Semioottinen antropologia tarkastelee merkkejä ja merkityksiä. Siinä esitetään monenlaisia kysymyksiä: Miksi pukeudumme eri tavoin eri tilanteissa? Miten erilaiset merkkijärjestelmät, kuten kieli tai nuottikirjoitus, rakentuvat? Ja mikä eri merkkijärjestelmien keskinäinen suhde on? Esimerkiksi punainen voi olla joulun väri, merkki tulehduksesta tai käsky pysähtyä.
Merkitys ja tulkinta nousivat 1960-luvulla antropologisen tutkimuksen keskiöön. Tämä niin kutsuttu tulkinnallinen käänne tapahtui myös muissa yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä. Siinä tutkijoiden huomio kiinnittyi vahvemmin itse merkkeihin ja merkkijärjestelmiin, siihen miten merkitys tarkkaan ottaen välittyy.
‘Merkitys’ on varsin epämääräinen ja abstrakti käsite, mutta merkit ja merkkijärjestelmät tarjoavat jossain määrin konkreettista aineistoa. Merkitystä käsittelevän teorian ja tutkimusmetodien kehittyessä syntyi lopulta semioottinen antropologia. Termiä käytti ensi kerran Milton Singer vuonna 1978.
Jossain määrin voidaan sanoa, että kaikki tulkinnallisen käänteen jälkeen tehty antropologia liittyy tavalla tai toisella asioiden merkityksellisyyteen, niiden tarjoamiin erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin. Merkityksiä oli toki tutkittu aiemminkin. Tosin antropologian alkuaikojen evolutionistinen ja funktionalistinen lähestymistapa tarkastelivat ilmiöiden vaikutuksia irrallaan ihmisten omista käsityksistä. Koska nämä teoriat eivät riittäneet selittämään ihmisten toimintaa, huomio käännettiin merkitykseen ja painotus siirtyi selittämisestä ymmärtämiseen.
Kulttuurin tutkimus on merkitysten tulkintaa
Semioottisen antropologian lähtökohta on, että merkityksellisyys välittää kaikkea havaitsemista. Tämän takia ei voida tehdä selkeää jaottelua ‘itsestään selvien tosiasioiden’ ja ‘tulkittavien kulttuuristen symbolien’ välille. Toisin sanoen silmiesi edessä huoneen keskellä seisova pöytä ei ole erotettavissa pöydästä kulttuurisena käsitteenä tai kielemme sanasta ‘pöytä’ vaan merkitys, merkki, fyysinen ympäristö ja tulkinta kietoutuvat toisiinsa.
Antropologi Clifford Geertz lainaa tunnettua yhteiskuntatieteilijä Max Weberiä todeten, että ihminen on eläin, jota kannattelee hänen itsensä luomien merkitysten verkko. Geertzille kulttuuri on tuo verkko, eikä kulttuurin tai yhteiskunnan tutkimus ole silloin yleispätevien lakien etsimistä vaan merkitysten tulkintaa.
Antropologi Marshall Sahlins kirjoittaa, että kaikki havaitseminen on oikeastaan asioiden tunnistamista joksikin. Uudet asiat otetaan haltuun tuttujen kautta, vaikka uudet asiat Sahlinsin teorioissa voivat myös vaikuttaa merkitysjärjestelmiin.
Suhde maailman, havaitsemisen ja merkkijärjestelmien välillä on monimutkainen ja kiistelty asia. Esimerkiksi niin kutsuttu Sapir-Whorf hypoteesi esittää, että kieli ja sen tarjoamat kategoriat ohjaavat ihmisen ajattelua: Koska maailma havaitaan opittujen merkitysten kautta, maailma rakentuu näiden merkitysten mukaan eikä päinvastoin.Metaforien tutkimus tuo esiin, kuinka asiat ymmärretään suhteessa toisiinsa, vertailun kautta. Metaforat eivät kuulu vain ruonouteen, vaan niitä löytyy myös arkikielestä. Sanonnan mukaan ‘aika on rahaa’ ja voimme siis tuhlata tai säästää aikaa.
Ihmisen kyky käyttää symboleita, erityisesti kieltä, mahdollistaa myös ei-läsnäolevien asioiden käsittelyn. Voimme suunnitella tulevaisuutta, valehdella tai analysoida historiaa. Antropologi Rupert Staschin mukaan ihmiselle jonkun asian läsnäolo viittaa aina myös ei-läsnäoleviin asioihin, jotka osaltaan määrittävät sitä mitä tapahtuu tässä ja nyt.
Mikä sitten erottaa semioottisen antropologian muuten merkityksiä tarkastelevasta antropologiasta? Semioottinen antropologia ei muodosta yhtenäistä koulukuntaa, mutta sitä luonnehtii keskittyminen itse merkkeihin ja merkkijärjestelmiin.
Semiotiikka ja kielentutkimus
Semioottisen antropologian juuret ovat osaltaan symboleja käsittelevässä antropologiassa, mutta lähestymistapa on saanut vaikutteita myös semiotiikasta ja kielitieteestä. Semiotiikka on filosofi Charles Sanders Peircen (1839-1914) kehittämä lähestymistapa.
Peirce analysoi merkityksen muodostumista luokittelemalla erilaisia suhteita merkkien, viittauksen kohteitten ja tulkinnan välillä. Näin muodostuu kuva merkityksestä loogisena kenttänä, jossa yhtenäisenä koettu merkityksellisyys koostuu monista yhteenkietoutuneista piirteistä.
Peirce teki jaottelun ikoniin, indeksiin ja symboliin kuvatakseen merkkien suhdetta kohteeseen. Ikoni muistuttaa kohdettaan samankaltaisuuden perusteella. Esimerkiksi tupakointi kielletty -merkki viittaa ikonisesti savukkeeseen ja merkin sijainti indeksoi sitä, millä alueella kielto vaikuttaa. Indeksi on merkki, joka ilmenee yhdessä objektin kanssa (savu on tulen indeksi) tai on osa-kokonaisuus suhteessa kohteeseen (kruunu viittaa kuninkaaseen).Symbolin suhde viittauksen kohteeseen taas on arbitraarinen, eli merkin ja merkityksen suhde perustuu ainoastaan kulttuuriseen käytäntöön. Esimerkiksi sanat ovat usein symboleita: “päivää”, “hello” ja “buenos dias” tarkoittavat jokseenkin samaa, ja käytetyllä äännejoukolla ei ole muuta yhteyttä sanojen merkitykseen kuin kulttuurinen käytäntö. Kielessäkin on kuitenkin ikonisuutta, esimerkkinä tästä ovat onomatopoeettiset sanat, kuten lirinä tai lorina, joissa äänneasu ja merkitys kohtaavat.
Peircen merkkiteoria on äärimmäisen monimutkainen. Ikoni, indeksi ja symboli -kolmijako on vain alkua jaottelulle, jossa erilaisten piirteiden kautta nimetään erilaisia merkkejä ja tarkastellaan merkityksen muodostumisen moniulotteisia prosesseja. Peircen tausta on kemiassa ja hänen teoriansa muistuttavatkin ajoittain kemian tai fysiikan kaavoja. Peircen teorioita ovat antropologiassa soveltaneet esimerkiksi Milton Singer, Richard Parmentier, Nancy Munn, Rupert Stasch ja Eduardo Kuhn.
Erityisesti indeksejä on käsitelty kielitieteellisessä antropologiassa paljon. Indekseissä korostuu toiminnan suhde kontekstiin. Esimerkiksi sanat kuten minä, sinä tai hän, saavat täsmällisen merkityksen kontekstin kautta. Myös se, valitaanko sinuttelu vai teitittely on indeksi tilanteen tai sosiaalisen suhteen luonteesta. Indeksejä on tarkastellut erityisesti Michael Silverstein.
“Lika on ainetta väärässä paikassa”
Kielitieteessä Ferdinand Saussure, joka Claude Lévi-Straussin ohella nimetään strukturalismin isäksi, käytti merkitsijä/merkitty jakoa. Merkissä yhdistyy sekä havaittava muoto, kuten se miltä sana kuulostaa, että abstrakti käsite. Toisin kuin Peirce, Saussure teki eron merkkien ja niiden reaalimaailman kohteiden välillä. Merkkijärjestelmiä voitiin tarkastella omina kokonaisuuksinaan. Saussure kutsui tätä semiologiaksi.
Lévi-Straussin mukaan ihmiselle ominaista on tarkastella maailmaa erilaisten vastakohtaparien kautta, kuten vasen/oikea, mies/nainen tai luonto/kulttuuri. Näin havaitut erot järjestävät maailman katkeamattoman virran merkityksellisiksi kategorioiksi.
Myös antropologi Mary Douglas ammentaa strukturalismista. Hänen kuuluisa teoksensa Puhtaus ja vaara esittää, että ”lika on ainetta väärässä paikassa”. Paljain jaloin kulkeminen kaupungin kadulla voidaan kokea likaiseksi, samoin kuin kenkien asettaminen keskelle ruokapöytää. “Lian” havaitseminen paljastaa luokittelusysteemin olemassaolon ja puhtauskäsitysten tutkiminen voi tarjota mahdollisuuden ymmärtää näitä taustalla olevia merkityksiä.
Douglas käsitteli myös sitä, kuinka ihmisten luomat luokittelut eivät koskaan ole täydellisiä, vaan tuottavat aina myös anomalioita, asioita, jotka eivät sovi luokitteluun. Kiinnostavaa anomalioissa on se, että ne ovat usein eri tavoin voimallisia, mahdollisesti pelottavia, saastuttavia tai pyhiä. Jumalhahmot ja hirviöt ovat usein sekoituksia tai välimuotoja: vampyyri on elävä kuollut ja kristinuskossa Jeesus on sekä ihminen että jumala.
Kukkotappelun symboliikka
Symboliantropologiassa symboli on mikä tahansa merkityksellinen asia, se ei tarkoita tietynlaista merkkiä kuten Peircellä. Symboli voi olla vaikkapa tietty väri, tai miten talot rakennetaan ja asetellaan kyläksi. Eräs Clifford Geertzin kuuluisa symboliantropologinen esimerkki käsittelee balilaista kukkotappelua. Sekä kukot että monimutkainen vedonlyöntijärjestelmä kertovat muun muassa kukkojen omistajista, maskuliinisuudesta sekä sosiaalisista suhteista ja hierarkioista.
Victor Turner on Geertzin ohella tärkeä henkilö symboliantropologiassa. Siinä missä Geertz painotti tulkintaa ja rinnasti kulttuurit teksteihin, joita antropologi ikään kuin lukee informantin olan yli, Turner painotti symboleita osana toimintaa, joka saattoi olla myös ristiriidassa paikallisten kulttuuristen tulkintojen kanssa. Moderni esimerkki voisi olla häät, jossa morsiamen isä saattaa tämän alttarille. Onko kyseessä patriarkaalinen ilmentymä naisen alistumisesta miesten valtaan vai kiva perinne, joka ilmentää hyviä perhesuhteita ja tarjoaa isälle roolin seremoniassa?
Turner kehitti symbolien tarkastelun teoriaa ja metodologiaa erityisesti Sambian Ndembujen rituaaleja tutkimalla. Turnerin mukaan symboli oli pienin mahdollinen merkityksellinen elementti, joita yhdistelemällä luotiin suurempia kokonaisuuksia. Symbolit olivat ikään kuin nuotteja ja rituaali oli sävellys. ‘Hallitsevat symbolit’ olivat kulttuurisesti keskeisiä, ja niiden merkitykset säilyivät eri konteksteissa. ‘Välineelliset symbolit’ taas olivat ymmärrettävissä suhteessa muihin symboleihin.
Symbolien moniäänisyys
Turnerille tärkeää oli myös symbolien moniäänisyys ja se, että tärkeät symbolit pystyivät tiivistämään tärkeitä mutta ristiriitaisia merkityksiä. ‘Yhdistävät symbolit’, kuten Ndembujen siirtymäriiteissä keskeinen, tiettyyn sukulaisryhmään yhdistetty maitopuu, myös erottavat. Samalla tavalla valtion lippu voi yhdistää ryhmää samalla kun se jättää toiset ulkopuolelle.
Myöhemmin antropologi Sherry Ortner on kirjoittanut ‘avainsymboleista’, jotka ovat tietyn kulttuurin keskeisiä symboleita ja auttavat antropologia ymmärtämään kulttuuria. Esimerkiksi risti on kristityille avainsymboli.Uudempia suuntauksia edustaa esimerkiksi antropologi Webb Keane, joka on kirjoittanut semioottisista ideologioista ja ‘transduktiosta’, jossa viesti ikään kuin käännetään eri merkkijärjestelmästä toiseen. Voimme esittää sanallisen kysymyksen ja etsiä vastauksia teenlehdistä.
Semioottinen ideologia tarkoittaa niitä kulttuurisia käsityksiä, jotka määrittävät sitä millaisia merkkejä missäkin tilanteessa käytetään ja mihin niillä pyritään. Missä tilanteissa teenlehdet voivat välittää viestejä ja keneltä?
Sana ideologia yhdistetään usein politiikkaan. Vaikka semioottinen ideologia tarkoittaa sinänsä neutraalisti ideoiden järjestelmää, semioottiset ideologiat liittyvät myös valtaideologioihin, käsityksiin siitä miten yhteiskunnan tulisi järjestyä. Esimerkiksi Suomen itsenäisyyspäivään kuuluvien linnanjuhlien kättelyjono pukuloistoineen hienossa ympäristössä, ja sen katsominen televisiosta, ilmentävät yhtäältä hierarkiaa ja toisaalta tasa-arvoa. Presidentin koskettaminen ja tämän jakaminen television kautta koko kansalle välittää samanaikaisesti molempia.
Stand-up komiikka analyysin kohteena
Stand-up komiikka on hyvä esimerkki monimutkaisesta merkitystilanteesta. Komiikan onnistuminen vaatii sopivan tilan ja tekniikan. Esimerkiksi äänentoisto ja valaistus sekä se, miten yleisö ja esityslava on sijoitettu, vaikuttavat tilanteeseen.
Tyypillisessä komediaillassa lavalle nousee vuorotellen koomikoita. Yleensä 5-15 minuutin pituisilla esityksissä he yrittävät, erityisesti puheen kautta, ja muilla keinoilla, kuten ruumiinkielen tai äänensävyjen ja taukojen kautta, saada yleisön reagoimaan omilla aistittavilla merkeillään – mieluiten tietysti naurulla ja taputuksilla. Komiikka osoittaa myös, kuinka nopeasti tulkinnat tapahtuvat: vitsiin reagoidaan nopeasti ja merkitysten tietoinen tarkastelu tapahtuu, jos tapahtuu, yleensä vasta myöhemmin.
Siinä missä monet merkitysteoriat käsittelevät sitä, miten merkit viittaavat aina johonkin muuhun kuin itseensä, merkitysteoriaa kehittänyt Roy Wagner lisää tähän “itseensä viittaavat symbolit”. Stand-up koomikko on sekä merkki, jota tulkitaan viittaussuhteiden kautta, että merkitysten tuottaja ja tässä mielessä itsenäinen identiteetti, itseensä viittaava symboli.
Stand-up esitys tiloineen, ympäristöineen, koomikko sekä hänen materiaalinsa, voidaan pilkkoa erilaisiksi tulkinnallisiksi osiksi. Ne muodostavat toisaalta kokonaisuuden, joka tuottaa erilaisia merkityksiä, mutta eri osat myös asettuvat keskinäisiin suhteisiin.
Koomikon olemus on tärkeä osa esitystä. Hän voi rakentaa sosiaalisen identiteettinsä (esimerkiksi sukupuolen, iän, etnisen taustan jne) varaan erilaisia vitsejä, mutta hän voi myös kertoa jutun, joka kyseenalaistaa jonkin näistä ja herättää kuulijan pohtimaan identiteettejä tarkemmin. Vetoamalla yleisölle tuttuihin asioihin, ja tuomalla niihin jonkin yllättävän näkökulman, koomikko hakee reaktiota.
Wagnerin ajatukset inventiosta ja konventiosta tarjoavat työkaluja, joilla analysoida tätä tuttujen asioiden yllättävää käsittelyä. Konventio tarkoittaa jaettuja kulttuurisia malleja siitä, miten asiat ovat, ja inventio on näiden konventioiden kekseliästä ja mahdollisesti uutta luovaa soveltamista ja muokkaamista. Nämä ovat mukana kaikessa merkityksellisessä toiminnassa, mutta riippuu tilanteesta ja tarkoituksista kumpaan keskitytään. Esimerkiksi muusikko voi soittaa kappaleen mahdollisimman uskollisesti alkuperäiselle sovitukselle tai säveltää uuden.
Stand-up komiikka itsessään on luonut tietyt konventiot, jotka tekevät lajin tunnistettavaksi. Tiettyjen koomikoiden inventioiden kautta laji – ja sen merkitys laajemmin yhteiskunnassa ja kulttuurissa – myös muuttuu ja uudistuu.
Merkitys ja symbolit ovat olennainen osa ihmisyyttä. Kyky käyttää symboleita ja irrottautua välittömästä nykyhetkestä mahdollistaa ihmisten keskuudessa esimerkiksi taiteen, politiikan ja huumorintajun. Semioottinen antropologia on haastavaa mutta kiehtovaa kaikessa laajuudessaan. Se pyrkii ottamaan haltuun tulkitsevat toimijat, merkit ja merkkijärjestelmät, niitä koskevat kulttuuriset ideologiat sekä toiminnan vaihtelevat kontekstit.
Tekijät
- Kirjoittaja: Marianna Keisalo
- Verkkotaitto: Saara Toukolehto
- Artikkelikuva: Pixabay.com
Luettavaa
- Marianna Keisalo 2015. Koomisen mahdin kosmologiat: antropologinen näkökulma komiikan semiotiikkaan. teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Kalevalaseuran vuosikirja (94). Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies and Elina Lampela.
- Elisabeth Mertz 2007. “Semiotic Anthropology”. Annual Review of Anthropology. 36 (1): 337–353. doi:10.1146/annurev.anthro.36.081406.094417.
- Milton Singer 1980. Signs of the Self: An Exploration in Semiotic Anthropology. American Anthropological Association
- Richard Parmentier. 1994.Signs in Society: Studies in Semiotic Anthropology. Indiana University Press
- Richard Parmentier. 2016 Signs and Society: Further Studies in Semiotic Anthropology. Indiana University Press.
- Online-kurssi symbolien tutkimuksesta antropologiassa: http://anthropologyofsymbols.blogspot.com/2017/06/
