Eläin ja ihminen elävät toistensa kulttuureissa

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa. 

Yle Radio 1:n Havaintoja ihmisestä ‑ohjel­mas­sa kes­kus­tel­tiin 10.10.2019 ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Aihe on ant­ro­po­lo­gi­ses­ti kiin­nos­ta­va, sillä ihmisen eläin­suh­de on paitsi kult­tuu­ri­si­don­nais­ta, myös yhteyk­sis­sä sosi­aa­li­siin val­ta­ra­ken­tei­siin. Suhde ei suinkaan ole yksi­puo­li­nen, sillä myös eläimet omaksuvat ihmisiä omiin kult­tuu­rei­hin­sa.

Länsimaissa yleinen ajatus ihmisistä ja eläimistä toi­sis­taan erillään olevina koko­nai­suuk­si­na perustuu klas­si­seen luonnon ja kult­tuu­rin väliseen kah­tia­ja­koon, eli niin sanottuun natu­ra­lis­miin. Naturalismissa kaikkien olentojen nähdään koostuvan saman­lai­ses­ta fyy­si­ses­tä raken­nusai­nees­ta – kuten mole­kyy­leis­tä, soluista, lihasta ja verestä – mutta niiden sisäisiä maailmoja pidetään toi­sis­taan poik­kea­vi­na. Äärimmäisissä muo­dois­saan tämä on tar­koit­ta­nut, että vain ihminen eli kulttuuri kykenee tuntemaan ja ajat­te­le­maan. Eläin eli luonto taas ei ole ollut juuri muuta kuin tahdoton bio­lo­gi­nen kone. Ainoa tapa, jolla ei-ihmi­se­läi­met voivat täl­lai­ses­sa mallissa olla kult­tuu­ris­sa läsnä, on val­ta­suh­teen kautta: ihmisen kesyt­tä­mi­nä ja alis­ta­mi­na koti- tai lem­mik­kie­läi­mi­nä.

Nykyinen natu­ra­lis­mi pohjautuu paljolti 1600-luvulla eläneen René Descartesin filo­so­fi­aan sekä teollisen val­lan­ku­mouk­sen tienoilla syn­ty­nei­siin aja­tus­suun­tiin. Luonto-kulttuuri ‑jako on siis varsin uusi idea, johon län­si­mais­ten yhteis­kun­tien historian eri tul­kin­ta­muo­dot ovat vai­kut­ta­neet. Nykyperspektiivistä on esi­mer­kik­si helppo tar­kas­tel­la maan­vil­je­lyn käyt­töön­ot­toa ja kotie­läin­ten kesyt­tä­mis­tä erään­lai­se­na ihmisen voittona luonnosta. Esihistoriallinen pien­vil­je­li­jä vaan tuskin ajatteli näin: tämän suh­tau­tu­mi­nen kotie­läi­miin ja vil­je­ly­kas­vei­hin saattoi olla hyvinkin saman­lai­nen kuin oman yhtei­sön­sä ihmisiin.

Ihminen kesytti eläimen – ja eläin ihmisen

Antropologi Tim Ingoldin mukaan ihmisten kes­ki­näis­tä sosi­aa­li­suut­ta ei voi täysin erottaa näiden suhteesta muihin ympä­ris­tön­sä olen­toi­hin. Metsästäjä-keräi­li­jät näkevät usein met­säs­tyk­sen ihmisen ja ei-ihmisen välisenä sosi­aa­li­se­na tapah­tu­ma­na, jossa riista antaa itsensä lahjana met­säs­tä­jäl­le. Vastavuoroisesti met­säs­tä­jän tulee suorittaa ritu­aa­le­ja, jotka takaavat eläimen jäl­leen­syn­ty­mi­sen. Tällaisessa ase­tel­mas­sa eläin­suh­de perustuu luot­ta­muk­seen, sillä eläimellä on valta antaa tai olla antamatta itseään met­säs­tä­jäl­le. Keskinäinen luot­ta­mus­suh­de heijastaa met­säs­tä­jä-keräilijä ‑yhtei­sö­jen tasa-arvoista yhteis­kun­ta­ra­ken­net­ta, ja samalla peri­aat­teel­la eläinten asema on erilainen hie­rark­ki­sis­sa yhteis­kun­nis­sa. Antiikin Rooman kal­tai­sis­sa val­ta­kun­nis­sa, joissa orjuus oli normi, kotie­läi­miin suh­tau­dut­tiin paljolti orjien tavoin. Muinaisessa Sumerissa yhteys ihmis- ja eläi­nor­jan välillä oli sil­miin­pis­tä­vä: sota­saa­liik­si han­kit­tiin sekä naisia että karjaa, joiden molempien uros­puo­li­set jäl­ke­läi­set kastroi­tiin ja lai­tet­tiin pak­ko­työ­hön.

Edellä mai­nit­tu­jen esi­merk­kien eroa­vai­suus natu­ra­lis­miin on, että eläimet nähdään niissä sosi­aa­li­si­na toi­mi­joi­na, eli osana kult­tuu­ria siinä missä ihmi­set­kin. Orjillakin on toimijuus, sillä he voivat esi­mer­kik­si nousta kapinaan. Ingoldin mukaan tämä onkin keskeinen ero nykyisiin tuo­tan­toe­läi­miin nähden, joita koh­del­laan orjien sijasta tah­dot­to­mi­na esineinä.

Minolaisessa här­kä­hyp­py­fres­kos­sa kuvattu alkuhärkä. Laji kuoli suku­puut­toon 1600-luvulla. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0).

Nykyiset kotie­läi­met syntyivät toden­nä­köi­ses­ti juurikin sosi­aa­li­sen vas­ta­vuo­roi­suu­den myötä eivätkä pakon alla. Laumaeläinten paimennus on käy­tän­nös­sä ihmisen toi­mi­mis­ta lau­man­joh­ta­ja­na, jota varten ihmisen on saa­vu­tet­ta­va eläi­nyh­tei­sön luottamus. Paimeneksi ryh­ty­mi­nen on näin ollen eläimenä olemisen oppimista, jossa ihminen kohoaa lauman hie­rar­kias­sa yrityksen ja ereh­dyk­sen kautta. Sen sijaan, että esi­his­to­rial­li­nen ihminen olisi yksinään keksinyt kesyttää villin alkuhärän ja jalostaa siitä lehmän, pai­not­ta­vat nyky­teo­riat eläinten olleen vähintään yhtä aktii­vi­sia osapuolia kesyyn­ty­mi­ses­sään. Ne hyväk­syi­vät ihmisen läsnäolon lähelleen, ja adop­toi­vat tämän omaan kult­tuu­riin­sa.

Yhteisön muo­dos­tu­mi­nen ei ehkä katsokaan lajia niin tiukasti kuin on aiemmin ajateltu. Kädellistutkija Barbara Smuts kävi läpi tällaisen prosessin tut­kies­saan pavi­aa­ne­ja. Smuts yritti rikkoa ulko­puo­li­sen tark­kai­li­jan roolia osal­lis­tu­mal­la pavi­aa­ni­lau­man elämään aktii­vi­se­na toimijana. Ajan myötä paviaanit alkoivat suhtautua häneen tut­ta­val­li­sem­min, mutta tämä vaati häntä opet­te­le­maan lukemaan pavi­aa­nien sosi­aa­li­sia tilan­tei­ta ja enna­koi­maan niiden reak­tioi­ta asian­mu­kai­sel­la tavalla. Omaksuttuaan roolinsa laumassa Smuts pystyi olemaan pavi­aa­nien seurana niin ruo­an­ha­ku­mat­koil­la kuin yhtei­sil­lä lepo­het­kil­lä. Tällaista lajien­vä­lis­tä osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia har­joit­ta­mal­la hän pääsi osal­li­sek­si myös pavi­aa­nien tietoon ympä­ris­tös­tään, kuten sään vaih­tu­mi­sen enna­koin­tiin.

Lajienvälistä kulttuuria rakentamassa

Jos ei-ihmi­se­läi­met pystyvät omak­su­maan ihmis­la­jin edustajia osaksi omaa kult­tuu­ri­aan, mikseivät ihmi­se­läi­met voisi tehdä muille lajeille samoin? Eläinten kanssa tiiviisti teke­mi­sis­sä olevia yhteisöjä tut­ki­vil­la ant­ro­po­lo­geil­la saattaa olla kent­tä­päi­vä­kir­jois­saan aivan yhtä paljon mai­nin­to­ja eläimistä kuin ihmi­sis­tä­kin. Saamelaisten poron­hoi­ta­jien parissa kent­tä­työ­tään tehnyt Ingold huomasi porojen tun­keu­tu­van hänen omiinkin aja­tuk­siin­sa ja päi­vä­toi­miin­sa sel­lai­sel­la voimalla, että porojen näkeminen ihmi­se­lä­män ulko­puo­li­si­na olentoina tuntui mah­dot­to­mal­ta. Saman ilmiön voi huomata kau­pun­kiym­pä­ris­tös­sä, jossa eläimet ovat läsnä ihmisten arkie­lä­mäs­sä: rotat, pulut, lokit, jänikset, sei­nä­lu­teet ja muu cityfauna vai­kut­ta­vat ihmi­se­lä­mään koh­taa­mis­ten, ajatusten ja toi­min­ta­mal­lien muodossa. Vastaavasti ihmiset vai­kut­ta­vat näiden otusten elämään, käyt­täy­ty­mi­seen ja kult­tuu­riin eri tavoin. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon eläinten kokeminen ihmisestä erillään estää meitä näkemästä niitä osana sosi­aa­lis­ta elämäämme?

Naturalistista ajattelua voikin väittää ulko­nä­kö­kes­kei­sek­si sen pai­not­taes­sa ruumista pään­si­säi­sen maailman hinnalla. Siksi ei ole sattumaa, että Carl von Linné käytti bio­lo­gi­sen luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­män­sä kri­tee­rei­nä eläinten fyysisiä piirteitä, eikä esi­mer­kik­si niiden käyt­täy­ty­mis­tä. Ulkoisiin piir­tei­siin perus­tu­vat mää­ri­tel­mät olivat tehok­kai­ta apu­vä­li­nei­tä eläin­la­jien siistiin sijoit­te­luun kirjojen sivuille ja museoiden vit­rii­nei­hin. Ne kuitenkin rajasivat lajit objek­teik­si, jättäen piiloon tietoa eläinten suhteesta ympä­ris­töön­sä ja muihin lajeihin. Esimerkiksi tie­teen­fi­lo­so­fi Donna Haraway ja muut ei-ihmi­so­len­to­jen toi­mi­juut­ta koros­ta­vat ajat­te­li­jat ovat esit­tä­neet, että lajit ovat pikem­min­kin suhteita kuin pelkkiä fyysisiä kehoja. 

Suhteiden merkitys näkyy arki­päi­väi­ses­sä eläin­luo­kit­te­lus­sa, jossa käsit­te­lem­me eläimiä ensi­si­jai­ses­ti ihmis­kes­kei­si­nä kate­go­rioi­na – kuten hyöty- , tuho- tai vil­lie­läi­mi­nä – ja vasta sitten saman eliö­kun­nan edus­ta­ji­na kuin mekin. Vastaava ajattelu ilmenee myös ihmisten välisissä suhteissa: väit­te­li­pä­hän katolinen kirkko 1500-luvulla Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen ihmi­syy­des­tä alku­pe­räi­sa­me­rik­ka­lais­ten pohtiessa samaa oudoista euroop­pa­lai­sis­ta.

Kuva teoksesta “The animal kingdom, or zoo­lo­gical system, of the celebra­ted Sir Charles Linnæus” (Carl von Linné).

Jotta voisimme nähdä eläimet muussa kuin alis­tei­ses­sa asemassa ihmiseen nähden, olisi meidän hyväk­syt­tä­vä eläinten läsnäolo osana kult­tuu­ria eikä sen ulko­puo­lel­la. Teollisen lihan­tuo­tan­non ja lajien mas­sa­su­ku­puu­ton kaltaiset ilmiöt ovat tehneet tämän­het­ki­ses­tä eläin­suh­tees­ta kes­tä­mät­tö­mäm­män kuin koskaan aikai­sem­min. Tämä kertoo hälyt­tä­viä asioita meistä itses­täm­me. Eläinfilosofit ovat tois­tu­vas­ti havain­neet, kuinka ihmisten kes­ki­näi­nen hyvin- ja pahoin­voin­ti heijastuu suh­tee­seen eläimiä kohtaan. Jos eläin­suh­de kerran on sidok­sis­sa yhteis­kun­nan raken­tei­siin, tulisi meidän vakavasti pohtia kult­tuu­rin lisäksi myös tasa-arvon käsitteen laa­jen­ta­mis­ta muihin lajeihin.

Havaintoja ihmisestä –radio-ohjelman jakso Ihmisen ja eläimen suhde on muut­tu­mas­sa on kuun­nel­ta­vis­sa Yle Areenassa. Jaksossa toi­mit­ta­ja Satu Kivelä kes­kus­te­li tutkija Elisa Aaltolan kanssa muun muassa eläinten mie­len­mai­se­mis­ta, lihan­tuo­tan­nos­ta, sekä ihmisen asemasta eläimenä muiden joukossa.

  • Taitto & podcast: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Ryhävalaista varoit­ta­va kyltti havai­ji­lai­ses­sa vene­sa­ta­mas­sa. Kuva: Cyndy Sims Parr (CC BY-SA 2.0)
  • Elisa Aaltola (toim.): Johdatus eläin­fi­lo­so­fi­aan. Gaudeamus Helsinki University Press, 2013
  • Rebecca Cassidy & Molly Mullin (toim.): Where the Wild Things Are Now: Domestication recon­si­de­red. Berg, 2007
  • Philippe Descola: Beyond Nature and Culture. The University of Chicago Press, 2013
  • Donna J. Haraway: When Species Meet. University of Minnesota Press, 2008
  • Tim Ingold: The Perception of the Environment: Essays on live­li­hood, dwelling, and skill. Routledge, 2000
  • Tim Ingold: Anthropology Beyond Humanity. Edvard Westermarck-muis­to­luen­to, julkaistu Suomen Antropologi-lehdessä 2013 (PDF

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Millainen on suomalaisten suhde puihin? Ihmisen ja puun lajienvälinen suhde on tutkimusaiheena monimuotoinen ja ansaitsee tarkastelun niin biologian, kulttuurin kuin taiteenkin kannalta. Ihmisen suhteessa puihin on mukana vielä neljäs taso - tunteet.

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.

Haukkametsästys symboloi Lähi-idässä yleviä arvoja: vapautta, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lajia on viime vuosikymmeninä nostettu alueen “perinteisen” kulttuurin ja historian näkyväksi keulakuvaksi, ja saatu se mukaan jopa UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön listalle.