Pariisin Notre-Damen katedraalin sytyttyä ilmiliekkeihin tapahtumasta muodostui globaali, medioitunut sururituaali. Monet kaivoivat esiin valokuvat Pariisin-matkaltaan, ja ilmaisivat tapahtuneen johdosta surua ja menetystä sosiaalisessa mediassa.
Vuonna 1345 valmistuneen Notre-Damen symbolinen merkitys on monien pyhien rakennusten tavoin henkisyyttä moniselitteisempi. Katedraali on valtion omistuksessa, ja siitä on muodostunut yksi Pariisin suosituimmista turistikohteista, osittain sen keskeisen sijainnin vuoksi. Victor Hugon romaani Pariisin Notre-Dame teki rapistuneesta katedraalista 1830-luvulla Ranskassa tunnetun. Disneyn elokuvaversio kirjasta vuonna 1996 nosti sen maailmankartalle. Sillä on siis monia sekulaareja merkityksiä myös niille, jotka eivät ole käyneet Pariisissa.
Katedraalin sureminen ei näyttäydy poliittisena kannanottona, sillä palo syttyi vahingossa. Tämä yhdessä palon aiheuttaman kansainvälisen surureaktion kanssa takasivat sen, että Notre-Damen kohtalo sai maailman varakkaimmat tarjoamaan toinen toistaan suurempia lahjoitussummia rakennuksen restauroimiseksi.
Rikkaiden kilpailu lahjoituksissa sai antropologien tutkiman potlachin, Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöjen lahjanantoperinteen, tunnusmerkkejä. Siinä päälliköt kilpailevat valta-asemasta yhä suurempia lahjoja antamalla. Satoja miljoonia oli kerätty lahjoituksina jo vuorokausi Notre-Damen tulipalosta.
Monien mielestä on parempi, että miljardöörit rahoittavat korjaustyöt kuin että Notre-Dame kunnostettaisiin verorahoilla. Lahjoituksia seurasi kuitenkin vastareaktio somessa. Ihmiset kysyivät, miksi Notre-Dame keräsi enemmän varoja kuin monet hyväntekeväisyyskampanjat luonnonkatastrofien tai aseellisten konfliktien uhriksi joutuneiden auttamiseksi tai köyhyyden poistamiseksi. Vasta-argumenttina monet ovat todenneet, että Notre-Damea ei tulisi verrata sotaan ja rakenteelliseen eriarvoisuuteen, sillä niitä ei ratkaista yksityisillä lahjoituksilla.
Filosofi Judith Butler on soveltanut sodan kontekstissa ajatusta “surtavuudesta”. Hän on ehdottanut, että yksi tapa tarkastella sitä, keitä “me” olemme, on kysyä keiden elämiä pidetään arvokkaina ja surraan, ja keiden elämät eivät aiheuta surureaktiota. Butlerin mukaan on olemassa elämiä, jotka eivät ole surtavia, koska niitä ei koskaan ole ymmärretty eläminä samassa merkityksessä kuin omamme. Butler muistuttaa suremisen olevan poliittista. Hallitukset ja media vaikuttavat siihen, ketkä esitetään suremisen arvoisina. Tieto tuhansien siviilien kuolemista sodissa ei aiheuta globaalia surureaktiota tai rikkaiden lahjoitusjuhlaa.
Tunnetun maamerkin näkeminen ihmisenkaltaisena, ja vertaus ihmiselämien ja Notre-Damen välillä, ei ole täysin tavatonta. Notre-Damen surtavuuden rinnastaminen ihmiskohtaloihin tuo esille monien kokemuksen ihmiskunnan jakautumisesta surtaviin ja ei-surtaviin. Historiallisen rakennuksen kunnostaminen tulkitaan eurooppalaisen, yläluokkaisen hyvinvoinnin ensisijaisuutena suhteessa globaaliin inhimilliseen kärsimykseen.
Notre-Damen palo toi esiin yhä syvenevän kuilun rikkaiden ja köyhien välillä. Ihmisten turhautuminen eriarvoisuuteen, nykykapitalistisiin valtarakenteisiin, yhä kasvavaan prekaarisuuteen ja vaurauden epäsuhtaiseen jakautumiseen näkyy Notre-Damen kirvoittamissa kriittisissä reaktioissa ja kuukausia jatkuneessa keltaliivien liikehdinnässä Ranskassa.
Kiinnostava kirjoitus ja hyvä tiivistys maailmanlaajuisesti heränneistä ajatuksista ja tunteista!
Itse nostaisin myös Notre Damen merkityksen kollektiiviselle muistamiselle pariisilaisille, muille ranskalaisille ja turisteille, sekä symbolistisesti pariisilaiselle identiteetille. Sitä voidaan ajatella tietynlaisena kulttuurillisen muistamisen keskittymänä, jossa rikas historia manifestoituu rakennuksen fyysiseen olomuotoon. Ehkä sen kunnostamista voidaankin kutsua yläluokkaisten projektiksi ja lahjoitusten kilpailuksi, mutta syyttävää sormea voi olla hankalaa osoittaa ilman lahjoittajien motiivien varmaa tietämistä. Siinä tullaankin suurempaan kysymykseen kansallissymboleiden merkityksestä, varojensa käytön vapaudesta ja motiiveista, ja kuten mainitsit yläluokkaisuuden ja globaalin kärsimyksen suhteesta.
Pacific Standardissa oli ihan mielenkiintoinen, tosin aika lyhyt, haastattelu Toronton Yorkin yliopiston arkkitehtuurin historian ja teorian professori Shelley Hornsteinin kanssa, joka oli kirjoittanut Losing Site: Architecture, Memory and Place. Linkkaan sen tähän alapuolelle. Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksiasi siitä.
https://psmag.com/news/why-the-notre-dame-fire-is-a-loss-of-collective-memory
Hei Sara,
kiitos paljon kommentistasi ja linkistä Shelley Hornsteinin haastatteluun. Muistia ja muistamista tutkitaan myös antropologisesti ja oon jonkun verran siihen itsekin perehtynyt. Kollektiivinen muisti on munkin mielestä todella olennainen ja kiinnostava tapa tarkastella Notre-Damen palon merkityksiä, ja sen aiheuttamia reaktioita – ja pidin tosta linkkaamastasi artikkelista, vaikka se olikin, kuten sanoit, aika lyhyt.
Ranskalaisen historijoitsijan Pierre Noran käsite lieu de mémoire (https://en.wikipedia.org/wiki/Les_Lieux_de_M%C3%A9moire) soveltuu tässä aika hyvin kuvaamaan Notre-Damen merkitystä kollektiiviselle ranskalaiselle identiteetille ja muistille.
Toinen ajatus, joka mulle tuli mieleen tota haastattelua lukiessa, liittyy ns. genius lociin (paikan henkeen), joka ei viittaa ainoastaan materiaaliseen paikkaan/sijaintiin/rakennukseen vaan myös siihen, miten paikka koetaan ja käsitetään, minkälainen erityinen tunnelma tai henki sillä on, ja miten se linkittyy kokemuksellisesti ja materiaalisesti kollektiiviseen muistiin ja identiteettiin. Notre-Dame koetaan hyvin keskeisenä tekijänä Pariisin ‘olemukselle’ (siitä huolimatta, että se on kirkkona jossain määrin ristiriidassa keskeisten kansallisten käsitteiden, kuten Laiciteen, kanssa) – etenkin nyt kun se paloi, ja sen pysyvyys ei enää olekaan itsestään selvä.
Mä kirjoitin jokin aika sitten jutun liittyen holokaustin kollektiiviseen muistamiseen Saksassa, ehkä se saattaisi kiinnostaa sua: https://antroblogi.fi/2017/02/holokausti-kollektiivinen-muisti/
Meillä on ensi viikolla tulossa ulos mainio juttu Ruandan kansanmurhan kollektiivisesta muistamisesta Suvi Lensulta, suosittelen lukemaan sen myös, jos tää teema kiinnostaa laajemmin. :)
Mukavaa sunnuntai-iltaa!
T. Saara