Valkoinen ylivalta perustuu väkivallalle

Elokuussa 2019 USA:ssa tapah­tu­nei­den jouk­koam­pu­mis­ten jälkeen valkoista ylivaltaa ja äärioi­keis­toa on pohdittu mediassa myös Suomessa. Valtamediat käsit­te­le­vät valkoista ylivaltaa usein yhteis­kun­nal­lis­ten raken­tei­den ulko­puo­lel­la toimivana äärioi­keis­to­lai­se­na ideo­lo­gia­na, joka uhkaa län­si­mai­sen sivis­tys­val­tion peri­aat­tei­ta. Ongelman ulkois­ta­mi­sen sijaan sitä tulisi tar­kas­tel­la his­to­rial­li­ses­ti raken­tu­nei­den etno­sent­ris­ten hie­rar­kioi­den ja vaa­le­ai­hois­ten naut­ti­mien etuoi­keuk­sien kautta. 

Aktivisti Shi Shi Rosen mukaan val­koi­suu­den hegemonia on aina perus­tu­nut väki­val­lal­le ja “ei-val­kois­ten” kansojen alis­ta­mi­sel­le, alku­pe­räis­kan­so­jen vainoista lähtien. Rodullisesti moti­voi­tu­neet jouk­koam­pu­mi­set ovat osa tätä jatkumoa. Läpi historian “rotu” sosi­aa­li­se­na kate­go­ria­na on mää­rit­tä­nyt ihmisten yhteis­kun­nal­lis­ta asemaa ja oikeutta elämään. Myös Suomi on ollut aktii­vi­nen kolo­nia­lis­min perinnön tuot­ta­mi­ses­sa: esi­mer­kik­si saa­me­lai­sia syrjitään raken­teel­li­ses­ti tänäkin päivänä.

Sosiologi Robin DiAngelon mukaan valkoinen ylivalta elää usko­muk­sis­sa, käy­tök­ses­sä ja ihmis­suh­teis­sa. Kun osa val­lan­pi­tä­jis­tä Suomessakin flirt­tai­lee äärioi­keis­ton ja valkoisen natio­na­lis­min kanssa, on tärkeää tunnistaa oma asema yhteis­kun­nan hie­rar­kioi­den uusin­ta­mi­ses­sa. Syvälle valtion raken­tei­siin juurtunut “väri­so­keus” johtaa helposti ihon­vä­ris­tä johtuvien etuoi­keuk­sien tie­dos­ta­mat­to­muu­teen ja puhu­mat­to­muu­den kult­tuu­riin. Ampujat saattavat kokea olevansa kaltoin koh­del­tu­ja, ja purkaa vihaansa väki­val­tai­sin keinoin. 

Joukkoampumisten uuti­soin­tia seu­ra­tes­sa­ni pohdin tapoja, joilla val­koi­suu­den hegemonia näkyy arjessa — ei vain väki­val­ta­na, vaan näky­mät­tö­mäs­ti maa­il­man­ku­vaa ohjaavana ideo­lo­gia­na. Kolonialismin pal­ve­li­jat­ta­rek­si aikanaan kutsutun ant­ro­po­lo­gian juuret ovat syvällä val­koi­suu­den his­to­rias­sa. Ala on sittemmin läpi­käy­nyt muo­don­muu­tok­sen, ja tuottanut tärkeää aka­tee­mis­ta tietoa glo­ba­li­soi­tu­neen maailman moni­nai­sis­ta äänistä ja yhteis­kun­tien moni­muo­toi­suu­des­ta, sortavia raken­tei­ta unoh­ta­mat­ta.

Tästä huo­li­mat­ta monet ei-valkoiset ant­ro­po­lo­git kokevat euroa­me­rik­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gian perinnön raskaana har­teil­laan. Valkoinen ant­ro­po­lo­gi saatetaan nähdä tie­teel­li­ses­ti objek­tii­vi­sem­pa­na kuin ei-valkoinen kol­le­gan­sa. Alan raken­teel­lis­ta val­koi­suut­ta tutkineen Karen Brodkinin mukaan valkoiset ant­ro­po­lo­git luottavat usein tie­tee­na­lan auto­maat­ti­ses­ti toimivan vas­ta­lääk­kee­nä rasis­mil­le, eivätkä kysee­na­lais­ta omaa toi­min­taan­sa. 

DiAngelon mukaan rasis­ti­suus koetaan län­si­mai­sis­sa yhteis­kun­nis­sa yleisesti ottaen pahana ja suvait­se­vai­suus hyvänä. Jaottelu toisintaa rasis­ti­sia raken­tei­ta, sillä itseään suvait­se­vai­si­na ja edis­tyk­sel­li­si­nä pitävät ihmiset saattavat olettaa olevansa ongelman ulko­puo­lel­la, eivätkä tiedosta raken­teel­lis­ta rasismia ja sisäis­tä­mi­ään ennak­ko­luu­lo­ja.

Sen sijaan, että valkoiset henkilöt kes­kit­tyi­si­vät perus­te­le­maan, että eivät ole rasisteja, kan­nat­tai­si heidän tar­kas­tel­la yhteis­kun­taa sen his­to­rial­li­sia raken­tei­ta myöten ja ymmärtää, miten ne vai­kut­ta­vat omiin etuoi­keuk­siin. Valkoinen ylivalta muuttuu jat­ku­vas­ti yhteis­kun­nan mukana ja löytää uusia keinoja oikeuttaa eriar­vois­ta­vaa logiik­kaan­sa. Historiallisesti, viime aikojen rasis­tis­ten jouk­koam­pu­mis­ten taustalla vai­kut­ta­vat samat aja­tus­mal­lit kuin orja­kau­pas­sa tai vaikkapa pre­si­dent­ti Trumpin maa­han­muut­ta­jiin koh­dis­tu­vis­sa rasis­ti­sis­sa kom­men­teis­sa. 

  1. Anar Parikh (2018) - Race is Still a Problem in Anthropology 
  2. Edward W. Said (1993) — Culture and Imperialism
  3. Karen Brodkin, Sandra Morgen, Janis Hutchinson (2011) — Anthropology as White Public Space? 
  4. Robin DiAngelo (2018) — White Fragility 
  5. Suvi Lensu & Jasmin Immonen (2019) — Kirottu kauneus Kolumbiassa 
  6. W.E.B. Du Bois (1940) — Dusk of Dawn: An Essay Toward An Autobiography of A Race Concept

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Emmi Holm on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee vastuullisen muodin tuottamista Suomessa ja Ghanassa, sekä siihen liittyviä narratiiveja sosiaalisessa mediassa. Aikaisemmin Emmi on työskennellyt muun muassa tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden parissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.

George Floydin murha nosti Yhdysvalloissa esille afroamerikkalaiseen väestöön kohdistuvan poliisiväkivallan ja rakenteellisen rasismin. Kun Floydin murhavideota ja livelähetyksiä sen kirvoittamista mielenosoituksista tarkastellaan rinnakkain, ne avaavat näkymän amerikkalaista yhteiskuntaa läpäiseviin ristiriitoihin. Vastakkain asettuvat valkoisen ylivallan perinne ja rodullistettujen amerikkalaisten vastarinnan jatkumo.

Venäjän uuskonservatiivisessa ja poliittisesti jännittyneessä ilmapiirissä LHBTIQ+-aktivistit etsivät ja hyödyntävät erilaisia taktiikoita, joilla he pyrkivät kiertämään aktivismille asetettuja rajoituksia. Ideoita näihin aktivistit soveltavat useista lähteistä – myös Venäjän kulttuurihistoriasta, jonka sateenkaarevat värit ovat jääneet virallisen historiankirjoituksen varjoon. Moniääniselle LHBTIQ+-liikkeelle ne kaikki ovat tärkeitä.

Mikroaggressiot ovat osa laajempaa sosiaalista ilmiötä, jossa pienet arkipäiväiset eleet, kuten huomautukset ja katseet, heijastavat vallitsevia valtasuhteita. Ne osoittavat, kuka koetaan ‘vieraaksi’ ja ulkopuoliseksi, ja kenellä on valta määritellä sisä- ja ulkopuolisuutta. Mikroaggressio viestittää sen kohteelle, että hän on erilainen.