Helsinki Dance Company ja vallankäyttö mediassa

Mikä on toi­mit­ta­jan vastuu tai­tei­li­joi­den urasta ja maineesta? Miten tai­de­lai­tos­ten johtajien sallitaan puhua työn­te­ki­jöis­tään jul­ki­ses­ti ilman työn­te­ki­jöi­den mah­dol­li­suut­ta tuoda esiin omaa näke­mys­tään tai korjata faktoja — eri­tyi­ses­ti, kun yhä useampi luovien alojen työläinen on pät­kä­töis­sä?

Nämä kysy­myk­set nousivat pinnalle, kun Jonni Aromaa kirjoitti Helsingin kau­pun­gin­teat­te­rin ammat­ti­lais­tans­si­ryh­mäs­tä Helsinki Dance Companystä ja sen joh­ta­jas­ta Jyrki Karttusesta Ylen verk­ko­si­vuil­le. Kirjoituksen pro­vo­ka­tii­vi­suut­ta lisää se, että se ilmestyi samana päivänä jolloin HDC:n tuorein teos — Ima Iduizeen ‘Bonfire’ — sai ensi-iltansa.

Aromaa toteaa tans­si­ryh­män olleen ’viime vuodet tuu­lia­jol­la’, ja pro­fi­loi­tu­neen ’esit­tä­mään pää­asias­sa Karttusen teoksia’ menettäen ’asemansa Suomen johtavana nyky­tans­si­ryh­mä­nä.’ Teatterinjohtaja Kari Arfmannin kommentit vah­vis­ta­vat, ettei tans­si­ryh­mä vastaa sille ase­tet­tu­ja odotuksia. Karttunen tai­teel­li­se­na johtajana ja tanssijat tai­tei­li­joi­na ovat Arfmannin mukaan epä­on­nis­tu­neet.

Artikkeli on tai­teel­lis­ta tasoa kos­ke­vis­sa arvioin­neis­saan vahvan sub­jek­tii­vi­nen, mutta verhoutuu näen­näi­sob­jek­tii­vi­seen ‘huippu’-retoriikkaan: ikään kuin erin­omai­suu­den voisi abso­luut­ti­ses­ti ja yksi­se­lit­tei­ses­ti määrittää.

Artikkeli välittää vir­heel­li­sen kuvan HDC:n toi­min­nas­ta. FB-pos­tauk­ses­saan Karttunen summaa tans­si­ryh­män viime vuosien toiminnan olleen mer­kit­tä­väs­ti kuvattua laajempaa.

Artikkelissa sallitaan Arfmannille mah­dol­li­suus tehdä tyrmäävä arvio työn­te­ki­jän suo­riu­tu­mi­ses­ta työ­teh­tä­vis­tään, ilman työn­te­ki­jän tas­a­puo­lis­ta mah­dol­li­suut­ta esittää näke­mys­tään johtajan toi­min­nas­ta. Näin artikkeli pettää jour­na­lis­min eettiset peri­aat­teet tas­a­puo­li­ses­ta ja objek­tii­vi­ses­ta käsit­te­lys­tä.

Samalla artikkeli näyttää vakavalta työ­paik­ka­kiusaa­mi­sel­ta, jonka käsit­te­lyyn työ­pai­kois­sa puuttuvat tyystin meka­nis­mit. Mediajulkisuus ei ole orga­ni­saa­tion sisäisen toiminnan piiriin kuuluva osa-alue, eivätkä esimiehet joudu siitä auto­maat­ti­ses­ti vas­tuuseen. Organisaatioiden sisäiset kes­kus­te­lut tai muut toimet eivät poista puo­lu­eel­li­sen jul­ki­suu­den aiheut­ta­maa haittaa tai­tei­li­jan maineelle ja uralle.

Mitä haa­voit­tu­vam­mak­si luovien alojen työn­te­ki­jöi­den työolot muuttuvat pät­kä­suh­tei­den yleis­tyes­sä, sitä tär­keäm­mäk­si amma­til­li­nen maine ja hen­ki­löbrän­di nousevat tie­tyn­lai­sen jat­ku­vuu­den luo­mi­ses­sa.

Tämä korostaa sekä ins­ti­tuu­tioi­den johtajien että toi­mit­ta­jien vastuuta: heidän tulee ymmärtää, että ihmisen amma­til­lis­ta toimintaa ruo­ties­saan he vai­kut­ta­vat jopa henkilön koko uraan. Samalla kasvaa vallan vää­rin­käy­tös­ten mah­dol­li­suus. Negatiivisen ja tar­koi­tus­ha­kui­sen jul­ki­suu­den kautta luovan pät­kä­työ­läi­sen hen­ki­löbrän­diä voidaan vahin­goit­taa pit­kä­kes­toi­ses­ti. Vaikka työsuhde päättyy, vahinko jatkuu.

Erityisesti Suomen kal­tai­sis­sa pienissä maissa – tai vaikkapa pienillä tie­tee­na­loil­la – tällainen valta on jat­ku­vas­ti kasvavaa, piilevää ja vahin­gol­lis­ta.

Vähin, mitä toi­mit­ta­jan tulisi nyky­ti­lan­tees­sa tehdä, on varmistaa eri osa­puol­ten tasa­ve­roi­nen mah­dol­li­suus tuoda esiin näkö­kan­tan­sa. Muutoin media päätyy voi­mis­ta­maan orga­ni­saa­tioi­den sisäisiä val­ta­ra­ken­tei­ta, eri­tyi­ses­ti ongel­mal­lis­ta joh­ta­juut­ta.

Tämä puo­les­taan on suuri ongelma eri­tyi­ses­ti sel­lai­sil­la aloilla, joilla hie­rar­kioi­ta ei pitäisi olla — niin taiteessa kuin tieteessä — ja mer­kit­tä­väs­ti kaventaa näiden alojen ilmai­su­mah­dol­li­suuk­sia ja vitaa­li­suut­ta.

Kirjoittaja

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista sekä Euroopan antropologisen seuran EASAn hallituksen jäsen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kuningatar Elisabet riisuu oikean käden hansikkaansa ja näpäyttää puhujankorokkeella olevaa iPadin näyttöä. Yleisö taputtaa ja iloitsee. Valkokankaalle ilmestyy kuva Lontoon Tiedemuseossa näytillä olevasta kirjeestä. Kuvatekstin on allekirjoittanut kuningatar itse. Maaliskuussa 2019 anglosaksisessa mediassa pyörineet uutiset kuningattaren uudesta urasta somevaikuttajana ovat antropologisesta näkökulmasta katsottuna mielenkiintoisia.

Yle uutisoi hiljan, ettei koulutuksen ja ammattien sukupuolen mukainen jako ole juuri vähentynyt Suomessa viimeisen 30 vuoden aikana. Artikkeli esittelee erilaisia työelämätilastoja, joissa alojen jakautuneisuus näkyy selkeästi. Feminiinisyyden ja maskuliinisuuden antropologinen tarkastelu sosiaalisesti rakennettuina, eriarvoisesti arvotettuina ominaisuuksina tarjoaa näkökulmaa artikkelin teemaan.

Helmikuun alussa kuolleen mäkihyppääjä Matti Nykäsen henkilöhahmossa yhdistyvät urheilullinen ylivoima ja vuosien saatossa syventyneet henkilökohtaiset ongelmat. Juuri Nykäsen henkilöhahmon ristiriitaisuus tekee sekä hänestä itsestään että hänen kuolemaansa seuranneesta julkisesta keskustelusta antropologisesti kiinnostavia pohdinnan aiheita.