Eläin ja ihminen elävät toistensa kulttuureissa

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa. 

Yle Radio 1:n Havaintoja ihmisestä ‑ohjel­mas­sa kes­kus­tel­tiin 10.10.2019 ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Aihe on ant­ro­po­lo­gi­ses­ti kiin­nos­ta­va, sillä ihmisen eläin­suh­de on paitsi kult­tuu­ri­si­don­nais­ta, myös yhteyk­sis­sä sosi­aa­li­siin val­ta­ra­ken­tei­siin. Suhde ei suinkaan ole yksi­puo­li­nen, sillä myös eläimet omaksuvat ihmisiä omiin kult­tuu­rei­hin­sa.

Länsimaissa yleinen ajatus ihmisistä ja eläimistä toi­sis­taan erillään olevina koko­nai­suuk­si­na perustuu klas­si­seen luonnon ja kult­tuu­rin väliseen kah­tia­ja­koon, eli niin sanottuun natu­ra­lis­miin. Naturalismissa kaikkien olentojen nähdään koostuvan saman­lai­ses­ta fyy­si­ses­tä raken­nusai­nees­ta – kuten mole­kyy­leis­tä, soluista, lihasta ja verestä – mutta niiden sisäisiä maailmoja pidetään toi­sis­taan poik­kea­vi­na. Äärimmäisissä muo­dois­saan tämä on tar­koit­ta­nut, että vain ihminen eli kulttuuri kykenee tuntemaan ja ajat­te­le­maan. Eläin eli luonto taas ei ole ollut juuri muuta kuin tahdoton bio­lo­gi­nen kone. Ainoa tapa, jolla ei-ihmi­se­läi­met voivat täl­lai­ses­sa mallissa olla kult­tuu­ris­sa läsnä, on val­ta­suh­teen kautta: ihmisen kesyt­tä­mi­nä ja alis­ta­mi­na koti- tai lem­mik­kie­läi­mi­nä.

Nykyinen natu­ra­lis­mi pohjautuu paljolti 1600-luvulla eläneen René Descartesin filo­so­fi­aan sekä teollisen val­lan­ku­mouk­sen tienoilla syn­ty­nei­siin aja­tus­suun­tiin. Luonto-kulttuuri ‑jako on siis varsin uusi idea, johon län­si­mais­ten yhteis­kun­tien historian eri tul­kin­ta­muo­dot ovat vai­kut­ta­neet. Nykyperspektiivistä on esi­mer­kik­si helppo tar­kas­tel­la maan­vil­je­lyn käyt­töön­ot­toa ja kotie­läin­ten kesyt­tä­mis­tä erään­lai­se­na ihmisen voittona luonnosta. Esihistoriallinen pien­vil­je­li­jä vaan tuskin ajatteli näin: tämän suh­tau­tu­mi­nen kotie­läi­miin ja vil­je­ly­kas­vei­hin saattoi olla hyvinkin saman­lai­nen kuin oman yhtei­sön­sä ihmisiin.

Ihminen kesytti eläimen – ja eläin ihmisen

Antropologi Tim Ingoldin mukaan ihmisten kes­ki­näis­tä sosi­aa­li­suut­ta ei voi täysin erottaa näiden suhteesta muihin ympä­ris­tön­sä olen­toi­hin. Metsästäjä-keräi­li­jät näkevät usein met­säs­tyk­sen ihmisen ja ei-ihmisen välisenä sosi­aa­li­se­na tapah­tu­ma­na, jossa riista antaa itsensä lahjana met­säs­tä­jäl­le. Vastavuoroisesti met­säs­tä­jän tulee suorittaa ritu­aa­le­ja, jotka takaavat eläimen jäl­leen­syn­ty­mi­sen. Tällaisessa ase­tel­mas­sa eläin­suh­de perustuu luot­ta­muk­seen, sillä eläimellä on valta antaa tai olla antamatta itseään met­säs­tä­jäl­le. Keskinäinen luot­ta­mus­suh­de heijastaa met­säs­tä­jä-keräilijä ‑yhtei­sö­jen tasa-arvoista yhteis­kun­ta­ra­ken­net­ta, ja samalla peri­aat­teel­la eläinten asema on erilainen hie­rark­ki­sis­sa yhteis­kun­nis­sa. Antiikin Rooman kal­tai­sis­sa val­ta­kun­nis­sa, joissa orjuus oli normi, kotie­läi­miin suh­tau­dut­tiin paljolti orjien tavoin. Muinaisessa Sumerissa yhteys ihmis- ja eläi­nor­jan välillä oli sil­miin­pis­tä­vä: sota­saa­liik­si han­kit­tiin sekä naisia että karjaa, joiden molempien uros­puo­li­set jäl­ke­läi­set kastroi­tiin ja lai­tet­tiin pak­ko­työ­hön.

Edellä mai­nit­tu­jen esi­merk­kien eroa­vai­suus natu­ra­lis­miin on, että eläimet nähdään niissä sosi­aa­li­si­na toi­mi­joi­na, eli osana kult­tuu­ria siinä missä ihmi­set­kin. Orjillakin on toimijuus, sillä he voivat esi­mer­kik­si nousta kapinaan. Ingoldin mukaan tämä onkin keskeinen ero nykyisiin tuo­tan­toe­läi­miin nähden, joita koh­del­laan orjien sijasta tah­dot­to­mi­na esineinä.

Minolaisessa här­kä­hyp­py­fres­kos­sa kuvattu alkuhärkä. Laji kuoli suku­puut­toon 1600-luvulla. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0).

Nykyiset kotie­läi­met syntyivät toden­nä­köi­ses­ti juurikin sosi­aa­li­sen vas­ta­vuo­roi­suu­den myötä eivätkä pakon alla. Laumaeläinten paimennus on käy­tän­nös­sä ihmisen toi­mi­mis­ta lau­man­joh­ta­ja­na, jota varten ihmisen on saa­vu­tet­ta­va eläi­nyh­tei­sön luottamus. Paimeneksi ryh­ty­mi­nen on näin ollen eläimenä olemisen oppimista, jossa ihminen kohoaa lauman hie­rar­kias­sa yrityksen ja ereh­dyk­sen kautta. Sen sijaan, että esi­his­to­rial­li­nen ihminen olisi yksinään keksinyt kesyttää villin alkuhärän ja jalostaa siitä lehmän, pai­not­ta­vat nyky­teo­riat eläinten olleen vähintään yhtä aktii­vi­sia osapuolia kesyyn­ty­mi­ses­sään. Ne hyväk­syi­vät ihmisen läsnäolon lähelleen, ja adop­toi­vat tämän omaan kult­tuu­riin­sa.

Yhteisön muo­dos­tu­mi­nen ei ehkä katsokaan lajia niin tiukasti kuin on aiemmin ajateltu. Kädellistutkija Barbara Smuts kävi läpi tällaisen prosessin tut­kies­saan pavi­aa­ne­ja. Smuts yritti rikkoa ulko­puo­li­sen tark­kai­li­jan roolia osal­lis­tu­mal­la pavi­aa­ni­lau­man elämään aktii­vi­se­na toimijana. Ajan myötä paviaanit alkoivat suhtautua häneen tut­ta­val­li­sem­min, mutta tämä vaati häntä opet­te­le­maan lukemaan pavi­aa­nien sosi­aa­li­sia tilan­tei­ta ja enna­koi­maan niiden reak­tioi­ta asian­mu­kai­sel­la tavalla. Omaksuttuaan roolinsa laumassa Smuts pystyi olemaan pavi­aa­nien seurana niin ruo­an­ha­ku­mat­koil­la kuin yhtei­sil­lä lepo­het­kil­lä. Tällaista lajien­vä­lis­tä osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia har­joit­ta­mal­la hän pääsi osal­li­sek­si myös pavi­aa­nien tietoon ympä­ris­tös­tään, kuten sään vaih­tu­mi­sen enna­koin­tiin.

Lajienvälistä kulttuuria rakentamassa

Jos ei-ihmi­se­läi­met pystyvät omak­su­maan ihmis­la­jin edustajia osaksi omaa kult­tuu­ri­aan, mikseivät ihmi­se­läi­met voisi tehdä muille lajeille samoin? Eläinten kanssa tiiviisti teke­mi­sis­sä olevia yhteisöjä tut­ki­vil­la ant­ro­po­lo­geil­la saattaa olla kent­tä­päi­vä­kir­jois­saan aivan yhtä paljon mai­nin­to­ja eläimistä kuin ihmi­sis­tä­kin. Saamelaisten poron­hoi­ta­jien parissa kent­tä­työ­tään tehnyt Ingold huomasi porojen tun­keu­tu­van hänen omiinkin aja­tuk­siin­sa ja päi­vä­toi­miin­sa sel­lai­sel­la voimalla, että porojen näkeminen ihmi­se­lä­män ulko­puo­li­si­na olentoina tuntui mah­dot­to­mal­ta. Saman ilmiön voi huomata kau­pun­kiym­pä­ris­tös­sä, jossa eläimet ovat läsnä ihmisten arkie­lä­mäs­sä: rotat, pulut, lokit, jänikset, sei­nä­lu­teet ja muu cityfauna vai­kut­ta­vat ihmi­se­lä­mään koh­taa­mis­ten, ajatusten ja toi­min­ta­mal­lien muodossa. Vastaavasti ihmiset vai­kut­ta­vat näiden otusten elämään, käyt­täy­ty­mi­seen ja kult­tuu­riin eri tavoin. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon eläinten kokeminen ihmisestä erillään estää meitä näkemästä niitä osana sosi­aa­lis­ta elämäämme?

Naturalistista ajattelua voikin väittää ulko­nä­kö­kes­kei­sek­si sen pai­not­taes­sa ruumista pään­si­säi­sen maailman hinnalla. Siksi ei ole sattumaa, että Carl von Linné käytti bio­lo­gi­sen luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­män­sä kri­tee­rei­nä eläinten fyysisiä piirteitä, eikä esi­mer­kik­si niiden käyt­täy­ty­mis­tä. Ulkoisiin piir­tei­siin perus­tu­vat mää­ri­tel­mät olivat tehok­kai­ta apu­vä­li­nei­tä eläin­la­jien siistiin sijoit­te­luun kirjojen sivuille ja museoiden vit­rii­nei­hin. Ne kuitenkin rajasivat lajit objek­teik­si, jättäen piiloon tietoa eläinten suhteesta ympä­ris­töön­sä ja muihin lajeihin. Esimerkiksi tie­teen­fi­lo­so­fi Donna Haraway ja muut ei-ihmi­so­len­to­jen toi­mi­juut­ta koros­ta­vat ajat­te­li­jat ovat esit­tä­neet, että lajit ovat pikem­min­kin suhteita kuin pelkkiä fyysisiä kehoja. 

Suhteiden merkitys näkyy arki­päi­väi­ses­sä eläin­luo­kit­te­lus­sa, jossa käsit­te­lem­me eläimiä ensi­si­jai­ses­ti ihmis­kes­kei­si­nä kate­go­rioi­na – kuten hyöty- , tuho- tai vil­lie­läi­mi­nä – ja vasta sitten saman eliö­kun­nan edus­ta­ji­na kuin mekin. Vastaava ajattelu ilmenee myös ihmisten välisissä suhteissa: väit­te­li­pä­hän katolinen kirkko 1500-luvulla Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen ihmi­syy­des­tä alku­pe­räi­sa­me­rik­ka­lais­ten pohtiessa samaa oudoista euroop­pa­lai­sis­ta.

Kuva teoksesta “The animal kingdom, or zoo­lo­gical system, of the celebra­ted Sir Charles Linnæus” (Carl von Linné).

Jotta voisimme nähdä eläimet muussa kuin alis­tei­ses­sa asemassa ihmiseen nähden, olisi meidän hyväk­syt­tä­vä eläinten läsnäolo osana kult­tuu­ria eikä sen ulko­puo­lel­la. Teollisen lihan­tuo­tan­non ja lajien mas­sa­su­ku­puu­ton kaltaiset ilmiöt ovat tehneet tämän­het­ki­ses­tä eläin­suh­tees­ta kes­tä­mät­tö­mäm­män kuin koskaan aikai­sem­min. Tämä kertoo hälyt­tä­viä asioita meistä itses­täm­me. Eläinfilosofit ovat tois­tu­vas­ti havain­neet, kuinka ihmisten kes­ki­näi­nen hyvin- ja pahoin­voin­ti heijastuu suh­tee­seen eläimiä kohtaan. Jos eläin­suh­de kerran on sidok­sis­sa yhteis­kun­nan raken­tei­siin, tulisi meidän vakavasti pohtia kult­tuu­rin lisäksi myös tasa-arvon käsitteen laa­jen­ta­mis­ta muihin lajeihin.

Havaintoja ihmisestä –radio-ohjelman jakso Ihmisen ja eläimen suhde on muut­tu­mas­sa on kuun­nel­ta­vis­sa Yle Areenassa. Jaksossa toi­mit­ta­ja Satu Kivelä kes­kus­te­li tutkija Elisa Aaltolan kanssa muun muassa eläinten mie­len­mai­se­mis­ta, lihan­tuo­tan­nos­ta, sekä ihmisen asemasta eläimenä muiden joukossa.

  • Taitto & podcast: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Ryhävalaista varoit­ta­va kyltti havai­ji­lai­ses­sa vene­sa­ta­mas­sa. Kuva: Cyndy Sims Parr (CC BY-SA 2.0)
  • Elisa Aaltola (toim.): Johdatus eläin­fi­lo­so­fi­aan. Gaudeamus Helsinki University Press, 2013
  • Rebecca Cassidy & Molly Mullin (toim.): Where the Wild Things Are Now: Domestication recon­si­de­red. Berg, 2007
  • Philippe Descola: Beyond Nature and Culture. The University of Chicago Press, 2013
  • Donna J. Haraway: When Species Meet. University of Minnesota Press, 2008
  • Tim Ingold: The Perception of the Environment: Essays on live­li­hood, dwelling, and skill. Routledge, 2000
  • Tim Ingold: Anthropology Beyond Humanity. Edvard Westermarck-muis­to­luen­to, julkaistu Suomen Antropologi-lehdessä 2013 (PDF

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Haukkametsästys symboloi Lähi-idässä yleviä arvoja: vapautta, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lajia on viime vuosikymmeninä nostettu alueen “perinteisen” kulttuurin ja historian näkyväksi keulakuvaksi, ja saatu se mukaan jopa UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön listalle.

Yhdysvaltojen ja Suomen presidentit pitivät Valkoisessa talossa lehdistötilaisuuden. Tapahtumassa juhlistettiin sitä, että on kulunut 100 vuotta siitä kun USA tunnusti Suomen itsenäisyyden eli suvereniteetin: yksinoikeuden hallita omaa aluettaan. Tilaisuus kääntyi kuitenkin isäntämaan sisäpolitiikan kiistoihin tavalla, joka kiinnitti huomiota itse USA:n suvereniteetin ongelmiin.