olin näin aina tervetullut vieras oopperan tiloissa. Voimme vain arvailla, olisiko Kairon yliopiston tutkija yhtä lailla tervetullut vieras.
Oopperatalon johdon ajatukset paikallisesta yleisöstä ovat kuitenkin suuntaa-antavia. Tutkimusjaksoni aikana minua ihmetytti usein, miksi oopperatalon hallinnoimat katsomot eri teattereissa olivat harvoin täynnä. Asiaa tiedustellessani eräs oopperan johtoportaan edustaja valitteli minulle, ettei Kairosta löytynyt sopivaa yleisöä.
Monet muutkin lähteeni surivat sitä, että egyptiläiset eivät heidän mielestään arvostaneet oopperaa. He yhdistivät tietynlaisen pukeutumisen oopperan arvostamiseen ja kokivat molempien kadonneen Egyptistä. Oopperatalon kravattisääntö, jonka perusteella turvallisuushenkilöstö käännytti kravatittomia miehiä ovelta, ei ollut pystynyt pitämään yleisöä toivotulla tasolla.
Tässä valossa oma sijaintini tutkimuskentällä valkoisena eurooppalaisena, ”sivistyneeksi” koettuna oopperatutkijana, oli ongelmallinen. Yleisön vähyydestä huolimatta pääsin eurooppalaisena nauttimaan ilmaisesta sisäänpääsystä useisiin esityksiin Kairossa ja Egyptin toiseksi suurimmassa kaupungissa Aleksandriassa. Muun muassa modernin tanssin esitys toukokuussa 2013 Kairon keskustassa sijaitsevassa El Gomhouria -teatterissa oli erityisen tyhjä, ja paikalla ollut yleisö koostui suurelta osin oopperatalon henkilökunnasta. Pidin outona, että teatteriin saavuttuani minulle kuitenkin ojennettiin ilmaislippu. Aivan kuin läsnäoloni teatterissa olisi haluttu varmistaa.
Sama dynamiikka yleisön ja eurooppalaisen tutkijan suhteen toistui Aleksandrian Sayed Darwish -teatterissa. Aleksandrian menneisyys glorifioidaan usein eri kulttuurien rauhanomaiseksi yhteiseloksi sen kosmopoliittiseksi kuvailtuun historiaan viitaten. Kairon oopperatalon ryhmät matkustavat lähes kuukausittain Aleksandriaan esittämään samaa tuotantoa kuin Kairossa.
Kairon oopperaväen tavoin myös minä matkustin Kairosta Aleksandriaan. Varmistaakseni paikan Niili-balettiin varasin lippuni etukäteen Kairosta käsin. Saavuttuani Aleksandriaan kaksi oopperatalon pr-vastaavaa johdatteli minua tämän hiljattain remontoidun teatterin käytävillä. Esittelykierroksen lopuksi minulle ojennettiin jälleen kerran ilmaislippu tulevaan konserttiin. Esityksen alkaessa Kairosta matkanneet tanssijat joutuivat kohtaamaan saman pettymyksen kuin usein aikaisemmin, sillä yleisössä istui tutkijan lisäksi vain muutama muu katsoja.
Heräsi kysymys, oliko klassinen musiikki menettänyt viehätyksenä Aleksandrian menneisyyttä nostalgisoivan yleisön keskuudessa. Balettiesityksessä oli omat virheensä, eikä se ehkä miellyttäisi harjaantuneen esittävän taiteen kriitikon silmää. Egyptiläinen oopperakriitikko kuitenkin kehui esityksen taiteellista fuusiota. Niinpä voimme olettaa, että myös Aleksandrian asukkaat saattaisivat iloita mahdollisuudesta nauttia oopperatalon antimista ja siitä ilmaislipusta, joka minulle annettiin.
Kairon oopperatalon tyhjä katsomo.
Kuva: Marco Ryan/Flick (CC BY 2.0)
Yhteinen vihollinen yhdistävänä tekijänä
Yleisön harvalukuisuuden sijaan oopperan johdolle suurempi ongelma oli Morsin uusi Muslimiveljes-johtoinen hallitus. Syyksi kerrottiin Muslimiveljesten erilaisiksi koetut kulttuuriset arvot. Oopperapiireissä pidettiin arkitietona Muslimiveljesten puuttuvaa kulttuurista pääomaa. Minulle kerrottiin toistumiseen, että he eivät osanneet arvostaa korkeakulttuuria tai muuta esittävää taidetta. Yksi villi huhu muun muassa väitti, että uudet hallitsijat aikoivat määrätä balettitanssijoiden mekkojen helmoille uuden pituuden.
Tässä kontekstissa oopperan johdon vaatimus siitä, että vihollisen edessä oli puhallettava yhteen hiileen, puri oopperaväkeen. Aikaisemmin opperajohtoa vastaan protestoineiden nuorten kanssa käymissäni keskusteluissa kävi selväksi, että aikaisemmista tavoitteista oli luovuttu. Kamppailua Muslimiveljeksiä vastaan kuvailtiin ehdottomin termein: kyse oli Kairon oopperan eloonjäämiskamppailusta.
Vuoden 2011 kansannousua seuranneina vuosina Egyptin kulttuuriministeri vaihtui tiuhaan tahtiin. Myös presidentti Morsi nimesi uuden kulttuuriministerin keväällä 2013 muutama kuukausi ennen vallankaappausta. Sabry Arabin korvannut Alaa Abdel Aziz tuli kulttuuripiirien ulkopuolelta.
Valinta pelästytti monet kulttuuritoimijat. Uusi ministeri kritisoi vaihtuvuuden puutetta oopperatalon henkilökunnassa: samat henkilöt kontrolloivat oopperataloa kuin ennen vuoden 2011 vallankumousta. Aida-oopperan harjoitukset ja esitykset toukokuussa 2013 vietiin läpi tämän poliittisen myllerryksen varjossa ja Egyptin kulttuurieliitin taistellessa uuden hallinnon tekemiä muutoksia vastaan.
Tämän seurauksena uusi kulttuuriministeri irtisanoi Kairon oopperatalon johtajan – saman johtajan, jonka irtisanomista myös oopperatalon työntekijät olivat aikaisemmin vaatineet. Saapuessani kyseisenä päivänä Aidan esitykseen oli selvää, että yhteinen vihollinen – uusi kulttuuriministeri – auttoi laittamaan sivuun monet oopperataloa sisältä repineet kiistat.
Oopperapiireissä käytettiin tapahtuneen kuvaamiseen vahvoja kielikuvia, kuten Egyptin kulttuurin massamurhaa. Oopperan työntekijät protestoivat Muslimiveljeskuntaa ja uutta kulttuuriministeriä vastaan ja puolustivat oopperatalon johtajaa. Mielenosoittajat oopperatalon edustalla vaativat oopperan aikaisemman johtajan Ines Abdel Daïmin virkaan palauttamista nostaen ilmaan julisteita, joissa luki “me olemme kaikki Ines Abdel Daïm” ja “Kairon ooppera on punainen viiva”.
Mielenosoittajat perustelivat ajatustensa muuttumista sillä, että käynnissä oli oopperatalon puhdistusprosessi. Protestoivan joukon mukana eurooppalainen tutkija pääsi jälleen kerran maksutta oopperan katsomoon. Kun esirippu nousi kansainvälisten toimijoiden puoliksi täyttämän katsomon edessä, näyttämöllä ei ollutkaan Aidan ensimmäisen näytöksen Memfisin kuninkaallisen palatsin kalusteita, vaan se oli täynnä kulttuuriministerin eroa vaativia kylttejä heiluttelevia Aidan hahmoja. Kapellimestari Nauer Nagi toi puheessaan esiin oopperatalon toimijoiden tuen talon irtisanotulle johtajalle:
Oopperan työntekijöiden protesti Kairon oopperatalon edustalla.
Kuva: Liina Mustonen
“Oopperan johtajaa tukien ja tarkoituksenamme estää Egyptin kulttuurin ja taiteiden tuho, taiteilijat ja oopperatalon hallinto ovat päättäneet osoittaa mieltään ja olla esittämättä Aida-oopperaa kunnes kulttuuriministeri on erotettu tehtävästään.”
Oopperan kapellimestari perusteli vaatimusta sillä, että uusi kulttuuriministeri irtisanoi pätevän oopperatalon johtajan ja yritti muuttaa Egyptin identiteettiä. Esityksen jälkeen protestit jatkuivat muun muassa kulttuuriministeriön edustalla. Mielenosoitukset olivat osa laajempaa protestiliikehdintää, joka lopulta johti presidentti Morsin syrjäyttämiseen.
Kesällä 2013 väkivallan jatkuessa Egyptin kaduilla Oopperan ystävät -ryhmä kutsui sosiaalisessa mediassa kairolaisia juhlimaan Muslimiveljesten tappiota balettiesitykseen. Egyptiläisten sotilaiden kuollessa yhteenotoissa tai terroriteoiksi kutsutuissa hyökkäyksissä oopperatalo julisti suruajan. Kun satoja presidentti Morsin kannattajia kuoli Kairon kaduilla, ei samanlaista suruaikaa vietetty. Samalla oopperatalon toimijat olivat keskeisessä roolissa kirjoittamassa kulttuuritoimijoiden yhteistä julistusta, joka tuomitsi Muslimiveljeskunnan terroristijärjestöksi.
Kulttuurin tuottajat ovat valtion virkamiehiä, toimivat sen myönnytysten alla ja ovat näin samalla sen suojatteja. ”Egyptin kulttuuri” ja ”Egyptin identiteetti” nousivat kulttuuritoimijoiden puheissa jatkuvasti esille. Käsitteen sisältöä selkeämpää oli aina se, minkä se sulki pois: Muslimiveljeskunnan ja muut ”islamistit”.
Vallankumouksen jälkeisinä vuosina Kairon oopperatalo toimi nationalismin pelikenttänä ja palveli poliittisia päämääriä. Kriittisten äänten vaietessa oopperatalon sisällä se tuki entistä sotilasjohtajaa ja nykyistä presidenttiä Abdel Fattah El-Sisiä. Kuten Egyptin kulttuurituotantoa tutkineen Jessica Winegarin tutkimus on osoittanut, kulttuuritoimijat ovat pyrkineet taistelemaan Egyptin niin sanottua islamisoitumista vastaan. Samalla kulttuurituotanto on ollut vain pienen kansanosan ulottuvilla.
Etnografinen ja osallistuva tutkimus kulttuurituotannon kentällä Egyptissä ja muuallakin auttaa ymmärtämään näitä moninaisia nyansseja, jotka samanaikaisesti sekä vaikuttavat politiikkaan että kumpuavat siitä. Aikaisempi versio tästä artikkelista julkaistiin alun perin Suomen Lähi-idän instituutin blogissa Lukemista Levantista.
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: Ayman Hafez
Lukemista
- Pierre Bourdieu (1989 [1979]), Distinction: A Social Critique of the Judgement of Taste. London: Routledge.
- Jessica Winegar (2006a), Creative Reckonings: The Politics of Art and Culture in Contemporary Egypt. California: Stanford University Press.
- Edward W. Said (1987), ”The Imperial Spectacle.” Grand Street 6 (2):82-104.
