Taikausko pitää pintansa arjessa

Taikauskon olemassaolo hämmentää vuosikymmenestä toiseen. Miksi enteisiin ja amuletteihin turvaudutaan edelleen, tutkimustiedosta ja koulutuksesta huolimatta? Perinteiset uskomukset, onnen varmistelu ja maagiset yhteydet saavat voimansa intuitiosta, sosiaalisuudesta ja tunteista. Kaikkia toimiamme ei ensisijaisesti ohjaa tieto.

Taikauskoksi nimi­te­tään yleensä val­lit­se­vaan ajat­te­lu­ta­paan sopi­mat­to­mia usko­muk­sia ja ritu­aa­le­ja. Sopimattomuuden syyt riippuvat kon­teks­tis­ta. Vielä 1600-luvun Suomessa taiat olivat juma­lan­pilk­kaa, ja siten väärä tapa lähestyä yli­luon­nol­lis­ta. 1800-luvulle tultaessa oppi­neis­to arvioi ne toi­mi­mat­to­mik­si ja taka­pa­jui­sik­si. Samalla uskottiin valis­tuk­sen ja moder­ni­saa­tion hengessä, että kansan ‘sivis­tä­mi­nen’ hävit­täi­si uskon ole­mat­to­miin henkiin ja maagisiin vai­ku­tuk­siin.

Tieteen voit­to­kul­ku on osoit­tau­tu­nut myytiksi. 2000-luvulla henkisten maa­il­man­kat­so­mus­ten kirjo on vain laa­jen­tu­nut, kun auk­to­ri­teet­tien sijaan haetaan yksi­löl­li­siä totuuksia. Maallistuneissakin yhtei­söis­sä moni turvautuu edelleen pieniin onnea tur­vaa­viin kons­tei­hin, arkiseen tai­kaus­koon. Se on ris­ti­rii­das­sa nyky­ai­kai­sen ratio­naa­li­suu­den ihanteen kanssa.

Folkloristina ja kan­sa­nus­kon tutkijana lähestyn tai­kaus­koa perin­tee­nä, jolla on esi­mer­kik­si tun­tei­siin, toi­vei­siin tai iden­ti­teet­tiin liittyviä mer­ki­tyk­siä. Kulttuurien tutkijaa kiin­nos­ta­vat tai­kaus­kon mie­lek­kyys ja mer­ki­tyk­set har­joit­ta­jal­leen. Toinen tai­kaus­koa paljon tutkinut ala on kog­ni­tii­vi­nen psy­ko­lo­gia. Se edustaa val­ta­kult­tuu­ris­ta, luon­non­tie­teel­lis­tä näkemystä tai­kaus­kos­ta nyky­ai­kaan sopi­mat­to­ma­na ilmiönä ja etsii syitä virheitä tuot­ta­vil­le intui­tii­vi­sil­le ole­tuk­sil­le. Lähtökohtien eri­lai­suu­des­ta huo­li­mat­ta kult­tuu­ri­sen ja kog­ni­tii­vi­sen näkö­kul­man yhdis­tä­mi­nen on tärkeää, koska tai­kaus­koi­sia tapoja yllä­pi­tä­vät sekä perinne että intuitio.

Pelkkä tiedon lisään­ty­mi­nen ei hävitä tai­kaus­koi­sia tapoja. Niiden kas­vua­lus­taa on halu vaikuttaa asioihin, joihin ei ole muitakaan vai­ku­tus­kei­no­ja. Modernisaation myötä maagisten ritu­aa­lien tarve on vähen­ty­nyt, kun terveys ja toi­meen­tu­lo voidaan turvata kon­kreet­ti­sin keinoin. Tämän päivän pienet rituaalit ja enteiden otot liit­ty­vät­kin ennen kaikkea yksi­tyi­se­lä­mään ja ihmis­suh­tei­siin sekä onneen.

Nykyajan taikauskon piirteitä

Professori Leea Virtasen vuonna 1988 jul­kai­se­ma Nykymagian käsikirja sisältää noin 160 hakusanaa, jotka sel­vit­tä­vät modernia tai­kaus­koa ja sen taustoja. Jo 30 vuotta sitten jul­kais­tuis­ta usko­muk­sis­ta valtaosa on melko yleisiä edelleen. Teos esittelee suo­ma­lai­sen aineiston pohjalta onnen­nu­me­roi­ta ja amu­let­te­ja, urheilu- ja tent­ti­tai­kuut­ta, enteitä, sana- ja puhe­kiel­to­ja sekä flunssan, hikan ja krapulan paran­ta­mis­ta. Kirjaan pää­se­mi­sen kri­tee­ri­nä ei ole ollut yli­luon­nol­li­suus tai paik­kan­sa­pi­tä­mät­tö­myys vaan usko­mus­ten perin­tee­nä välit­ty­mi­nen. Aineisto ilmentää monen­lai­sia arkisia käsi­tyk­siä tapah­tu­mien syy- ja seu­raus­suh­teis­ta.

Tärkeimmät tai­kaus­koi­set mallit ilmenevät lukuisina eri­lai­si­na tapauk­si­na. Suomessa on pidetty erityisen väl­tel­tä­vä­nä oman hyvän onnen mai­nos­ta­mis­ta muille, sekä tulevista tapah­tu­mis­ta iloit­se­mis­ta ennen kuin ne ovat totta. Niinpä ei saa iloita omasta ter­vey­des­tään, tai sairastuu. Ei pidä sovittaa yli­op­pi­las­lak­kia ennen kuin on yli­op­pi­las, sillä muuten reputtaa. Kokeen tai tentin jälkeen on sanottava sen menneen huonosti. Taikauskoisten perus­tei­den lisäksi matalan profiilin pitäminen on myös sosi­aa­li­ses­ti hyväk­sy­tym­pää kuin itsekehu.

Myös pahaan varau­tu­mi­sel­la on maaginen ulot­tu­vuus. Vakuutuksen ottamisen katsotaan estävän onnet­to­muuk­sia. Ja kun ottaa sateen­var­jon mukaan, ei sada. Kesäkuulle lomansa varannut julistaa, että toden­nä­köi­ses­ti juuri kesäkuu tulee olemaan sateinen. Huonoon loma­sää­hän varau­tu­mal­la – tai olemalla varau­tu­vi­naan – voikin saada aurin­koi­sen loman. Samalla on väl­tel­tä­vä iloit­se­mas­ta lomastaan etukäteen, mikä voisi pilata sen.

Taikauskoisina näitä ajat­te­lu­ta­po­ja voi pitää silloin, jos yksilö kokee vält­tä­mät­tö­mäk­si toimia näin. Niillä on kuitenkin myös sosi­aa­li­nen luonne. Tokaistessaan ottavansa sateen­var­jon mukaan, ettei ainakaan sitten sada, puhuja rakentaa yhteyttä muihin ihmisiin arjen harmeja kokevana kans­saih­mi­se­nä.

Perinteiset tavat saavat uusia muotoja uusissa ympä­ris­töis­sä. Klassisessa rakastaa – ei rakasta ‑enteessä revitään kukasta terä­leh­tiä yksi ker­ral­laan toivoen, että viimeisen terä­leh­den kohdalle osuu sana ”rakastaa”. Samaan voi tähdätä erot­ta­mal­la Domino-keksin kerrokset ehjänä ja syömällä sitten keksin puhumatta mitään. Jos tämä onnistuu, vastaus on ”rakastaa”. Kuten kukankin kohdalla, aina voi ottaa uuden keksin, jos vastaus ei tyydytä. Pääasia on saada mieluinen lop­pu­tu­los.

Kulttuurimme ylläpitää sel­lai­sia­kin tapoja, joista entinen maaginen sisältö on haihtunut pois. Esimerkiksi riisin tai pape­ri­sil­pun heit­tä­mi­nen mor­sius­pa­rin ylle on nykyään ensi­si­jai­ses­ti hääjuhlan ohjel­ma­nu­me­ro eikä rikkautta ja hedel­mäl­li­syyt­tä tuova maaginen rituaali. Vastaavasti suun peit­tä­mis­tä kädellä hau­ko­tel­les­sa ei enää motivoi pelko pahojen henkien pääsystä avoimen suun kautta ruu­mii­seen. Tapaa nou­da­te­taan, koska se on koh­te­lias­ta.

”Ei taikauskosta haittaakaan ole”

Taikoihin on tur­vau­dut­tu toimissa, joihin liittyy suuria tunteita ja toiveita, ja joissa tavan­omai­nen tek­no­lo­gia ja taito tuntuvat riit­tä­mät­tö­mil­tä. Rituaaleilla on tuettu kai­vos­toi­men ja avo­me­ri­ka­las­tuk­sen kaltaisia elin­kei­no­ja, joissa on oltu vaa­ral­li­ses­ti luon­no­nil­miöi­den varassa. Leea Virtasen kokoaman aineiston mukaan tai­kaus­koi­sim­piin ammat­ti­kun­tiin kuuluvat nykyään len­to­ko­nei­den miehistöt.

Magiaan tur­vau­du­taan myös tilan­teis­sa, joissa sat­tu­mal­la on mer­ki­tys­tä. Tällaisia ovat tilanteet, joissa jän­ni­te­tään oman suo­ri­tus­ky­vyn puolesta, kuten teat­te­ris­sa, raha- ja kort­ti­pe­leis­sä, urhei­lu­kil­pai­luis­sa tai tentissä. Kaikissa näissä onnis­tu­mi­nen tai epä­on­nis­tu­mi­nen voi riippua siitä, kulkeeko peli tai oma suoritus sinä päivänä hyvin.

Tenttitaikuudessa on tyy­pil­lis­tä saman kul­ku­rei­tin, vaatteen, kynän tai korun käyt­tä­mi­nen onnis­tu­neen tentin jälkeen seu­raa­vas­sa­kin tentissä. Toisto voi perustua maagiseen mie­li­ku­vaan näissä esineissä olevasta menes­tys­tä tuovasta voimasta. Vaihtoehtoisesti pyritään tois­ta­maan sama tunnelma, joka jo kerran siivitti onnis­tu­nee­seen suo­ri­tuk­seen.

Psykologiset lähes­ty­mis­ta­vat magiaan ja ritu­aa­lei­hin koros­ta­vat, ettei ritu­aa­leil­la vaikuteta ulkoiseen vaan sisäiseen todel­li­suu­teen. Ne antavat epä­var­mas­sa tilan­tees­sa varmuutta ja tur­val­li­suu­den tunnetta.

Myös skeptikko voi turvautua tai­kaus­koi­se­na pitä­mään­sä ja jopa pahek­su­maan­sa keinoon vaikeassa elä­män­ti­lan­tees­sa. Antropologi Sabina Magliocco on käyttänyt tästä esi­merk­ki­nä lääkäri-isäänsä, joka oli tunnettu skeptikko. Aikuisen tyttären sai­ras­tut­tua vakavasti isä päätyi lähet­tä­mään eteenpäin saamansa ket­ju­kir­jeen, joka lupasi hyvää onnea ja uhkaili onnet­to­muu­del­la. Hän perusteli, ettei olisi kestänyt mieleensä tulevia ”mitä jos ‑kysy­myk­siä”, jos tyttären leikkaus olisi epä­on­nis­tu­nut. Mitä jos ket­ju­kir­jeel­lä oli sittenkin mer­ki­tys­tä? Isän halu tehdä kaikkensa tyttären eteen oli vahvempi kuin halu toimia oman skeptisen vakau­muk­sen mukai­ses­ti.

Taikausko ei ole maa­il­man­kat­so­mus, jonka nojalla työnteko ja val­mis­tau­tu­mi­nen kor­vat­tai­siin ritu­aa­lil­la. Se on lop­pusi­laus, joka annetaan tärkeille toimille. Samalla koetaan, että asian eteen tehtiin kaikki mah­dol­li­nen ja mah­do­ton­kin. Koska tai­kaus­kois­ten ritu­aa­lien hait­ta­puo­li on niiden toden­nä­köi­nen tehot­to­muus, amuletin kan­ta­jal­la ja enteiden seu­raa­jal­la on toi­min­nal­leen yksin­ker­tai­nen perustelu: ei siitä hait­taa­kaan ole.

Magian laeista ajattelun vinoumiksi

Varhaiset ant­ro­po­lo­git kehit­te­li­vät teorian magian laeista tut­kies­saan Euroopan ulko­puo­lis­ten pie­nyh­tei­sö­jen ajat­te­lu­ta­po­ja 1800-luvulla. Magian lakien mukaan rituaalit hyö­dyn­tä­vät näky­mät­tö­miä yhteyksiä, joilla keskenään saman­kal­tai­set tai toistensa kanssa kos­ke­tuk­sis­sa olleet kohteet vai­kut­ta­vat toisiinsa väli­mat­ko­jen­kin päästä. Maagikolle luon­non­lait eivät ole muut­tu­mat­to­mia vaan mani­pu­loi­ta­vis­sa. Tästä seuraa, että olo­suh­tei­ta voi aina muokata itselle suo­tui­sik­si. Onnettomuudet ja sairaudet eivät ole sattumia vaan jonkun aiheut­ta­mia.

Magiaa esi­tel­tiin kehit­ty­mät­tö­mä­nä ja län­si­mai­sel­le, tie­teel­li­sel­le maa­il­man­ku­val­le vas­tak­kai­se­na ajat­te­lu­ta­pa­na. Varhaisimmat tutkijat edustivat vielä kolo­nia­lis­tis­ta asennetta pitäes­sään magiaa “epä­on­nis­tu­nee­na tieteenä” ja olet­taes­saan ei-modernien kult­tuu­rien edustajat heikommin kehit­ty­neik­si. 1900-luvun puo­li­vä­liin tultaessa oli alettu ajatella, että kai­ken­lai­sis­ta yhtei­söis­tä on löy­det­tä­vis­sä kaksi erilaista ajattelun tyyliä. Niitä kuvataan nykyään kog­ni­tii­vi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa vallalla olevalla kak­sois­pro­ses­soin­nin mallilla. Sen mukaan arjessa käytetään pääosin intui­tii­vis­ta ajattelua, mutta tark­kuut­ta vaa­ti­vis­sa tilan­teis­sa siir­ry­tään ana­lyyt­ti­seen ajat­te­luun.

Intuitiivinen eli spontaani ajattelu on arki­ti­lan­teis­sa eko­no­mis­ta. Se nojautuu val­mii­siin malleihin ja miel­leyh­ty­miin, ja joustaa tilanteen mukaan. Valtaosa näistä malleista ja ole­tuk­sis­ta opastaa luo­tet­ta­vas­ti arkie­lä­män tilan­teis­sa, mutta toiset mallit eivät läpäise ana­lyyt­tis­ta tar­kas­te­lua.

Samankaltaisia intui­tii­vi­sia oletuksia, joita aikoinaan som­mi­tel­tiin magian laeiksi, nimi­te­tään psy­ko­lo­gias­sa ajattelun “vinou­mik­si”. Vinouma on arvottava termi, joka viittaa siihen, ettei tällaisin keinoin saavuteta pätevää tietoa. Kyse on mielen val­miuk­sis­ta lähestyä maailmaa minä-kes­kei­ses­ti ja sosi­aa­li­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen suun­tau­tuen. Omalle toi­min­nal­le ja aja­tuk­sil­le oletetaan todel­lis­ta suurempi vaikutus, ja ympä­ris­töä sekä muita ihmisiä ste­reo­ty­pi­soi­daan. Herkkyys tunnistaa inhi­mil­lis­tä toi­mi­juut­ta on tärkeä kyky arkie­lä­mäs­sä, mutta johtaa myös tun­nis­ta­maan suun­ni­tel­mia siellä, missä niitä ei ole. Nämä mielen omi­nai­suu­det ovat olen­nai­nen osa ihmi­syyt­tä. On kuitenkin selvää, että esi­mer­kik­si poliit­ti­ses­sa pää­tök­sen­teos­sa tai tek­no­lo­gias­sa ihanteena olisi ana­lyyt­ti­nen ajattelu.

Psykologiset tut­ki­muk­set ovat osoit­ta­neet, että ajat­te­lu­tyy­lien vali­koi­tu­mi­ses­sa on yksi­löl­li­siä eroja. Intuitioon luot­ta­vil­la ihmisillä on eniten myös uskon­nol­li­sia ja tai­kaus­koi­sia usko­muk­sia. Toisilla ihmisillä taas ana­lyyt­ti­nen ajattelu kes­keyt­tää intui­tii­vi­set mie­li­ku­vat ja hillitsee niitä. Ne kuitenkin piilevät ajattelun taustalla. Kokeellisissa tut­ki­muk­sis­sa on havaittu vinoumien määrän lisään­ty­vän, kun vas­tausai­kaa kysy­myk­siin lyhen­ne­tään.

Taikauskoisten tapojen arvostus vaikuttaa niiden esiin­ty­vyy­teen. Toisissa kon­teks­teis­sa maagisten yhteyk­sien tai­ta­mi­nen on ollut arvokasta kult­tuu­ris­ta pääomaa. Länsimaisessa val­ta­vir­ras­sa paitsi tiedon lisään­ty­mi­nen, myös tai­kaus­kon saama kiel­tei­nen leima on kar­kot­ta­nut sen näkyvistä. Osa siitä on ulko­puo­li­sil­ta pii­lo­tel­tua kotoista perin­net­tä, toisia tapoja taas ei vält­tä­mät­tä edes tun­nis­te­ta tai­kaus­koi­sik­si.

Kuva: Eemi Nordström

Taikausko, perinne ja identiteetti

Taikauskossa psy­ko­lo­gi­nen ja sosi­aa­li­nen ulot­tu­vuus kie­tou­tu­vat toisiinsa. Suuri osa tai­kaus­kos­ta on kotona tai ystä­vä­pii­ris­sä nou­da­tet­tu­jen usko­mus­ten ja tapojen tois­ta­mis­ta. Mutta myös ilman perinteen tarjoamaa mallia intui­tii­vi­set vinoumat voivat saada yksilön kokemaan, että oma ajattelu vaikuttaa ulko­maa­il­man tapah­tu­miin. Esimerkiksi työ­ka­ve­riin­sa tus­kas­tu­nut ja tästä pahaa ajatellut henkilö saattaa kauhistua kuul­les­saan tämän sai­ras­tu­neen. Aiheuttivatko pahat ajatukset sai­ras­tu­mi­sen?!

Leea Virtasen aineis­tos­sa on useita sellaisia usko­muk­sia, joista kertojat eivät koskaan puhuneet muiden kanssa. Sellaisia ovat esi­mer­kik­si lapsille ja nuorille tyy­pil­li­set ehti­mi­sen­teet, kuten että on kou­lu­mat­kal­la ehdittävä seuraavan puhe­lin­pyl­vään kohdalle ennen kuin ohi ajava auto ehtii kulman taakse, niin päivästä tulee hyvä. Epäonnistuessa enteen saattoi aina uusia.

Omaksi koetun yhteisön antamia malleja ei vält­tä­mät­tä kysee­na­lais­te­ta, ja perinteen nou­dat­ta­mi­nen on myös kuu­lu­mis­ta ja samais­tu­mis­ta sitä yllä­pi­tä­vään yhteisöön. Arkitilanteissa emme analysoi jat­ku­vas­ti ympä­ris­töäm­me, vaan luotamme valit­se­miem­me auk­to­ri­teet­tien tar­joa­miin näke­myk­siin todel­li­suu­den luon­tees­ta. Jos omaan iden­ti­teet­tiin kuuluu vahvasti tie­teel­li­nen maa­il­man­ku­va, ystävien tai suku­lais­ten tapa koputtaa puuta ja vahtia enteitä voi nolottaa tai ärsyttää.

Koska taikausko tulkitsee maailman fysi­kaa­li­sia lai­na­lai­suuk­sia väärin, se herättää häm­men­nys­tä, ja sen voi kokea jopa louk­kaa­van tie­teel­lis­tä maa­il­man­ku­vaa. Psykologia ja kult­tuu­rien tutkimus kuitenkin osoit­ta­vat tai­kaus­kon olevan ensi­si­jai­ses­ti jotain muuta kuin tie­tä­mät­tö­myyt­tä maailman todel­li­ses­ta luon­tees­ta. Arkiajattelu on joustavaa hyväk­syes­sään ker­ta­luon­toi­sia rat­kai­su­ja ja näke­myk­siä, joiden ei tarvitse olla päteviä kaikissa asiayh­teyk­sis­sä. Kansanuskon tutkijat koros­ta­vat, ettei nyky­ai­kai­nen län­si­mai­nen usko­mus­pe­rin­ne yleensä ole jatkuvaa hen­ki­maa­il­maan uskomista vaan yksit­täi­siä epä­us­kos­ta luo­pu­mi­sen hetkiä. Tällaiset hetket kiin­nit­ty­vät tun­tei­siin ja arvoihin – eivät niinkään tietoon.

Taikauskon sitkeä ole­mas­sao­lo muis­tut­taa meitä siitä, ettei pelkkä ratio­naa­li­nen tieto ohjaa arkisia valintoja. Pienten ritu­aa­lien avulla raken­ne­taan tur­val­li­suu­den tunnetta ja varau­du­taan elämän tuomiin harmeihin ja haas­tei­siin. Kaikkiin nämä konstit eivät kui­ten­kaan vetoa yhtä­läi­ses­ti. Taikauskon luon­tais­ta kas­vua­lus­taa on luottamus intui­tioon ja lähi­pii­rin suosimiin perin­tei­siin.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Karvanoppien arvellaan saaneen alkunsa yhdys­val­ta­lais­ten hävit­tä­jä­pi­lot­tien käyt­tä­mis­tä onnen­ka­luis­ta. Lorie Shaull (CC BY-SA 2.0)

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Kaarina Koski on helsinkiläinen folkloristiikan ja kansanuskontutkimuksen dosentti. Hän on tarkastellut tutkimuksissaan uskomusperinteen, kerronnan ja kuolemakulttuurin kysymyksiä sekä internet-ilmiöitä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Haukkametsästys symboloi Lähi-idässä yleviä arvoja: vapautta, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lajia on viime vuosikymmeninä nostettu alueen “perinteisen” kulttuurin ja historian näkyväksi keulakuvaksi, ja saatu se mukaan jopa UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön listalle.

Luurankohahmot ovat ilmenneet erilaisissa muodoissa meksikolaisessa symboliikassa kansallisvaltion historian aikana. Hahmot ovat erityisen esillä Kuolleiden päivän juhlinnassa, joka on iloista ja edesmenneitä kunnioittavaa. Populaarikulttuurin nauravaan luurankoon suhtaudutaan leikillisesti kuin vanhaan ystävään.

Kipu on asia, jota ihminen yleensä välttelee. Ihmislajin edustajia löytää silti muun muassa kävelemästä tulisilla hiilillä ja roikkumasta selkänahkaan työnnettyjen lihakoukkujen varassa köysistä - omasta tahdostaan. Miksi? Vapaaehtoisen kivun ympärille rakentuu monia kiinnostavia tapoja.