Taikauskon olemassaolo hämmentää vuosikymmenestä toiseen. Miksi enteisiin ja amuletteihin turvaudutaan edelleen, tutkimustiedosta ja koulutuksesta huolimatta? Perinteiset uskomukset, onnen varmistelu ja maagiset yhteydet saavat voimansa intuitiosta, sosiaalisuudesta ja tunteista. Kaikkia toimiamme ei ensisijaisesti ohjaa tieto.
Taikauskoksi nimitetään yleensä vallitsevaan ajattelutapaan sopimattomia uskomuksia ja rituaaleja. Sopimattomuuden syyt riippuvat kontekstista. Vielä 1600-luvun Suomessa taiat olivat jumalanpilkkaa, ja siten väärä tapa lähestyä yliluonnollista. 1800-luvulle tultaessa oppineisto arvioi ne toimimattomiksi ja takapajuisiksi. Samalla uskottiin valistuksen ja modernisaation hengessä, että kansan ‘sivistäminen’ hävittäisi uskon olemattomiin henkiin ja maagisiin vaikutuksiin.
Tieteen voittokulku on osoittautunut myytiksi. 2000-luvulla henkisten maailmankatsomusten kirjo on vain laajentunut, kun auktoriteettien sijaan haetaan yksilöllisiä totuuksia. Maallistuneissakin yhteisöissä moni turvautuu edelleen pieniin onnea turvaaviin konsteihin, arkiseen taikauskoon. Se on ristiriidassa nykyaikaisen rationaalisuuden ihanteen kanssa.
Folkloristina ja kansanuskon tutkijana lähestyn taikauskoa perinteenä, jolla on esimerkiksi tunteisiin, toiveisiin tai identiteettiin liittyviä merkityksiä. Kulttuurien tutkijaa kiinnostavat taikauskon mielekkyys ja merkitykset harjoittajalleen. Toinen taikauskoa paljon tutkinut ala on kognitiivinen psykologia. Se edustaa valtakulttuurista, luonnontieteellistä näkemystä taikauskosta nykyaikaan sopimattomana ilmiönä ja etsii syitä virheitä tuottaville intuitiivisille oletuksille. Lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta kulttuurisen ja kognitiivisen näkökulman yhdistäminen on tärkeää, koska taikauskoisia tapoja ylläpitävät sekä perinne että intuitio.
Pelkkä tiedon lisääntyminen ei hävitä taikauskoisia tapoja. Niiden kasvualustaa on halu vaikuttaa asioihin, joihin ei ole muitakaan vaikutuskeinoja. Modernisaation myötä maagisten rituaalien tarve on vähentynyt, kun terveys ja toimeentulo voidaan turvata konkreettisin keinoin. Tämän päivän pienet rituaalit ja enteiden otot liittyvätkin ennen kaikkea yksityiselämään ja ihmissuhteisiin sekä onneen.
Nykyajan taikauskon piirteitä
Professori Leea Virtasen vuonna 1988 julkaisema Nykymagian käsikirja sisältää noin 160 hakusanaa, jotka selvittävät modernia taikauskoa ja sen taustoja. Jo 30 vuotta sitten julkaistuista uskomuksista valtaosa on melko yleisiä edelleen. Teos esittelee suomalaisen aineiston pohjalta onnennumeroita ja amuletteja, urheilu- ja tenttitaikuutta, enteitä, sana- ja puhekieltoja sekä flunssan, hikan ja krapulan parantamista. Kirjaan pääsemisen kriteerinä ei ole ollut yliluonnollisuus tai paikkansapitämättömyys vaan uskomusten perinteenä välittyminen. Aineisto ilmentää monenlaisia arkisia käsityksiä tapahtumien syy- ja seuraussuhteista.
Tärkeimmät taikauskoiset mallit ilmenevät lukuisina erilaisina tapauksina. Suomessa on pidetty erityisen välteltävänä oman hyvän onnen mainostamista muille, sekä tulevista tapahtumista iloitsemista ennen kuin ne ovat totta. Niinpä ei saa iloita omasta terveydestään, tai sairastuu. Ei pidä sovittaa ylioppilaslakkia ennen kuin on ylioppilas, sillä muuten reputtaa. Kokeen tai tentin jälkeen on sanottava sen menneen huonosti. Taikauskoisten perusteiden lisäksi matalan profiilin pitäminen on myös sosiaalisesti hyväksytympää kuin itsekehu.
Myös pahaan varautumisella on maaginen ulottuvuus. Vakuutuksen ottamisen katsotaan estävän onnettomuuksia. Ja kun ottaa sateenvarjon mukaan, ei sada. Kesäkuulle lomansa varannut julistaa, että todennäköisesti juuri kesäkuu tulee olemaan sateinen. Huonoon lomasäähän varautumalla – tai olemalla varautuvinaan – voikin saada aurinkoisen loman. Samalla on välteltävä iloitsemasta lomastaan etukäteen, mikä voisi pilata sen.
Taikauskoisina näitä ajattelutapoja voi pitää silloin, jos yksilö kokee välttämättömäksi toimia näin. Niillä on kuitenkin myös sosiaalinen luonne. Tokaistessaan ottavansa sateenvarjon mukaan, ettei ainakaan sitten sada, puhuja rakentaa yhteyttä muihin ihmisiin arjen harmeja kokevana kanssaihmisenä.
Perinteiset tavat saavat uusia muotoja uusissa ympäristöissä. Klassisessa rakastaa–ei rakasta -enteessä revitään kukasta terälehtiä yksi kerrallaan toivoen, että viimeisen terälehden kohdalle osuu sana ”rakastaa”. Samaan voi tähdätä erottamalla Domino-keksin kerrokset ehjänä ja syömällä sitten keksin puhumatta mitään. Jos tämä onnistuu, vastaus on ”rakastaa”. Kuten kukankin kohdalla, aina voi ottaa uuden keksin, jos vastaus ei tyydytä. Pääasia on saada mieluinen lopputulos.
Kulttuurimme ylläpitää sellaisiakin tapoja, joista entinen maaginen sisältö on haihtunut pois. Esimerkiksi riisin tai paperisilpun heittäminen morsiusparin ylle on nykyään ensisijaisesti hääjuhlan ohjelmanumero eikä rikkautta ja hedelmällisyyttä tuova maaginen rituaali. Vastaavasti suun peittämistä kädellä haukotellessa ei enää motivoi pelko pahojen henkien pääsystä avoimen suun kautta ruumiiseen. Tapaa noudatetaan, koska se on kohteliasta.
”Ei taikauskosta haittaakaan ole”
Taikoihin on turvauduttu toimissa, joihin liittyy suuria tunteita ja toiveita, ja joissa tavanomainen teknologia ja taito tuntuvat riittämättömiltä. Rituaaleilla on tuettu kaivostoimen ja avomerikalastuksen kaltaisia elinkeinoja, joissa on oltu vaarallisesti luonnonilmiöiden varassa. Leea Virtasen kokoaman aineiston mukaan taikauskoisimpiin ammattikuntiin kuuluvat nykyään lentokoneiden miehistöt.
Magiaan turvaudutaan myös tilanteissa, joissa sattumalla on merkitystä. Tällaisia ovat tilanteet, joissa jännitetään oman suorituskyvyn puolesta, kuten teatterissa, raha- ja korttipeleissä, urheilukilpailuissa tai tentissä. Kaikissa näissä onnistuminen tai epäonnistuminen voi riippua siitä, kulkeeko peli tai oma suoritus sinä päivänä hyvin.
Tenttitaikuudessa on tyypillistä saman kulkureitin, vaatteen, kynän tai korun käyttäminen onnistuneen tentin jälkeen seuraavassakin tentissä. Toisto voi perustua maagiseen mielikuvaan näissä esineissä olevasta menestystä tuovasta voimasta. Vaihtoehtoisesti pyritään toistamaan sama tunnelma, joka jo kerran siivitti onnistuneeseen suoritukseen.
Psykologiset lähestymistavat magiaan ja rituaaleihin korostavat, ettei rituaaleilla vaikuteta ulkoiseen vaan sisäiseen todellisuuteen. Ne antavat epävarmassa tilanteessa varmuutta ja turvallisuuden tunnetta.
Myös skeptikko voi turvautua taikauskoisena pitämäänsä ja jopa paheksumaansa keinoon vaikeassa elämäntilanteessa. Antropologi Sabina Magliocco on käyttänyt tästä esimerkkinä lääkäri-isäänsä, joka oli tunnettu skeptikko. Aikuisen tyttären sairastuttua vakavasti isä päätyi lähettämään eteenpäin saamansa ketjukirjeen, joka lupasi hyvää onnea ja uhkaili onnettomuudella. Hän perusteli, ettei olisi kestänyt mieleensä tulevia ”mitä jos -kysymyksiä”, jos tyttären leikkaus olisi epäonnistunut. Mitä jos ketjukirjeellä oli sittenkin merkitystä? Isän halu tehdä kaikkensa tyttären eteen oli vahvempi kuin halu toimia oman skeptisen vakaumuksen mukaisesti.
Taikausko ei ole maailmankatsomus, jonka nojalla työnteko ja valmistautuminen korvattaisiin rituaalilla. Se on loppusilaus, joka annetaan tärkeille toimille. Samalla koetaan, että asian eteen tehtiin kaikki mahdollinen ja mahdotonkin. Koska taikauskoisten rituaalien haittapuoli on niiden todennäköinen tehottomuus, amuletin kantajalla ja enteiden seuraajalla on toiminnalleen yksinkertainen perustelu: ei siitä haittaakaan ole.
Magian laeista ajattelun vinoumiksi
Varhaiset antropologit kehittelivät teorian magian laeista tutkiessaan Euroopan ulkopuolisten pienyhteisöjen ajattelutapoja 1800-luvulla. Magian lakien mukaan rituaalit hyödyntävät näkymättömiä yhteyksiä, joilla keskenään samankaltaiset tai toistensa kanssa kosketuksissa olleet kohteet vaikuttavat toisiinsa välimatkojenkin päästä. Maagikolle luonnonlait eivät ole muuttumattomia vaan manipuloitavissa. Tästä seuraa, että olosuhteita voi aina muokata itselle suotuisiksi. Onnettomuudet ja sairaudet eivät ole sattumia vaan jonkun aiheuttamia.
Magiaa esiteltiin kehittymättömänä ja länsimaiselle, tieteelliselle maailmankuvalle vastakkaisena ajattelutapana. Varhaisimmat tutkijat edustivat vielä kolonialistista asennetta pitäessään magiaa “epäonnistuneena tieteenä” ja olettaessaan ei-modernien kulttuurien edustajat heikommin kehittyneiksi. 1900-luvun puoliväliin tultaessa oli alettu ajatella, että kaikenlaisista yhteisöistä on löydettävissä kaksi erilaista ajattelun tyyliä. Niitä kuvataan nykyään kognitiivisessa tutkimuksessa vallalla olevalla kaksoisprosessoinnin mallilla. Sen mukaan arjessa käytetään pääosin intuitiivista ajattelua, mutta tarkkuutta vaativissa tilanteissa siirrytään analyyttiseen ajatteluun.
Intuitiivinen eli spontaani ajattelu on arkitilanteissa ekonomista. Se nojautuu valmiisiin malleihin ja mielleyhtymiin, ja joustaa tilanteen mukaan. Valtaosa näistä malleista ja oletuksista opastaa luotettavasti arkielämän tilanteissa, mutta toiset mallit eivät läpäise analyyttista tarkastelua.
Samankaltaisia intuitiivisia oletuksia, joita aikoinaan sommiteltiin magian laeiksi, nimitetään psykologiassa ajattelun “vinoumiksi”. Vinouma on arvottava termi, joka viittaa siihen, ettei tällaisin keinoin saavuteta pätevää tietoa. Kyse on mielen valmiuksista lähestyä maailmaa minä-keskeisesti ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen suuntautuen. Omalle toiminnalle ja ajatuksille oletetaan todellista suurempi vaikutus, ja ympäristöä sekä muita ihmisiä stereotypisoidaan. Herkkyys tunnistaa inhimillistä toimijuutta on tärkeä kyky arkielämässä, mutta johtaa myös tunnistamaan suunnitelmia siellä, missä niitä ei ole. Nämä mielen ominaisuudet ovat olennainen osa ihmisyyttä. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tai teknologiassa ihanteena olisi analyyttinen ajattelu.
Psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että ajattelutyylien valikoitumisessa on yksilöllisiä eroja. Intuitioon luottavilla ihmisillä on eniten myös uskonnollisia ja taikauskoisia uskomuksia. Toisilla ihmisillä taas analyyttinen ajattelu keskeyttää intuitiiviset mielikuvat ja hillitsee niitä. Ne kuitenkin piilevät ajattelun taustalla. Kokeellisissa tutkimuksissa on havaittu vinoumien määrän lisääntyvän, kun vastausaikaa kysymyksiin lyhennetään.
Taikauskoisten tapojen arvostus vaikuttaa niiden esiintyvyyteen. Toisissa konteksteissa maagisten yhteyksien taitaminen on ollut arvokasta kulttuurista pääomaa. Länsimaisessa valtavirrassa paitsi tiedon lisääntyminen, myös taikauskon saama kielteinen leima on karkottanut sen näkyvistä. Osa siitä on ulkopuolisilta piiloteltua kotoista perinnettä, toisia tapoja taas ei välttämättä edes tunnisteta taikauskoisiksi.
Kuva: Eemi Nordström
Taikausko, perinne ja identiteetti
Taikauskossa psykologinen ja sosiaalinen ulottuvuus kietoutuvat toisiinsa. Suuri osa taikauskosta on kotona tai ystäväpiirissä noudatettujen uskomusten ja tapojen toistamista. Mutta myös ilman perinteen tarjoamaa mallia intuitiiviset vinoumat voivat saada yksilön kokemaan, että oma ajattelu vaikuttaa ulkomaailman tapahtumiin. Esimerkiksi työkaveriinsa tuskastunut ja tästä pahaa ajatellut henkilö saattaa kauhistua kuullessaan tämän sairastuneen. Aiheuttivatko pahat ajatukset sairastumisen?!
Leea Virtasen aineistossa on useita sellaisia uskomuksia, joista kertojat eivät koskaan puhuneet muiden kanssa. Sellaisia ovat esimerkiksi lapsille ja nuorille tyypilliset ehtimisenteet, kuten että on koulumatkalla ehdittävä seuraavan puhelinpylvään kohdalle ennen kuin ohi ajava auto ehtii kulman taakse, niin päivästä tulee hyvä. Epäonnistuessa enteen saattoi aina uusia.
Omaksi koetun yhteisön antamia malleja ei välttämättä kyseenalaisteta, ja perinteen noudattaminen on myös kuulumista ja samaistumista sitä ylläpitävään yhteisöön. Arkitilanteissa emme analysoi jatkuvasti ympäristöämme, vaan luotamme valitsemiemme auktoriteettien tarjoamiin näkemyksiin todellisuuden luonteesta. Jos omaan identiteettiin kuuluu vahvasti tieteellinen maailmankuva, ystävien tai sukulaisten tapa koputtaa puuta ja vahtia enteitä voi nolottaa tai ärsyttää.
Koska taikausko tulkitsee maailman fysikaalisia lainalaisuuksia väärin, se herättää hämmennystä, ja sen voi kokea jopa loukkaavan tieteellistä maailmankuvaa. Psykologia ja kulttuurien tutkimus kuitenkin osoittavat taikauskon olevan ensisijaisesti jotain muuta kuin tietämättömyyttä maailman todellisesta luonteesta. Arkiajattelu on joustavaa hyväksyessään kertaluontoisia ratkaisuja ja näkemyksiä, joiden ei tarvitse olla päteviä kaikissa asiayhteyksissä. Kansanuskon tutkijat korostavat, ettei nykyaikainen länsimainen uskomusperinne yleensä ole jatkuvaa henkimaailmaan uskomista vaan yksittäisiä epäuskosta luopumisen hetkiä. Tällaiset hetket kiinnittyvät tunteisiin ja arvoihin – eivät niinkään tietoon.
Taikauskon sitkeä olemassaolo muistuttaa meitä siitä, ettei pelkkä rationaalinen tieto ohjaa arkisia valintoja. Pienten rituaalien avulla rakennetaan turvallisuuden tunnetta ja varaudutaan elämän tuomiin harmeihin ja haasteisiin. Kaikkiin nämä konstit eivät kuitenkaan vetoa yhtäläisesti. Taikauskon luontaista kasvualustaa on luottamus intuitioon ja lähipiirin suosimiin perinteisiin.
Toimitus
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Karvanoppien arvellaan saaneen alkunsa yhdysvaltalaisten hävittäjäpilottien käyttämistä onnenkaluista. Lorie Shaull (CC BY-SA 2.0)
Lukemista
Touko Issakainen 2004: ”Ei aika ole miksikään nykyajaksi muuttunut” – Taikaperinteen muuttuvuus ja pysyvyys. Elore 11(1).
Kaarina Koski 2004: Arkiuskomukset – näkökulma arkiajatteluun. – Elore 11(1)
Annika Svedholm 2013: Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen? – Skeptikko 2/2013.
