Poliisikoira ja ohjaaja oppivat luottamaan toisiinsa

Suomessa poliisikoira elää kadehdittavan hyvää elämää. Sekä sen koulutus että työ tapahtuvat leikin kautta. Tämä artikkeli on kertomus poliisikoiran ja ohjaajan välisestä suhteesta. Suhteen voi parhaiten ymmärtää sosiaalisen sopimuksen kautta.

Astuin ulos junasta Hämeenlinnassa. Odottelin hetken asemalla haastateltavaani, jonka oli tarkoitus hakea minut poliisikoiralaitokselle. Olin varannut sopimaamme haastetteluun pari tuntia. Eteeni pysähtyi pakettiauto, jonka kuskin tunnistin haastateltavakseni. Hänkin tunnisti minut, ja viittoi tuulilasin takaa minua nousemaan kyytiin.

Avasin pakettiauton vieruspenkin oven, ja minut yllätti pääni korkeudella makaava pieni koiranpentu, jonka kasvot leimahtivat innokkaasti minut nähdessään. Häkeltyneenä en saanut sanotuksi muuta kuin ”oho”.

Pentu oli yksi Suomen nuorimmista virkamiehistä. Tutkimukseni aiheena oli tämä koiranpentu – ja moni muu sen kaltainen. Minua kiinnostivat poliisikoirat ja näiden ohjaajat, sekä se, mihin tämä ihmisen ja eläimen välinen suhde perustuu. Valitsin siksi aiheen Oulun yliopiston kultturiantropologian pro gradu -tutkielmaani varten.

Hypoteesina eläimen alistaminen

Täytyy myöntää, että ennakko-oletukseni olivat todellisuutta karumpia. Mielenkiintoni poliisikoiranohjaajien ja poliisikoirien väliseen vuorovaikutussuhteeseen oli tullut mediasta, jossa usein toistetaan samaa lausetta: ”poliisikoira on ohjaajansa työväline ja perheenjäsen”. En osannut kuvitella tilannetta, jossa elävä olento voi olla samaan aikaan rinnaisteisena elottomaan esineeseen ja kaikkein rakkaimpaan. Minua alkoi todella kiinnostaa selitys ja perustelu tämän lauseen takana.

Aiheeseen perehtyminen alkoi tutustumisella lähdekirjallisuuteen. Poliisikoiran ja ohjaajan välistä suhdetta oli tutkittu aiemminkin, Yhdysvalloissa. Sosiologi Clinton Sandersin näkemys oli, että kyseistä alakulttuuria määritti jakautunut ja ristiriitainen käsitys siitä, mikä koira ohjaajalleen oli. ”Se on kuin kolmivuotias moottorisahan kanssa”, sanoi eräs Sandersin tutkimukseen osallistunut koiranohjaaja. Tämän tutkimuksen perusteella yhdysvaltalainen poliisikoirakulttuuri näyttäytyi tasapainotteluna eläimellisen voiman ja ihmisyhteiskunnan kontrollin välillä.Sandersin artikkelin pohjalta aloin muodostamaan hypoteesia, eli ennakko-oletusta aiheesta. Koirien työvälineyden pystyi parhaiten selittämään dominaationa. Poliisikoiranohjaaja käyttäisi tällöin valtaa eläintä kohtaan saadakseen sen suorittamaan haluttuja tehtäviä.

Hypoteesi ei tosin selittänyt koiraa perheenjäsenenä, mutta ajattelin tämän käsityksen toissijaiseksi ja alisteiseksi poliisin voimakäyttötarkoituksille. Hieman jo flirttailin ajatuksella, jossa viittaisin tutkimukseni tueksi – tarkoituksellisesti provosoiden – sosiologisiin tutkimuksiin orjuudesta. Sisäinen eläinoikeusaktivistini oli valmis taisteluun.

Haastattelut mursivat ennakko-oletukset

Dominaatioteoria mielessäni ryhdyin toteuttamaan ensimmäisiä haastattelujani. Haastatteluja kertyi vuoden aikana 13 kappaletta, yli 17 tuntia, 11 eri haastateltavan kanssa. Lisäksi sain seurata koirien ja ohjaajien yhteistyötä useissa harjoitustilanteissa. Ymmärsin nopeasti, että teoreettinen viitekehykseni oli yhteensopimaton näkemäni ja kuulemani kanssa.

Suomessa poliiseilla on tapana kutsua itseään asiakaspalvelijoiksi. Olin aina kuvitellut tämän olevan brändäysstrategia, jolla pyritään nostamaan poliisin imagoa. Poliisin arkea tosi-tv:stä kotisohvalta seuraavalle katsojalle tarjotaan sosiaaliseen kanssakäymiseen perustuvaa dokumenttiviihdettä, jossa poliisien huolenpidon kohteena ovat pääasiassa kaupungin yöhön väsähtäneet. Entä kulissien takana?

Haastatteluissa minulle selvisi, että Suomen poliisissa tämä asiakaspalveluhenki on pintapuolisen kiiltokuvan sijaan huomattavan sisäänrakennettua. Kaikki koiranohjaajat palvelevat ennen erikoistumistaan tavallisissa poliisin tehtävissä. Heistä jokainen puhui jopa väkivaltaisista ongelmatapauksista ”asiakkaina”. Sävyssä ei ollut sen enempää ironiaa kuin kenen tahansa virkailijan tai myyjän puhuessa hankalasta asiakkaasta. Erityisesti voimankäyttöä vaatineista tilanteista puhuttaessa haastateltavat painottivat, kuinka poikkeuksellisia vastaavat tapaukset ovat.

Tämä heijastuu myös poliisikoirien työhön. Youtubesta on löydettävissä videoita, joissa poliisikoira esitetään hyökkäämässä takaa-ajettavan kimppuun, jälkimmäisen juostessa karkuun epätoivoisesti ja turhaan. Poikkeuksetta sudenkaltainen koira ponnistaa ketterän loikan ja haukkaa vahvoilla leuoillaan juoksijan lähimmän raajan otteeseensa. Koiran äkillinen paino saa juoksijan menettämään tasapainonsa ja rojahtamaan maahan.

Yleensä nämä tilanteet ovat harjoituksia. Juoksijana on maalimies eli kauttaaltaan suojatoppauksin varusteltu avustaja, joka on läsnä koirien voimankäyttöharjoituksissa. Varsinaisia tositilanteita tapahtuu Suomessa harvoin. Koirien käyttöä takaa-ajossa vältetään osin siksi, että koirat saattavat leuoillaan repäistä irti kokonaisia lihaksia.

Suomessa poliisikoirien työvirkoja on kahta laatua: partiokoirat ja erikoiskoirat. Näistä vain partiokoiria koulutetaan voimakäyttötilanteisiin. Voimankäytöllä tarkoitetaan poliisitermistössä oikeutettua väkivaltaa. Sen tärkeys on selkeästi hupenemassa. Vakavissa voimankäyttöä vaativissa tilanteissa on muitakin keinoja. Poliisikoiraa ei pyritä tahallisesti vaarantamaan.

Nykyään  poliisikoiran tärkeimmäksi rooliksi nähdään jäljittäminen. Koiran nenää ei ole kyetty korvaamaan teknologialla. Koiran hajuaisti on arviolta jopa 10 000 kertaa ihmisen hajuaistia tarkempi. Koiran nenä on avain ulottuvuuteen, jota ihminen ei aisti. Poliisikoiranohjaajat painottivat tärkeimmäksi taidokseen kykyä tulkita koiransa viestejä hajujen maailmasta.

Umpikuja

Hajujen kanssa työskentely käy koiralle leikistä. Kirjaimellisesti. Ohjaajat sekoittavat tarkoituksella työn ja leikin, jotta koiralla on mahdollisimman hauskaa ja se pysyy motivoituneena. Koirien innokkuutta ei pyritä hallitsemaan yhtä paljon kuin lemmikkikoirien. Tämä pätee varsinkin erikoiskoiriin, joiden tehtäviin kuuluu vain jäljittäminen. Joidenkin koirien vilkkaus on häkellyttävää. Eräs haastateltava sanoikin koiransa olevan ”semmoinen hölmö, joka kolkkaa vaan, eikä ymmärrä maailman pahhuudesta juurikaan mittään”.

Koiranohjaajalla on yleensä kerralla vain yksi poliisikoira, jonka kanssa hän viettää valtaosan työ- ja vapaa-ajastaan. Työssä eniten aikaa kuluu koiran ja ohjaajan yhteisen kielen rakentamiseen. Tätä molemminpuolista tulkitsemisen oppimista tehdään enimmäkseen harjoitusten kautta.

Työ leviää monin tavoin vapaa-ajalle ja osaksi perhe-elämää. Lajien välistä kommunikointitapaa täytyy ylläpitää jatkuvasti, eikä totutusta pyritä poikkeamaan. Tämä voisi hämmentää koiraa, joka ei todennäköisesti tiedosta työn ja vapaa-ajan eroa. Poliisikoira saattaakin kilpailla ohjaajansa huomiosta puolison ja lasten kanssa.

Koira muodostuu tämän myötä ohjaajalleen usein perheenjäseneksi, mutta entä työvälineeksi? Tähänhän ajatus dominaatiosta ihmis-eläinsuhteessa perustui.

Haastateltavat tosiaankin käyttivät termiä työväline, mutta kiirehtivät välittömästi tarkentamaan, että koiraa ei voi oikeasti ymmärtää välineenä. On sopivampaa ajatella, että tarvittavat työvälineet ovat koiran käytettävissä. Ohjaaja voi päästä käsiksi välineisiin vain koiran kautta, houkuttelemalla koira suorittamaan tehtävää ja tulkitsemalla oikein sen eleitä.

Dominaatiosta suhteessa ei selkeästi ollut kyse. Opinnäytetyöni tulevaisuuden kannalta tämä oli minulle tyrmäys. Olennainen osa pro gradu -tutkielmaa on teoreettinen viitekehys. Se koetaan usein pelottavaksi ja turhan monimutkaiseksi sanahelinäksi. Oman viitekehykseni jouduin heittämään romukoppaan. Huomasin, että minulla oli hyvä aihe ja loistavaa haastatteluaineistoa, mutta en tiennyt miten kummastakaan saa mitään irti.

Eläimet ja sosiaalinen sopimus

Leijuin tyhjiössä, kunnes graduohjaajani Riitta-Marja Leinonen usutti minut lukemaan erään artikkelin. World Archaeology -lehdessä vuonna 2010 julkaistu arkeologi Kirsten Armstrong Oman tutkimus keskittyi esihistoriallisten karjanhoitajien eläinsuhteeseen. Kirjoittaja ehdotti, että tätä suhdetta on toimivinta ymmärtää sosiaalisena sopimuksena.

Sosiaalinen sopimus juontuu 1600-luvun Englantiin, filosofi Thomas Hobbesin esittämään yhteiskuntamalliin. Myös yhteiskuntasopimuksena tunnettu teoreettinen käsite on keino perustella valtion oikeutta hallita kansalaisten elämää. Kansa ”allekirjoittaa” sopimuksen ja antaa valtiolle oikeuden hallitsemiseen. Vastineeksi valtio suojelee kansaansa. Käsite on nykyisen henkilöitymättömän valtiovallan peruskivi.

Filosofiseksi ongelmaksi jäi yhteiskunnan määrittely. Keistä yhteiskunta koostuu? Vain aikuisista miehistä? Entä naiset? Lapset? Eläimet?

Kirjassaan ”Animals and Why They Matter” filosofi Mary Midgley järkeili tyrmäävän kritiikin sen hetkistä sosiaalisen sopimuksen käsitettä vastaan. Ymmärrys eläinten älykkyydestä ja tietoisuudesta oli kehittynyt. Vanhat käsitykset, joiden mukaan eläimillä ei ole tunteita, ajatuksia tai pyrkimyksiä, eivät enää voineet pitää paikkansa.

Eläimet oli aiemmin nähty vain aistien ja vaistojen ohjaamina automaatteina. Midgley osoitti, että tämä käsitys perustui valistuksen aikaa seuranneeseen, ihmisen erityisyyttä korostavaan ideologiaan. Ihmisen erityisyys rakentui suurelta osin sille, että monet elämän luontaiset ominaisuudet kiistettiin muilta eläimiltä. Sosiaalisesta sopimuksesta eläimet jätettiin ulkopuolelle. Tämän myötä eläinten hyvinvointi heikkeni ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa.

Yhteiskuntiin on kautta aikojen kuulunut sekä ihmisiä että eläimiä. Koiran domestikaatio tapahtui nykytiedon valossa ainakin 14 000 vuotta sitten, ja ensimmäisen karjaeläimen 12 000 vuotta sitten. Pyöräkin kehitettiin ilmeisesti juuri härkää ja hevosta varten. Yhteiskunta on siis selvästi enemmän kuin vain ihmiset.

Nykyään joidenkin filosofien keskuudessa yhteiskunnan määritelmä on jo laajentunut kattamaan myös esineet, rakennukset ja infrastruktuurin, sekä metafyysiset ajatusmallit.

Midgleyn kritiikin jälkeen sosiaalista sopimusta ryhdyttiin soveltamaan myös ihmis-eläinsuhteissa, niin suhteen rakentamisessa kuin sen tutkimisessa. Itselleni se tarjosi vihdoinkin tavan ymmärtää Suomen poliisikoirakulttuuria.

Poliisikoiran käyttöohjeet

Millä perusteilla poliisikoiran ja ohjaajan välinen suhde perustuu sosiaaliseen sopimukseen?

Haastateltavien mukaan koiran saa tekemään haluttuja asioita neuvottelemalla. Harjoituksissa pyritään löytämään keinot, joilla koira suostuu tehtäviin. Ne voivat olla mielekkäitä virikkeitä, sopivia palkintoja tai mukavia mielleyhtymiä. ”Koiraa ei voi pakottaa”, ”tekemisen pitää olla hauskaa”, ja ”intoa ei saa tukahduttaa” olivat vain muutamia poliisikoiranohjaajien antamia ohjenuoria.

Neuvottelu on molemminsuuntaista. Ei riitä, että koira luottaa ohjaajaansa; myös ohjaajan on luotettava koiraansa. Yhdessä he ovat symbioottinen tiimi, jossa molemmat saavat merkityksensä toiselta. Kun koira epäonnistuu harjoituksessa tai työtehtävällä, ei epäonnistumisen syytä etsitä suoraan koirasta. Silloin “pitää katsoa itseään peilistä”.

Poliisikoira on siis ohjaajansa perheenjäsen, ja työvälineen sijasta lähinnä työkaveri.

Mutta onko oikeutettua väittää että koira, joka ei kapinoi ohjaajaa vastaan ja suorittaa annettuja tehtäviä motivoituneesti ja onnistuneesti, on allekirjoittanut ohjaajan ja laajemman yhteiskunnan kanssa sosiaalisen sopimuksen, hyväksyen roolinsa virkavallan edustajana?

”Voi hitto näitä sun kysymyksiä”.

Näin minulle sanoi eräs haastateltavani, vasta noin kahdennenkymmenennen kysymyksen jälkeen. Katsoessani häntä näin keski-ikäisen, kantasuomalaisen, rotevan ja kaljun miespoliisin. Hän oli mielestäni sanalla sanoen äijämäinen. Joku, jonka ei kuvittelisi puhuvan tunteistaan tai olevan luonteeltaan millään lailla pehmeä. No, hänen oli vain kestettävä kysymykseni, koska haastattelu ei ollut vielä edes puolessa välissä.

Loppua kohti edetessä muistivihossani tuli vastaan kysymys: miten kutsut itseäsi koirallesi? Minua melkein hävetti kysyä tätä. Omassa mielessäni vastaus oli selkeä. Isäntä. Laumanjohtaja. Pomo. Pysyin silti laatimassani järjestyksessä, ja kysyin kysymyksen.

Mies antoi vastauksensa epäröimättä.

”Iskä”.

Toimitus

• Podcast-lukija: Jenna Honkanen
• Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
• Artikkelikuva: Itä-Suomen poliisilaitos

Lukemista

1. Aaltola, Elisa & Keto, Sami (toim): Eläimet yhteiskunnassa (2015)
2. DeMello, Margo: Animals and society. An introduction to Human-Animal studies (2012)
3. Leinonen, Riitta-Marja: Palvelijasta terapeutiksi : ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomessa (2013). Väitöskirja, Oulun yliopisto. Pysyvä url: http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-0183-2
4. Midgley, Mary: Animals and why they matter (1983)