Graffiti kulkee kohti valtavirtaa

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Ihmiset ovat piir­tä­neet seiniin jo hyvin pitkän aikaa. Maailman vanhimmat kal­lio­maa­lauk­set ovat 40 000 vuotta vanhoja. Suomeen kal­lio­maa­lauk­sia alettiin tehdä 6000 vuotta sitten. Kaupunkeihin alettiin maalata suuria sei­nä­maa­lauk­sia kes­kia­jal­la. Graffitit ovat kuitenkin eri asia kuin kal­lio­maa­lauk­set ja sei­nä­maa­lauk­set. Ne ovat kyt­kök­sis­sä hiphop-kult­tuu­riin, joka syntyi New Yorkissa 1970-luvun lopulla. Suomeen ensim­mäi­set graffitit ilmes­tyi­vät 1980-luvun alussa.


Graf­fi­tin­maa­laa­jat muo­dos­ta­vat oman ala­kult­tuu­rin­sa. Alakulttuuri oli vahva eri­tyi­ses­ti 1990-luvulla, jolloin yhteis­kun­ta suhtautui graf­fi­tiin hyvin viha­mie­li­ses­ti. Graffitikulttuuriin kuuluu muun muassa oma slangi, oma esteet­ti­nen tyyli ja vas­tak­kai­na­set­te­lu nor­maa­liyh­teis­kun­nan kanssa.


Käsittelen tässä artik­ke­lis­sa graf­fi­tin­maa­laa­jien ala­kult­tuu­ria ja sitä, miten graffiti on tullut osaksi val­ta­kult­tuu­ria. Artikkeli perustuu sosio­lo­gian pro gradu -tut­kiel­maa­ni. Artikkelissa olevat haas­tat­te­lusi­taa­tit ovat peräisin gradua varten teke­mis­tä­ni haas­tat­te­luis­ta ja nyt jo sul­je­tul­ta suomihiphop.com-sivustolta.

Kaupunki on maalaajan pelikenttä

”Mä meen ympäri suomee tre-hki-tku ja huomaan että prkl, tää sama kir­jai­nyh­dis­tel­mä löytyy joka kau­pun­gis­ta. Se kertoo mulle aika paljon, vaikken tuntis koko äijää. Se kertoo esim. siitä että tää kyseinen jamppa ei vaan oo joku himas -asuva -laiska -paska vaan ett tää jätkä liikkuu ympäri Suomee.”

Törmäsin graf­fi­tei­hin ensim­mäis­tä kertaa 1990-luvun alussa Mikkelissä. Harrastin skeit­taus­ta, ja aloin kiin­nit­tää huo­mio­ta­ni skeit­ti­ram­pil­le tehtyihin tageihin. Tagi tar­koit­taa tekijän graf­fi­ti­ni­meä. Se on tyy­li­tel­ty nimi­merk­ki, joka tehdään nopeasti seinään tai muuhun pintaan esi­mer­kik­si tussilla.


Skeit­tauk­sen kautta tutustuin myös graf­fi­ti­maa­la­rei­hin. He näyttivät minulle suuria, moni­vä­ri­siä maa­lauk­sia eli piissejä. Nämä sijait­se­vat usein siltojen alla, hylä­tyis­sä teol­li­suus­ra­ken­nuk­sis­sa, juna­ra­to­jen varsilla tai muissa syr­jäi­sis­sä paikoissa. Piissejä tehdään myös juniin.


Tagit ja piissit ovat osa samaa kult­tuu­ria, vaikka toiset maalaajat bommaavat eli tekevät tageja vain vähän tai eivät juuri lainkaan. Graffitikulttuuria tunteva osaa yhdistää pienet ja suuret graffitit, koska molempien keskiössä on sama nimi­merk­ki.

Rebel Rio -tagi. Kuva: Antti Tietäväinen ©

Graf­fi­ti­kult­tuu­ri ilmenee eri tavalla riippuen siitä, minkä puolen siitä näkee. Kaupunkien kes­kus­to­ja kont­rol­loi­daan paljon, minkä vuoksi niihin tehdään lähinnä tageja. Syrjäisemmistä paikoista löytyy suuria graf­fi­te­ja, koska siellä niitä saa maalata rauhassa. Valtaosa ihmisistä liikkuu juuri kes­kus­tois­sa, minkä seu­rauk­se­na graf­fi­ti­kult­tuu­ri näyt­täy­tyy heille helposti pelkkänä ”töh­ri­mi­se­nä”.

Yhteiset juuret, monta tyyliä

Graffitimaalaajiksi opitaan tut­ki­mal­la ja jäl­jen­tä­mäl­lä muiden maa­lauk­sia. Graffitia on pitkään tehty ja arvioitu yhden ala­kult­tuu­rin sisällä, minkä vuoksi sille on kehit­ty­nyt moni­mut­kai­nen ja ulko­puo­li­sil­le vaikeasti aukeava muo­to­kie­li. Suuret graffitit tehdään kol­miu­lot­tei­sil­la kir­jai­mil­la. Näin pyritään luomaan vai­ku­tel­ma, jossa veis­tok­sel­li­nen teksti leijuu irti taustasta. Lisäksi graffitit saattavat sisältää sar­ja­ku­va­mai­sia kuvia tai lyhyitä tekstejä.


Välillä kir­jain­ten pers­pek­tii­vit ovat epä­joh­don­mu­kai­sia tai niistä irtoaa paloja. Näin teksti näyttää olevan liik­kees­sä. Joskus kirjaimia sekoi­te­taan keskenään ja kään­ne­tään nurin kurin. Tietyt symbolit kuten nuolet, kruunut ja saintit eli pyhi­myk­sen sädekehät näkyvät usein tageissa ja piis­seis­sä. Maalauk­sis­sa on joskus myös huu­mo­rie­le­ment­te­jä. Graffiti voidaan esi­mer­kik­si maalata 1980-luvun muo­ti­vä­reil­lä (pinkki, keltainen, violetti, punainen ja sininen), mikä luo siihen koomisen tunnelman.


Graf­fi­ti­tyy­liä on vaikea kuvata yksi­se­lit­tei­ses­ti, sillä tyylejä on lopulta yhtä paljon kuin maalaajia. Tämä pätee muihinkin tai­de­suun­tauk­siin. Esimerkiksi renes­sans­sin ajan tai­de­teok­sis­sa on yhdis­tä­viä tekijöitä, mutta maa­laus­ten tyyli muuttui ajan kuluessa (varhais-, täys- ja myö­häis­re­nes­sans­si) ja vaihteli pai­kal­li­ses­ti.


Graf­fi­ti­kult­tuu­ris­sa on näkyvissä saman­lai­nen kehitys. 1980-luvulla kaik­kial­la tehtiin New York -tyylisiä selkeitä ja helposti luettavia graf­fi­te­ja. Myöhemmin Saksassa alettiin maalata graf­fi­te­ja, joille tyy­pil­lis­tä oli sekava, nuolien täyttämä ilmiasu. Etelä-Amerikassa katutaide perustuu usein kuviin ja käsit­te­lee yhteis­kun­nal­li­sia asioita. Internetin ansiosta erilaiset tyylit ovat kaikkien näh­tä­vis­sä. Tämän vuoksi yhdestä kau­pun­gis­ta löytyy nykyään erilaisia graf­fi­ti­tyy­le­jä hal­lit­se­via maalaajia.

Famen graffiti, joka edustaa New York -tyyliä. Kuva: Antti Tietäväinen ©

Ihmiset arvostavat graffiteissa eri asioita

”Parhaimmillaan seinästä, missä pul­liai­nen näkee pelkkää laitonta van­da­lis­mia, saatan minä lukea ja kokea jotain minkä muistan koko lop­pue­lä­mä­ni.”


Graffitit aukeavat eri tavalla maa­laa­jil­le ja ulko­puo­li­sil­le. Maalaajat arvos­ta­vat graf­fi­teis­sa oma­pe­räis­tä tyyliä ja kan­nu­kont­rol­lia. Jälkimmäinen tar­koit­taa sitä, että viivat ovat suoria eikä maali valu. Arvostettua on myös värien ja kont­ras­tien oikean­lai­nen käyttö. Lisäksi maalaus tulee sovittaa käy­tet­tä­vään pintaan.


Ulko­puo­li­sil­la on usein toi­sen­lai­nen käsitys siitä, millainen on hyvä graffiti. Heille tärkeää on usein iloinen värikkyys. Lisäksi he arvos­ta­vat graf­fi­te­ja, jotka esittävät jotain kon­kreet­tis­ta asiaa, tai joissa on jokin sel­ko­kie­li­nen sanoma. Ulkopuoliset eivät myöskään tunne graf­fi­ti­kult­tuu­rin sosi­aa­lis­ta puolta. Maalaajille graffitit voivat kertoa tekijän roh­keu­des­ta, mie­len­ti­las­ta tai vaikka siitä, minkä päihteen vai­ku­tuk­sen alaisena piissi on tehty.

Jasonin piissi. Kuvasta voi lukea mm. maalaajan ryhmän nimen, maa­lauk­sen teko­vuo­den ja sen, kenelle tekijä on omistanut maa­lauk­sen. Kuva: Antti Tietäväinen ©

Vaatii kovaa itse­luot­ta­mus­ta maalata tarkasti paikassa, jossa saattaa liikkua ihmisiä. Maalaajan synkkä elä­män­vai­he saattaa näkyä synkkinä väreinä. Humalassa tehdyt maa­lauk­set voivat olla sekavia. Pilvessä tehdyssä maa­lauk­ses­sa voi olla ren­tou­tu­nut tunnelma.


Graf­fi­ti­kult­tuu­ris­sa maalaajan naut­ti­maan arvos­tuk­seen vai­kut­ta­vat tyylin lisäksi muut seikat. Seuraava sitaatti kuvaa asiaa hyvin:


Millaisista graf­fi­teis­ta tykkäät?”


“Pitää olla hyvä tyyli ja hyvä jätkä. Ei voi olla mikään kusipää. Jos on kusipää, ei mua kiinnosta vit­tua­kaan.”


Näkökulma on erilainen kuin val­ta­kult­tuu­ris­sa. Valtakulttuurin logiik­kaan kuuluu korostaa sitä, että tulee arvos­tel­la teosta, ei tekijää. Alakulttuureissa teos ja tekijän persoona lin­kit­ty­vät toisiinsa.

Graffitit kertovat ihmisten välisistä konflikteista

Ulkopuoliset eivät usein osaa lukea graf­fi­te­ja. Graffiteissa on myös paljon muita viestejä, jotka alkavat aueta kun niitä tar­kas­te­lee tarpeeksi pitkään. Maalaajan nimi­mer­kin lisäksi piis­seis­tä voi lukea maalaajan ryhmän eli crewin nimen. Siitä kir­joi­te­taan usein vain sanojen ensim­mäi­set kirjaimet. Crewien nimet kertovat graffitin ala­kult­tuu­ri­luon­tees­ta: Controlling Da City (CDC), We Spray You Pay (WSUP), Poliisi On Sika (POS), The Law Breakers (TLB ), Weed Smokers United (WSU) ja niin edelleen.


Myös maa­laus­paik­ka on viesti. Graffitikulttuurissa aja­tel­laan, että piissin päälle saa maalata vain parem­mal­la. Maalaamalla toisen graffitin päälle haastaa edellisen maalaajan, mistä voi seurata maa­laa­jien välisiä konflik­te­ja. Graffiteista löytyy joskus tekstiä. Niissä saatetaan lähettää terveisiä kave­reil­le tai haukkua maalaajia, joiden kanssa välit ovat huonot. Välillä graf­fi­teis­sa solvataan poliiseja tai var­ti­joi­ta.


Vartijoita solvaavat tekstit olivat yleisiä vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa. Helsingin kau­pun­gin­val­tuus­to käynnisti tällöin Stop töhryille -projektin. Se pyrki pois­ta­maan graffitit kau­pun­gis­ta, vastusti laillisia maa­laus­paik­ko­ja ja maksoi raha­palk­kioi­ta niille, jotka ilmian­toi­vat maalaajia. Kampanjan johtaja Mikko Virkamäki mää­rit­te­li maa­laa­jien tavoit­tei­ta näin: […] anar­kis­ti­ses­ti ympä­ris­töön asen­noi­tu­vil­le teki­jöil­le tärkeintä ei ole graffitin tai­teel­li­nen bril­jans­si, vaan nimi­mer­kin levit­tä­mi­nen tagejen ja piissien avulla.”

Eog:n piissi, jossa lähe­te­tään terveiset var­tioin­ti­lii­ke FPS:n joh­ta­jal­le. Kuva: Antti Tietäväinen ©

Taide- ja bisnesmaailma kiinnostuu graffitista

”Onks graffiti sun mielestä taidetta?”


Noh, on se tavallaan taidetta. Mut en mä silti sitä siks luo­kit­te­lis. […] Se joka näkee sen piissin ei vält­tä­mät­tä tiedä, kuka sen on tehnyt. Mutta mitä siihen on mennyt! On täytynyt sekoilla vitusti jossain pak­ka­ses­sa. Se on niinku aitoa.”


1980-luvulla tai­tei­li­jat kuten Keith Haring alkoivat tehdä kau­pun­kien kaduille maa­lauk­sia, joissa näkyi graf­fi­ti­kult­tuu­rin vaikutus. Lisäksi Haring avasi myös kaupan, josta saattoi ostaa hänen tai­teel­laan kuvi­tet­tu­ja graf­fi­ti­hen­ki­siä kasseja, hattuja ja muita tuotteita. Ammattitaiteilijoiden lisäksi myös graf­fi­tin­maa­laa­jat alkoivat tehdä tilaus­töi­tä. 1980-luvun alussa graf­fi­tiin suh­tau­dut­tiin ympäri maailmaa kiin­nos­tu­nees­ti, minkä vuoksi maa­laa­jil­ta tilattiin graf­fi­te­ja julkisten raken­nus­ten seiniin.


Myös yritykset kiin­nos­tui­vat graf­fi­tis­ta. Coca-Colalla, McDonald’silla ja IBM:llä on ollut mai­nos­kam­pan­joi­ta, joissa näiden logoja on maalattu kau­pun­kien kaduille. Kaupoissa näkyy paljon graf­fi­teil­la koris­tel­tu­ja paitoja. Pelifirmat ovat tehneet pelejä, joissa ohjataan graf­fi­tin­maa­laa­jaa tai joissa graf­fi­tin­maa­laus on osa pelin juonta. Esimerkkejä täl­lai­sis­ta peleistä ovat Marc Eckō’s Getting Up (2006) ja Grand Theft Auto: San Andreas (2004).


Taide- ja bis­nes­maa­il­ma vievät graffitin ala­kult­tuu­rin rajojen ulko­puo­lel­le. Graffiteja näille tekevät tai­tei­li­jat eivät maalaa ver­tais­ryh­mäl­leen vaan uudelle, laa­jem­mal­le yleisölle. Taidegraffiteissa ja kau­pal­li­sis­sa graf­fi­teis­sa kuvat ovat tämän vuoksi usein kes­kei­sem­mäs­sä asemassa kuin lait­to­mis­sa graf­fi­teis­sa.

Kaupallinen graffiti mukailee Niken Just Do It -mai­nos­kam­pan­jaa. Kuva: George Pagan III/​Unsplash (CC0)

Media ja julkinen valta tekevät graffitista näkyvän ilmiön

Graffiti on levinnyt ihmisten tie­toi­suu­teen siksi, että se on alkanut näkyä eri medioissa. Graffiteja esittävät kirjat kuten Subway Art (1984) ja Helsinki graffiti (1997) sekä elokuvat kuten Beat Street (1984) opettivat monelle graf­fi­ti­tyy­lin salat ja esit­te­li­vät graf­fi­te­ja laa­jem­mal­le yleisölle. Internetin yleis­ty­mi­nen puo­les­taan toi mukanaan graf­fi­te­ja esit­te­le­vät verk­ko­si­vus­tot.


Yhteis­kun­ta on laajemmin alkanut sietää graf­fi­ti­kult­tuu­ria. Stop töhryille -projektia ja muiden kau­pun­kien vastaavia pro­jek­te­ja on alettu kri­ti­soi­da val­tuus­tois­sa, minkä vuoksi monet kaupungit luopuivat viime vuo­si­kym­me­nen lopulla nol­la­to­le­rans­si­lin­jas­taan. Tämän seu­rauk­se­na muun muassa Helsingin Suvilahteen ja Tampereen Hiedanrantaan on perus­tet­tu suuria alueita, joissa graf­fi­te­ja saa maalata lail­li­ses­ti.


Perus­kou­luis­sa ja lukioissa osa opet­ta­jis­ta opettaa graf­fi­tien tekoa kuvaa­ma­tai­don tunnilla, minkä lisäksi monessa kau­pun­gis­sa on jär­jes­tet­ty nuorille graf­fi­ti­työ­pa­jo­ja. 20 vuotta sitten tämä ei olisi tullut kuu­loon­kaan. Graffiti on myös löytänyt tiensä gal­le­rioi­hin ja museoihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomen tai­de­museois­sa on ollut monia graf­fi­tiai­hei­sia näyt­te­lyi­tä.

Laillinen graffiti Tampereella. Laillisiset graffitit eroavat tyy­lil­tään lait­to­mis­ta graf­fi­teis­ta ja niissä kuvat ovat usein maa­lauk­sen keskeinen elementti. Kuva: Antti Tietäväinen ©

Se ei peinttaa joka pelkää!

”Mikä sua graf­fi­tis­sa kiin­nos­taa eniten?”


Vapaus valita se mitä tekee ja mitä jättää tekemättä. Ja siis jotenkin se on niin kont­rol­loi­ma­ton­ta koko tää graffiti-juttu. Sitä ei sillain pysty lait­ta­maan aisoihin. Ehkä se rajat­to­muus, se on tavallaan semmoinen vai­ku­tus­vä­li­ne. Niinku kuohu pinnan alla, joka tar­koit­taa jotain. […] Omalta puolelta se on jotenkin tapa osoittaa, että tää yhteis­kun­ta ei pysty hal­lit­se­maan kaikkea.”


Ihmisten toiminta perustuu paljolti siihen, että toisista kult­tuu­reis­ta lainataan tai omitaan ele­ment­te­jä. Graffiti on tullut näkyväksi siksi, että taide- ja mai­nos­maa­il­ma on omaksunut sen kuvas­toon­sa. Toisaalta myös graf­fi­tin­maa­laa­jat itse lainaavat ele­ment­te­jä tai­tee­seen­sa esi­mer­kik­si sar­ja­ku­vis­ta. Myös media on lisännyt graffitin näky­vyyt­tä. Virtuaalisesta graf­fi­tis­ta on inter­ne­tin myötä tullut tuhansia kertoja näkyvämpi ilmiö kuin katu­graf­fi­tis­ta.


Graf­fi­ti­kult­tuu­ri elää vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­sa muun yhteis­kun­nan kanssa. Lailliset graf­fi­tin­maa­laus­pai­kat ovat johtaneet siihen, että yhä useampi uskaltaa maalata graf­fi­te­ja — ja saa nähdä niitä. Vaikuttaa siltä, että nämä tilat ovat vähen­tä­neet graf­fi­tin­maa­la­jien ja muun yhteis­kun­nan välistä jän­ni­tet­tä.


Laiton graf­fi­ti­kult­tuu­ri ei kui­ten­kaan ole kuollut. Kaupunkien kaduille tehdään tageja. Kaikki maalaajat eivät myöskään halua maalata pel­käs­tään lail­li­sil­le seinille. Tämän vuoksi graf­fi­te­ja ilmestyy vieläkin tava­ra­ju­nan vaunuihin, hylät­tyi­hin taloihin, siltojen alle ja muihin syr­jäi­siin paik­koi­hin.

Coltin piissi, joka on sijoi­tet­tu hyvin käy­tet­tyyn tilaan. Kuva: Antti Tietäväinen ©

Kirjoittaja

Antti Tietäväinen on yhteiskuntatieteiden maisteri ja filosofian kandidaatti, joka on opiskellut sosiologiaa, historiaa ja antropologiaa. Hän on työskennellyt tutkijana, toimittajana sekä historian ja yhteiskuntaopin opettajana.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsingissä vuokrataso on karannut niin korkealle, että monien palkansaajien tuloista leijonanosa kuluu vuokraan. Suomessa yleisen käsityksen mukaan vuokrasääntely on turmiollista vuokramarkkinoiden toiminnalle.