Suremisen arvoinen Notre-Dame

Pariisin Notre-Damen kate­draa­lin sytyttyä ilmi­liek­kei­hin tapah­tu­mas­ta muodostui globaali, medioi­tu­nut suru­ri­tu­aa­li. Monet kaivoivat esiin valokuvat Pariisin-mat­kal­taan, ja ilmai­si­vat tapah­tu­neen johdosta surua ja menetystä sosi­aa­li­ses­sa mediassa.

Vuonna 1345 val­mis­tu­neen Notre-Damen sym­bo­li­nen merkitys on monien pyhien raken­nus­ten tavoin hen­ki­syyt­tä moni­se­lit­tei­sem­pi. Katedraali on valtion omis­tuk­ses­sa, ja siitä on muo­dos­tu­nut yksi Pariisin suo­si­tuim­mis­ta turis­ti­koh­teis­ta, osittain sen keskeisen sijainnin vuoksi. Victor Hugon romaani Pariisin Notre-Dame teki rapis­tu­nees­ta kate­draa­lis­ta 1830-luvulla Ranskassa tunnetun. Disneyn elo­ku­va­ver­sio kirjasta vuonna 1996 nosti sen maa­il­man­kar­tal­le. Sillä on siis monia seku­laa­re­ja mer­ki­tyk­siä myös niille, jotka eivät ole käyneet Pariisissa.

Katedraalin sureminen ei näyttäydy poliit­ti­se­na kan­nan­ot­to­na, sillä palo syttyi vahin­gos­sa. Tämä yhdessä palon aiheut­ta­man kan­sain­vä­li­sen suru­reak­tion kanssa takasivat sen, että Notre-Damen kohtalo sai maailman varak­kaim­mat tar­joa­maan toinen toistaan suurempia lah­joi­tus­sum­mia raken­nuk­sen res­tau­roi­mi­sek­si.

Rikkaiden kilpailu lah­joi­tuk­sis­sa sai ant­ro­po­lo­gien tutkiman potlachin, Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­väes­tö­jen lah­jan­an­to­pe­rin­teen, tun­nus­merk­ke­jä. Siinä päälliköt kil­pai­le­vat valta-asemasta yhä suurempia lahjoja antamalla. Satoja miljoonia oli kerätty lah­joi­tuk­si­na jo vuo­ro­kausi Notre-Damen tuli­pa­los­ta.

Monien mielestä on parempi, että mil­jar­döö­rit rahoit­ta­vat kor­jaus­työt kuin että Notre-Dame kun­nos­tet­tai­siin vero­ra­hoil­la. Lahjoituksia seurasi kuitenkin vas­ta­reak­tio somessa. Ihmiset kysyivät, miksi Notre-Dame keräsi enemmän varoja kuin monet hyvän­te­ke­väi­syys­kam­pan­jat luon­non­ka­ta­stro­fien tai aseel­lis­ten konflik­tien uhriksi jou­tu­nei­den aut­ta­mi­sek­si tai köyhyyden pois­ta­mi­sek­si. Vasta-argu­ment­ti­na monet ovat todenneet, että Notre-Damea ei tulisi verrata sotaan ja raken­teel­li­seen eriar­voi­suu­teen, sillä niitä ei ratkaista yksi­tyi­sil­lä lah­joi­tuk­sil­la.

Filosofi Judith Butler on sovel­ta­nut sodan kon­teks­tis­sa ajatusta “sur­ta­vuu­des­ta”. Hän on ehdot­ta­nut, että yksi tapa tar­kas­tel­la sitä, keitä “me” olemme, on kysyä keiden elämiä pidetään arvok­kai­na ja surraan, ja keiden elämät eivät aiheuta suru­reak­tio­ta. Butlerin mukaan on olemassa elämiä, jotka eivät ole surtavia, koska niitä ei koskaan ole ymmär­ret­ty eläminä samassa mer­ki­tyk­ses­sä kuin omamme. Butler muis­tut­taa suremisen olevan poliit­tis­ta. Hallitukset ja media vai­kut­ta­vat siihen, ketkä esitetään suremisen arvoisina. Tieto tuhansien siviilien kuo­le­mis­ta sodissa ei aiheuta globaalia suru­reak­tio­ta tai rikkaiden lah­joi­tus­juh­laa.

Tunnetun maamerkin näkeminen ihmi­sen­kal­tai­se­na, ja vertaus ihmi­se­lä­mien ja Notre-Damen välillä, ei ole täysin tavatonta. Notre-Damen sur­ta­vuu­den rin­nas­ta­mi­nen ihmis­koh­ta­loi­hin tuo esille monien koke­muk­sen ihmis­kun­nan jakau­tu­mi­ses­ta surtaviin ja ei-surtaviin. Historiallisen raken­nuk­sen kun­nos­ta­mi­nen tulkitaan euroop­pa­lai­sen, ylä­luok­kai­sen hyvin­voin­nin ensi­si­jai­suu­te­na suhteessa glo­baa­liin inhi­mil­li­seen kär­si­myk­seen.

Notre-Damen palo toi esiin yhä syvenevän kuilun rikkaiden ja köyhien välillä. Ihmisten tur­hau­tu­mi­nen eriar­voi­suu­teen, nyky­ka­pi­ta­lis­ti­siin val­ta­ra­ken­tei­siin, yhä kasvavaan pre­kaa­ri­suu­teen ja vaurauden epä­suh­tai­seen jakau­tu­mi­seen näkyy Notre-Damen kir­voit­ta­mis­sa kriit­ti­sis­sä reak­tiois­sa ja kuukausia jat­ku­nees­sa kel­ta­lii­vien lii­keh­din­näs­sä Ranskassa.

Kirjoittaja

Saara Toukolehto on AntroBlogin toimituspäällikkö. Saaran antropologisia kiinnostuksen kohteita ovat mm. maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteen tutkimus integraatiopolitiikan viitekehyksessä, joiden parissa hän tekee parhaillaan väitöskirjatutkimusta Groningenin yliopistolle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Sara Laurikainen 5.5.2019 klo 14:05

    Kiinnostava kirjoitus ja hyvä tiivistys maa­il­man­laa­jui­ses­ti herän­neis­tä aja­tuk­sis­ta ja tunteista!
    Itse nostaisin myös Notre Damen mer­ki­tyk­sen kol­lek­tii­vi­sel­le muis­ta­mi­sel­le parii­si­lai­sil­le, muille rans­ka­lai­sil­le ja turis­teil­le, sekä sym­bo­lis­ti­ses­ti parii­si­lai­sel­le iden­ti­tee­til­le. Sitä voidaan ajatella tie­tyn­lai­se­na kult­tuu­ril­li­sen muis­ta­mi­sen kes­kit­ty­mä­nä, jossa rikas historia mani­fes­toi­tuu raken­nuk­sen fyysiseen olo­muo­toon. Ehkä sen kun­nos­ta­mis­ta voi­daan­kin kutsua ylä­luok­kais­ten pro­jek­tik­si ja lah­joi­tus­ten kil­pai­luk­si, mutta syyttävää sormea voi olla hankalaa osoittaa ilman lah­joit­ta­jien motiivien varmaa tie­tä­mis­tä. Siinä tul­laan­kin suu­rem­paan kysy­myk­seen kan­sal­lis­sym­bo­lei­den mer­ki­tyk­ses­tä, varojensa käytön vapau­des­ta ja motii­veis­ta, ja kuten mainitsit ylä­luok­kai­suu­den ja globaalin kär­si­myk­sen suhteesta.

    Pacific Standardissa oli ihan mie­len­kiin­toi­nen, tosin aika lyhyt, haas­tat­te­lu Toronton Yorkin yli­opis­ton ark­ki­teh­tuu­rin historian ja teorian pro­fes­so­ri Shelley Hornsteinin kanssa, joka oli kir­joit­ta­nut Losing Site: Architecture, Memory and Place. Linkkaan sen tähän ala­puo­lel­le. Olisi kiin­nos­ta­vaa kuulla aja­tuk­sia­si siitä.
    https://​psmag​.com/​n​e​w​s​/​w​h​y​-​t​h​e​-​n​o​t​r​e​-​d​a​m​e​-​f​i​r​e​-​i​s​-​a​-​l​o​s​s​-​o​f​-​c​o​l​l​e​c​t​i​v​e​-​m​e​m​ory

    Vastaa
    • Saara Toukolehto 5.5.2019 klo 19:16

      Hei Sara,

      kiitos paljon kom­men­tis­ta­si ja linkistä Shelley Hornsteinin haas­tat­te­luun. Muistia ja muis­ta­mis­ta tutkitaan myös ant­ro­po­lo­gi­ses­ti ja oon jonkun verran siihen itsekin pereh­ty­nyt. Kollektiivinen muisti on munkin mielestä todella olen­nai­nen ja kiin­nos­ta­va tapa tar­kas­tel­la Notre-Damen palon mer­ki­tyk­siä, ja sen aiheut­ta­mia reak­tioi­ta — ja pidin tosta link­kaa­mas­ta­si artik­ke­lis­ta, vaikka se olikin, kuten sanoit, aika lyhyt.

      Ranskalaisen his­to­ri­joit­si­jan Pierre Noran käsite lieu de mémoire (https://en.wikipedia.org/wiki/Les_Lieux_de_M%C3%A9moire) soveltuu tässä aika hyvin kuvaamaan Notre-Damen mer­ki­tys­tä kol­lek­tii­vi­sel­le rans­ka­lai­sel­le iden­ti­tee­til­le ja muistille.

      Toinen ajatus, joka mulle tuli mieleen tota haas­tat­te­lua lukiessa, liittyy ns. genius lociin (paikan henkeen), joka ei viittaa ainoas­taan mate­ri­aa­li­seen paikkaan/​sijaintiin/​rakennukseen vaan myös siihen, miten paikka koetaan ja käsi­te­tään, min­kä­lai­nen erityinen tunnelma tai henki sillä on, ja miten se linkittyy koke­muk­sel­li­ses­ti ja mate­ri­aa­li­ses­ti kol­lek­tii­vi­seen muistiin ja iden­ti­teet­tiin. Notre-Dame koetaan hyvin kes­kei­se­nä tekijänä Pariisin ‘ole­muk­sel­le’ (siitä huo­li­mat­ta, että se on kirkkona jossain määrin ris­ti­rii­das­sa kes­keis­ten kan­sal­lis­ten käsit­tei­den, kuten Laiciteen, kanssa) — etenkin nyt kun se paloi, ja sen pysyvyys ei enää olekaan itsestään selvä.

      Mä kirjoitin jokin aika sitten jutun liittyen holo­kaus­tin kol­lek­tii­vi­seen muis­ta­mi­seen Saksassa, ehkä se saattaisi kiin­nos­taa sua: https://​antro​blogi​.fi/​2​0​1​7​/​0​2​/​h​o​l​o​k​a​u​s​t​i​-​k​o​l​l​e​k​t​i​i​v​i​n​e​n​-​m​u​i​s​ti/

      Meillä on ensi viikolla tulossa ulos mainio juttu Ruandan kan­san­mur­han kol­lek­tii­vi­ses­ta muis­ta­mi­ses­ta Suvi Lensulta, suo­sit­te­len lukemaan sen myös, jos tää teema kiin­nos­taa laajemmin. :)

      Mukavaa sunnuntai-iltaa!
      T. Saara

      Vastaa

Lue myös nämä:

Näyttelijätär Aishwarya Rai sai vuonna 2007 aikaan julkisuuskohun, sillä hänen kerrottiin menneen vanhan hinduseremonian mukaisesti naimisiin puun kanssa. Ihmisoikeusjärjestöt Intiassa vaativat julkista anteeksipyyntöä. Syynä ei ollut avioliittoinstituution halventaminen, vaan jotakin monikerroksisempaa.