Meiltä tiedustellaan yhtenään, mistä resurssit laajan toimintamme pyörittämiseen tulevat. Tähän ja moniin muihin kysymyksiin vastaamme uudessa kolumnisarjassa, jossa lukija on kutsuttu kylään toimitukseen, kurkistelemaan tiedemedian tekemisen haasteisiin. Ensimmäisessä osassa puhutaan rahasta.
Kolumnisarjan innoittajana toimii metodologinen suuntaus nimeltä autoetnografia. Se muistuttaa antropologiassa yleisesti sovellettavaa, osallistuvaan havainnointiin perustuvaa etnografista tutkimusta, mutta ottaa tarkastelijan omakohtaisen kokemuksen tulkinnan keskiöön.
Autoetnografiassa ei pyritä luomaan vaikutelmaa objektiivisuudesta tai häivyttämään tutkijaa pois etnografisesta analyysista ja kuvailusta. Sen sijaan auto eli itse otetaan etnon eli kulttuurin rinnalle tarkastelun kohteeksi. Autoetnografisen menetelmän kehittäjiin lukeutuva poikkitieteellinen tutkija Carolyn Ellis on todennut autoetnografian olevan enemmän kuin osiensa – auton ja etnon – summa, ja erilaista kuin kumpikaan niistä. Se poikkeaa laadullisen tiedon esittämisen ja tuottamisen totutusta tavasta, jossa keskitytään itsen ulkopuolisen tutkimuskohteen havainnointiin ja kuvailuun. Se on myös enemmän kuin omaelämänkerta tai päiväkirja.
Autoetnografiassa tarkastelija on itse osa sitä ihmisryhmää, jota hän havainnoi. Hänen kokemuksensa, tunteensa, ajatuksensa, tarinansa, persoonansa ja havaintonsa ovat olennainen osa analysoitavaa aineistoa. Autoetnografi havainnoi siis itseään ja ympäristöään.
Me antroblogilaiset räpiköimme monin tavoin tuntemattomilla vesillä: journalismin, tiedeviestinnän ja antropologisen tutkimuksen raja-aallokossa. Tämä erityinen paikka herättää toimituksessa jatkuvaa keskustelua, ja pakottaa meitä haastavaan itsemäärittelyyn.
Antropologeina olemme tottuneet tarkastelemaan ilmiöitä ja haasteita analyyttisesti, pohtimaan omaa rooliamme ja kyseenalaistamaan omia ja muiden oletuksia. Näistä lähtökohdista syntyi autoetnografinen kolumnisarja, joka tekee toimitukselliset prosessit ja ajatuksenkulkumme läpinäkyvämmiksi.
Autoetnografinen kolumni voi olla radikaalia rehellisyyttä siitä, minkälaisia ongelmia ja haasteita pieni media kohtaa. Haluamme toteuttaa avointa itsereflektiivisyyttä kääntämällä analyyttisen katseen myös suoraan itseemme. Aloitamme vaikean aiheen parissa – pohtimalla rahaa.
Elämää säätiörahoituksella
Joulukuussa kuuluimme siihen 95,4 %:iin hakijoista, jotka eivät saaneet Koneen Säätiön rahoitusta. Jos et tiedä mistä on kyse, Koneen Säätiö on Suomen suurin ja merkittävin tieteen ja taiteen rahoittaja.
Erittäin monen taiteilijan, tutkijan ja näiden välimaastoon sijoittuvan tekijän projektien toteutuminen ja toimeentulo saa kiittää Koneen Säätiötä olemassaolostaan. Säätiö ei ole ainoa laatuaan: eri tahojen myöntämistä apurahoista kilpailu on erottamaton osa tutkijoiden ja luovien alojen tekijöiden elämää.
Valtaosa apurahahakemuksista ei kuitenkaan tuota tuloksia. Resursseja on jaossa rajallinen määrä, ja merkittävä osa hakijoista jää väistämättä vaille rahoitusta. Tutkijoita ja taiteilijoita yhdistääkin usein se erityinen pätkätyön piirre, että korkea koulutus ja erikoistunut, mahdollisesti hyvinkin ainutlaatuinen osaaminen ei takaa toimeentuloa. Sitä ei takaa oman ammatin kenties hyvinkin menestyksekäs harjoittaminen, tuotteliaisuus saati työn tuloksille olemassa oleva kysyntä.
Näiden alojen tekijöiden työnkuvassa keskeisenä piirteenä on jatkuva rahoituksen hakeminen omalle työlle. Rahoitushakemusten rustaaminen on aikaa ja energiaa vievää työtä, josta vain pienellä todennäköisyydellä on taloudellista apua. Oikotietä tilanteesta ei kuitenkaan ole: vaikka rahoitusta tarjoavia säätiöitä on lukuisia, potista ei kertakaikkiaan voi riittää kaikille.
AntroBlogi toimii pääasiassa vapaaehtoispohjalta. Sanomme “pääasiassa”, sillä meillä on ollut kolme rahoitusta. Otto A. Malmin lahjoitusrahasto tuki uutistoimituksen pilottia 2000 eurolla syksyllä 2017. Summasta 500 euroa pistettiin sukanvarteen toiminnan kehittämistä varten, ja loput jaettiin kirjoittajille pieninä palkkioina. Taiteen edistämiskeskus myönsi keväällä 2018 meille 6000 euroa levikin kehittämiseen. Tämä raha käytettiin päätoimittajan muutaman kuukauden palkkaan. Ja tietenkin Koneen Säätiö myönsi meille (tai paremminkin taustallamme toimivalle Allegra Lab Helsinki ry:lle) 53 000 euroa jouluna 2016.
Sehän kuulostaa jo aika isolta summalta, vai mitä? Olihan se. Sillä rahalla palkattiin toinen päätoimittaja puolipäiväiseksi työntekijäksi kahdeksi vuodeksi. Lisäksi saatiin maksettua pientä rahaa sivustouudistuksen tekijöille, järjestettyä Tabufestivaali, palkattua korkeakouluharjoittelija kolmeksi kuukaudeksi ja hankittua podcast– ja videointivälineet katseltavan ja kuunneltavan sisältömme tuotantoon.
Näistä tärkeistä rahoituksista huolimatta suurin osa AntroBlogin eteen tehtävästä, jatkuvaa sitoutumista ja ammattitaitoa vaativasta toimitustyöstä on kaiken aikaa ollut täysin ilmaista työtä. Kirjoituspalkkioiden maksamisesta emme voi edes haaveilla. 
Tiede on kovan työn takana tässä kiinalaisessa propagandajulisteessa. Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)
Työ, arvo ja raha
Vuoden 2019 alussa olemme monien kollegoidemme tavoin tilanteessa, jossa meillä ei ole toimintamme kannattelemiseksi lainkaan rahaa. Se on ongelmallista, sillä jopa verkossa tapahtuvalla julkaisutoiminnalla on tiettyjä kuluja.
Lisäksi, vaikka vapaaehtoistyö on hienoa, työstä tulisi voida tarjota vastineeksi muutakin kuin kiitoksia. Raha ei ole pelkkää ostovoimaa: se on yhteiskunnassamme keskeinen arvon mitta. Työn tekeminen on yleensä vaihtokauppa. Tekijä antaa aikaansa ja taitojansa vastineeksi siitä, että hänet palkitaan panoksensa arvoa vastaavalla tavalla. Yleensä tämän arvon mittarina käytetään rahaa.
Kärjistetysti onkin niin, että ainoastaan rahaa tuottava toiminta määrittyy yhteiskunnassamme työksi. Rahalliseen tuottavuuteen perustuva työn ideologia on johtanut tilanteeseen, jossa moni äärimmäisen tärkeä toiminta on rajattu “työn” kategorian ulkopuolelle. Tuttu esimerkki tästä on kotitalouksien sisäinen työpanos, joka on yhteiskunnallisesti merkittävää, mutta työn muotona väheksyttyä. Sama pätee moniin vapaaehtoistöihin, jotka nähdään usein vähempiarvoisena puuhasteluna varsinaisen työn rinnalla.
Me emme voi maksaa työkorvausta sen enempää opintojensa ohessa podcasteja lukevalle henkilölle, itsekin apurahaviidakossa kamppailevalle ja artikkelit huolellisesti kommentoivalle vertaisarvioijalle kuin julkaisutoimintaa pyörittävälle, sisällöstä vastaavalle päätoimittajalle. Miten saamme kerrottua tekijöille heidän työnsä arvosta? Miten saamme tekijät ylipäätään pidettyä mukana? Mistä löydämme aikaa ja resursseja antropologian popularisoimiseen sillä huolellisuudella minkä se ansaitsee, jos kukaan ei voi keskittyä siihen oikeana työnään? Ja mitä tämä merkitsee sille, miten määrittelemme itsemme?
Nämä kysymykset eivät riivaa vain meitä. Media-ala on ollut murroksessa siitä asti, kun internet breikkasi toden teolla ihmisten arkeen. Journalistisen työn rahoittaminen aikana, jolloin paperilehteä ei enää tilata, on erilaista kuin ennen. Tiedeviestijä ei kuitenkaan ole aivan samassa tilanteessa kuin journalisti, vaan elää kahden maailman välissä. Yhtäällä on journalismi muuttuvine käytänteineen, tilauksineen ja mainostuloineen. Toisaalla on akateeminen maailma, jonka toimijat ovat (osin juuri apurahakarusellin vuoksi) tottuneet siihen, että rahoitusta ei ylipäätään todennäköisesti ole, palkat eivät usein ole hyviä ja tutkimusviestintä kuuluu työajan ulkopuolelle, palkattoman ekstratyön sektorille.
Meidän toimituksessamme työ on intohimotyötä. Teemme tätä siksi, että koemme työllemme aidon tarpeen ja kysynnän, ja näemme mahdollisuuden tarjota jotakin arvokasta ja ainutlaatuista. Vastaavaa kutsumusta kokee myös moni tutkija ja taiteilija. Mutta myös luonteeltaan yleishyödyllinen “kutsumustyö” on ihan oikeaa työtä, joka vie oikeaa aikaa ja vaatii oikeaa ammattitaitoa.
Journalistisen mediakentän hankaliin ja muuttuviin olosuhteisiin sijoittuessaan työmme joutuu vastaamaan samaan kysymykseen kuin muutkin verkkomediat. Miten toiminta rahoitetaan, jos sisältö halutaan tarjota lukijalle ilmaiseksi? Mitä mahdollisuuksia säätiörahoituksen lisäksi on olemassa? Mistä löytyy riippumattomia rahoittajia, jotka eivät puutu ehdottoman tärkeään sisällölliseen itsenäisyyteemme?
AntroBlogin talous vuonna 2019
Meillä ei ole yksiselitteisiä vastauksia näihin kysymyksiin. Kolmen ja puolen vuoden aikana toimintamme on kuitenkin kasvanut niin laajaksi, että AntroBlogia ei ole enää mahdollista kannatella harrastuspohjalta tai työpäivän jälkeisenä sivutoimena.
Tilanne, jossa voisimme maksaa kaikille tekijöille työstään palkkaa, lienee väistämättä utopiaa. Meidän on kuitenkin ratkaistava rahoituksen kysymys ainakin siltä osin, että voimme palkata muutamia tekijöitä toiminnan kannalta välttämättömiin rooleihin. Lisäksi meidän on voitava tarjota yksittäisiä työkorvauksia vastineeksi toimituksen jäsenten pitkäaikaisesta ja sitoutuneesta työstä.
Tämä on vuodelle 2019 varmasti suurin haasteemme. Tulemme pyytämään siinä myös teidän apuanne. AntroBlogi ei tule koskaan menemään piiloon maksumuurin taakse, mutta tulemme esittämään teille vapaaehtoisia tapoja tukea toimintaamme taloudellisesti. Toivomme, että jos koette työmme arvokkaaksi, harkitsette sen osoittamista myös rahallisesti.
Tähän kolumnisarjaan on jo jonossa kasapäin käsiteltäviä aiheita, mutta otamme mielellämme vastaan myös ehdotuksia. Mihin toimitustyömme osa-alueeseen sinä haluaisit päästä kurkistamaan?
Toimitus
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Vanessa Pike-Russell: Kiinalaisia “onnenrahoja,” joita käytetään fengshuissa (CC BY-NC-ND 2.0)
Lukemista
- Ellis, C., Adams, T. E., & Bochner, A. P. (2011). Autoethnography: an overview. Historical Social Research, 36(4), 273-290.
- Bianca C. Williams. Radical Honesty and Subjective Truths: A Black Feminist Politic of Teaching & Organizing with Emotion. Precarious Publics Workshop at Duke on Feb 4, 2017.
