Perustulokeskustelu paljastaa ihmiskuvan

Perustulosta on käyty viime vuosina paljon keskustelua, mutta aihetta on pohdittu jo vuosisatoja. Argumentit perustulon puolesta ja sitä vastaan paljastavat paljon keskustelijoiden maailmankuvasta ja ihmiskäsityksestä.

Perustulolla tarkoitetaan kaikille täysi-ikäisille vastikkeettomasti maksettavaa tulonsiirtoa. Perustulon tarkoituksena on korvata nykyinen tulonsiirtojärjestelmä joko osittain tai kokonaan. Ajatuksena on yksinkertaistaa sosiaaliturvan muodostamaa ”tukiviidakkoa” sekä muuttaa järjestelmää nykyistä kannustavammaksi.

Perustulon historia on yllättävän pitkä. Euroopassa ja Yhdysvalloissa ajatusta perustulosta on pohdittu 1700-luvulta lähtien. Eräänä ensimmäisistä perustuloa pohtineista voidaan mainita 1700-luvulla kirjoittanut Thomas Paine, jonka teoksessa The Agrarian Justice esitetään ajatus kansalaisosingosta. Vaikka perustulon ajatus on vuosisatoja vanha, keskustelu aiheesta on voimistunut niin Suomessa kuin maailmallakin nimenomaan viime vuosikymmeninä.

Suomessa vuosina 2017-2018 toimeenpantu perustulokokeilu herätti laajaa kansainvälistä kiinnostusta. Viime vuosina perustulokokeiluja on lisäksi toteutettu esimerkiksi joissakin Afrikan maissa, kuten Namibiassa. Tässä artikkelissa käsittelen sekä Suomen perustulokokeilua ja sen ympärillä käytyä keskustelua että perustuloa yleisemmin. Tarkoituksenani on käsitellä aihetta teoreettisesta näkökulmasta ja kenties hieman pintaa syvemmältä.

Suomen perustulokokeilu

Suomessa toteutettiin vuosina 2017-2018 kaksi vuotta kestänyt perustulokokeilu. Kokeilua moitittiin metodologisesti epäonnistuneeksi jo ennen sen alkua, sillä siinä oli mukana vain pitkäaikaistyöttömiä. Perustulokokeilusta on uutisoitu ja keskusteltu melko runsaasti koko hankkeen ajan.

Kiinnostus on suuntautunut erityisesti perustulon työllistäviin vaikutuksiin. Nämä vaikutukset todettiin vähäisiksi. Perustulon avulla ei kyetty lisäämään työllisyyttä merkittävästi. Sen sijaan perustulo lisäsi saajiensa hyvinvointia ja tyytyväisyyttä. Stressi väheni, kun työttömyysturvan karenssista ei ollut pelkoa. Karenssi tarkoittaa, että tietyissä tilanteissa työtön menettää työttömyysetuuden jopa 90 päivän ajaksi.Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo piti perustulokokeilua epäonnistuneena sen vähäisten työllisyysvaikutusten vuoksi. Vaikka kokeiluun osallistuneet raportoivat tyytyväisyytensä parantuneen perustulon myötä, Hiilamo kommentoi tätä toteamalla, että tyytyväisyyden mittaaminen on varsin vaikeaa.

Perustulokokeilun mieltäminen epäonnistuneeksi kertoo yhteiskuntapolitiikasta, jossa talouskasvu on ihmisten hyvinvointia tärkeämpi arvo. Sosiaalipolitiikkaa ohjaa usein pikemminkin halu parantaa työllisyyttä kuin halu parantaa ihmisten elämää. Tällainen politiikanteko lähenee sitä, mitä vallankumousjohtaja Vladimir Lenin kutsui porvariston diktatuuriksi. Ihmisten hyvinvointi, vapaus ja valinnan mahdollisuudet alistetaan pääoman logiikalle.

Toisaalta myös aktiivimallin työllisyysvaikutukset jäivät vähäisiksi. Miksi saajiensa hyvinvointia lisännyt perustulo jäi kokeiluksi, mutta aktiivimalli pysyväksi? Uhraamisen logiikkaa tutkineen historioitsija Rene Girardin ajatuksiin perehtyminen auttaa ymmärtämään suomalaisen työllisyyspolitiikan kiemuroita. Girardin mukaan yhteisö tarvitsee syntipukin, jota se syyttää ongelmistaan ja jonka se voi lopulta uhrata sosiaalisen koheesion varmistamiseksi. Näin ollen kyse ei ole siitä, että aktiivimalli olisi perustuloa tehokkaampi työllistäjä, vaan siitä, että se todella kiusaa ja nöyryyttää ihmisiä. Sen tarkoitus on juuri tämä, kuten myös kansanedustaja Juhana Vartiainen on myöntänyt. Vartiainen on myös kritisoinut perustulokokeilua toteamalla, että se mahdollistaa mukavan elämän veronmaksajien rahoilla työmarkkinoiden marginaalissa.

Kuva: Nathan Dumlao (CC0)

Erilaisia perustulomalleja

Vaikka perustulokokeilua ei pidetty kovin onnistuneena, perustulo kuuluu edelleen useamman puolueen ohjelmaan. Vihreät kannattaa melko vaatimatonta ja kustannusneutraalia perustuloa, joka korvaisi lähinnä tiettyjä minimietuuksia. Vasemmistoliiton perustulo taas on anteliaampi. Uuskielen viekoituksiin sortuneen keskustan perustulomallin ongelma on siinä, ettei se malliin sisältyvän vastikkeellisuuden vuoksi ole perustulo, vaan jonkinlainen aktiivisuusraha.

Perustuloa puolustetaan esittämällä, että se yksinkertaistaisi sosiaaliturvaa ja mahdollistaisi sopeutumisen nykyaikana yleisiin pätkä- ja silpputöihin. Ongelmana on, että suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ei hevin löydy rohkeutta ehdottaa riittävän suurta perustuloa. Jopa Vasemmistoliiton perustulomalli, jota on moitittu liian anteliaaksi, on aivan liian pieni, jotta sen avulla voitaisiin toden teolla karsia niin kutsuttua tukiviidakkoa.

Tähän asti perustulon tavoitteiden näkökulmasta toimivin perustulomalli on tullut liikemies Björn Wahlroosilta, joka on useaan otteeseen esittänyt jopa tuhannen euron perustuloa. Tämä perustulo mahdollistaisi lähes kaikista muista suorista tulonsiirroista luopumisen. Vastaavasti Wahlroos haluaisi heikentää työehtoja ja palkkoja. Valtio takaisi minimitoimeentulon jokaiselle, ja loppu jäisi markkinoiden hoidettavaksi.

Historioitsija Karl Polanyin teoksessa Suuri murros kuvaillaan hieman vastaavaa järjestelmää, joka oli voimassa 1800-luvun alkupuolen Englannissa. Tämä niin kutsuttu Speenhamlandin järjestelmä takasi työläisille minimitoimeentulon julkisista varoista, mikä johti palkkojen pienenemiseen ja siten ylläpiti köyhyyttä.

Tässä lienee suurin syy sille, miksi Suomessa erityisesti SDP vastustaa perustuloa. Se heikentäisi nykyistä korporatistista mallia, joka perustuu yleissitoviin työehtosopimuksiin ja työvoiman markkinahintoja tuntuvasti korkeampiin palkkoihin. Jostain syystä tätä ei yleensä kyetä avoimesti tuomaan esille. Sen sijaan julkisessa keskustelussa perustuloa vastustetaan varsin tarkoitushakuisilla ja mielikuvituksellisilla laskelmilla. Esimerkiksi SAK:n ja SDP:n esittämät luvut ”todistavat” perustulon mahdottomaksi. Todellisuudessa perustulo ei ole erityisen kallis, sillä sen aiheuttamat näennäiset kustannukset voidaan kattaa muuttamalla verotusta. Myös Vasemmistoliiton perustulomalli tai Wahlroosin esittämä 1000 euron perustulo voidaan rahoittaa verotusta muuttamalla. Lisäksi minimitoimeentulo on jo nyt taattu jokaiselle.

Kuva: Jason Coudriet (CC0)

Sosiaaliturva ja joutilaisuuden pelko?

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä takaa yksinelävälle, työelämän ulkopuolella olevalle ihmiselle pääkaupunkiseudulla lähtökohtaisesti yli tuhannen euron nettotulot kuukaudessa. Suurin osa tukirahoista kuluu asumiseen ja osa on myös korvamerkitty siihen. Tukien määrä onkin tuntuvasti pienempi, mikäli ei asu yksin. Vallitseva järjestelmä kannustaa yksinasumiseen sekä tietynlaiseen passiivisuuteen. Tällä hetkellä satunnainen työnteko voi heikentää tukia ja saattaa jopa katkaista työttömyyskorvaukset kokonaan, mikäli henkilö todetaan yrittäjäksi.

Perustulon kannattajat väittävät, että perustulo mahdollistaisi nykyistä aktiivisemman osallistumisen yhteiskunnan toimintaan. Perustulon ansiosta työtön voisi nykyistä helpommin tehdä lyhyitä työpätkiä. Myös freelancerien sekä apurahatutkijoiden ja -taiteilijoiden asema helpottuisi huomattavasti. Perustulon kriitikot taas tuovat esille huolen siitä, että perustulo saattaisi mahdollistaa joutilaisuuden. Tämä on erikoinen väite, sillä myös nykyinen sosiaaliturva mahdollistaa joutenolon – ja joissakin tapauksissa jopa pakottaa siihen.

Kenties pelkona ei olekaan perustulon mahdollistama joutenolo vaan se, että perustulon ja satunnaisten työkeikkojen yhdistelmä todella saattaisi mahdollistaa mielekkään elämän ja riittävän elintason ilman kokopäivätyötä. Filosofi Slavoj Žižekin argumentaatiota soveltaen kaunaa tuottaa juuri Toisen kyky nauttia elämäntavasta, joka poikkeaa omastamme ja omista tavoitteistamme. Työttömien kohdalla sentään voi luottaa siihen, että työvoimaviranomaiset, työnhakukurssit ja viime kädessä kuntouttava työtoiminta pitävät huolen siitä, ettei näin tapahdu.

Jotkut perustulon kannattajat, kuten Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia, haluaisivat tukeen mekanismeja, jotka estäisivät sen käytön väärällä tavalla. Perustulon mahdollistama vapaus kuuluu niille, jotka aktivoituvat elämään sen turvin uusliberaalin subjektin aktiivista ja tuottavaa elämää. Niitä, jotka jäävät perustulon turvin kotiin pelaamaan videopelejä, tulee isällisesti ohjata oikeaan suuntaan. Näissä paternalistisissa käsityksissä on hieman samaa kuin filosofi Aristoteleen pohdinnoissa luonnollisesta orjuudesta. Tämän tyyppisessä ajattelussa osa ihmisistä nähdään kyvyttöminä rationaaliseen päätöksentekoon. Heidän kohdallaan pakkovalta on oikeutettua, ja lopulta heidän oman etunsa mukaista.

Nähdäkseni perustulon vastustamisessa on asia-argumentaation sijaan usein kyse pikemminkin uskonnollis-ideologisesta ajattelusta. Kova työnteko nähdään ihmisen osana, ja perustulo asioiden luonnollista tolaa järkyttävänä seikkana. Usein tähän argumentaatioon voi liittyä myös näkemys ihmisestä luonnostaan laiskuuteen taipuvaisena. Tällöin ihmisluonto on eräs argumentti perustuloa vastaan. Mutta kuten antropologi Marshall Sahlins on ansiokkaasti painottanut, käsitys ihmisluonnosta on aina kulttuurisesti määrittynyt rakennelma. Antropologian näkökulmasta yhteiskunnan vallitsevien instituutioiden puolustaminen ihmisluontoon vetoamalla on virheellistä. Vallalla oleva käsitys ihmisluonnosta on syntynyt vuorovaikutuksessa niiden olojen kanssa, joiden oikeuttajana se toimii.

Kuva: Annie Spratt (CC0)

Luonnonoikeudellinen argumentti perustulon puolesta

Yksityisomaisuuteen perustuva kapitalistinen talousjärjestelmä on historiallisesti tarkoittanut ulossulkemista ja aitaamista. Ihminen erotetaan tarvitsemistaan resursseista, jotta hänen olisi pakko myydä työvoimaansa markkinoilla, ja pakko ostaa elääkseen tarvitsemansa asiat tavaramuodossa markkinoilta.

Vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä on yhteiskuntafilosofiassa perinteisesti oikeutettu vetoamalla siihen, että valtion ja yksityisen omistusoikeuden vakiintumisen jälkeen kaikkien tilanne on parempi kuin aiemmin. Porvarillinen yhteiskunta oikeuttaa itseään tällä Thomas Hobbesista John Lockeen ja John Rawlsiin kulkevalla ajatuksella kaikkia hyödyttävästä yhteiskuntasopimuksesta.

Yhteiskuntasopimusajattelun mukaan valtio ja yksityisomistus ovat oikeutettuja, sillä niiden vallitessa yhteiskunnan jäsenten elämänlaatu ylittää luonnontilassa vallitsevan elämänlaadun. Ongelmana on se, että klassisten filosofien käsitykset esivaltiollisista oloista eivät vastanneet todellisuutta, kuten tutkijat Karl Widerquist ja Grant S. McCall osoittavat teoksessaan Prehistoric Myths in Modern Political Philosophy.

Esimerkiksi Hobbesilla oli kärjistetyn kielteinen kuva esivaltiollisten olojen luonteesta. Myöhemmän antropologisen tutkimuksen mukaan esivaltiollisissa yhteiskunnissa ei esimerkiksi kärsitty ruoan puutteesta, sillä yleensä tapana oli jakaa ruokaa. Antropologi Thomas Widlokin mukaan perustuloa voisi verrata siihen, miten metsästäjä-keräilijöiden parissa jaetaan ruokaa.

Valtiota ja yksityisomistusoikeutta edeltävissä oloissa jokaisen perustoimeentulo oli jossain mielessä turvattu. Näin ollen luonnonoikeudellisesta näkökulmasta tietynasteinen minimielintaso on taattava vastikkeettomasti jokaiselle myös nyt. Moderni yhteiskunta on olemassaolollaan velkaa sen jokaiselle, riistäessään ihmisiltä vapaan pääsyn tuotannollisiin resursseihin. Siksi perustulon voi sanoa olevan moraalifilosofisesti välttämätön korvaus vallitsevista instituutioista.

Marxilainen kritiikki perustuloa kohtaan

Perustulon merkittävämmän nykyteoreetikon, filosofi Philippe van Parijsin mukaan perustulo voisi oikeuttaa kapitalistisen järjestelmän olemassaolon, koska se tekisi ihmisistä aidossa mielessä vapaita. Tällöin tarve talousjärjestelmän perustan muuttamiselle poistuisi. Suomessa esseisti Pontus Purokuru on puolustanut perustuloa tienä kommunismiin mielenkiintoisessa kirjassaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Purokurun mukaan antelias perustulo pakottaisi talouselämän automatisoimaan ikävimmät työt pois, jolloin ihmiset tekisivät vain mielekkäitä töitä.

Kuva: Chris Gray (CC0)

Viime aikoina eräs näkyvimmistä perustulon puolustajista on ollut alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman. Hänen mukaansa perustulon avulla voidaan poistaa köyhyys ja lisätä ihmisten vapautta. Tässä argumentaatiossa ei ole varsinaisesti mitään uutta. Lisäksi ajatus vetoamisesta eliittiin, jotta nämä toteuttaisivat yhteiskunnan kehitykselle välttämättömät muutokset, on tuttu jo 1800-luvun alkupuolen utopiasosialisteilta. Toisin kuin Henri de Saint-Simonin tai Robert Owenin aikoina, tällä kertaa osa erityisesti uudesta talouseliitistä tuntuu olevan varsin vastaanottavaista utopistisille ajatuksille. Niin liikemies Elon Musk kuin Facebookin perustaja Mark Zuckerberg ovat olleet varovaisen myötämielisiä perustulolle.

Eräät marxilaiset, kuten Slavoj Žižek, näkevät perustulon ongelman juuri tässä. Kun perustulo on myös uuden talouseliitin hanke, voi olla, että se ajaa viime kädessä nykyisten kapitalismiin sisältyvien valtasuhteiden säilyttämistä. Marxilainen perustulon kritiikki tiivistyy siihen, että perustulo keskittyy tulonjaon muuttamiseen eikä tuotantosuhteiden kyseenalaistamiseen. Tuotantosuhteet jäävät haastamatta, kun perustulo lamaannuttaa omistuksettomat massat. Lisäksi perustulo ohjaa yksilöitä omaksumaan uusliberalistiselle eetokselle ominaisen yksilösubjektiviteetin. Vastikkeeton perustulo ei siis ohjaisi ihmisiä työelämän marginaaliin kuten Vartiainen pelkää, vaan vahvistaisi näiden yrittäjähenkeä ja yleistä alistumista kapitalistiselle ideologialle.

Marxilaisen tulkinnan mukaan perustulo lamaannuttaisi yhteiskunnallisen muutosvoiman, sementoisi kapitalismin ja sitoisi ihmiskunnan lopullisesti dystooppiseen näkymään, joka on kuin Aldous Huxleyn teoksesta Uusi uljas maailma.

Perustulo, vapaus ja asuntomarkkinat

Perustulo parantaisi epäsäännöllisten ja pienten tulojen varassa olevien ihmisten asemaa. Mikäli Suomessa otettaisiin käyttöön antelias ja muut tuet korvaava perustulo, voisi myös pääkaupunkiseudun asuntopula helpottua. Pidän todennäköisenä, että osa perustuloon tyytyvistä muuttaisi pienempiin taajamiin, koska niissä asumiskulut ovat pienempiä ja rahaa jäisi enemmän muuhun kulutukseen. Näin perustulo parantaisi markkinoiden toimintaa ja poistaisi nykyisin olemassa olevia markkinahäiriöitä.

Perustulo ei välttämättä juuri parantaisi pienipalkkaisten työntekijöiden tilannetta. Byrokratiaan liittyvää vallankäyttöä se silti vähentäisi. Samalla etenkin epätyypillisissä työsuhteissa elävien ihmisten toimeentuloon liittyvä epävarmuus vähentyisi. Siksi perustulo voisi muokata yhteiskuntaa hieman inhimillisempään suuntaan. Toisaalta jos perustulo jäisi kovin pieneksi, ihmiset saattaisivat jäädä entistä riippuvaisemmiksi markkinoista ja pätkätöistä. Antelias perustulo puolestaan saattaisi muodostua ”kansan oopiumiksi”, joka tuudittaisi valheelliseen tyytyväisyyteen ja veisi pohjan pyrkimyksiltä muuttaa yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi.

Saattaa myös olla, että tulevaisuudessa keskustelu vastikkeettomasta oikeudesta minimitoimeentuloon on triviaalimpi kuin keskustelu siitä, kuinka korkea elintaso yksilölle ylipäänsä voidaan sallia. Rajallisten luonnonvarojen maailmassa toimeentulominimin moninkertaisesti ylittävä kulutus on eettisesti kestämättömällä pohjalla. On varsin hankala keksiä oikeutusta nykyiselle kerskakulutukselle uusine autoineen, kalliine ja kuluttavine harrastuksineen, ulkomaanmatkoineen ja Lapin-lomineen.

Itse asiassa myös työ tuotannollisena ja materiaalisena prosessina on merkittävä ympäristöhaitta. Kenties perustulon lisäksi tarvittaisiin myös enimmäistulo. Jää kuitenkin ongelmaksi, miten enimmäistulo voitaisiin toteuttaa ja ennen kaikkea perustella yhteiskunnassa, jossa talouskasvu ja korkea elintaso ovat itseisarvoja.

Kuva: Erol Ahmed (CC0)

Toimitus

• Podcast-lukija: Milla Heikkinen
• Verkkotaitto: Taina Cooke
• Artikkelikuva: Gerd Altmann (CC0)

Lukemista

1. Karl Widerquist & Grant S. McCall: Prehistoric Myths in Modern Political Philosophy
2. Philippe Van Parijs: Real Freedom for All
3. Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi
4. Thomas Widlok: Anthropology of Sharing