Negatiivisen ajattelun taito ja antropologinen tieto

Positiivista asennetta korostaessa elämän varjopuolet jäävät vähemmälle huomiolle. Filosofi Sami Pihlströmin mukaan tämä on virhe. Kypsän ihmisen tulisi kyetä myös negatiiviseen ajatteluun, sillä maailman puutteiden myöntäminen on edellytys moraaliselle kypsyydelle. Onko negatiivisella ajattelulla jotain annettavaa myös antropologialle?

Uskonnonfilosofian pro­fes­so­ri Sami Pihlströmin kirja Ota elämä vakavasti tarjoaa filo­so­fi­sen aika­lais­kri­tii­kin nyky­kult­tuu­ril­le tyy­pil­lis­tä posi­tii­vi­sen ajattelun ylivaltaa kohtaan. Teoksen keskeisen argu­men­tin mukaan maa­il­mas­sa olevaa pahaa, kär­si­mys­tä ja epä­täy­del­li­syyt­tä ei voida vain sul­keis­taa pois, vaan sen ole­mas­sao­lo on koh­dat­ta­va avoimesti. Pihlströmille nega­tii­vi­nen ajattelu on juuri maa­il­mas­sa olevan pahan ole­mas­sao­lon vakavasti ottamista.

Negatiivinen ajattelu lähtee sen tun­nus­ta­mi­ses­ta, että maa­il­mas­sa todella on kär­si­mys­tä ja pahuutta. Moraaliltaan kypsän ihmisen on Pihlströmin mukaan totu­tel­ta­va jatkuvan ”moraa­li­sen hereil­lä­olon” vaa­ti­muk­seen. Pahalta ei siis saa ummistaa silmiään, eikä myöskään jäädä pin­nal­li­sen posi­tii­vi­sen ajattelun vangiksi. Moraalifilosofiselta ajat­te­lul­taan kypsän ihmisen on kyettävä myön­tä­mään ihmisenä olemisen rajat, oma kuo­le­vai­suu­ten­sa ja maailman epä­täy­del­li­syys.

Lopulta jokainen on myös moraa­li­ses­sa vastuussa siitä, mitä maa­il­mas­sa tapahtuu. Kukaan meistä ei voi paeta omaa hen­ki­lö­koh­tais­ta syyl­li­syyt­tään. Filosofi Emmanuel Levinasiin viitaten Pihlström toteaa, että jo pelkkä ole­mas­sao­lom­me on moraa­li­ses­ti ongel­mal­lis­ta. Olemalla olemassa ihminen vie paikan jol­ta­kul­ta toiselta, joka voisi olla olemassa.

Pihlströmin ajattelun taustalla on oletus moraa­lis­ta oma­la­ki­se­na ilmiönä. Pihlströmin mukaan moraali on moraalia vain silloin, kun se vel­voit­taa vain itsensä vuoksi. Moraali ei esi­mer­kik­si voi olla alis­teis­ta talou­del­le tai uskon­nol­le. Toisaalta juuri tässä on Pihlströmin mukaan eräs moraalia mää­rit­tä­vä piirre. Moraali ei oikeas­taan ole tästä maa­il­mas­ta: se asettuu pikem­min­kin usein vas­tak­kain sen kanssa, mitä pidämme nor­maa­li­na elä­män­me­no­na.

Modernin yhteis­kun­nan piirissä moraali halutaan usein lähes pakon­omai­ses­ti redusoida muihin ilmiöihin tai tehdä se jopa nau­ru­na­lai­sek­si. Moraalilta on haluttu riistää autonomia. Tämä oli keskeistä esi­mer­kik­si Karl Marxin ja Friedrich Nietzschen ajat­te­lus­sa, sekä mer­kit­tä­väs­sä osassa 1900-luvun aka­tee­mis­ta tut­ki­mus­ta. Pihlström sen sijaan puolustaa joh­don­mu­kai­sel­la tavalla näkemystä moraalin oma­la­ki­suu­des­ta ja ensi­si­jai­suu­des­ta.

Ihmisenä olemisen rajallisuus

Pihlströmin kirjassa on punaisena lankana kulkevan moraa­li­fi­lo­so­fi­sen argu­men­taa­tion lisäksi monia erilaisia teemoja Jumalan pois­sao­los­ta addik­tioi­hin ja yhteis­kun­nan talou­del­li­seen epätasa-arvoon asti. Yhteiskuntatieteilijän näkö­kul­mas­ta kenties juuri köy­hyy­teen ja huono-osai­suu­teen liittyvät teemat ovat teoksen mie­len­kiin­toi­sin­ta antia.

Pihlströmin mukaan rikas tarvitsee köyhiä ollakseen rikas, joten myös rik­kau­teen liittyy moraa­li­nen dilemma. Rikas tarvitsee köyhää, mutta köyhä ei oikeas­taan tarvitse rikasta mihinkään. Vaikka kaikkein äärim­mäi­sim­mät abso­luut­ti­sen köyhyyden ilme­ne­mis­muo­dot voivat järkyttää hyvä­osai­sen muka­vuut­ta, on suh­teel­li­nen köyhyys vält­tä­mä­tön­tä, jotta hyvä­osai­nen ylipäänsä voisi olla hyvä­osai­nen.

Hyvinvointivaltio perustuu juuri täl­lai­sel­le huono-osai­suu­den sää­te­lyl­le. Esimerkiksi Suomessa vallitsee melko laaja konsensus siitä, että näkyvä kurjuus tulee poistaa. Toisaalta polii­ti­kot tai väestön valtaosa eivät halua luopua ihmisiä jakavista sosio­eko­no­mi­sis­ta eroista. Ne nähdään usein luon­nol­li­si­na, oikeu­tet­tui­na ja hyö­dyl­li­si­nä.

Nyky-Suomessa sosio­eko­no­mi­set erot ovat suurempia kuin koskaan. Hyväosaisen kulu­tus­mah­dol­li­suu­det kasvavat vuosi vuodelta. Huono-osainen taas joutuu tyytymään siihen, että hyvällä talous­hal­lin­nal­la ja rau­dan­lu­jal­la itse­ku­ril­la perus­tar­peet tulevat jat­kos­sa­kin suurin piirtein tyy­dy­te­tyik­si.

Taloudellisen eriar­voi­suu­den ongelmiin ei Pihlströmin mukaan ole näkyvissä ratkaisua. Itse asiassa hän esittää, että talouden näkö­kul­mas­ta moraalin vaa­ti­muk­set kaikkien ihmisten hyvin­voin­nin yhtä­läi­ses­tä arvosta vai­kut­ta­vat jär­jet­tö­mil­tä ja käsit­tä­mät­tö­mil­tä: Talous nojaa itsek­kyy­teen, eikä alt­ruis­mil­le ole sijaa.

Pihlström tuntuu samais­ta­van argu­men­taa­tios­saan talouden juuri mark­ki­na­ta­lou­teen, vaikka ei jäl­kim­mäis­tä termiä käytäkään. Tämä on ongel­mal­lis­ta, koska monet Pihlströmin kuvaamat asiat ovat ominaisia nime­no­maan mark­ki­na­ta­lou­del­le, eivätkä talou­del­le ylipäänsä.

Talousantropologian näkö­kul­mas­ta Pihlströmin taloutta koskevia käsi­tyk­siä voisi kri­ti­soi­da hyvin yksi­tyis­koh­tai­ses­ti. Tässä riittää todeta, että käsi­tyk­set talou­des­ta ovat his­to­rial­li­ses­ti ja kult­tuu­ri­ses­ti raken­tu­nei­ta. Siispä esi­mer­kik­si väite “talou­del­li­sen toi­me­liai­suu­den pyr­ki­myk­se­nä on omis­ta­jien varal­li­suu­den mak­si­moin­ti pitkällä aika­vä­lil­lä”, pätee vain tietyissä yhteis­kun­nis­sa.

Pihlströmin sitou­tu­mi­nen mark­ki­na­ta­lou­den ideo­lo­gi­siin taus­tao­le­tuk­siin näkyy esi­mer­kik­si siinä, ettei köyhyyttä hänen mukaansa voida poistaa — paitsi kor­kein­taan Neuvostoliiton tapai­sis­sa ”kata­stro­faa­li­sis­sa kokei­luis­sa”. Ideologiakriittisemmästä näkö­kul­mas­ta Neuvostoliittoon viit­taa­mi­nen vaikuttaa oireel­li­sel­ta. Kyse on poliit­ti­sen mie­li­ku­vi­tuk­sen puut­tees­ta. Ikään kuin nykyi­sel­le uus­li­be­ra­lis­ti­sel­le jär­jes­tyk­sel­le ei olisi muita vaih­toeh­to­ja kuin viime vuo­si­sa­dal­le kuuluva tota­li­ta­ris­ti­nen jär­jes­tel­mä. Nykyistä tasai­sem­pi tulonjako ei ole mah­dot­to­muus.

Joistakin muistakin Pihlströmin tul­kin­nois­ta voi olla eri mieltä. Pihlström esi­mer­kik­si näkee Karl Marxin erään­lai­se­na seku­laa­rin teodikean eli maa­il­man­his­to­rial­li­sen kär­si­myk­sen oikeut­ta­mi­sen edus­ta­ja­na, jolle päämäärä lopulta oikeuttaa kär­si­myk­sen. Kulttuurintutkija Terry Eagletonin esit­tä­mään tul­kin­taan nojaten tästä voisi olla perus­tel­lus­ti myös eri mieltä.

Kuten Eagleton argu­men­toi teok­ses­saan Miksi Marx oli oikeassa, marxi­lai­nen his­to­rian­kä­si­tys on pikem­min­kin aidosti traaginen. Kommunismissa mah­dol­li­ses­ti toteutuva maa­il­man­his­to­rian teleo­lo­gi­nen eli pää­mää­rä­suun­tau­tu­va kehi­tys­kul­ku ei myönnä min­kään­lais­ta lunas­tus­ta sen enempää kapi­ta­lis­min syntien vuoksi kuol­leil­le kuin Stalinin vainojen uhreille. Eagletonin mukaan tule­vai­suu­des­sa saa­vu­tet­tu utopia nime­no­maan ei poista, eikä voi poistaa, nyky­het­ken kär­si­mys­tä — tai edes tehdä sitä mie­lek­kääk­si.

Turmiollinen self-help

Pihlström kritisoi suosittua self-help ‑kir­jal­li­suut­ta. Hänen mukaansa self-help ‑kir­jal­li­suu­den kes­kei­se­nä ongelmana on itse­kri­tii­kin sivuut­ta­mi­nen. Itsekritiikki on kuitenkin moraa­li­sen vaka­vuu­den edellytys. Tämän vuoksi self-help ‑ideologia taval­li­ses­ti estää yksilöä saa­vut­ta­mas­ta aitoa moraa­lis­ta kypsyyttä. Kaikki ei korjaudu posi­tii­vi­sel­la ajat­te­lul­la.

Elämäntaito-oppaiden ongelmia on käsi­tel­lyt myös tans­ka­lai­nen psykologi Svend Brinkmann käy­tän­nön­lä­hei­ses­sä teok­ses­saan Pysy lujana: Elämä ilman self-helpiä. Brinkmannin käsi­tyk­sen mukaan self-help kir­jal­li­suus voi tuottaa kont­ra­fak­tu­aa­li­sen lop­pu­tu­le­man, eli estää ihmistä elämästä tasa­pai­nois­ta ja onnel­lis­ta elämää. Ratkaisuksi Brinkmann suosittaa stoa­lai­sen elä­mä­na­sen­teen omak­su­mis­ta.

Kuva: Hasan Almasi (CC0)

Myös Pihlströmin nega­tii­vi­sen ajattelun ytimessä on vaatimus kohdata elämän ja ihmisenä olemisen epä­täy­del­li­syys ja puut­teel­li­suus avoimin mielin. Jotta hyvää kohti pääs­täi­siin, on läh­det­tä­vä liik­keel­le pahasta. Pihlströmin näke­myk­sen mukaan paremman maailman puolesta on toi­mit­ta­va epä­var­ma­na lop­pu­tu­lok­ses­ta. Tämä tuo mieleen Brinkmannin ajatuksen, että vaikka kaikki asiat tuskin muuttuvat parem­mik­si, kenties niiden kanssa voi kuitenkin elää.

Moraalifilosofian haaste yhteiskuntatieteilijälle

Yhteiskuntatieteilijän näkö­kul­mas­ta eräs Pihlströmin kirjan syn­nyt­tä­mä haaste on siinä, ettei sen edustama filo­so­fi­nen kie­len­käyt­tö täysin ongel­mit­ta kohtaa eri­tyis­tie­teel­lis­tä puhea­va­ruut­ta. Yhtäältä moraa­li­fi­lo­so­fian ja toisaalta yhteis­kun­ta­teo­rian ja empii­ri­sen sosi­aa­li­tut­ki­muk­sen välille jää erään­lai­nen railo. Siinä, missä monet moraa­li­fi­lo­so­fit koros­ta­vat Pihlströmin tavoin moraalin auto­no­mi­suut­ta, yhteis­kun­ta­tie­teis­sä on perin­tei­ses­ti nähty moraali huo­mat­ta­vas­ti rela­ti­vis­ti­sem­min eli suh­teel­li­sem­min.

Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gian ura­nuur­ta­jiin kuulunut Edward Westermarck kirjoitti moraa­li­re­la­ti­vis­mis­ta, ja sosio­lo­gian perus­ta­jiin kuulunut Emile Durkheim näki moraalin viime kädessä yhteis­kun­nan tuotteena. Näin ollen moraa­li­fi­lo­so­fia ja moderni yhteis­kun­ta­tie­de ovat his­to­rial­li­ses­ti ikään kuin keskenään tuli­lin­jal­la.

Marxilaisissa kes­kus­te­luis­sa puo­les­taan on koros­tet­tu moraalin roolia ideo­lo­gi­se­na ilmiönä, joka peittää näkyvistä oman mate­ri­aa­li­sen perus­tan­sa. Moraali käsi­tyk­si­nä oikeasta ja väärästä ei siis ole ensi­si­jais­ta ja oma­la­kis­ta, vaan seurausta val­lit­se­vis­ta tuo­tan­to­voi­mis­ta ja tuo­tan­to­suh­teis­ta. Tästä näkö­kul­mas­ta mora­lis­ti­nen kritiikki ei kelpaa yhteis­kun­ta­kri­tii­kin pohjaksi, sillä moraali itsessään on yhteis­kun­nan tuotetta.

Moraalirelativismille läheistä sukua oleva kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­mi kuuluu edelleen monen ant­ro­po­lo­gin meto­do­lo­gi­seen työ­ka­lu­pak­kiin. Kulttuurirelativismin mukaan jokaisen kult­tuu­rin piirteitä tulisi tar­kas­tel­la sen omasta vii­te­ke­hyk­ses­tä käsin. Toisaalta kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­mi on nime­no­maan mene­tel­mäl­li­nen työkalu. Vaikka ant­ro­po­lo­git pyrkivät ymmär­tä­mään kaikkea, ei kaikkea silti pidä hyväksyä. Silti ant­ro­po­lo­gian näkö­kul­mas­ta abso­luut­tis­ten moraa­lis­ten totuuk­sien tavoit­te­lu on vaikeaa, sillä ihmisten ja eri kult­tuu­rien käsi­tyk­sis­sä on suurta vaihtelua.

Itse asiassa ainoan kerran, kun Pihlström mainitsee ant­ro­po­lo­gian, hän toteaa, että on ”tärkeää, että ant­ro­po­lo­gias­sa ja kult­tuu­rin­tut­ki­muk­ses­sa ver­tail­laan erilaisia käsi­tyk­siä hyvyy­des­tä ja hyvästä elämästä”. Ongelmaksi Pihlströmin edustaman ajattelun kannalta jää, että ant­ro­po­lo­gian näkö­kul­mas­ta käsi­tyk­set oikeasta ja väärästä vaih­te­le­vat hyvin paljon. On epäselvää, miten paljon yhteistä eri­lais­ten käsi­tys­ten takaa lopulta löytyy.

Maalaisjärjellä ajatellen esi­mer­kik­si tar­peet­to­man kär­si­myk­sen tuot­ta­mis­ta voisi pitää uni­ver­saa­lis­ti väl­tet­tä­vä­nä asiana, mutta toisaalta kärsimys saa mer­ki­tyk­sen­sä ja oikeu­tuk­sen­sa juuri tietyssä kult­tuu­ri­ses­sa kon­teks­tis­sa. Meidän näkö­kul­mas­tam­me tarpeeton kärsimys ei ehkä ole sitä muille.

Yhteiskunnan henkinen kypsyys

Kuva: Valentin Salja (CC0)

Kulttuurintutkimuksen näkö­kul­mas­ta kyetään tekemään kiin­nos­ta­via ver­tai­lu­ja sen suhteen, miten vakavan moraa­li­fi­lo­so­fi­sen pohdinnan äärelle tietyssä yhteis­kun­nas­sa päästään ja miten vakavasti tuo pohdinta otetaan. Se, kyetäänkö moraalia ylipäänsä ottamaan vakavan pohdinnan kohteeksi, kertoo paljon ympä­röi­väs­tä yhteis­kun­nas­ta ja sen arvoista.

Pihlströmin esille tuoma ajatus nega­tii­vi­sen ajattelun tär­key­des­tä on tämän päivän Suomessa varsin ajan­koh­tai­nen, sillä suo­ma­lai­nen media­jul­ki­suus rakastaa posi­tii­vi­sen ajattelun apos­to­le­ja. Kuten Pihlström huo­maut­taa, tällaiset jul­ki­suus­ha­kui­set filosofit jopa mitä­töi­vät var­si­nai­set filo­so­fi­set ongelmat ja sivuut­ta­vat niistä käytävän kriit­ti­sen kes­kus­te­lun. Esimerkiksi Pihlström nostaa hieman yllättäen filosofi Pekka Himasen, jonka tule­vai­suus­ra­port­ti aiheutti muutama vuosi sitten pie­ni­muo­toi­sen skan­daa­lin.

Vaikka Himasen työtä kri­ti­soi­tiin aikanaan varsin ankarasti, on silti totta että pin­nal­li­nen viesti uppoaa yleisöön monesti syväl­lis­tä paremmin. Eräänlainen pin­nal­li­suu­den kasvu näkyy jo siinä, miten rivi­tut­ki­joil­ta­kin edel­ly­te­tään yhä ene­ne­vis­sä määrin some­nä­ky­vyyt­tä. Politologi Jussi Vähämäki ennusti jo muutamaa vuotta sitten uuden, jour­na­lis­ti­sem­min orien­toi­tu­neen tut­ki­ja­tyy­pin nousun.

Nykyään joissakin apu­ra­ha­ha­ke­muk­sis­sa haki­joil­ta tie­dus­tel­laan näiden hyö­dyn­tä­miä some­ka­na­via ja ‑pro­fii­le­ja. Ikään kuin jokaisen tutkijan tulisi olla myös someak­tii­vi. Riskinä on, että pin­nal­li­nen some­nä­ky­vyys ja huomion tavoit­te­lu voivat viedä resurs­se­ja vaka­vam­mal­ta aja­tus­työl­tä.

Ajallemme ominaista on se tarmo, jolla artik­ke­lien kieli ja lause­ra­ken­teet muokataan yhä luet­ta­vam­paan muotoon, koska käytössä oleva infor­maa­tio­tek­no­lo­gia on muokannut poten­ti­aa­li­sen luki­ja­kun­nan vas­taan­ot­to­ky­vyn niin heikoksi, että vähänkin moni­mut­kai­sem­pi viesti jää ymmär­tä­mät­tä. Eräs lukemisen arvoinen johdatus tähän ilmiöön on tie­to­kir­jai­li­ja Nicholas Carrin teos Pinnalliset — mitä internet tekee aivoil­lem­me.

Lopulta jää pitkälti yhteis­kun­ta­tie­teel­li­sek­si kysy­myk­sek­si, miten sodasta kärsinyt 1940-luvun Suomi tuotti Eino Kailan ja Syvähenkisen elämän, ja vau­ras­tu­nut 2010-luvun Suomi Pekka Himasen ja Kukoistuksen käsi­kir­joi­tuk­sen. Toisaalta oma aikamme tuotti myös Pihlströmin, joten peli tuskin on aivan vielä menetetty.

Antropologia ja negatiivinen ajattelu

Minulta kesti pitkään miettiä Pihlströmin kirjan rele­vans­sia nime­no­maan ant­ro­po­lo­gian kannalta. Kirja on hyvin argu­men­toi­tu ja lukemisen arvoinen, mutta mikä sen anti on ant­ro­po­lo­gial­le? Lopulta tajusin, että Pihlströmin vaatimus nega­tii­vi­ses­ta ajat­te­lus­ta voidaan itse asiassa mieltää erään­lai­sek­si epä­suo­rak­si oikeu­tuk­sek­si sel­lai­sel­le etno­gra­fi­sel­le tut­ki­muk­sel­le, joka pyrkii pal­jas­ta­maan yhteis­kun­nan epäkohtia ja tuomaan esille ankarissa olo­suh­teis­sa elävien ihmisten arki­to­del­li­suut­ta.

Antropologinen ja yhteis­kun­taet­no­lo­gi­nen tutkimus ovat omiaan tuomaan esille val­lit­se­vaan sosi­aa­li­seen todel­li­suu­teen sisäl­ty­viä ja usein sen mar­gi­naa­liin jääviä epäkohtia. Samalla etno­gra­fi­nen tutkimus auttaa tuomaan niitä osaksi yhteis­kun­nal­lis­ta kes­kus­te­lua. Tässä mielessä juuri etno­gra­fi­sel­la tut­ki­muk­sel­la on oma paikkansa vah­vis­ta­mas­sa sellaista julkista kes­kus­te­lua, jossa asiat todella otetaan vakavasti. Lopulta myös tiedon popu­la­ri­soin­ti voi olla vakava asia.

Yhteiskunnan jako­lin­jo­jen syvetessä ja empa­tia­kui­lu­jen vah­vis­tues­sa juuri huono-osaisten ja mar­gi­naa­lis­sa elävien koke­mus­ten esille tuominen niin Suomessa kuin muu­al­la­kin on tärkeää. Älyllisesti epä­re­hel­li­ses­sä arkia­jat­te­lus­sa köyhät, tur­va­pai­kan­ha­ki­jat ja muut hädä­na­lai­set pyritään toisinaan sulkemaan moraa­li­sen yhteisön ulko­puo­lel­le. Antropologinen tutkimus ja tämän tut­ki­muk­sen popu­la­ri­soin­ti voi osaltaan auttaa voit­ta­maan tällaista torjuntaa.

Kuva: Sarah Richter (CC0)

  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: PDPics (CC0)

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki. Juusolle voi lähettää palautetta ja kommentteja sähköpostitse: palaute.koponen@gmail.com

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Semioottinen antropologia tarkastelee merkkejä ja merkityksiä. Siinä esitetään monenlaisia kysymyksiä: Miksi pukeudumme eri tavoin eri tilanteissa? Miten erilaiset merkkijärjestelmät, kuten kieli tai nuottikirjoitus, rakentuvat? Ja mikä eri merkkijärjestelmien keskinäinen suhde on? Esimerkiksi punainen voi olla joulun väri, merkki tulehduksesta tai käsky pysähtyä.

Siirtomaa-ajoista lähtien kauneutta on pidetty Latinalaisessa Amerikassa naisen tärkeimpänä pääomana avioliitto- ja työmarkkinoilla. Melba Escobarin kirja Kauneussalonki paljastaa, kuinka rodullistetut kauneusihanteet ovat edelleen sidoksissa sosiaaliseen luokkaan. Teos pohtii, onko kauneus sittenkin kirous.