Miten AntroBlogia rahoitetaan

Meiltä tiedustellaan yhtenään, mistä resurssit laajan toimintamme pyörittämiseen tulevat. Tähän ja moniin muihin kysymyksiin vastaamme uudessa kolumnisarjassa, jossa lukija on kutsuttu kylään toimitukseen, kurkistelemaan tiedemedian tekemisen haasteisiin. Ensimmäisessä osassa puhutaan rahasta. 

Kolumnisarjan innoit­ta­ja­na toimii meto­do­lo­gi­nen suuntaus nimeltä autoet­no­gra­fia. Se muis­tut­taa ant­ro­po­lo­gias­sa yleisesti sovel­let­ta­vaa, osal­lis­tu­vaan havain­noin­tiin perus­tu­vaa etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta, mutta ottaa tar­kas­te­li­jan oma­koh­tai­sen koke­muk­sen tulkinnan keskiöön.

Autoetnografiassa ei pyritä luomaan vai­ku­tel­maa objek­tii­vi­suu­des­ta tai häi­vyt­tä­mään tutkijaa pois etno­gra­fi­ses­ta ana­lyy­sis­ta ja kuvai­lus­ta. Sen sijaan auto eli itse otetaan etnon eli kult­tuu­rin rinnalle tar­kas­te­lun kohteeksi. Autoetnografisen mene­tel­män kehit­tä­jiin lukeutuva poik­ki­tie­teel­li­nen tutkija Carolyn Ellis on todennut autoet­no­gra­fian olevan enemmän kuin osiensa — auton ja etnon — summa, ja erilaista kuin kumpikaan niistä. Se poikkeaa laa­dul­li­sen tiedon esit­tä­mi­sen ja tuot­ta­mi­sen totutusta tavasta, jossa kes­ki­ty­tään itsen ulko­puo­li­sen tut­ki­mus­koh­teen havain­noin­tiin ja kuvailuun. Se on myös enemmän kuin omae­lä­män­ker­ta tai päi­vä­kir­ja.

Autoetnografiassa tar­kas­te­li­ja on itse osa sitä ihmis­ryh­mää, jota hän havainnoi. Hänen koke­muk­sen­sa, tunteensa, aja­tuk­sen­sa, tarinansa, per­soo­nan­sa ja havain­ton­sa ovat olen­nai­nen osa ana­ly­soi­ta­vaa aineistoa. Autoetnografi havainnoi siis itseään ja ympä­ris­töään.

Me ant­ro­blo­gi­lai­set räpi­köim­me monin tavoin tun­te­mat­to­mil­la vesillä: jour­na­lis­min, tie­de­vies­tin­nän ja ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen raja-aal­lo­kos­sa. Tämä erityinen paikka herättää toi­mi­tuk­ses­sa jatkuvaa kes­kus­te­lua, ja pakottaa meitä haas­ta­vaan itse­mää­rit­te­lyyn.

Antropologeina olemme tottuneet tar­kas­te­le­maan ilmiöitä ja haasteita ana­lyyt­ti­ses­ti, pohtimaan omaa rooliamme ja kysee­na­lais­ta­maan omia ja muiden oletuksia. Näistä läh­tö­koh­dis­ta syntyi autoet­no­gra­fi­nen kolum­ni­sar­ja, joka tekee toi­mi­tuk­sel­li­set prosessit ja aja­tuk­sen­kul­kum­me läpi­nä­ky­väm­mik­si.

Autoetnografinen kolumni voi olla radi­kaa­lia rehel­li­syyt­tä siitä, min­kä­lai­sia ongelmia ja haasteita pieni media kohtaa. Haluamme toteuttaa avointa itse­reflek­tii­vi­syyt­tä kään­tä­mäl­lä ana­lyyt­ti­sen katseen myös suoraan itseemme. Aloitamme vaikean aiheen parissa — poh­ti­mal­la rahaa.

Elämää säätiörahoituksella

Joulukuussa kuuluimme siihen 95,4 %:iin haki­jois­ta, jotka eivät saaneet Koneen Säätiön rahoi­tus­ta. Jos et tiedä mistä on kyse, Koneen Säätiö on Suomen suurin ja mer­kit­tä­vin tieteen ja taiteen rahoit­ta­ja.

Erittäin monen tai­tei­li­jan, tutkijan ja näiden väli­maas­toon sijoit­tu­van tekijän pro­jek­tien toteu­tu­mi­nen ja toi­meen­tu­lo saa kiittää Koneen Säätiötä ole­mas­sao­los­taan. Säätiö ei ole ainoa laatuaan: eri tahojen myön­tä­mis­tä apu­ra­hois­ta kilpailu on erot­ta­ma­ton osa tut­ki­joi­den ja luovien alojen teki­jöi­den elämää.

Valtaosa apu­ra­ha­ha­ke­muk­sis­ta ei kui­ten­kaan tuota tuloksia. Resursseja on jaossa rajal­li­nen määrä, ja mer­kit­tä­vä osa haki­jois­ta jää väis­tä­mät­tä vaille rahoi­tus­ta. Tutkijoita ja tai­tei­li­joi­ta yhdis­tää­kin usein se erityinen pätkätyön piirre, että korkea koulutus ja eri­kois­tu­nut, mah­dol­li­ses­ti hyvinkin ainut­laa­tui­nen osaaminen ei takaa toi­meen­tu­loa. Sitä ei takaa oman ammatin kenties hyvinkin menes­tyk­se­käs har­joit­ta­mi­nen, tuot­te­liai­suus saati työn tulok­sil­le olemassa oleva kysyntä.

Näiden alojen teki­jöi­den työn­ku­vas­sa kes­kei­se­nä piirteenä on jatkuva rahoi­tuk­sen hakeminen omalle työlle. Rahoitushakemusten rus­taa­mi­nen on aikaa ja energiaa vievää työtä, josta vain pienellä toden­nä­köi­syy­del­lä on talou­del­lis­ta apua. Oikotietä tilan­tees­ta ei kui­ten­kaan ole: vaikka rahoi­tus­ta tarjoavia säätiöitä on lukuisia, potista ei ker­ta­kaik­ki­aan voi riittää kaikille.

AntroBlogi toimii pää­asias­sa vapaa­eh­tois­poh­jal­ta. Sanomme “pää­asias­sa”, sillä meillä on ollut kolme rahoi­tus­ta. Otto A. Malmin lah­joi­tus­ra­has­to tuki uutis­toi­mi­tuk­sen pilottia 2000 eurolla syksyllä 2017. Summasta 500 euroa pis­tet­tiin sukan­var­teen toiminnan kehit­tä­mis­tä varten, ja loput jaettiin kir­joit­ta­jil­le pieninä palk­kioi­na. Taiteen edis­tä­mis­kes­kus myönsi keväällä 2018 meille 6000 euroa levikin kehit­tä­mi­seen. Tämä raha käy­tet­tiin pää­toi­mit­ta­jan muutaman kuukauden palkkaan. Ja tietenkin Koneen Säätiö myönsi meille (tai parem­min­kin taus­tal­lam­me toi­mi­val­le Allegra Lab Helsinki ry:lle) 53 000 euroa jouluna 2016.

Sehän kuulostaa jo aika isolta summalta, vai mitä? Olihan se. Sillä rahalla pal­kat­tiin toinen pää­toi­mit­ta­ja puo­li­päi­väi­sek­si työn­te­ki­jäk­si kahdeksi vuodeksi. Lisäksi saatiin maksettua pientä rahaa sivus­to­uu­dis­tuk­sen teki­jöil­le, jär­jes­tet­tyä Tabufestivaali, palkattua kor­kea­kou­lu­har­joit­te­li­ja kolmeksi kuu­kau­dek­si ja hankittua podcast- ja videoin­ti­vä­li­neet kat­sel­ta­van ja kuun­nel­ta­van sisäl­töm­me tuo­tan­toon.

Näistä tärkeistä rahoi­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta suurin osa AntroBlogin eteen teh­tä­väs­tä, jatkuvaa sitou­tu­mis­ta ja ammat­ti­tai­toa vaa­ti­vas­ta toi­mi­tus­työs­tä on kaiken aikaa ollut täysin ilmaista työtä. Kirjoituspalkkioiden mak­sa­mi­ses­ta emme voi edes haaveilla.

Tiede on kovan työn takana tässä kii­na­lai­ses­sa pro­pa­gan­da­ju­lis­tees­sa. Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)

Työ, arvo ja raha

Vuoden 2019 alussa olemme monien kol­le­goi­dem­me tavoin tilan­tees­sa, jossa meillä ei ole toi­min­tam­me kan­nat­te­le­mi­sek­si lainkaan rahaa. Se on ongel­mal­lis­ta, sillä jopa verkossa tapah­tu­val­la jul­kai­su­toi­min­nal­la on tiettyjä kuluja.

Lisäksi, vaikka vapaa­eh­tois­työ on hienoa, työstä tulisi voida tarjota vas­ti­neek­si muutakin kuin kiitoksia. Raha ei ole pelkkää osto­voi­maa: se on yhteis­kun­nas­sam­me keskeinen arvon mitta. Työn tekeminen on yleensä vaih­to­kaup­pa. Tekijä antaa aikaansa ja tai­to­jan­sa vas­ti­neek­si siitä, että hänet palkitaan panok­sen­sa arvoa vas­taa­val­la tavalla. Yleensä tämän arvon mittarina käytetään rahaa.

Kärjistetysti onkin niin, että ainoas­taan rahaa tuottava toiminta määrittyy yhteis­kun­nas­sam­me työksi. Rahalliseen tuot­ta­vuu­teen perustuva työn ideologia on johtanut tilan­tee­seen, jossa moni äärim­mäi­sen tärkeä toiminta on rajattu “työn” kate­go­rian ulko­puo­lel­le. Tuttu esimerkki tästä on koti­ta­louk­sien sisäinen työpanos, joka on yhteis­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­vää, mutta työn muotona vähek­syt­tyä. Sama pätee moniin vapaa­eh­tois­töi­hin, jotka nähdään usein vähem­piar­voi­se­na puu­has­te­lu­na var­si­nai­sen työn rinnalla.

Me emme voi maksaa työ­kor­vaus­ta sen enempää opin­to­jen­sa ohessa podcas­te­ja lukevalle hen­ki­löl­le, itsekin apu­ra­ha­vii­da­kos­sa kamp­pai­le­val­le ja artik­ke­lit huo­lel­li­ses­ti kom­men­toi­val­le ver­tai­sar­vioi­jal­le kuin jul­kai­su­toi­min­taa pyö­rit­tä­väl­le, sisäl­lös­tä vas­taa­val­le pää­toi­mit­ta­jal­le. Miten saamme kerrottua teki­jöil­le heidän työnsä arvosta? Miten saamme tekijät yli­pää­tään pidettyä mukana? Mistä löydämme aikaa ja resurs­se­ja ant­ro­po­lo­gian popu­la­ri­soi­mi­seen sillä huo­lel­li­suu­del­la minkä se ansaitsee, jos kukaan ei voi keskittyä siihen oikeana työnään? Ja mitä tämä merkitsee sille, miten mää­rit­te­lem­me itsemme?

Nämä kysy­myk­set eivät riivaa vain meitä. Media-ala on ollut mur­rok­ses­sa siitä asti, kun internet breikkasi toden teolla ihmisten arkeen. Journalistisen työn rahoit­ta­mi­nen aikana, jolloin pape­ri­leh­teä ei enää tilata, on erilaista kuin ennen. Tiedeviestijä ei kui­ten­kaan ole aivan samassa tilan­tees­sa kuin jour­na­lis­ti, vaan elää kahden maailman välissä. Yhtäällä on jour­na­lis­mi muut­tu­vi­ne käy­tän­tei­neen, tilauk­si­neen ja mai­nos­tu­loi­neen. Toisaalla on aka­tee­mi­nen maailma, jonka toimijat ovat (osin juuri apu­ra­ha­ka­rusel­lin vuoksi) tottuneet siihen, että rahoi­tus­ta ei yli­pää­tään toden­nä­köi­ses­ti ole, palkat eivät usein ole hyviä ja tut­ki­mus­vies­tin­tä kuuluu työajan ulko­puo­lel­le, pal­kat­to­man ekstra­työn sek­to­ril­le.

Meidän toi­mi­tuk­ses­sam­me työ on into­hi­mo­työ­tä. Teemme tätä siksi, että koemme työllemme aidon tarpeen ja kysynnän, ja näemme mah­dol­li­suu­den tarjota jotakin arvokasta ja ainut­laa­tuis­ta. Vastaavaa kut­su­mus­ta kokee myös moni tutkija ja tai­tei­li­ja. Mutta myös luon­teel­taan yleis­hyö­dyl­li­nen “kut­su­mus­työ” on ihan oikeaa työtä, joka vie oikeaa aikaa ja vaatii oikeaa ammat­ti­tai­toa.

Journalistisen media­ken­tän hankaliin ja muut­tu­viin olo­suh­tei­siin sijoit­tues­saan työmme joutuu vas­taa­maan samaan kysy­myk­seen kuin muutkin verk­ko­me­diat. Miten toiminta rahoi­te­taan, jos sisältö halutaan tarjota lukijalle ilmai­sek­si? Mitä mah­dol­li­suuk­sia sää­tiö­ra­hoi­tuk­sen lisäksi on olemassa? Mistä löytyy riip­pu­mat­to­mia rahoit­ta­jia, jotka eivät puutu ehdot­to­man tärkeään sisäl­löl­li­seen itse­näi­syy­teem­me?

AntroBlogin talous vuonna 2019

Meillä ei ole yksi­se­lit­tei­siä vas­tauk­sia näihin kysy­myk­siin. Kolmen ja puolen vuoden aikana toi­min­tam­me on kuitenkin kasvanut niin laajaksi, että AntroBlogia ei ole enää mah­dol­lis­ta kan­na­tel­la har­ras­tus­poh­jal­ta tai työpäivän jäl­kei­se­nä sivu­toi­me­na.

Tilanne, jossa voisimme maksaa kaikille teki­jöil­le työstään palkkaa, lienee väis­tä­mät­tä utopiaa. Meidän on kuitenkin rat­kais­ta­va rahoi­tuk­sen kysymys ainakin siltä osin, että voimme palkata muutamia tekijöitä toiminnan kannalta vält­tä­mät­tö­miin rooleihin. Lisäksi meidän on voitava tarjota yksit­täi­siä työ­kor­vauk­sia vas­ti­neek­si toi­mi­tuk­sen jäsenten pit­kä­ai­kai­ses­ta ja sitou­tu­nees­ta työstä.

Tämä on vuodelle 2019 varmasti suurin haas­teem­me. Tulemme pyytämään siinä myös teidän apuanne. AntroBlogi ei tule koskaan menemään piiloon mak­su­muu­rin taakse, mutta tulemme esit­tä­mään teille vapaa­eh­toi­sia tapoja tukea toi­min­taam­me talou­del­li­ses­ti. Toivomme, että jos koette työmme arvok­kaak­si, har­kit­set­te sen osoit­ta­mis­ta myös rahal­li­ses­ti.

Tähän kolum­ni­sar­jaan on jo jonossa kasapäin käsi­tel­tä­viä aiheita, mutta otamme mie­lel­läm­me vastaan myös ehdo­tuk­sia. Mihin toi­mi­tus­työm­me osa-alueeseen sinä haluaisit päästä kur­kis­ta­maan?

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Vanessa Pike-Russell: Kiinalaisia “onnen­ra­ho­ja,” joita käytetään fengs­huis­sa (CC BY-NC-ND 2.0)
  1. Ellis, C., Adams, T. E., & Bochner, A. P. (2011). Autoethnography: an overview. Historical Social Research, 36(4), 273 – 290.
  2. Bianca C. Williams. Radical Honesty and Subjective Truths: A Black Feminist Politic of Teaching & Organizing with Emotion. Precarious Publics Workshop at Duke on Feb 4, 2017.

Kirjoittajat

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.


Saara Toukolehto on AntroBlogin toimituspäällikkö. Saaran antropologisia kiinnostuksen kohteita ovat mm. maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteen tutkimus integraatiopolitiikan viitekehyksessä, joiden parissa hän tekee parhaillaan väitöskirjatutkimusta Groningenin yliopistolle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsingissä vuokrataso on karannut niin korkealle, että monien palkansaajien tuloista leijonanosa kuluu vuokraan. Suomessa yleisen käsityksen mukaan vuokrasääntely on turmiollista vuokramarkkinoiden toiminnalle.

“Kansa on puhunut – pulinat pois”, totesi väistyvä pääministeri Juha Sipilä, kun eduskuntavaalien tulos selvisi Yleisradion suorassa tv-lähetyksessä. Vaalivalvojaiset on merkittävä mediatapahtuma, jonka puitteissa jännitetään poliittisen vallan vaihtumista sekä rituaali, joka kestonsa ajaksi yhdistää sekä poliittisen eliitin että tavalliset kansalaiset yhtenäiseksi kansakunnaksi.