Dementiapuhe kyseenalaistaa ihmisarvon

Dementia ei ole pelkkä patologinen tila. Se on kielessä ja kulttuurissa elävä, erilaisille tulkinnoille avoin ilmiö. Sitä koskevat puhetavat ja vertauskuvat sekä heijastelevat että tuottavat muistisairauksia ja vanhuutta koskevia asenteita ja pelkoja.

Dementia on polttavan ajan­koh­tai­nen aihe, joka nousi yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun hoi­va­ko­deis­sa pal­jas­tu­nei­den puut­tei­den myötä. Useimmiten dementiaa ja sen ympärille punou­tu­vaa moni­säi­keis­tä aihe­pii­riä lähes­ty­tään kuitenkin vain joko lää­ke­tie­teen tai talouden läh­tö­koh­dis­ta ja niiden käyt­tä­mäl­lä kielellä. Tällöin jotain demen­tias­ta ja van­huu­des­ta sekä niiden sosi­aa­lis­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta mer­ki­tyk­sis­tä jää saa­vut­ta­mat­ta.

Tässä kir­joi­tuk­ses­sa tar­kas­te­lem­me dementiaa ja siihen liittyviä kes­kus­te­lu­ja kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen, eri­tyi­ses­ti kriit­ti­sen kult­tuu­ri­ge­ron­to­lo­gian näkö­vink­ke­lis­tä. Se on van­huu­den­tut­ki­muk­sen osa-alue, jossa van­he­ne­vaa ihmistä tar­kas­tel­laan ensi­si­jai­ses­ti kult­tuu­ri­se­na olentona omassa elä­män­pii­ris­sään. Vanhuuskäsitykset ja ikään­ty­nei­den asema ovat syvästi kie­tou­tu­nei­ta kult­tuu­rin arvo­maa­il­maan ja vakiin­tu­nei­siin ajat­te­lu­mal­lei­hin, joita kriit­ti­nen kult­tu­ri­ge­ron­to­lo­gia pyrkii tekemään näkyväksi ja tar­vit­taes­sa kysee­na­lais­ta­maan.

Pohdintamme läh­tö­koh­ta­na on näkemys, jonka mukaan ei ole yhden­te­ke­vää, mil­lai­sel­la kielellä van­huu­des­ta ja siihen lii­te­tyis­tä sai­rauk­sis­ta puhutaan tai kenen äänellä ja mistä näkö­kul­mas­ta vanhuuden ja muis­ti­sai­rau­den kokemusta kuvataan ja sanoi­te­taan. Esille nos­ta­mam­me teemat ovat osa par­hail­laan käynnissä olevaa tut­ki­mus­pro­jek­tiam­me, jossa tar­kas­te­lem­me dementian ja vanhuuden mer­ki­tyk­siä suo­ma­lai­ses­sa ja venä­läi­ses­sä kult­tuu­ris­sa. Tässä rajaamme tar­kas­te­lum­me kuitenkin läntisiin, jäl­ki­teol­li­sis­sa maissa muo­dos­tu­nei­siin käsi­tyk­siin ikään­ty­mi­ses­tä ja muis­ti­sai­rauk­sis­ta.

Mitä dementia on?

Kun kult­tuu­rin­tut­ki­ja lähestyy sai­rauk­sia ja erilaisia oireyh­ty­miä, ne näyt­täy­ty­vät elävinä ja muun­tu­vi­na, eri­lai­sil­le tul­kin­noil­le avoimina ilmiöinä. Näkökulma pohjautuu käsi­tyk­seen todel­li­suu­den ja sitä koskevan tiedon raken­tu­mi­ses­ta sosi­aa­li­ses­sa kans­sa­käy­mi­ses­sä – eri­tyi­ses­ti kielessä, puheessa ja eri­lai­sis­sa sanoiksi pukemisen käy­tän­teis­sä. Tätä kutsutaan sosi­aa­li­sek­si kon­struk­tio­nis­mik­si. Tarkoituksena ei ole vastustaa lää­ke­tie­teel­lis­tä tietoa tai kiistää sai­rauk­sien bio­lo­gis­ta taustaa. Haluamme täydentää ja moni­puo­lis­taa muis­ti­sai­rau­des­ta ja -sairaista sekä laajemmin ikään­ty­mi­ses­tä ja van­huu­des­ta piirtyvää kuvaa.

Mitä dementia sitten on? Vallitsevan lää­ke­tie­teel­li­sen seli­tys­mal­lin mukaan sillä tar­koi­te­taan asteit­tain eteneviä aivo­sai­rauk­sia, jotka ilmenevät kog­ni­tii­vis­ten taitojen, eri­tyi­ses­ti muistin, heik­ke­ne­mi­se­nä. Lisäksi dementian oire­ku­vaan liitetään vakavat tunne-elämän ja käyt­täy­ty­mi­sen muutokset, joiden seu­rauk­se­na elä­män­hal­lin­ta käy vaikeaksi ja riip­pu­vuus ulkoi­ses­ta avusta lisääntyy. Edes lää­ke­tie­teel­li­se­nä terminä dementia ei kui­ten­kaan ole yksi­se­lit­tei­nen, ja se viittaa moni­muo­toi­seen oireyh­ty­mään. Yleisessä kie­len­käy­tös­sä siitä puhutaan usein Alzheimerin tautina, joka on yleisin dementiaa aiheut­ta­va sairaus. Termien sekaannus ja pääl­lek­käi­syys kertoo itse ilmiön aiheut­ta­mas­ta häm­men­nyk­ses­tä.

Mutta onko dementiaa ollut olemassa aina? On, mutta toisaalta ei. Kuten sosi­aa­li­his­to­rioit­si­ja Charles E. Rosenberg on todennut, sairaudet eivät tietyssä mielessä ole olemassa ennen kuin havait­sem­me ja nimeämme ne, ennen kuin alamme puhua niistä ja ikään kuin sovimme niiden olevan olemassa. Dementia on kuvaava esimerkki täl­lai­ses­ta oireyh­ty­mäs­tä.

Dementiaan viit­taa­vaa käyt­täy­ty­mis­tä on kyllä tavattu kautta aikain, ja myös sana dementia on ollut käytössä antiikin aikai­sis­ta lää­ke­tie­teel­li­sis­tä kir­joi­tuk­sis­ta lähtien. ”Dementian” merkitys säilyi kuitenkin vakiin­tu­mat­to­ma­na vuo­si­sa­to­ja, eikä sitä vält­tä­mät­tä edes liitetty ainoas­taan ikään­ty­mi­seen ja vanhoihin ihmisiin. Ja mikäli lii­tet­tiin, dementiaa pidettiin usein vanhuuden vää­jää­mät­tö­mä­nä ja luon­nol­li­se­na seu­rauk­se­na, jonka vas­tus­ta­mi­nen oli turhaa.

Muutos dementian mer­ki­tyk­sis­sä virisi 1800 – 1900-lukujen tait­tees­sa. Tällöin dementia alettiin mieltää aivo­ve­ren­kier­ron häi­riöi­den aiheut­ta­mak­si sai­rau­dek­si, jolle korkea ikä altisti. Laajana kan­san­ter­vey­del­li­se­nä ongelmana demen­tias­ta alettiin puhua eliniän nousun ja väestön ikään­ty­mi­sen myötä vasta 1900-luvun jäl­ki­puo­lel­la. Dementia muuttui olemassa olevaksi, ikään­ty­mi­seen kyt­key­ty­väk­si uhka­ku­vak­si. Se alkoi elää osana län­si­mais­ten yhteis­kun­tien lää­ke­tie­teel­li­siä, yhteis­kun­nal­li­sia ja arkisia kes­kus­te­lu­ja. Tänä päivänä esi­mer­kik­si eri mediat tarjoavat jat­ku­val­la syötöllä neuvoja siitä, miten voisimme omilla elin­ta­voil­lam­me ehkäistä tai vähin­tään­kin lykätä dementian puh­kea­mis­ta.

Tiesitkö, että ety­mo­lo­gian­sa eli sanan alkuperän osalta dementia kytkeytyy hulluteen? Se juontaa latinan sanoihin demens ja dement, jotka viit­taa­vat tilaan, jossa ihminen on jär­jil­tään ja ”ilman mieltä”. Psykiatriassa dementia lii­tet­tiin­kin pitkään myös muihin vakaviin psyyk­ki­siin sai­rauk­siin. Esimerkiksi skit­so­fre­nias­ta käy­tet­tiin nimitystä dementia praecox, jonka jälkiosa viittaa ”var­hai­seen”. Pitkälle edenneen kup­pa­tar­tun­nan aiheut­ta­maan, huo­mat­ta­vi­na psyyk­ki­si­nä, moto­ri­si­na ja neu­ro­lo­gi­si­na oireina ilme­ne­vään tilaan taas vii­tat­tiin nimellä dementia para­ly­tica, jonka jälkiosa tar­koit­taa ”halvaavaa”.

Termien sekava ja pääl­lek­käi­nen käyttö kielii häm­men­nyk­ses­tä. Samalla kyse on todel­li­suut­ta tuot­ta­vas­ta kielen käytöstä ja asioiden yhteen nivel­tä­mi­ses­tä. Merkityksellistä on myös se, että siinä missä dementia irtosi skit­so­fre­nian lää­ke­tie­teel­li­ses­tä nimestä jo vuosisata sitten, muis­ti­sai­rauk­siin ja -sai­rai­siin ”jär­jet­tö­myys” ja ”mie­let­tö­myys” edelleen liitetään.

Miten dementiasta ja vanhuudesta puhutaan?

Samalla, kun dementia on yhä ene­ne­vis­sä määrin kytketty juuri ikään­ty­mi­seen, on se vai­kut­ta­nut myös vanhuutta koskeviin puhe­ta­poi­hin. Vallitseva van­huus­dis­kurs­si – se tapa, näkökulma ja kieli, millä ainakin län­ti­ses­sä maa­il­mas­sa van­huu­des­ta yleisesti puhutaan – on kak­si­ja­koi­nen. Yhtäältä van­huu­teen on liitetty viisauden ja elä­män­ko­ke­muk­sen arvos­tet­tu­ja ulot­tu­vuuk­sia. Tänä päivänä eri­tyi­ses­ti mai­nos­maa­il­ma luo kuvaa van­huu­des­ta aktii­vi­se­na, vel­vol­li­suuk­sis­ta vapaana ikä­vai­hee­na, joka tarjoaa mah­dol­li­suu­den elää omien toiveiden mukaista hyvää elämää.

Toisaalta van­huu­des­ta puhutaan ikä­kau­te­na, jota leimaavat mene­tyk­set ja luo­pu­mi­set. Fyysinen kunto rapistuu, henkiset kyvyt heik­ke­ne­vät ja kai­ken­lai­nen toi­meen­tu­lo vaikeutuu. Tällaisen rap­peu­tu­mis­nar­ra­tii­vin äärim­mäi­sin muoto liitetään nime­no­maan muis­ti­sai­rauk­siin. Traaginen, hivuttava aivo­sai­raus kul­mi­noi­tuu potilaan minuuden katoa­mi­seen. Yksilö menettää inhi­mil­li­syy­ten­sä ja muuttuu pelkäksi fyysisen hoivan, vai­pan­vaih­don ja syöt­tä­mi­sen kohteeksi.

Vanhuudesta onkin toisinaan puhuttu myös ”toisena lap­suu­te­na”. Tällä on viitattu siihen, miten ikään­ty­vän yksilön riip­pu­vuus ulko­puo­li­ses­ta avusta kasvaa samalla, kun henkiset ja fyysiset kyvyt taantuvat ja ikään kuin palaavat takaisin lapsen tasolle. Ajatus van­huu­des­ta toisena lap­suu­te­na on ikivanha. Kielen ja kult­tuu­rin näkyvällä ja jul­ki­lausu­tul­la eli ekspli­siit­ti­sel­lä tasolla se on toistunut esi­mer­kik­si län­si­mai­ses­sa kuva­tai­tees­sa.

Nykypäivään tultaessa ”toisen lapsuuden” ekspli­siit­ti­set ilmaukset ovat har­ven­tu­neet. Implisiittisellä eli kult­tuu­rin pii­loi­sel­la ja tie­dos­ta­mat­to­mal­la tasolla ajatus toisesta lap­suu­des­ta on kuitenkin jopa voi­mis­tu­nut siinä mielessä, että mie­li­ku­vat van­huu­teen liit­ty­väs­tä taan­tu­mi­ses­ta ja ulko­puo­li­sen avun tarpeesta ovat lisään­ty­neet. Tällaiseen kehi­tys­kul­kuun voidaan viitata vanhuuden medi­ka­li­saa­tio­na, jonka myötä vanhuus on alkanut näyt­täy­tyä vaivojen ja sai­rauk­sien syno­nyy­mi­na, ja sen ”hoito” on sysätty lää­ke­tie­teen piiriin.

Yhteiskuntapoliittisessa kes­kus­te­lus­sa koros­te­taan muis­ti­sai­rai­den hoi­ta­mi­ses­ta ikään­ty­väl­le yhteis­kun­nal­le aiheu­tu­via, eks­po­nen­ti­aa­li­ses­ti kasvavia kus­tan­nuk­sia. Kukapa meistä ei olisi kuullut kes­tä­vyys­va­jees­ta tai kään­tei­ses­tä huol­to­suh­tees­ta. Tällaiset talou­del­lis­ta ja lää­ke­tie­teel­lis­tä näkö­kul­maa edustavat puhetavat lähes­ty­vät muis­ti­sai­raut­ta ulko­puo­lel­ta. Ne kertovat sosi­aa­li­sis­ta asen­teis­ta sai­ras­tu­nei­ta kohtaan. Ja koska ikään­ty­neet ovat dementiaa sai­ras­ta­vien joukossa suurin ryhmä, asen­teel­li­suus ja pelko tarttuvat helposti koskemaan vanhuutta koko­nai­suu­des­saan. Ikäkautta, joka suu­rim­mal­la osalla meistä on ennemmin tai myöhemmin edessämme.

The Life and age of woman, stages of woman’s life from the cradle to the grave. Teoksessa kuvataan vanhuuden taan­tu­mus­ta ja teks­tis­sä­kin mainittua “toista lapsuutta”. Kuva: James Baillie 1848 /​Wikipedia Commons (PD-US-expired)

Vertauskuvien voima

Vallitsevaan van­huus­dis­kurs­siin liittyvät, osin piilevät asenteet ja arvot vai­kut­ta­vat yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun, pää­tök­sen­te­koon ja toi­min­ta­kult­tuu­riin. Kielen tasolla nämä arvot ja asenteet tulevat näkyviksi esi­mer­kik­si ver­taus­ku­vis­sa eli meta­fo­ris­sa, joihin demen­tias­ta puhut­taes­sa usein törmää.

Vertauskuvia käytetään kaikissa kielissä ja kult­tuu­reis­sa, koska ne tarjoavat sel­ven­tä­vän ja usein kou­riin­tun­tu­van tavan käsitellä vaikeita tai abstrak­te­ja asioita ja ilmiöitä, esi­mer­kik­si rakkautta tai kuolemaa. Myös sairaus – eri­tyi­ses­ti vakava sellainen – voi olla vaikeasti koh­dat­ta­va asia, jota ei haluta kutsua sen oikealla nimellä. Sen sijaan siihen voidaan kytkeä mitä mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sem­pia ver­taus­ku­via.

Kenties tunnetuin sai­rauk­sien metaforia ja niiden vai­ku­tus­ta poh­ti­neis­ta ajat­te­li­jois­ta on ame­rik­ka­lai­nen kir­jai­li­ja ja kult­tuu­ri­krii­tik­ko Susan Sontag teok­sel­laan Illness as Metaphor (1978). Erityisesti syövän ja AIDSin metaforia tar­kas­tel­leen ja kri­ti­soi­neen Sontagin mukaan sairaudet ovat tai­pu­vai­sia suo­ras­taan rypemään ver­taus­ku­vis­sa ja muissa kult­tuu­ri­sis­sa mie­li­ku­vis­sa silloin, kun lää­ke­tie­de ei ole kyennyt rat­kai­se­maan niiden alkuperää.

Toisin kuin Sontag olettaa, sai­rauk­sien alkuperän sel­vit­tä­mi­nen ei kui­ten­kaan auto­maat­ti­ses­ti takaa sai­rauk­sien irrot­ta­mis­ta niiden meta­fo­ri­sis­ta, saati muista kult­tuu­ri­sis­ta mer­ki­tyk­sis­tä. Dementian bio­lo­gi­nen perusta tunnetaan ja tun­nus­te­taan laajalti ainakin län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa, mutta alati lisään­ty­vä tieto ei ole onnis­tu­nut puh­dis­ta­maan sairautta kaikesta mys­tii­kas­ta.

Jaamme kuitenkin Sontagin näke­myk­sen siitä, että minkä tahansa sairauden syiden epä­sel­vyys, moni­syi­syys ja/​tai toimivien (lääke)hoitojen puut­tu­mi­nen ovat omiaan herät­tä­mään epä­mu­ka­vuut­ta ja pelkoja, toisinaan jopa kauhua. Alkuperältään hämärä, vakava ja vaikeasti hoi­det­ta­va sairaus ei tällöin näyttäydy pelkkänä sai­rau­te­na. Se näyt­täy­tyy uhka­ku­va­na, joka muuttuu herkästi meta­fo­rak­si kaikelle sille, mitä pidetään vääränä, vaa­ral­li­se­na ja tuhoavana. Pelon seu­rauk­se­na myös kuvamme van­huu­des­ta vääristyy. Toisaalta dementia ja tapa, jolla siihen rea­goi­daan, voi toimia ver­taus­ku­va­na inhi­mil­li­syy­ten­sä kadot­ta­neen, nuo­ruu­teen suun­tau­tu­van yhteis­kun­tam­me yleisestä moraa­li­ses­ta rappiosta.

Dementiaan lii­te­tyis­sä ver­taus­ku­vis­sa näyttävät kitey­ty­vän yksilön ja yhteis­kun­nan pahimmat kau­hu­ku­vat. Mediassa ja arkisissa kes­kus­te­luis­sa dementian ja Alzheimerin taudin leviävää uhkaa verrataan usein epi­de­mi­aan tai vit­sauk­seen, ja sitä kuvataan kriisinä tai aika­pom­mi­na. Myös tuhoisiin luon­no­nil­miöi­hin viit­taa­vat ver­taus­ku­vat kuten ”hiljainen tsunami” tai ”nouseva hyö­ky­aal­to” ovat yleisiä. Metaforia tutkinut kult­tuu­rin­tut­ki­ja Hannah Zeilig on havainnut, että luon­non­ka­ta­stro­fien rinnalla demen­ti­aan liitetään myyttistä kuvastoa. Se on meta­fyy­si­nen mörkö, ”vuo­si­tu­han­nen demoni”, jota vastaan täytyy taistella. Näiden hir­viöi­den juuret ovat syvällä kult­tuu­rim­me yhtei­sis­sä peloissa sala­ka­va­lia tun­kei­li­joi­ta kohtaan, jotka varas­ta­vat meidät itsel­täm­me.

Alzheimerin tautiin sai­ras­tu­nei­ta on kuvattu myös kau­hu­fil­mei­hin asso­sioi­tu­val­la kuvas­tol­la: elävät kuolleet, zombit, “alemmat kädel­li­set” tai vihan­nek­set. Tällaiset ver­taus­ku­vat viit­taa­vat persoonan ja minuuden pyyh­kiy­ty­mi­seen sairauden myö­häis­vai­hees­sa. Itse tilasta taas on käytetty kuolemaan liittyviä kie­li­ku­via, kuten kuolema ennen kuolemaa, sosi­aa­li­nen kuolema tai lop­pu­mat­to­mat hau­ta­jai­set.

Onko dementian sitkeä liit­tä­mi­nen pelkkään kär­si­myk­seen ja kuolemaan tehnyt siitä itsestään ver­taus­ku­van? Onko demen­tias­ta tullut metafora meitä ikään­ty­mi­sen myötä odot­ta­vas­ta, kuo­le­maa­kin kau­heam­mas­ta koh­ta­los­ta? Tämän metaforan mukaan sai­ras­tu­neet eivät ole yksilöitä, vaan joukko vailla omaa ääntä olevia uhreja, joiden kohtalon diagnoosi on ennalta määrännyt.

Uusia puhetapoja kohti

Asenteiden ja pelkojen taustan paremman tie­dos­ta­mi­sen nimissä on tärkeää avata dementian kult­tuu­ris­ta kon­teks­tia. Sillä on tärkeä rooli myös ymmär­ryk­sen lisää­mi­ses­sä muis­ti­sai­rau­den kokemusta ja kokijoita kohtaan.

Dementian kult­tuu­ri­seen kon­teks­tiin tutus­tu­mi­nen voi alkaa tun­nis­ta­mal­la, että dementia ei ole pelkkä pato­lo­gi­nen tila. Dementia on ajassa ja kielessä elävä, eri­lai­sil­le tul­kin­noil­le avoin ilmiö. Sitä koskevat asenteet raken­tu­vat sosi­aa­li­sen, poliit­ti­sen ja kult­tuu­ri­sen ympä­ris­tön tuot­ta­mien ja uusin­ta­mien puhe­ta­po­jen kautta.

Haastamalla kieltä, jolla demen­tias­ta puhutaan, voidaan kysee­na­lais­taa val­lit­se­vien puhe- ja esi­tys­ta­po­jen tuottamaa kuvaa muis­ti­sai­rais­ta ja -sai­rau­des­ta sekä ikään­ty­mi­ses­tä ja van­huu­des­ta. Kieli on voi­mal­lis­ta. Negatiivinen kuvasto ja käsit­teis­tö luovat ja voi­mis­ta­vat ennak­ko­luu­lo­ja. Positiiviset kuvat ja termit puo­les­taan auttavat arvioi­maan käsi­tyk­siä ja ajatuksia uudelleen.

Näin ollen tar­vi­taan­kin paitsi kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen kriit­ti­siä näkö­kul­mia, myös kult­tuu­rin ja taiteen – esi­mer­kik­si kir­jal­li­suu­den, kuva­tai­teen, tanssin ja teatterin – kieltä täy­den­tä­mään ja rikas­tut­ta­maan tul­kin­to­ja ja kuvia van­huu­des­ta, ikään­ty­mi­ses­tä ja muis­ti­sai­rauk­sis­ta. Taide voi par­haim­mil­laan toimia kanavana, joka välittää yksilön oman koke­muk­sen, antaen sille äänen ja muodon.

Esimerkiksi kuva­tai­te­li­ja Rafael Wardi on kuvannut maa­lauk­sis­saan hoi­va­ko­din asukkaita kirkkain ja voi­mak­kain värein. Helsingin Sanomissa 4.3.2019 jul­kais­tus­sa haas­tat­te­lus­sa hän kiteyttää näke­myk­sen­sä muis­ti­sai­rais­ta kauniisti:

”Eivät he olleet mitään luopujia vaan elä­mä­ni­loi­sia ihmisiä, jotka nauttivat elä­mäs­tään sillä hen­ki­sel­lä kyvyllä mitä heillä oli jäljellä. He eivät itse edes tienneet olevansa sairaita. Ja ihmisyys jää jäljelle vaikka ruumis ja aivotkin pettävät.”

  1. Maija Könösen ja Anna Kinnusen haas­tat­te­lu Saimassa 1/​2019: “Dementian tragedia vai vanhuuden höperyys?”
  2. Katz, Stephen 1996: Disciplining Old Age. The Formation of Gerontological Knowledge.
  3. Haltia, Matti 2010: Dementian tut­ki­muk­sen historiaa. – Timo Erkinjuntti, Juha Rinne & Hilkka Soininen (toim.), Muistisairaudet.
  4. Rosenberg, Charles E. 1992: Framing Disease. Illness, Society, and History. – Charles E. Rosenberg & Janet Lynne Golden (toim.), Framing Disease. Studies in Cultural History.
  5. Sontag, Susan 1978: Illness as Metaphor. Suomeksi saa­ta­vil­la nimellä Sairaus ver­taus­ku­va­na & Aids ja sen ver­taus­ku­vat.
  1. Ballanger, Jesse F. 2017: Framing Confusion. Dementia, Society, and History. – AMA Journal of Ethics 19(7).
  2. Beard, Renée L. 2017: Dementia and the Privilege of Growing Old. – Dementia 16(6).
  3. Boller, François & Forbes, Margaret M. 1998: History of Dementia and Dementia in History. An Overview. – Journal of the Neurological Sciences 158(2).
  4. Covey, H.C. 1993: A Return to Infancy. Old Age and the Second Childhood in History. – International Journal of Aging and Human Development 36(2).
  5. Higgs, Paul & Gillard, Chris, 2017: Ageing, Dementia and the Social Mind. Past, Present and Future Perspectives. – Sociology of Health & Illness 39(2).
  6. Zeilig, Hannah 2014: Dementia as a Cultural Metaphor. – The Gerontologist 54(2).

Kirjoittajat

FT Maija Könönen on venäläisen kirjallisuuden dosentti (Helsingin yliopisto). Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa monitieteistä tutkimusprojektia Normaalin rajoilla – dementian ja vanhuuden kulttuuriset merkitykset suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa. Vuosina 2010–2018 hän toimi Itä-Suomen yliopistossa venäläisen kulttuurin tutkimuksen professorina. Ikääntymisen ja dementian lisäksi häntä kiinnostaa venäläinen ”hulluus” – sen ilmenemismuodot, merkitykset ja roolit venäläisessä kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Toisena kiinnostuksen kohteena on tilan poetiikka venäläisessä kirjallisuudessa, mm. Pietarin kaupungin mytologia ja sen vaikutus nykyrunouteen.


FM Anna Kinnunen on kulttuuriseen mielenterveystutkimukseen erikoistunut perinteentutkija. Hän valmistelee Itä-Suomen yliopistossa väitöstutkimusta psyykkisesti sairastaviin ihmisiin kytkeytyvistä kulttuurisista käsityksistä. Tutkimusartikkeleissaan hän on tarkastellut muun muassa mielisairaalapotilaiden itsetyydytyksen patologisointia sekä vanhuuden ja dementian merkityksiä 1930-luvun psykiatrisissa sairauskertomuksissa. Hänen tutkimusintressinsä punoutuvat hulluuden, sairauden ja poikkeavuuden määrittymisen ympärille.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?

Istukka on väliaikainen sisäelin, joka poistuu äidin kehosta lapsen syntymän myötä. Meillä istukkaa käsitellään yleensä biologisena jätteenä, mutta osa äideistä ottaa rituaaliset keinot käyttöön sen hävittämisessä.