Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.
Ihmiset ovat piirtäneet seiniin jo hyvin pitkän aikaa. Maailman vanhimmat kalliomaalaukset ovat 40 000 vuotta vanhoja. Suomeen kalliomaalauksia alettiin tehdä 6000 vuotta sitten. Kaupunkeihin alettiin maalata suuria seinämaalauksia keskiajalla. Graffitit ovat kuitenkin eri asia kuin kalliomaalaukset ja seinämaalaukset. Ne ovat kytköksissä hiphop-kulttuuriin, joka syntyi New Yorkissa 1970-luvun lopulla. Suomeen ensimmäiset graffitit ilmestyivät 1980-luvun alussa.
Graffitinmaalaajat muodostavat oman alakulttuurinsa. Alakulttuuri oli vahva erityisesti 1990-luvulla, jolloin yhteiskunta suhtautui graffitiin hyvin vihamielisesti. Graffitikulttuuriin kuuluu muun muassa oma slangi, oma esteettinen tyyli ja vastakkainasettelu normaaliyhteiskunnan kanssa.
Käsittelen tässä artikkelissa graffitinmaalaajien alakulttuuria ja sitä, miten graffiti on tullut osaksi valtakulttuuria. Artikkeli perustuu sosiologian pro gradu -tutkielmaani. Artikkelissa olevat haastattelusitaatit ovat peräisin gradua varten tekemistäni haastatteluista ja nyt jo suljetulta suomihiphop.com-sivustolta.
Kaupunki on maalaajan pelikenttä
”Mä meen ympäri suomee tre-hki-tku ja huomaan että prkl, tää sama kirjainyhdistelmä löytyy joka kaupungista. Se kertoo mulle aika paljon, vaikken tuntis koko äijää. Se kertoo esim. siitä että tää kyseinen jamppa ei vaan oo joku himas -asuva -laiska -paska vaan ett tää jätkä liikkuu ympäri Suomee.”
Törmäsin graffiteihin ensimmäistä kertaa 1990-luvun alussa Mikkelissä. Harrastin skeittausta, ja aloin kiinnittää huomiotani skeittirampille tehtyihin tageihin. Tagi tarkoittaa tekijän graffitinimeä. Se on tyylitelty nimimerkki, joka tehdään nopeasti seinään tai muuhun pintaan esimerkiksi tussilla.
Skeittauksen kautta tutustuin myös graffitimaalareihin. He näyttivät minulle suuria, monivärisiä maalauksia eli piissejä. Nämä sijaitsevat usein siltojen alla, hylätyissä teollisuusrakennuksissa, junaratojen varsilla tai muissa syrjäisissä paikoissa. Piissejä tehdään myös juniin.
Tagit ja piissit ovat osa samaa kulttuuria, vaikka toiset maalaajat bommaavat eli tekevät tageja vain vähän tai eivät juuri lainkaan. Graffitikulttuuria tunteva osaa yhdistää pienet ja suuret graffitit, koska molempien keskiössä on sama nimimerkki.Graffitikulttuuri ilmenee eri tavalla riippuen siitä, minkä puolen siitä näkee. Kaupunkien keskustoja kontrolloidaan paljon, minkä vuoksi niihin tehdään lähinnä tageja. Syrjäisemmistä paikoista löytyy suuria graffiteja, koska siellä niitä saa maalata rauhassa. Valtaosa ihmisistä liikkuu juuri keskustoissa, minkä seurauksena graffitikulttuuri näyttäytyy heille helposti pelkkänä ”töhrimisenä”.
Yhteiset juuret, monta tyyliä
Graffitimaalaajiksi opitaan tutkimalla ja jäljentämällä muiden maalauksia. Graffitia on pitkään tehty ja arvioitu yhden alakulttuurin sisällä, minkä vuoksi sille on kehittynyt monimutkainen ja ulkopuolisille vaikeasti aukeava muotokieli. Suuret graffitit tehdään kolmiulotteisilla kirjaimilla. Näin pyritään luomaan vaikutelma, jossa veistoksellinen teksti leijuu irti taustasta. Lisäksi graffitit saattavat sisältää sarjakuvamaisia kuvia tai lyhyitä tekstejä.
Välillä kirjainten perspektiivit ovat epäjohdonmukaisia tai niistä irtoaa paloja. Näin teksti näyttää olevan liikkeessä. Joskus kirjaimia sekoitetaan keskenään ja käännetään nurin kurin. Tietyt symbolit kuten nuolet, kruunut ja saintit eli pyhimyksen sädekehät näkyvät usein tageissa ja piisseissä. Maalauksissa on joskus myös huumorielementtejä. Graffiti voidaan esimerkiksi maalata 1980-luvun muotiväreillä (pinkki, keltainen, violetti, punainen ja sininen), mikä luo siihen koomisen tunnelman.
Graffitityyliä on vaikea kuvata yksiselitteisesti, sillä tyylejä on lopulta yhtä paljon kuin maalaajia. Tämä pätee muihinkin taidesuuntauksiin. Esimerkiksi renessanssin ajan taideteoksissa on yhdistäviä tekijöitä, mutta maalausten tyyli muuttui ajan kuluessa (varhais-, täys- ja myöhäisrenessanssi) ja vaihteli paikallisesti.
Graffitikulttuurissa on näkyvissä samanlainen kehitys. 1980-luvulla kaikkialla tehtiin New York -tyylisiä selkeitä ja helposti luettavia graffiteja. Myöhemmin Saksassa alettiin maalata graffiteja, joille tyypillistä oli sekava, nuolien täyttämä ilmiasu. Etelä-Amerikassa katutaide perustuu usein kuviin ja käsittelee yhteiskunnallisia asioita. Internetin ansiosta erilaiset tyylit ovat kaikkien nähtävissä. Tämän vuoksi yhdestä kaupungista löytyy nykyään erilaisia graffitityylejä hallitsevia maalaajia.
Ihmiset arvostavat graffiteissa eri asioita
”Parhaimmillaan seinästä, missä pulliainen näkee pelkkää laitonta vandalismia, saatan minä lukea ja kokea jotain minkä muistan koko loppuelämäni.”
Graffitit aukeavat eri tavalla maalaajille ja ulkopuolisille. Maalaajat arvostavat graffiteissa omaperäistä tyyliä ja kannukontrollia. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että viivat ovat suoria eikä maali valu. Arvostettua on myös värien ja kontrastien oikeanlainen käyttö. Lisäksi maalaus tulee sovittaa käytettävään pintaan.
Ulkopuolisilla on usein toisenlainen käsitys siitä, millainen on hyvä graffiti. Heille tärkeää on usein iloinen värikkyys. Lisäksi he arvostavat graffiteja, jotka esittävät jotain konkreettista asiaa, tai joissa on jokin selkokielinen sanoma. Ulkopuoliset eivät myöskään tunne graffitikulttuurin sosiaalista puolta. Maalaajille graffitit voivat kertoa tekijän rohkeudesta, mielentilasta tai vaikka siitä, minkä päihteen vaikutuksen alaisena piissi on tehty.Vaatii kovaa itseluottamusta maalata tarkasti paikassa, jossa saattaa liikkua ihmisiä. Maalaajan synkkä elämänvaihe saattaa näkyä synkkinä väreinä. Humalassa tehdyt maalaukset voivat olla sekavia. Pilvessä tehdyssä maalauksessa voi olla rentoutunut tunnelma.
Graffitikulttuurissa maalaajan nauttimaan arvostukseen vaikuttavat tyylin lisäksi muut seikat. Seuraava sitaatti kuvaa asiaa hyvin:
”Millaisista graffiteista tykkäät?”
”Pitää olla hyvä tyyli ja hyvä jätkä. Ei voi olla mikään kusipää. Jos on kusipää, ei mua kiinnosta vittuakaan.”
Näkökulma on erilainen kuin valtakulttuurissa. Valtakulttuurin logiikkaan kuuluu korostaa sitä, että tulee arvostella teosta, ei tekijää. Alakulttuureissa teos ja tekijän persoona linkittyvät toisiinsa.
Graffitit kertovat ihmisten välisistä konflikteista
Ulkopuoliset eivät usein osaa lukea graffiteja. Graffiteissa on myös paljon muita viestejä, jotka alkavat aueta kun niitä tarkastelee tarpeeksi pitkään. Maalaajan nimimerkin lisäksi piisseistä voi lukea maalaajan ryhmän eli crewin nimen. Siitä kirjoitetaan usein vain sanojen ensimmäiset kirjaimet. Crewien nimet kertovat graffitin alakulttuuriluonteesta: Controlling Da City (CDC), We Spray You Pay (WSUP), Poliisi On Sika (POS), The Law Breakers (TLB ), Weed Smokers United (WSU) ja niin edelleen.
Myös maalauspaikka on viesti. Graffitikulttuurissa ajatellaan, että piissin päälle saa maalata vain paremmalla. Maalaamalla toisen graffitin päälle haastaa edellisen maalaajan, mistä voi seurata maalaajien välisiä konflikteja. Graffiteista löytyy joskus tekstiä. Niissä saatetaan lähettää terveisiä kavereille tai haukkua maalaajia, joiden kanssa välit ovat huonot. Välillä graffiteissa solvataan poliiseja tai vartijoita.
Vartijoita solvaavat tekstit olivat yleisiä vuosituhannen vaihteessa. Helsingin kaupunginvaltuusto käynnisti tällöin Stop töhryille -projektin. Se pyrki poistamaan graffitit kaupungista, vastusti laillisia maalauspaikkoja ja maksoi rahapalkkioita niille, jotka ilmiantoivat maalaajia. Kampanjan johtaja Mikko Virkamäki määritteli maalaajien tavoitteita näin: ”[…] anarkistisesti ympäristöön asennoituville tekijöille tärkeintä ei ole graffitin taiteellinen briljanssi, vaan nimimerkin levittäminen tagejen ja piissien avulla.”
Taide- ja bisnesmaailma kiinnostuu graffitista
”Onks graffiti sun mielestä taidetta?”
”Noh, on se tavallaan taidetta. Mut en mä silti sitä siks luokittelis. […] Se joka näkee sen piissin ei välttämättä tiedä, kuka sen on tehnyt. Mutta mitä siihen on mennyt! On täytynyt sekoilla vitusti jossain pakkasessa. Se on niinku aitoa.”
1980-luvulla taiteilijat kuten Keith Haring alkoivat tehdä kaupunkien kaduille maalauksia, joissa näkyi graffitikulttuurin vaikutus. Lisäksi Haring avasi myös kaupan, josta saattoi ostaa hänen taiteellaan kuvitettuja graffitihenkisiä kasseja, hattuja ja muita tuotteita. Ammattitaiteilijoiden lisäksi myös graffitinmaalaajat alkoivat tehdä tilaustöitä. 1980-luvun alussa graffitiin suhtauduttiin ympäri maailmaa kiinnostuneesti, minkä vuoksi maalaajilta tilattiin graffiteja julkisten rakennusten seiniin.
Myös yritykset kiinnostuivat graffitista. Coca-Colalla, McDonald’silla ja IBM:llä on ollut mainoskampanjoita, joissa näiden logoja on maalattu kaupunkien kaduille. Kaupoissa näkyy paljon graffiteilla koristeltuja paitoja. Pelifirmat ovat tehneet pelejä, joissa ohjataan graffitinmaalaajaa tai joissa graffitinmaalaus on osa pelin juonta. Esimerkkejä tällaisista peleistä ovat Marc Eckō’s Getting Up (2006) ja Grand Theft Auto: San Andreas (2004).
Taide- ja bisnesmaailma vievät graffitin alakulttuurin rajojen ulkopuolelle. Graffiteja näille tekevät taiteilijat eivät maalaa vertaisryhmälleen vaan uudelle, laajemmalle yleisölle. Taidegraffiteissa ja kaupallisissa graffiteissa kuvat ovat tämän vuoksi usein keskeisemmässä asemassa kuin laittomissa graffiteissa.
Media ja julkinen valta tekevät graffitista näkyvän ilmiön
Graffiti on levinnyt ihmisten tietoisuuteen siksi, että se on alkanut näkyä eri medioissa. Graffiteja esittävät kirjat kuten Subway Art (1984) ja Helsinki graffiti (1997) sekä elokuvat kuten Beat Street (1984) opettivat monelle graffitityylin salat ja esittelivät graffiteja laajemmalle yleisölle. Internetin yleistyminen puolestaan toi mukanaan graffiteja esittelevät verkkosivustot.
Yhteiskunta on laajemmin alkanut sietää graffitikulttuuria. Stop töhryille -projektia ja muiden kaupunkien vastaavia projekteja on alettu kritisoida valtuustoissa, minkä vuoksi monet kaupungit luopuivat viime vuosikymmenen lopulla nollatoleranssilinjastaan. Tämän seurauksena muun muassa Helsingin Suvilahteen ja Tampereen Hiedanrantaan on perustettu suuria alueita, joissa graffiteja saa maalata laillisesti.
Peruskouluissa ja lukioissa osa opettajista opettaa graffitien tekoa kuvaamataidon tunnilla, minkä lisäksi monessa kaupungissa on järjestetty nuorille graffitityöpajoja. 20 vuotta sitten tämä ei olisi tullut kuuloonkaan. Graffiti on myös löytänyt tiensä gallerioihin ja museoihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomen taidemuseoissa on ollut monia graffitiaiheisia näyttelyitä.
Se ei peinttaa joka pelkää!
”Mikä sua graffitissa kiinnostaa eniten?”
”Vapaus valita se mitä tekee ja mitä jättää tekemättä. Ja siis jotenkin se on niin kontrolloimatonta koko tää graffiti-juttu. Sitä ei sillain pysty laittamaan aisoihin. Ehkä se rajattomuus, se on tavallaan semmoinen vaikutusväline. Niinku kuohu pinnan alla, joka tarkoittaa jotain. […] Omalta puolelta se on jotenkin tapa osoittaa, että tää yhteiskunta ei pysty hallitsemaan kaikkea.”
Ihmisten toiminta perustuu paljolti siihen, että toisista kulttuureista lainataan tai omitaan elementtejä. Graffiti on tullut näkyväksi siksi, että taide- ja mainosmaailma on omaksunut sen kuvastoonsa. Toisaalta myös graffitinmaalaajat itse lainaavat elementtejä taiteeseensa esimerkiksi sarjakuvista. Myös media on lisännyt graffitin näkyvyyttä. Virtuaalisesta graffitista on internetin myötä tullut tuhansia kertoja näkyvämpi ilmiö kuin katugraffitista.
Graffitikulttuuri elää vuorovaikutussuhteessa muun yhteiskunnan kanssa. Lailliset graffitinmaalauspaikat ovat johtaneet siihen, että yhä useampi uskaltaa maalata graffiteja – ja saa nähdä niitä. Vaikuttaa siltä, että nämä tilat ovat vähentäneet graffitinmaalajien ja muun yhteiskunnan välistä jännitettä.
Laiton graffitikulttuuri ei kuitenkaan ole kuollut. Kaupunkien kaduille tehdään tageja. Kaikki maalaajat eivät myöskään halua maalata pelkästään laillisille seinille. Tämän vuoksi graffiteja ilmestyy vieläkin tavarajunan vaunuihin, hylättyihin taloihin, siltojen alle ja muihin syrjäisiin paikkoihin.
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: Paul Murphy/Unsplash (CC0)
