Siirry suoraan sisältöön

Talouskasvun jälkeinen tutkimus

Havainnot maapallon resurssien rajallisuudesta sekä epätasaisesta jakautumisesta haastavat talouskasvupakkoa, mikä kannustaa miettimään talousajattelua uudestaan. Vaikka joidenkin kasvukriitikoiden mukaan talouden pohdinta kuuluu kaikille, kaikkien kokemuksen huomioiminen ei ole itsestäänselvyys. Tulokulmia-kolumnissa tutkija Eeva Houtbeckers kertoo, mitä annettavaa antropologialla on kasvutalouden jälkeiselle ajalle.

Tarkastelen tässä kolumnissa antropologian roolia tutkimuksessa, joka käsittelee talouskasvupakkoa ja sille vaihtoehtoisia toimintatapoja. Minulla on ollut vaikeuksia kirjoittaa tekstiä kahdesta syystä. Ensinnäkin vaikuttaa, että jokaisella kohtuusaktivistilla on oma ”lamppu syttyy” -hetkensä, jonka jälkeen talouskasvupakon kyseenalaistamaton hallitsevuus paljastuu koko karmeudessaan ja kiehtovuudessaan.


Tätä on saattanut edeltää vaikuttavien tekstien lukeminen, keskustelut talouskasvuun kriittisesti suhtautuvien kanssa tai vaikkapa dokumenttielokuva. Suurten poliittisten keskusteluiden lisäksi monet arkiset asiat tulee tulkittua uudella tavalla. Miksi tulee olla palkkatyö? Miksi hoivatyötä tehdään palkatta? Miksi hyödykkeiden hinnoissa eivät näy niiden sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset? Kun oma ajattelu on keikahtanut toiseen asentoon, ei paluuta aikaisempaan ole. Mutta koska tämä ymmärrys on henkilökohtaista ja kehollista, se on myös sellaista, jolle voi olla vaikea löytää sopivia sanoja.Olen tutkija-aktivisti, ja intohimoni on ymmärtää mitä työ voi olla kasvutalouden jälkeisessä maailmassa. Arkikeskusteluissa työ mielletään usein palkkatyöksi, mutta laajemman ymmärryksen mukaan ihmisten yhteistoiminta vaatii jatkuvaa työtä, josta vain osasta maksetaan palkkaa. Miellän tutkimusotteeni monitieteiseksi, ja haluan edistää tieteenalojen välistä vuoropuhelua. Siksi erilaisten yhteyksien auki kirjoittaminen on tärkeä osa tutkimusprosessiani. Kotitieteenalani on organisaatiotutkimus ja johtaminen. Olen työn tutkija, joka ymmärtää ilmiöt arjen käytänteinä.


Teen etnografiaa kohtuusliikkeessä, jossa olen toiminut vuodesta 2010. Kohtuusliike kokoaa yhteen kansalaisia, tutkijoita, aktivisteja ja poliitikkoja Suomessa ja kansainvälisesti. Liike edistää talouden ja kulttuurin kokonaisvaltaista muutosta sekä nostaa esille vaihtoehtoja talouskasvuun perustuvalle politiikalle. Pyrin tuottamaan audiovisuaalisia tutkimusaineistoja samalla, kun toimin osana liikettä. Toimin nykyään Aalto yliopiston Muotoilun laitoksen NODUS-tutkimusryhmässä, jossa keskitytään sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviin siirtymiin.Toinen vaikeus tämän tekstin laatimiselle on ollut se, että en ole koulutukseltani antropologi. Siten ymmärrykseni antropologiasta ei ole systemaattista, vaan perustuu itselleni relevantteihin teksteihin ja keskusteluihin, jotka alan asiantuntijoille saattavat vaikuttaa valikoivilta. Vaikeuksista huolimatta tartuin minulle esitettyyn kysymykseen siitä, mikä rooli antropologialla voi olla pohdittaessa siirtymiä kasvutalouden jälkeiseen todellisuuteen.

Talous kasvun jälkeen

Nykyaikana selitys kuin selitys päätyy usein keskusteluun siitä, onko siihen varaa: Onko varaa hoitaa vanhuksia? Onko kannattavampaa pitää palvelut ihmisten lähellä vai kuljettaa ihmiset palveluiden luokse? Onko kansallisen kilpailukyvyn kannalta kannattavaa panostaa koulutukseen?


Usein keskustelu päättyy siihen, että taloustieteellisellä tiedolla perustellaan, miksi muutoksia voi tai ei voi tehdä. Usein todetaan, että ehdotettu muutos on hyödyksi tai vaaraksi työllisyydelle, kansalliselle kilpailukyvylle, pääoman eduille ja/tai verokertymälle. Perustelut ovat usein samoja riippumatta siitä, vaaditaanko enemmän tai vähemmän tukea heikoimmassa asemassa oleville vai heille, joilla ajatellaan olevan parempi asema, kuten yritykset tai yrittäjät.


Siksi – riippumatta poliittisesta mielipiteestä – talouden ymmärrys on liian tärkeää jätettäväksi vain asiantuntijoille, joita taloustieteilijät usein edustavat. Taloudellisen (tai ”taloudellistuneen”) keskustelun problematisoijat ovat osoittaneet tämän kirjoituksissaan. Esimerkiksi taloustutkija Ha-Joon Chang toteaa talouden kuuluvan kaikille, kun taas ekonomisti Kate Raworth tuo esille, että taloustieteissä ikuisen talouskasvun kiistäminen on tabu, jolle ei tunnu löytyvän tieteensisäisiä perusteluita.Huolimatta talouskasvun poliittisesta luonteesta, Tim Jacksonin mukaan Euroopan talouskasvun aika on joka tapauksessa ohi. Riippumatta siis siitä, mitä ajattelee talouskasvun välttämättömyydestä, Euroopassa on aika varautua kasvutalouden jälkeiseen aikaan. Tämä totesivat myös yli 200 tutkijaa, jotka allekirjoittivat syksyllä 2018 avoimen kirjeen Euroopan Unionin instituutioille. Kirjeessä on perusteluita talouskasvukeskeisestä politiikasta luopumiselle sekä konkreettisia ehdotuksia, kuten vaihtoehtoisten makrotaloudellisten indikaattoreiden luominen sekä vakaus- ja kasvusopimuksen muuttaminen vakaus- ja hyvinvointisopimukseksi. Olen yksi allekirjoittajista ja avoimen kirjeen suomentajista.


Yksi vahva perustelu kasvukriittisyydelle on rajallinen maapallomme. Nykyisin keskustelussa olevat ympäristöongelmat ovat sellaisia, joita voi olla vaikea hahmottaa. Muun muassa ympäristöterveyden professorit Kirk Smith ja Majid Ezzati ovat kuvanneet, miten ymmärrys ympäristöongelmista hämärtyy sitä enemmän, mitä kauemmas omasta yhteisöstä mennään.


On suhteellisen helppo ymmärtää, että saastuttava toiminta pilaa vesistöjä ja maaperää, sillä sen voi itse todeta lähiympäristöstään. On jo vaikeampaa käsittää sitä, miten esimerkiksi saasteet kulkeutuvat suuremmalla alueella eliöihin ja lopulta ihmiseen. Hyvin vaikeaa voi olla hahmottaa, miten keskinäisriippuvaiset prosessit vaikuttavat toisiinsa ennakoimattomalla tavalla, ihmisen asettamista rajoista piittaamatta. Siksi ympäristökysymyksissä on aina jossain määrin luotettava asiantuntijatietoon.


Vaikka asiantuntijatietoon luottamisessa ei ole mitään uutta, on viestissä paljon sulateltavaa. Meille kerrotaan, miten elämäntapamme tässä muodossa ei ole kestävää. Tämä haastaa monet totutut tavat toimia. Miten järjestää elämä ja yhteisöt, kun niillä on arvaamattomia vaikutuksia muualle, sekä suoraan ja epäsuorasti vaikutusta oman yhteisön olemassaolon jatkuvuuteen? Miten suhtautua siihen, että yksi ihminen edustaa kaikkia ihmisiä siinä, että lajina olemme vaaraksi koko planeetalle?Tässä tutkimus on tehnyt hyvin näkyväksi sen, että rikkaissa maissa ihmisten keskimääräinen kulutustaso ja ympäristökuormitus on moninkertaisesti vahingollisempi kuin nousevissa talouksissa sekä nykyisyydessä että kolonialismin historian huomioiden.


Talouskasvun jälkeinen tutkimus on ilmiölähtöistä tutkimusta, joka kokoaa yhteen eri alojen tutkijoita muun muassa talous-, kauppa-, terveys- ja yhteiskuntatieteistä sekä muotoilun, tekniseltä ja luonnontieteiden aloilta. Tutkimusta löytää hakusanoilla degrowth (kohtuutalous), postgrowth (talouskasvun jälkeen) ja ecological economics (ekologinen taloustiede).


Näissä tutkimuksissa esitellään perusteluita sille, miksi tulee siirtyä kasvutalouden jälkeiseen aikaan, sekä malleja sille, miten tämän voisi toteuttaa sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla. Vuonna 2016 julkaistu ”Talous kasvun jälkeen” on erinomainen suomalaistutkijoiden kirja, joka kokoaa yhteen aikaisempaa tutkimusta.


Taloudellisen ajattelun kaikkivoipaisuuden kritiikin lisäksi osa ajattelijoista haluaa muuttaa sitä, miten talouden ymmärretään järjestävän maailmaa. Tutkijanimimerkki J. K. Gibson-Grahamin innostamana kehittynyt elävän talouden tutkimus tuo näkyville sen, että taloutta on monenlaista ja kapitalistinen voittojen kumuloituminen on vain yksi tapa järjestää taloutta. Muita tapoja ovat kapitalistiselle toiminnalle vaihtoehtoiset tavat järjestää työtä, yrityksiä, vaihdantaa, omaisuutta ja rahoitusta. Tutkimukset ovat kartoittaneet myös ei-kapitalistisia toimintatapoja ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Antropologia ja kasvutalouden jälkeinen aika

Talouskasvupakon tai minkä tahansa muun itsestään selvänä pidetyn ajattelutavan tutkimisen lisäksi on olennaista kuvitella toisenlaisia tapoja olla ja vähitellen elää niitä todeksi. Tämä on jatkuvaa ihmisten ja ei-inhimillisten toimijoiden välistä vuoropuhelua, jossa antropologialla on paljon annettavaa.


Ymmärrykseni antropologiasta tieteenalana perustuu seuraamieni antropologien näkemyksiin. Heistä Sherry Ortnerin käytänteen aatehistoriaa yhteenkokoava ajattelu on vaikuttanut käytäntöteorioiden kehkeytymiseen myös kotikentälläni organisaatiotutkimuksessa. Ruth Beharin kirjoitukset henkilökohtaisten ja kulttuuristen kokemusten yhteenkietoutumisesta ovat koskettaneet myös minua. Serge Latouchen talousantropologinen kehitys- ja kasvukritiikki puhuttelee kohtuutaloustutkijoita tieteenalasta riippumatta.


Jos näille kirjaville lähteille pyrkii nimeämään jotakin yhdistävää, se on emic-ymmärrys. Emic-ymmärryksellä viitataan käytännönharjoittajien tai toimijoiden omaan sisäiseen ymmärrykseen toiminnastaan. Maailmassa, jossa monella paljon on sanottavaa siitä, miten muiden tulisi elää ja olla, on vallankumouksellista, että joku yrittää ymmärtää miten toimijat itse todellisuuden ymmärtävät. Siksi antropologialla on mahdollisuus tuoda esille arvokasta paikallista tietoa asiasta, jonka sanoittaminen nykyisin annetaan usein taloustieteilijöille.Jos hyväksytään väite, että talous kuuluu kaikille, tulee huomioida kaikkien näkemykset taloudesta. Silloin taloustieteet tulisi ymmärtää tieteenalana muiden joukossa, eikä ylimpänä auktoriteettina. Olennaista on se, että taloustietoa ei käytettäisi vallankäytön välineenä. Silloin ajatus taloustieteilijöiden korvaamisesta muilla asiantuntijoilla vaikuttaa samanlaiselta vallankäytöltä, mitä kohtuusajattelussa kritisoidaan.


Antropologisella otteella on siis mahdollista tutkia sitä, miten talous koetaan ja ymmärretään. Tämä usein kehollinen tieto saattaa ja saa erota siitä, miten taloutta kuvataan esimerkiksi poliittisessa puheessa. Itse asiassa hyvin monet antropologiset tutkimukset kuvaavat sitä, miten ihmiset järjestävät taloutensa: miten he työskentelevät, vaihtavat hyödykkeitä ja palveluita, millaisia vaihdon symboleita on käytössä, miten luottamusta pidetään yllä yhteisöissä ja mitä voi omistaa ja miten.

Tiedepolitiikka ja kasvutalouden jälkeinen maailma

Kuulin hiljattain antropologi Robert Borofskyn kiinnostavasta kirjasta ”An Anthropology of Anthropology”. Sen ydinviesti on kuvauksen mukaan se, että antropologiassa tulisi tapahtua paradigmamuutos, jossa liikutaan pois julkaisukeskeisyydestä kohti antropologien työn linkittymistä tärkeiden yhteisten kysymysten käsittelyyn. Kuvauksessa annetaan ymmärtää, että tällä tavalla ala pysyisi relevanttina ja varmistaisi rahoituksensa.


Tämä tuntuu olevan yleinen tiedepoliittinen linjaus eri aloilla. On tärkeää, että eri tieteenaloilla ei sulkeuduta omaan kuplaan, vaan linkitytään olennaisiin temaattisiin kysymyksiin, kuten lajien sukupuuttoaaltoon tai köyhyyden poistamiseen.


Kuitenkin epäilykseni herää silloin, kun tätä perustellaan rahoituksen tai tieteenalan jatkuvuudella, oli kyse antropologiasta tai muista aloista. Se alkaa kuulostaa vaarallisesti siltä, että tuttu kasvupakko on äänessä. Taloudellistuneen kulttuurin kyseenalaistamisen ja muutosten tekemisen sijaan vaikuttaa, että toimitaan kasvutalouden ehdoilla. Kärjistetysti kuvaten: ei haittaa, että ajetaan täysillä päin seinää, kunhan on riittävän hyvä ajopeli ja kyydissä on omat kaverit. Silloin ei ajatella kokonaisuutta, vaan keskitytään osa-alueiden optimointiin perusteellisemman paradigmamuutoksen tavoittelun sijaan.Siksi kaikilla tieteenaloilla on olennaista tutkia niitä sidoksia, jotka ajavat osa-alueiden optimointiin. Sidoksia on liian monta yksittäisen tutkijan pitää jatkuvasti mielessään, joten kyse on todella tutkijoiden, tiedeyhteisöjen sekä niiden välisestä yhteistyöstä – puhumattakaan tiedeyhteisöjen suhteista muihin tieteenaloihin ja toimijoihin.


On esimerkiksi tärkeää pohtia, mitkä tieteenalat pysyvät elinvoimaisina ja millä tavalla ne mahdollistavat paradigmamuutoksen, eli hyvin perustavanlaatuisten ajattelutapojen ja -rakenteiden haastamisen ja muuttamisen. Tässä työssä AntroBlogin kaltaiset toimijat ovat olennaisia, sillä pohdinta vaatii tilaa, jota esimerkiksi tiedejulkaisuissa ei välttämättä ole tarjolla.


Tässä kohtaa voisin kehottaa lukijoita tutkimaan tieteenalojen osaoptimointia saatteella ”ei ole muuta suuntaa kuin eteenpäin ja ylöspäin”. Valitettavasti tässä sanonnassa kuultaa näkemys kasvusta edistyksenä. Siksi toivotan kaikille rohkeutta hidastaa tai pysähtyä käyttämään aikaa ajatteluun yhdessä sekä sietää niitä epämiellyttäviä tuntemuksia, joita toimenpiteestä voi seurata.

Toimitus

Lukemista

  1. Ha-Joon Chang, 2017. Taloustiede – Käyttäjän opas. Into Kustannus.
  2. Kate Raworth, 2017. Doughnut Economics: Seven Ways to Think like a 21st-century Economist. Random House Business Books.
  3. Manfred Max-Neef, 2005. Foundations of Transdisciplinarity. Ecological Economics 53: 1.
  4. Maria Joutsenvirta, Tuuli Hirvilammi, Marko Ulvila, 2016. Talous kasvun jälkeen. Gaudeamus.
  5. Ruth Behar, 2012. The Vulnerable Observer: Anthropology That Breaks Your Heart. Beacon Press.
  6. Serge Latouche, 2009. Farewell to Growth. Polity Press.
  7. Tim Jackson, 2018. The Post-Growth Challenge: Secular Stagnation, Inequality and the Limits to Growth. CUSP Working Paper No 12.
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Eeva Houtbeckers

Eeva Houtbeckers (KTT) toimii tutkijatohtorina Aalto-yliopiston Muotoilun laitoksella Koneen säätiön ja Nesslingin säätiön rahoituksella (2017; 2019–2021). Hän tutkii etnografisesti kasvutalouden jälkeistä työtä Suomessa, globaalissa pohjoisessa. Tutkimustyön lisäksi Eeva tekee hoivatyötä, vapaaehtoistyötä sekä toimii itsensätyöllistäjänä.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *