Poliisikoira ja ohjaaja oppivat luottamaan toisiinsa

Suomessa poliisikoira elää kadehdittavan hyvää elämää. Sekä sen koulutus että työ tapahtuvat leikin kautta. Tämä artikkeli on kertomus poliisikoiran ja ohjaajan välisestä suhteesta. Suhteen voi parhaiten ymmärtää sosiaalisen sopimuksen kautta.

Astuin ulos junasta Hämeenlinnassa. Odottelin hetken asemalla haas­ta­tel­ta­vaa­ni, jonka oli tarkoitus hakea minut polii­si­koi­ra­lai­tok­sel­le. Olin varannut sopi­maam­me haas­tet­te­luun pari tuntia. Eteeni pysähtyi paket­ti­au­to, jonka kuskin tunnistin haas­ta­tel­ta­vak­se­ni. Hänkin tunnisti minut, ja viittoi tuu­li­la­sin takaa minua nousemaan kyytiin.

Avasin paket­ti­au­ton vie­rus­pen­kin oven, ja minut yllätti pääni kor­keu­del­la makaava pieni koi­ran­pen­tu, jonka kasvot lei­mah­ti­vat innok­kaas­ti minut näh­des­sään. Häkeltyneenä en saanut sanotuksi muuta kuin ”oho”.

Pentu oli yksi Suomen nuo­rim­mis­ta vir­ka­mie­his­tä. Tutkimukseni aiheena oli tämä koi­ran­pen­tu — ja moni muu sen kaltainen. Minua kiin­nos­ti­vat polii­si­koi­rat ja näiden ohjaajat, sekä se, mihin tämä ihmisen ja eläimen välinen suhde perustuu. Valitsin siksi aiheen Oulun yli­opis­ton kult­tu­riant­ro­po­lo­gian pro gradu -tut­kiel­maa­ni varten.

Hypoteesina eläimen alistaminen

Täytyy myöntää, että ennakko-ole­tuk­se­ni olivat todel­li­suut­ta karumpia. Mielenkiintoni polii­si­koi­ra­noh­jaa­jien ja polii­si­koi­rien väliseen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tee­seen oli tullut mediasta, jossa usein tois­te­taan samaa lausetta: ”polii­si­koi­ra on ohjaa­jan­sa työväline ja per­heen­jä­sen”. En osannut kuvitella tilan­net­ta, jossa elävä olento voi olla samaan aikaan rin­nais­tei­se­na elot­to­maan esi­nee­seen ja kaikkein rak­kaim­paan. Minua alkoi todella kiin­nos­taa selitys ja perustelu tämän lauseen takana.

Aiheeseen pereh­ty­mi­nen alkoi tutus­tu­mi­sel­la läh­de­kir­jal­li­suu­teen. Poliisikoiran ja ohjaajan välistä suhdetta oli tutkittu aiem­min­kin, Yhdysvalloissa. Sosiologi Clinton Sandersin näkemys oli, että kyseistä ala­kult­tuu­ria määritti jakau­tu­nut ja ris­ti­rii­tai­nen käsitys siitä, mikä koira ohjaa­jal­leen oli. ”Se on kuin kol­mi­vuo­tias moot­to­ri­sa­han kanssa”, sanoi eräs Sandersin tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­nut koi­ra­noh­jaa­ja. Tämän tut­ki­muk­sen perus­teel­la yhdys­val­ta­lai­nen polii­si­koi­ra­kult­tuu­ri näyt­täy­tyi tasa­pai­not­te­lu­na eläi­mel­li­sen voiman ja ihmi­syh­teis­kun­nan kont­rol­lin välillä.

Sandersin artik­ke­lin pohjalta aloin muo­dos­ta­maan hypo­tee­sia, eli ennakko-oletusta aiheesta. Koirien työ­vä­li­ney­den pystyi parhaiten selit­tä­mään domi­naa­tio­na. Poliisikoiranohjaaja käyttäisi tällöin valtaa eläintä kohtaan saa­dak­seen sen suo­rit­ta­maan haluttuja tehtäviä.

Hypoteesi ei tosin selit­tä­nyt koiraa per­heen­jä­se­ne­nä, mutta ajattelin tämän käsi­tyk­sen tois­si­jai­sek­si ja alis­tei­sek­si poliisin voi­ma­käyt­tö­tar­koi­tuk­sil­le. Hieman jo flirt­tai­lin aja­tuk­sel­la, jossa viit­tai­sin tut­ki­muk­se­ni tueksi – tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti pro­vo­soi­den – sosio­lo­gi­siin tut­ki­muk­siin orjuu­des­ta. Sisäinen eläi­noi­keus­ak­ti­vis­ti­ni oli valmis tais­te­luun.

Haastattelut mursivat ennakko-oletukset

Dominaatioteoria mie­les­sä­ni ryhdyin toteut­ta­maan ensim­mäi­siä haas­tat­te­lu­ja­ni. Haastatteluja kertyi vuoden aikana 13 kap­pa­let­ta, yli 17 tuntia, 11 eri haas­ta­tel­ta­van kanssa. Lisäksi sain seurata koirien ja ohjaajien yhteis­työ­tä useissa har­joi­tus­ti­lan­teis­sa. Ymmärsin nopeasti, että teo­reet­ti­nen vii­te­ke­hyk­se­ni oli yhteen­so­pi­ma­ton näkemäni ja kuulemani kanssa.

Suomessa polii­seil­la on tapana kutsua itseään asia­kas­pal­ve­li­joik­si. Olin aina kuvi­tel­lut tämän olevan brän­däys­stra­te­gia, jolla pyritään nostamaan poliisin imagoa. Poliisin arkea tosi-tv:stä koti­soh­val­ta seu­raa­val­le kat­so­jal­le tarjotaan sosi­aa­li­seen kans­sa­käy­mi­seen perus­tu­vaa doku­ment­ti­viih­det­tä, jossa poliisien huo­len­pi­don kohteena ovat pää­asias­sa kaupungin yöhön väsäh­tä­neet. Entä kulissien takana?

Haastatteluissa minulle selvisi, että Suomen polii­sis­sa tämä asia­kas­pal­ve­lu­hen­ki on pin­ta­puo­li­sen kiil­to­ku­van sijaan huo­mat­ta­van sisään­ra­ken­net­tua. Kaikki koi­ra­noh­jaa­jat pal­ve­le­vat ennen eri­kois­tu­mis­taan taval­li­sis­sa poliisin teh­tä­vis­sä. Heistä jokainen puhui jopa väki­val­tai­sis­ta ongel­ma­ta­pauk­sis­ta ”asiak­kai­na”. Sävyssä ei ollut sen enempää ironiaa kuin kenen tahansa vir­kai­li­jan tai myyjän puhuessa han­ka­las­ta asiak­kaas­ta. Erityisesti voi­man­käyt­töä vaa­ti­neis­ta tilan­teis­ta puhut­taes­sa haas­ta­tel­ta­vat pai­not­ti­vat, kuinka poik­keuk­sel­li­sia vastaavat tapaukset ovat.

Tämä heijastuu myös polii­si­koi­rien työhön. Youtubesta on löy­det­tä­vis­sä videoita, joissa polii­si­koi­ra esitetään hyök­kää­mäs­sä takaa-ajettavan kimppuun, jäl­kim­mäi­sen juostessa karkuun epä­toi­voi­ses­ti ja turhaan. Poikkeuksetta suden­kal­tai­nen koira ponnistaa ketterän loikan ja haukkaa vahvoilla leuoil­laan juoksijan lähimmän raajan ottee­seen­sa. Koiran äkillinen paino saa juoksijan menet­tä­mään tasa­pai­non­sa ja rojah­ta­maan maahan.

Yleensä nämä tilanteet ovat har­joi­tuk­sia. Juoksijana on maalimies eli kaut­taal­taan suo­ja­top­pauk­sin varus­tel­tu avustaja, joka on läsnä koirien voi­man­käyt­tö­har­joi­tuk­sis­sa. Varsinaisia tosi­ti­lan­tei­ta tapahtuu Suomessa harvoin. Koirien käyttöä takaa-ajossa vältetään osin siksi, että koirat saattavat leuoil­laan repäistä irti koko­nai­sia lihaksia.

Suomessa polii­si­koi­rien työ­vir­ko­ja on kahta laatua: par­tio­koi­rat ja eri­kois­koi­rat. Näistä vain par­tio­koi­ria kou­lu­te­taan voi­ma­käyt­tö­ti­lan­tei­siin. Voimankäytöllä tar­koi­te­taan polii­si­ter­mis­tös­sä oikeu­tet­tua väki­val­taa. Sen tärkeys on selkeästi hupe­ne­mas­sa. Vakavissa voi­man­käyt­töä vaa­ti­vis­sa tilan­teis­sa on muitakin keinoja. Poliisikoiraa ei pyritä tahal­li­ses­ti vaa­ran­ta­maan.

Nykyään polii­si­koi­ran tär­keim­mäk­si rooliksi nähdään jäl­jit­tä­mi­nen. Koiran nenää ei ole kyetty kor­vaa­maan tek­no­lo­gial­la. Koiran hajuaisti on arviolta jopa 10 000 kertaa ihmisen hajuais­tia tarkempi. Koiran nenä on avain ulot­tu­vuu­teen, jota ihminen ei aisti. Poliisikoiranohjaajat pai­not­ti­vat tär­keim­mäk­si tai­dok­seen kykyä tulkita koiransa viestejä hajujen maa­il­mas­ta.

Umpikuja

Hajujen kanssa työs­ken­te­ly käy koiralle leikistä. Kirjaimellisesti. Ohjaajat sekoit­ta­vat tar­koi­tuk­sel­la työn ja leikin, jotta koiralla on mah­dol­li­sim­man hauskaa ja se pysyy moti­voi­tu­nee­na. Koirien innok­kuut­ta ei pyritä hal­lit­se­maan yhtä paljon kuin lem­mik­ki­koi­rien. Tämä pätee varsinkin eri­kois­koi­riin, joiden tehtäviin kuuluu vain jäl­jit­tä­mi­nen. Joidenkin koirien vilkkaus on häkel­lyt­tä­vää. Eräs haas­ta­tel­ta­va sanoikin koiransa olevan ”semmoinen hölmö, joka kolkkaa vaan, eikä ymmärrä maailman pah­huu­des­ta juurikaan mittään”.

Koiranohjaajalla on yleensä kerralla vain yksi polii­si­koi­ra, jonka kanssa hän viettää valtaosan työ- ja vapaa-ajastaan. Työssä eniten aikaa kuluu koiran ja ohjaajan yhteisen kielen raken­ta­mi­seen. Tätä molem­min­puo­lis­ta tul­kit­se­mi­sen oppimista tehdään enim­mäk­seen har­joi­tus­ten kautta.

Työ leviää monin tavoin vapaa-ajalle ja osaksi perhe-elämää. Lajien välistä kom­mu­ni­koin­ti­ta­paa täytyy ylläpitää jat­ku­vas­ti, eikä totutusta pyritä poik­kea­maan. Tämä voisi hämmentää koiraa, joka ei toden­nä­köi­ses­ti tiedosta työn ja vapaa-ajan eroa. Poliisikoira saat­taa­kin kilpailla ohjaa­jan­sa huomiosta puolison ja lasten kanssa.

Koira muodostuu tämän myötä ohjaa­jal­leen usein per­heen­jä­se­nek­si, mutta entä työ­vä­li­neek­si? Tähänhän ajatus domi­naa­tios­ta ihmis-eläin­suh­tees­sa perustui.

Haastateltavat tosi­aan­kin käyttivät termiä työväline, mutta kii­reh­ti­vät välit­tö­mäs­ti tar­ken­ta­maan, että koiraa ei voi oikeasti ymmärtää välineenä. On sopi­vam­paa ajatella, että tar­vit­ta­vat työ­vä­li­neet ovat koiran käy­tet­tä­vis­sä. Ohjaaja voi päästä käsiksi väli­nei­siin vain koiran kautta, hou­kut­te­le­mal­la koira suo­rit­ta­maan tehtävää ja tul­kit­se­mal­la oikein sen eleitä.

Dominaatiosta suhteessa ei selkeästi ollut kyse. Opinnäytetyöni tule­vai­suu­den kannalta tämä oli minulle tyrmäys. Olennainen osa pro gradu -tut­kiel­maa on teo­reet­ti­nen vii­te­ke­hys. Se koetaan usein pelot­ta­vak­si ja turhan moni­mut­kai­sek­si sana­he­li­näk­si. Oman vii­te­ke­hyk­se­ni jouduin heit­tä­mään romu­kop­paan. Huomasin, että minulla oli hyvä aihe ja loistavaa haas­tat­te­luai­neis­toa, mutta en tiennyt miten kum­mas­ta­kaan saa mitään irti.

Eläimet ja sosiaalinen sopimus

Leijuin tyhjiössä, kunnes gra­duoh­jaa­ja­ni Riitta-Marja Leinonen usutti minut lukemaan erään artik­ke­lin. World Archaeology -lehdessä vuonna 2010 julkaistu arkeologi Kirsten Armstrong Oman tutkimus keskittyi esi­his­to­rial­lis­ten kar­jan­hoi­ta­jien eläin­suh­tee­seen. Kirjoittaja ehdotti, että tätä suhdetta on toi­mi­vin­ta ymmärtää sosi­aa­li­se­na sopi­muk­se­na.

Sosiaalinen sopimus juontuu 1600-luvun Englantiin, filosofi Thomas Hobbesin esit­tä­mään yhteis­kun­ta­mal­liin. Myös yhteis­kun­ta­so­pi­muk­se­na tunnettu teo­reet­ti­nen käsite on keino perus­tel­la valtion oikeutta hallita kan­sa­lais­ten elämää. Kansa ”alle­kir­joit­taa” sopi­muk­sen ja antaa valtiolle oikeuden hal­lit­se­mi­seen. Vastineeksi valtio suojelee kansaansa. Käsite on nykyisen hen­ki­löi­ty­mät­tö­män val­tio­val­lan peruskivi.

Filosofiseksi ongel­mak­si jäi yhteis­kun­nan mää­rit­te­ly. Keistä yhteis­kun­ta koostuu? Vain aikui­sis­ta miehistä? Entä naiset? Lapset? Eläimet?

Kirjassaan ”Animals and Why They Matter” filosofi Mary Midgley järkeili tyrmäävän kritiikin sen hetkistä sosi­aa­li­sen sopi­muk­sen käsitettä vastaan. Ymmärrys eläinten älyk­kyy­des­tä ja tie­toi­suu­des­ta oli kehit­ty­nyt. Vanhat käsi­tyk­set, joiden mukaan eläimillä ei ole tunteita, ajatuksia tai pyr­ki­myk­siä, eivät enää voineet pitää paikkansa.

Eläimet oli aiemmin nähty vain aistien ja vaistojen ohjaamina auto­maat­tei­na. Midgley osoitti, että tämä käsitys perustui valis­tuk­sen aikaa seu­ran­nee­seen, ihmisen eri­tyi­syyt­tä koros­ta­vaan ideo­lo­gi­aan. Ihmisen eri­tyi­syys rakentui suurelta osin sille, että monet elämän luon­tai­set omi­nai­suu­det kiis­tet­tiin muilta eläimiltä. Sosiaalisesta sopi­muk­ses­ta eläimet jätettiin ulko­puo­lel­le. Tämän myötä eläinten hyvin­voin­ti heikkeni ihmisten hyvin­voin­nin kasvaessa.

Yhteiskuntiin on kautta aikojen kuulunut sekä ihmisiä että eläimiä. Koiran domes­ti­kaa­tio tapahtui nyky­tie­don valossa ainakin 14 000 vuotta sitten, ja ensim­mäi­sen kar­jae­läi­men 12 000 vuotta sitten. Pyöräkin kehi­tet­tiin ilmei­ses­ti juuri härkää ja hevosta varten. Yhteiskunta on siis selvästi enemmän kuin vain ihmiset.

Nykyään joidenkin filo­so­fien kes­kuu­des­sa yhteis­kun­nan mää­ri­tel­mä on jo laa­jen­tu­nut kattamaan myös esineet, raken­nuk­set ja infra­struk­tuu­rin, sekä meta­fyy­si­set aja­tus­mal­lit.

Midgleyn kritiikin jälkeen sosi­aa­lis­ta sopimusta ryh­dyt­tiin sovel­ta­maan myös ihmis-eläin­suh­teis­sa, niin suhteen raken­ta­mi­ses­sa kuin sen tut­ki­mi­ses­sa. Itselleni se tarjosi vih­doin­kin tavan ymmärtää Suomen polii­si­koi­ra­kult­tuu­ria.

Poliisikoiran käyttöohjeet

Millä perus­teil­la polii­si­koi­ran ja ohjaajan välinen suhde perustuu sosi­aa­li­seen sopi­muk­seen?

Haastateltavien mukaan koiran saa tekemään haluttuja asioita neu­vot­te­le­mal­la. Harjoituksissa pyritään löytämään keinot, joilla koira suostuu tehtäviin. Ne voivat olla mie­lek­käi­tä virik­kei­tä, sopivia pal­kin­to­ja tai mukavia miel­leyh­ty­miä. ”Koiraa ei voi pakottaa”, ”tekemisen pitää olla hauskaa”, ja ”intoa ei saa tukah­dut­taa” olivat vain muutamia polii­si­koi­ra­noh­jaa­jien antamia ohje­nuo­ria.

Neuvottelu on molem­min­suun­tais­ta. Ei riitä, että koira luottaa ohjaa­jaan­sa; myös ohjaajan on luo­tet­ta­va koiraansa. Yhdessä he ovat sym­bioot­ti­nen tiimi, jossa molemmat saavat mer­ki­tyk­sen­sä toiselta. Kun koira epä­on­nis­tuu har­joi­tuk­ses­sa tai työ­teh­tä­väl­lä, ei epä­on­nis­tu­mi­sen syytä etsitä suoraan koirasta. Silloin “pitää katsoa itseään peilistä”.

Poliisikoira on siis ohjaa­jan­sa per­heen­jä­sen, ja työ­vä­li­neen sijasta lähinnä työkaveri.

Mutta onko oikeu­tet­tua väittää että koira, joka ei kapinoi ohjaajaa vastaan ja suorittaa annettuja tehtäviä moti­voi­tu­nees­ti ja onnis­tu­nees­ti, on alle­kir­joit­ta­nut ohjaajan ja laajemman yhteis­kun­nan kanssa sosi­aa­li­sen sopi­muk­sen, hyväksyen roolinsa vir­ka­val­lan edus­ta­ja­na?

”Voi hitto näitä sun kysy­myk­siä”.

Näin minulle sanoi eräs haas­ta­tel­ta­va­ni, vasta noin kah­den­nen­kym­me­nen­nen kysy­myk­sen jälkeen. Katsoessani häntä näin keski-ikäisen, kan­ta­suo­ma­lai­sen, rotevan ja kaljun mies­po­lii­sin. Hän oli mie­les­tä­ni sanalla sanoen äijä­mäi­nen. Joku, jonka ei kuvit­te­li­si puhuvan tun­teis­taan tai olevan luon­teel­taan millään lailla pehmeä. No, hänen oli vain kes­tet­tä­vä kysy­myk­se­ni, koska haas­tat­te­lu ei ollut vielä edes puolessa välissä.

Loppua kohti edetessä muis­ti­vi­hos­sa­ni tuli vastaan kysymys: miten kutsut itseäsi koi­ral­le­si? Minua melkein hävetti kysyä tätä. Omassa mie­les­sä­ni vastaus oli selkeä. Isäntä. Laumanjohtaja. Pomo. Pysyin silti laa­ti­mas­sa­ni jär­jes­tyk­ses­sä, ja kysyin kysy­myk­sen.

Mies antoi vas­tauk­sen­sa epä­röi­mät­tä.

”Iskä”.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  • Artikkelikuva: Itä-Suomen polii­si­lai­tos
  1. Aaltola, Elisa & Keto, Sami (toim): Eläimet yhteis­kun­nas­sa (2015)
  2. DeMello, Margo: Animals and society. An int­ro­duc­tion to Human-Animal studies (2012)
  3. Leinonen, Riitta-Marja: Palvelijasta tera­peu­tik­si : ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kult­tuu­ri­set mallit Suomessa (2013). Väitöskirja, Oulun yliopisto. Pysyvä url: http://​jultika​.oulu​.fi/​R​e​c​o​r​d​/​i​s​b​n​9​7​8​-​952 – 62-0183 – 2
  4. Midgley, Mary: Animals and why they matter (1983)

Kirjoittaja

Jenni Ahto-Hakonen on museoalalla työskentelevä kulttuuriantropologi. Kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat museoiden lisäksi ihmis-eläinsuhteet sekä työelämän ja teknologian tutkimus. Tämä artikkeli perustuu osin valmistumaisillaan olevaan tieteelliseen julkaisuun.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Marika Tiittanen 12.3.2019 klo 12:03

    Hyvä ja kivasti kir­joi­tet­tu juttu mutta kuvista risuja; piik­ki­pan­nat eivät oikein sovi tähän eikä niitä Suomessa käy­te­tä­kään, lakikin sen jo kieltää.

    Vastaa
    • Tytti Laiho 12.3.2019 klo 13:02

      Samaan kiinnitin huomiota. Kuvituskuvat voisi vaihtaa totuu­den­mu­kai­siin.

      Vastaa
      • Saara Toukolehto 12.3.2019 klo 13:50

        Kiitos palaut­tees­ta Marika ja Tytti,

        olemme pois­ta­neet mai­nit­se­man­net ongel­mal­li­set kuvat ja kor­van­neet ne (toi­vot­ta­vas­ti) neut­raa­lim­mil­la kuvilla.

        Valitettavasti meillä ei ole mah­dol­li­suut­ta resurs­si­pu­lan takia käyttää mak­sul­lis­ten kuva­pank­kien kuvia. Ilmaisten kuva­pank­kien annin ollessa rajal­lis­ta sopivan kuvi­tuk­sen löy­tä­mi­nen ei aina ole ongel­ma­ton­ta. Tässä tapauk­ses­sa taittaja ei myöskään tunne aihea­luet­ta tarpeeksi hyvin, jotta olisi tun­nis­ta­nut pannat kuvissa Suomessa lait­to­mik­si. Virheellisen tai val­heel­li­sen mie­li­ku­van luominen kuvi­tuk­sel­la ei tie­ten­kään ole tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta ja arvos­tam­me kovasti palau­tet­ta! :)

        T. Saara, toim.päällikkö

        Vastaa
  • Anne 13.3.2019 klo 23:13

    Olipa mie­len­kiin­toi­nen ja mukavasti kir­joi­tet­tu juttu. Onnittelut hienosta gradusta! :)

    Vastaa

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

“Kansa on puhunut – pulinat pois”, totesi väistyvä pääministeri Juha Sipilä, kun eduskuntavaalien tulos selvisi Yleisradion suorassa tv-lähetyksessä. Vaalivalvojaiset on merkittävä mediatapahtuma, jonka puitteissa jännitetään poliittisen vallan vaihtumista sekä rituaali, joka kestonsa ajaksi yhdistää sekä poliittisen eliitin että tavalliset kansalaiset yhtenäiseksi kansakunnaksi.

Tasa-arvoinen peruskoulu on ollut kiistämätön osa Suomen menestystarinaa. Siitä on muodostunut kansallinen ylpeyden aihe ja vientituote. Erityisen tuen tarpeessa olevien lasten asema kouluissa on kuitenkin paljastanut järjestelmän valuviat ja tasa-arvon tuottamisessa ilmenevät sosiaaliset railot.