Positiivista asennetta korostaessa elämän varjopuolet jäävät vähemmälle huomiolle. Filosofi Sami Pihlströmin mukaan tämä on virhe. Kypsän ihmisen tulisi kyetä myös negatiiviseen ajatteluun, sillä maailman puutteiden myöntäminen on edellytys moraaliselle kypsyydelle. Onko negatiivisella ajattelulla jotain annettavaa myös antropologialle?
Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlströmin kirja Ota elämä vakavasti tarjoaa filosofisen aikalaiskritiikin nykykulttuurille tyypillistä positiivisen ajattelun ylivaltaa kohtaan. Teoksen keskeisen argumentin mukaan maailmassa olevaa pahaa, kärsimystä ja epätäydellisyyttä ei voida vain sulkeistaa pois, vaan sen olemassaolo on kohdattava avoimesti. Pihlströmille negatiivinen ajattelu on juuri maailmassa olevan pahan olemassaolon vakavasti ottamista.
Negatiivinen ajattelu lähtee sen tunnustamisesta, että maailmassa todella on kärsimystä ja pahuutta. Moraaliltaan kypsän ihmisen on Pihlströmin mukaan totuteltava jatkuvan ”moraalisen hereilläolon” vaatimukseen. Pahalta ei siis saa ummistaa silmiään, eikä myöskään jäädä pinnallisen positiivisen ajattelun vangiksi. Moraalifilosofiselta ajattelultaan kypsän ihmisen on kyettävä myöntämään ihmisenä olemisen rajat, oma kuolevaisuutensa ja maailman epätäydellisyys.
Lopulta jokainen on myös moraalisessa vastuussa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Kukaan meistä ei voi paeta omaa henkilökohtaista syyllisyyttään. Filosofi Emmanuel Levinasiin viitaten Pihlström toteaa, että jo pelkkä olemassaolomme on moraalisesti ongelmallista. Olemalla olemassa ihminen vie paikan joltakulta toiselta, joka voisi olla olemassa.
Pihlströmin ajattelun taustalla on oletus moraalista omalakisena ilmiönä. Pihlströmin mukaan moraali on moraalia vain silloin, kun se velvoittaa vain itsensä vuoksi. Moraali ei esimerkiksi voi olla alisteista taloudelle tai uskonnolle. Toisaalta juuri tässä on Pihlströmin mukaan eräs moraalia määrittävä piirre. Moraali ei oikeastaan ole tästä maailmasta: se asettuu pikemminkin usein vastakkain sen kanssa, mitä pidämme normaalina elämänmenona.
Modernin yhteiskunnan piirissä moraali halutaan usein lähes pakonomaisesti redusoida muihin ilmiöihin tai tehdä se jopa naurunalaiseksi. Moraalilta on haluttu riistää autonomia. Tämä oli keskeistä esimerkiksi Karl Marxin ja Friedrich Nietzschen ajattelussa, sekä merkittävässä osassa 1900-luvun akateemista tutkimusta. Pihlström sen sijaan puolustaa johdonmukaisella tavalla näkemystä moraalin omalakisuudesta ja ensisijaisuudesta.
Ihmisenä olemisen rajallisuus
Pihlströmin kirjassa on punaisena lankana kulkevan moraalifilosofisen argumentaation lisäksi monia erilaisia teemoja Jumalan poissaolosta addiktioihin ja yhteiskunnan taloudelliseen epätasa-arvoon asti. Yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta kenties juuri köyhyyteen ja huono-osaisuuteen liittyvät teemat ovat teoksen mielenkiintoisinta antia.
Pihlströmin mukaan rikas tarvitsee köyhiä ollakseen rikas, joten myös rikkauteen liittyy moraalinen dilemma. Rikas tarvitsee köyhää, mutta köyhä ei oikeastaan tarvitse rikasta mihinkään. Vaikka kaikkein äärimmäisimmät absoluuttisen köyhyyden ilmenemismuodot voivat järkyttää hyväosaisen mukavuutta, on suhteellinen köyhyys välttämätöntä, jotta hyväosainen ylipäänsä voisi olla hyväosainen.
Hyvinvointivaltio perustuu juuri tällaiselle huono-osaisuuden säätelylle. Esimerkiksi Suomessa vallitsee melko laaja konsensus siitä, että näkyvä kurjuus tulee poistaa. Toisaalta poliitikot tai väestön valtaosa eivät halua luopua ihmisiä jakavista sosioekonomisista eroista. Ne nähdään usein luonnollisina, oikeutettuina ja hyödyllisinä.
Nyky-Suomessa sosioekonomiset erot ovat suurempia kuin koskaan. Hyväosaisen kulutusmahdollisuudet kasvavat vuosi vuodelta. Huono-osainen taas joutuu tyytymään siihen, että hyvällä taloushallinnalla ja raudanlujalla itsekurilla perustarpeet tulevat jatkossakin suurin piirtein tyydytetyiksi.
Taloudellisen eriarvoisuuden ongelmiin ei Pihlströmin mukaan ole näkyvissä ratkaisua. Itse asiassa hän esittää, että talouden näkökulmasta moraalin vaatimukset kaikkien ihmisten hyvinvoinnin yhtäläisestä arvosta vaikuttavat järjettömiltä ja käsittämättömiltä: Talous nojaa itsekkyyteen, eikä altruismille ole sijaa.
Pihlström tuntuu samaistavan argumentaatiossaan talouden juuri markkinatalouteen, vaikka ei jälkimmäistä termiä käytäkään. Tämä on ongelmallista, koska monet Pihlströmin kuvaamat asiat ovat ominaisia nimenomaan markkinataloudelle, eivätkä taloudelle ylipäänsä.
Talousantropologian näkökulmasta Pihlströmin taloutta koskevia käsityksiä voisi kritisoida hyvin yksityiskohtaisesti. Tässä riittää todeta, että käsitykset taloudesta ovat historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneita. Siispä esimerkiksi väite “taloudellisen toimeliaisuuden pyrkimyksenä on omistajien varallisuuden maksimointi pitkällä aikavälillä”, pätee vain tietyissä yhteiskunnissa.
Pihlströmin sitoutuminen markkinatalouden ideologisiin taustaoletuksiin näkyy esimerkiksi siinä, ettei köyhyyttä hänen mukaansa voida poistaa – paitsi korkeintaan Neuvostoliiton tapaisissa ”katastrofaalisissa kokeiluissa”. Ideologiakriittisemmästä näkökulmasta Neuvostoliittoon viittaaminen vaikuttaa oireelliselta. Kyse on poliittisen mielikuvituksen puutteesta. Ikään kuin nykyiselle uusliberalistiselle järjestykselle ei olisi muita vaihtoehtoja kuin viime vuosisadalle kuuluva totalitaristinen järjestelmä. Nykyistä tasaisempi tulonjako ei ole mahdottomuus.
Joistakin muistakin Pihlströmin tulkinnoista voi olla eri mieltä. Pihlström esimerkiksi näkee Karl Marxin eräänlaisena sekulaarin teodikean eli maailmanhistoriallisen kärsimyksen oikeuttamisen edustajana, jolle päämäärä lopulta oikeuttaa kärsimyksen. Kulttuurintutkija Terry Eagletonin esittämään tulkintaan nojaten tästä voisi olla perustellusti myös eri mieltä.
Kuten Eagleton argumentoi teoksessaan Miksi Marx oli oikeassa, marxilainen historiankäsitys on pikemminkin aidosti traaginen. Kommunismissa mahdollisesti toteutuva maailmanhistorian teleologinen eli päämääräsuuntautuva kehityskulku ei myönnä minkäänlaista lunastusta sen enempää kapitalismin syntien vuoksi kuolleille kuin Stalinin vainojen uhreille. Eagletonin mukaan tulevaisuudessa saavutettu utopia nimenomaan ei poista, eikä voi poistaa, nykyhetken kärsimystä – tai edes tehdä sitä mielekkääksi.
Turmiollinen self-help
Pihlström kritisoi suosittua self-help -kirjallisuutta. Hänen mukaansa self-help -kirjallisuuden keskeisenä ongelmana on itsekritiikin sivuuttaminen. Itsekritiikki on kuitenkin moraalisen vakavuuden edellytys. Tämän vuoksi self-help -ideologia tavallisesti estää yksilöä saavuttamasta aitoa moraalista kypsyyttä. Kaikki ei korjaudu positiivisella ajattelulla.
Elämäntaito-oppaiden ongelmia on käsitellyt myös tanskalainen psykologi Svend Brinkmann käytännönläheisessä teoksessaan Pysy lujana: Elämä ilman self-helpiä. Brinkmannin käsityksen mukaan self-help kirjallisuus voi tuottaa kontrafaktuaalisen lopputuleman, eli estää ihmistä elämästä tasapainoista ja onnellista elämää. Ratkaisuksi Brinkmann suosittaa stoalaisen elämänasenteen omaksumista.
Kuva: Hasan Almasi (CC0)
Myös Pihlströmin negatiivisen ajattelun ytimessä on vaatimus kohdata elämän ja ihmisenä olemisen epätäydellisyys ja puutteellisuus avoimin mielin. Jotta hyvää kohti päästäisiin, on lähdettävä liikkeelle pahasta. Pihlströmin näkemyksen mukaan paremman maailman puolesta on toimittava epävarmana lopputuloksesta. Tämä tuo mieleen Brinkmannin ajatuksen, että vaikka kaikki asiat tuskin muuttuvat paremmiksi, kenties niiden kanssa voi kuitenkin elää.
Moraalifilosofian haaste yhteiskuntatieteilijälle
Yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta eräs Pihlströmin kirjan synnyttämä haaste on siinä, ettei sen edustama filosofinen kielenkäyttö täysin ongelmitta kohtaa erityistieteellistä puheavaruutta. Yhtäältä moraalifilosofian ja toisaalta yhteiskuntateorian ja empiirisen sosiaalitutkimuksen välille jää eräänlainen railo. Siinä, missä monet moraalifilosofit korostavat Pihlströmin tavoin moraalin autonomisuutta, yhteiskuntatieteissä on perinteisesti nähty moraali huomattavasti relativistisemmin eli suhteellisemmin.
Esimerkiksi antropologian uranuurtajiin kuulunut Edward Westermarck kirjoitti moraalirelativismista, ja sosiologian perustajiin kuulunut Emile Durkheim näki moraalin viime kädessä yhteiskunnan tuotteena. Näin ollen moraalifilosofia ja moderni yhteiskuntatiede ovat historiallisesti ikään kuin keskenään tulilinjalla.
Marxilaisissa keskusteluissa puolestaan on korostettu moraalin roolia ideologisena ilmiönä, joka peittää näkyvistä oman materiaalisen perustansa. Moraali käsityksinä oikeasta ja väärästä ei siis ole ensisijaista ja omalakista, vaan seurausta vallitsevista tuotantovoimista ja tuotantosuhteista. Tästä näkökulmasta moralistinen kritiikki ei kelpaa yhteiskuntakritiikin pohjaksi, sillä moraali itsessään on yhteiskunnan tuotetta.
Moraalirelativismille läheistä sukua oleva kulttuurirelativismi kuuluu edelleen monen antropologin metodologiseen työkalupakkiin. Kulttuurirelativismin mukaan jokaisen kulttuurin piirteitä tulisi tarkastella sen omasta viitekehyksestä käsin. Toisaalta kulttuurirelativismi on nimenomaan menetelmällinen työkalu. Vaikka antropologit pyrkivät ymmärtämään kaikkea, ei kaikkea silti pidä hyväksyä. Silti antropologian näkökulmasta absoluuttisten moraalisten totuuksien tavoittelu on vaikeaa, sillä ihmisten ja eri kulttuurien käsityksissä on suurta vaihtelua.
Itse asiassa ainoan kerran, kun Pihlström mainitsee antropologian, hän toteaa, että on ”tärkeää, että antropologiassa ja kulttuurintutkimuksessa vertaillaan erilaisia käsityksiä hyvyydestä ja hyvästä elämästä”. Ongelmaksi Pihlströmin edustaman ajattelun kannalta jää, että antropologian näkökulmasta käsitykset oikeasta ja väärästä vaihtelevat hyvin paljon. On epäselvää, miten paljon yhteistä erilaisten käsitysten takaa lopulta löytyy.
Maalaisjärjellä ajatellen esimerkiksi tarpeettoman kärsimyksen tuottamista voisi pitää universaalisti vältettävänä asiana, mutta toisaalta kärsimys saa merkityksensä ja oikeutuksensa juuri tietyssä kulttuurisessa kontekstissa. Meidän näkökulmastamme tarpeeton kärsimys ei ehkä ole sitä muille.
Yhteiskunnan henkinen kypsyys
Kuva: Valentin Salja (CC0)
Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kyetään tekemään kiinnostavia vertailuja sen suhteen, miten vakavan moraalifilosofisen pohdinnan äärelle tietyssä yhteiskunnassa päästään ja miten vakavasti tuo pohdinta otetaan. Se, kyetäänkö moraalia ylipäänsä ottamaan vakavan pohdinnan kohteeksi, kertoo paljon ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen arvoista.
Pihlströmin esille tuoma ajatus negatiivisen ajattelun tärkeydestä on tämän päivän Suomessa varsin ajankohtainen, sillä suomalainen mediajulkisuus rakastaa positiivisen ajattelun apostoleja. Kuten Pihlström huomauttaa, tällaiset julkisuushakuiset filosofit jopa mitätöivät varsinaiset filosofiset ongelmat ja sivuuttavat niistä käytävän kriittisen keskustelun. Esimerkiksi Pihlström nostaa hieman yllättäen filosofi Pekka Himasen, jonka tulevaisuusraportti aiheutti muutama vuosi sitten pienimuotoisen skandaalin.
Vaikka Himasen työtä kritisoitiin aikanaan varsin ankarasti, on silti totta että pinnallinen viesti uppoaa yleisöön monesti syvällistä paremmin. Eräänlainen pinnallisuuden kasvu näkyy jo siinä, miten rivitutkijoiltakin edellytetään yhä enenevissä määrin somenäkyvyyttä. Politologi Jussi Vähämäki ennusti jo muutamaa vuotta sitten uuden, journalistisemmin orientoituneen tutkijatyypin nousun.
Nykyään joissakin apurahahakemuksissa hakijoilta tiedustellaan näiden hyödyntämiä somekanavia ja -profiileja. Ikään kuin jokaisen tutkijan tulisi olla myös someaktiivi. Riskinä on, että pinnallinen somenäkyvyys ja huomion tavoittelu voivat viedä resursseja vakavammalta ajatustyöltä.Ajallemme ominaista on se tarmo, jolla artikkelien kieli ja lauserakenteet muokataan yhä luettavampaan muotoon, koska käytössä oleva informaatioteknologia on muokannut potentiaalisen lukijakunnan vastaanottokyvyn niin heikoksi, että vähänkin monimutkaisempi viesti jää ymmärtämättä. Eräs lukemisen arvoinen johdatus tähän ilmiöön on tietokirjailija Nicholas Carrin teos Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme.
Lopulta jää pitkälti yhteiskuntatieteelliseksi kysymykseksi, miten sodasta kärsinyt 1940-luvun Suomi tuotti Eino Kailan ja Syvähenkisen elämän, ja vaurastunut 2010-luvun Suomi Pekka Himasen ja Kukoistuksen käsikirjoituksen. Toisaalta oma aikamme tuotti myös Pihlströmin, joten peli tuskin on aivan vielä menetetty.
Antropologia ja negatiivinen ajattelu
Minulta kesti pitkään miettiä Pihlströmin kirjan relevanssia nimenomaan antropologian kannalta. Kirja on hyvin argumentoitu ja lukemisen arvoinen, mutta mikä sen anti on antropologialle? Lopulta tajusin, että Pihlströmin vaatimus negatiivisesta ajattelusta voidaan itse asiassa mieltää eräänlaiseksi epäsuoraksi oikeutukseksi sellaiselle etnografiselle tutkimukselle, joka pyrkii paljastamaan yhteiskunnan epäkohtia ja tuomaan esille ankarissa olosuhteissa elävien ihmisten arkitodellisuutta.
Antropologinen ja yhteiskuntaetnologinen tutkimus ovat omiaan tuomaan esille vallitsevaan sosiaaliseen todellisuuteen sisältyviä ja usein sen marginaaliin jääviä epäkohtia. Samalla etnografinen tutkimus auttaa tuomaan niitä osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Tässä mielessä juuri etnografisella tutkimuksella on oma paikkansa vahvistamassa sellaista julkista keskustelua, jossa asiat todella otetaan vakavasti. Lopulta myös tiedon popularisointi voi olla vakava asia.
Yhteiskunnan jakolinjojen syvetessä ja empatiakuilujen vahvistuessa juuri huono-osaisten ja marginaalissa elävien kokemusten esille tuominen niin Suomessa kuin muuallakin on tärkeää. Älyllisesti epärehellisessä arkiajattelussa köyhät, turvapaikanhakijat ja muut hädänalaiset pyritään toisinaan sulkemaan moraalisen yhteisön ulkopuolelle. Antropologinen tutkimus ja tämän tutkimuksen popularisointi voi osaltaan auttaa voittamaan tällaista torjuntaa.
Kuva: Sarah Richter (CC0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: PDPics (CC0)
