Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.
Yle Radio 1:n Havaintoja ihmisestä -ohjelmassa keskusteltiin 10.10.2019 ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Aihe on antropologisesti kiinnostava, sillä ihmisen eläinsuhde on paitsi kulttuurisidonnaista, myös yhteyksissä sosiaalisiin valtarakenteisiin. Suhde ei suinkaan ole yksipuolinen, sillä myös eläimet omaksuvat ihmisiä omiin kulttuureihinsa.
Länsimaissa yleinen ajatus ihmisistä ja eläimistä toisistaan erillään olevina kokonaisuuksina perustuu klassiseen luonnon ja kulttuurin väliseen kahtiajakoon, eli niin sanottuun naturalismiin. Naturalismissa kaikkien olentojen nähdään koostuvan samanlaisesta fyysisestä rakennusaineesta – kuten molekyyleistä, soluista, lihasta ja verestä – mutta niiden sisäisiä maailmoja pidetään toisistaan poikkeavina. Äärimmäisissä muodoissaan tämä on tarkoittanut, että vain ihminen eli kulttuuri kykenee tuntemaan ja ajattelemaan. Eläin eli luonto taas ei ole ollut juuri muuta kuin tahdoton biologinen kone. Ainoa tapa, jolla ei-ihmiseläimet voivat tällaisessa mallissa olla kulttuurissa läsnä, on valtasuhteen kautta: ihmisen kesyttäminä ja alistamina koti- tai lemmikkieläiminä.
Nykyinen naturalismi pohjautuu paljolti 1600-luvulla eläneen René Descartesin filosofiaan sekä teollisen vallankumouksen tienoilla syntyneisiin ajatussuuntiin. Luonto-kulttuuri -jako on siis varsin uusi idea, johon länsimaisten yhteiskuntien historian eri tulkintamuodot ovat vaikuttaneet. Nykyperspektiivistä on esimerkiksi helppo tarkastella maanviljelyn käyttöönottoa ja kotieläinten kesyttämistä eräänlaisena ihmisen voittona luonnosta. Esihistoriallinen pienviljelijä vaan tuskin ajatteli näin: tämän suhtautuminen kotieläimiin ja viljelykasveihin saattoi olla hyvinkin samanlainen kuin oman yhteisönsä ihmisiin.
Ihminen kesytti eläimen – ja eläin ihmisen
Antropologi Tim Ingoldin mukaan ihmisten keskinäistä sosiaalisuutta ei voi täysin erottaa näiden suhteesta muihin ympäristönsä olentoihin. Metsästäjä-keräilijät näkevät usein metsästyksen ihmisen ja ei-ihmisen välisenä sosiaalisena tapahtumana, jossa riista antaa itsensä lahjana metsästäjälle. Vastavuoroisesti metsästäjän tulee suorittaa rituaaleja, jotka takaavat eläimen jälleensyntymisen. Tällaisessa asetelmassa eläinsuhde perustuu luottamukseen, sillä eläimellä on valta antaa tai olla antamatta itseään metsästäjälle. Keskinäinen luottamussuhde heijastaa metsästäjä-keräilijä -yhteisöjen tasa-arvoista yhteiskuntarakennetta, ja samalla periaatteella eläinten asema on erilainen hierarkkisissa yhteiskunnissa. Antiikin Rooman kaltaisissa valtakunnissa, joissa orjuus oli normi, kotieläimiin suhtauduttiin paljolti orjien tavoin. Muinaisessa Sumerissa yhteys ihmis- ja eläinorjan välillä oli silmiinpistävä: sotasaaliiksi hankittiin sekä naisia että karjaa, joiden molempien urospuoliset jälkeläiset kastroitiin ja laitettiin pakkotyöhön.
Edellä mainittujen esimerkkien eroavaisuus naturalismiin on, että eläimet nähdään niissä sosiaalisina toimijoina, eli osana kulttuuria siinä missä ihmisetkin. Orjillakin on toimijuus, sillä he voivat esimerkiksi nousta kapinaan. Ingoldin mukaan tämä onkin keskeinen ero nykyisiin tuotantoeläimiin nähden, joita kohdellaan orjien sijasta tahdottomina esineinä.
Minolaisessa härkähyppyfreskossa kuvattu alkuhärkä. Laji kuoli sukupuuttoon 1600-luvulla. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0).
Nykyiset kotieläimet syntyivät todennäköisesti juurikin sosiaalisen vastavuoroisuuden myötä eivätkä pakon alla. Laumaeläinten paimennus on käytännössä ihmisen toimimista laumanjohtajana, jota varten ihmisen on saavutettava eläinyhteisön luottamus. Paimeneksi ryhtyminen on näin ollen eläimenä olemisen oppimista, jossa ihminen kohoaa lauman hierarkiassa yrityksen ja erehdyksen kautta. Sen sijaan, että esihistoriallinen ihminen olisi yksinään keksinyt kesyttää villin alkuhärän ja jalostaa siitä lehmän, painottavat nykyteoriat eläinten olleen vähintään yhtä aktiivisia osapuolia kesyyntymisessään. Ne hyväksyivät ihmisen läsnäolon lähelleen, ja adoptoivat tämän omaan kulttuuriinsa.
Yhteisön muodostuminen ei ehkä katsokaan lajia niin tiukasti kuin on aiemmin ajateltu. Kädellistutkija Barbara Smuts kävi läpi tällaisen prosessin tutkiessaan paviaaneja. Smuts yritti rikkoa ulkopuolisen tarkkailijan roolia osallistumalla paviaanilauman elämään aktiivisena toimijana. Ajan myötä paviaanit alkoivat suhtautua häneen tuttavallisemmin, mutta tämä vaati häntä opettelemaan lukemaan paviaanien sosiaalisia tilanteita ja ennakoimaan niiden reaktioita asianmukaisella tavalla. Omaksuttuaan roolinsa laumassa Smuts pystyi olemaan paviaanien seurana niin ruoanhakumatkoilla kuin yhteisillä lepohetkillä. Tällaista lajienvälistä osallistuvaa havainnointia harjoittamalla hän pääsi osalliseksi myös paviaanien tietoon ympäristöstään, kuten sään vaihtumisen ennakointiin.
Lajienvälistä kulttuuria rakentamassa
Jos ei-ihmiseläimet pystyvät omaksumaan ihmislajin edustajia osaksi omaa kulttuuriaan, mikseivät ihmiseläimet voisi tehdä muille lajeille samoin? Eläinten kanssa tiiviisti tekemisissä olevia yhteisöjä tutkivilla antropologeilla saattaa olla kenttäpäiväkirjoissaan aivan yhtä paljon mainintoja eläimistä kuin ihmisistäkin. Saamelaisten poronhoitajien parissa kenttätyötään tehnyt Ingold huomasi porojen tunkeutuvan hänen omiinkin ajatuksiinsa ja päivätoimiinsa sellaisella voimalla, että porojen näkeminen ihmiselämän ulkopuolisina olentoina tuntui mahdottomalta. Saman ilmiön voi huomata kaupunkiympäristössä, jossa eläimet ovat läsnä ihmisten arkielämässä: rotat, pulut, lokit, jänikset, seinäluteet ja muu cityfauna vaikuttavat ihmiselämään kohtaamisten, ajatusten ja toimintamallien muodossa. Vastaavasti ihmiset vaikuttavat näiden otusten elämään, käyttäytymiseen ja kulttuuriin eri tavoin. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon eläinten kokeminen ihmisestä erillään estää meitä näkemästä niitä osana sosiaalista elämäämme?
Naturalistista ajattelua voikin väittää ulkonäkökeskeiseksi sen painottaessa ruumista päänsisäisen maailman hinnalla. Siksi ei ole sattumaa, että Carl von Linné käytti biologisen luokittelujärjestelmänsä kriteereinä eläinten fyysisiä piirteitä, eikä esimerkiksi niiden käyttäytymistä. Ulkoisiin piirteisiin perustuvat määritelmät olivat tehokkaita apuvälineitä eläinlajien siistiin sijoitteluun kirjojen sivuille ja museoiden vitriineihin. Ne kuitenkin rajasivat lajit objekteiksi, jättäen piiloon tietoa eläinten suhteesta ympäristöönsä ja muihin lajeihin. Esimerkiksi tieteenfilosofi Donna Haraway ja muut ei-ihmisolentojen toimijuutta korostavat ajattelijat ovat esittäneet, että lajit ovat pikemminkin suhteita kuin pelkkiä fyysisiä kehoja.
Suhteiden merkitys näkyy arkipäiväisessä eläinluokittelussa, jossa käsittelemme eläimiä ensisijaisesti ihmiskeskeisinä kategorioina – kuten hyöty- , tuho- tai villieläiminä – ja vasta sitten saman eliökunnan edustajina kuin mekin. Vastaava ajattelu ilmenee myös ihmisten välisissä suhteissa: väittelipähän katolinen kirkko 1500-luvulla Amerikan alkuperäiskansojen ihmisyydestä alkuperäisamerikkalaisten pohtiessa samaa oudoista eurooppalaisista.
Kuva teoksesta ”The animal kingdom, or zoological system, of the celebrated Sir Charles Linnæus” (Carl von Linné).
Jotta voisimme nähdä eläimet muussa kuin alisteisessa asemassa ihmiseen nähden, olisi meidän hyväksyttävä eläinten läsnäolo osana kulttuuria eikä sen ulkopuolella. Teollisen lihantuotannon ja lajien massasukupuuton kaltaiset ilmiöt ovat tehneet tämänhetkisestä eläinsuhteesta kestämättömämmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämä kertoo hälyttäviä asioita meistä itsestämme. Eläinfilosofit ovat toistuvasti havainneet, kuinka ihmisten keskinäinen hyvin- ja pahoinvointi heijastuu suhteeseen eläimiä kohtaan. Jos eläinsuhde kerran on sidoksissa yhteiskunnan rakenteisiin, tulisi meidän vakavasti pohtia kulttuurin lisäksi myös tasa-arvon käsitteen laajentamista muihin lajeihin.Havaintoja ihmisestä –radio-ohjelman jakso Ihmisen ja eläimen suhde on muuttumassa on kuunneltavissa Yle Areenassa. Jaksossa toimittaja Satu Kivelä keskusteli tutkija Elisa Aaltolan kanssa muun muassa eläinten mielenmaisemista, lihantuotannosta, sekä ihmisen asemasta eläimenä muiden joukossa.
Toimitus
- Taitto & podcast: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Ryhävalaista varoittava kyltti havaijilaisessa venesatamassa. Kuva: Cyndy Sims Parr (CC BY-SA 2.0)
Lukemista
- Elisa Aaltola (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan. Gaudeamus Helsinki University Press, 2013
- Rebecca Cassidy & Molly Mullin (toim.): Where the Wild Things Are Now: Domestication reconsidered. Berg, 2007
- Philippe Descola: Beyond Nature and Culture. The University of Chicago Press, 2013
- Donna J. Haraway: When Species Meet. University of Minnesota Press, 2008
- Tim Ingold: The Perception of the Environment: Essays on livelihood, dwelling, and skill. Routledge, 2000
- Tim Ingold: Anthropology Beyond Humanity. Edvard Westermarck-muistoluento, julkaistu Suomen Antropologi-lehdessä 2013 (PDF)
