Valkoinen ylivalta perustuu väkivallalle

Elokuussa 2019 USA:ssa tapah­tu­nei­den jouk­koam­pu­mis­ten jälkeen valkoista ylivaltaa ja äärioi­keis­toa on pohdittu mediassa myös Suomessa. Valtamediat käsit­te­le­vät valkoista ylivaltaa usein yhteis­kun­nal­lis­ten raken­tei­den ulko­puo­lel­la toimivana äärioi­keis­to­lai­se­na ideo­lo­gia­na, joka uhkaa län­si­mai­sen sivis­tys­val­tion peri­aat­tei­ta. Ongelman ulkois­ta­mi­sen sijaan sitä tulisi tar­kas­tel­la his­to­rial­li­ses­ti raken­tu­nei­den etno­sent­ris­ten hie­rar­kioi­den ja vaa­le­ai­hois­ten naut­ti­mien etuoi­keuk­sien kautta. 

Aktivisti Shi Shi Rosen mukaan val­koi­suu­den hegemonia on aina perus­tu­nut väki­val­lal­le ja “ei-val­kois­ten” kansojen alis­ta­mi­sel­le, alku­pe­räis­kan­so­jen vainoista lähtien. Rodullisesti moti­voi­tu­neet jouk­koam­pu­mi­set ovat osa tätä jatkumoa. Läpi historian “rotu” sosi­aa­li­se­na kate­go­ria­na on mää­rit­tä­nyt ihmisten yhteis­kun­nal­lis­ta asemaa ja oikeutta elämään. Myös Suomi on ollut aktii­vi­nen kolo­nia­lis­min perinnön tuot­ta­mi­ses­sa: esi­mer­kik­si saa­me­lai­sia syrjitään raken­teel­li­ses­ti tänäkin päivänä.

Sosiologi Robin DiAngelon mukaan valkoinen ylivalta elää usko­muk­sis­sa, käy­tök­ses­sä ja ihmis­suh­teis­sa. Kun osa val­lan­pi­tä­jis­tä Suomessakin flirt­tai­lee äärioi­keis­ton ja valkoisen natio­na­lis­min kanssa, on tärkeää tunnistaa oma asema yhteis­kun­nan hie­rar­kioi­den uusin­ta­mi­ses­sa. Syvälle valtion raken­tei­siin juurtunut “väri­so­keus” johtaa helposti ihon­vä­ris­tä johtuvien etuoi­keuk­sien tie­dos­ta­mat­to­muu­teen ja puhu­mat­to­muu­den kult­tuu­riin. Ampujat saattavat kokea olevansa kaltoin koh­del­tu­ja, ja purkaa vihaansa väki­val­tai­sin keinoin. 

Joukkoampumisten uuti­soin­tia seu­ra­tes­sa­ni pohdin tapoja, joilla val­koi­suu­den hegemonia näkyy arjessa — ei vain väki­val­ta­na, vaan näky­mät­tö­mäs­ti maa­il­man­ku­vaa ohjaavana ideo­lo­gia­na. Kolonialismin pal­ve­li­jat­ta­rek­si aikanaan kutsutun ant­ro­po­lo­gian juuret ovat syvällä val­koi­suu­den his­to­rias­sa. Ala on sittemmin läpi­käy­nyt muo­don­muu­tok­sen, ja tuottanut tärkeää aka­tee­mis­ta tietoa glo­ba­li­soi­tu­neen maailman moni­nai­sis­ta äänistä ja yhteis­kun­tien moni­muo­toi­suu­des­ta, sortavia raken­tei­ta unoh­ta­mat­ta.

Tästä huo­li­mat­ta monet ei-valkoiset ant­ro­po­lo­git kokevat euroa­me­rik­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gian perinnön raskaana har­teil­laan. Valkoinen ant­ro­po­lo­gi saatetaan nähdä tie­teel­li­ses­ti objek­tii­vi­sem­pa­na kuin ei-valkoinen kol­le­gan­sa. Alan raken­teel­lis­ta val­koi­suut­ta tutkineen Karen Brodkinin mukaan valkoiset ant­ro­po­lo­git luottavat usein tie­tee­na­lan auto­maat­ti­ses­ti toimivan vas­ta­lääk­kee­nä rasis­mil­le, eivätkä kysee­na­lais­ta omaa toi­min­taan­sa. 

DiAngelon mukaan rasis­ti­suus koetaan län­si­mai­sis­sa yhteis­kun­nis­sa yleisesti ottaen pahana ja suvait­se­vai­suus hyvänä. Jaottelu toisintaa rasis­ti­sia raken­tei­ta, sillä itseään suvait­se­vai­si­na ja edis­tyk­sel­li­si­nä pitävät ihmiset saattavat olettaa olevansa ongelman ulko­puo­lel­la, eivätkä tiedosta raken­teel­lis­ta rasismia ja sisäis­tä­mi­ään ennak­ko­luu­lo­ja.

Sen sijaan, että valkoiset henkilöt kes­kit­tyi­si­vät perus­te­le­maan, että eivät ole rasisteja, kan­nat­tai­si heidän tar­kas­tel­la yhteis­kun­taa sen his­to­rial­li­sia raken­tei­ta myöten ja ymmärtää, miten ne vai­kut­ta­vat omiin etuoi­keuk­siin. Valkoinen ylivalta muuttuu jat­ku­vas­ti yhteis­kun­nan mukana ja löytää uusia keinoja oikeuttaa eriar­vois­ta­vaa logiik­kaan­sa. Historiallisesti, viime aikojen rasis­tis­ten jouk­koam­pu­mis­ten taustalla vai­kut­ta­vat samat aja­tus­mal­lit kuin orja­kau­pas­sa tai vaikkapa pre­si­dent­ti Trumpin maa­han­muut­ta­jiin koh­dis­tu­vis­sa rasis­ti­sis­sa kom­men­teis­sa. 

  1. Anar Parikh (2018) - Race is Still a Problem in Anthropology 
  2. Edward W. Said (1993) — Culture and Imperialism
  3. Karen Brodkin, Sandra Morgen, Janis Hutchinson (2011) — Anthropology as White Public Space? 
  4. Robin DiAngelo (2018) — White Fragility 
  5. Suvi Lensu & Jasmin Immonen (2019) — Kirottu kauneus Kolumbiassa 
  6. W.E.B. Du Bois (1940) — Dusk of Dawn: An Essay Toward An Autobiography of A Race Concept

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Emmi Holm on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee tekstiilien kiertoa Ghanassa. Aikaisemmin Emmi on työskennellyt muun muassa tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden parissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: