Heittoja: Ilmastotekoja köllöttelemällä

Työajan lyhentäminen voisi auttaa päästövähennysten toteutumisessa. Antropologit voivat kertoa, miksi aikaa soisi haaskattavan ja miten sitä voi tehdä.

Huh huh, ilmaston kuu­me­ne­mi­nen painaa päälle, ja kiirettä pitää muutoksen kanssa. Jotta Pariisin sopi­muk­sen kes­ki­läm­pö­ti­lan nousun rajoit­ta­mi­seen 1,5 asteeseen pääs­täi­siin, pitäisi län­si­mai­den tiputtaa elin­ta­po­jen­sa päästöjä. Kansainvälisen Ympäristöstrategioiden Instituutin (IGES) keväisen raportin mukaan pääs­tö­vä­hen­nyk­siä olisi saatava jopa 30 – 80 % 30 vuodessa, eli melkoinen määrä. Mutta missä välissä sitä ehtisi hii­li­ja­lan­jäl­keä tiputella, kun on niin kauhea kiire töissä!?! Anna ant­ro­po­lo­gin auttaa.

Yksi vähemmän puhuttu tapa saada päästöjä alas on hyvinkin intui­tii­vi­nen, mutta silti ylen­kat­sot­tu: työajan lyhen­tä­mi­nen. Tutkimusten mukaan valtiot, joissa työs­ken­nel­lään vähemmän, tuottavat vähemmän päästöjä. Tämän lisäksi eniten varaa pudottaa kulu­tus­taan olisi keski- ja suu­ri­tu­loi­sil­la, joiden elä­män­ta­vat ovat enemmän ympä­ris­töä kuor­mit­ta­via, mutta joita tulojen pudotus ei ajaisi vara­rik­koon. Siitä vaan Suomen ahkera kes­ki­luok­ka ja hyvin toi­meen­tu­le­vat, ilmas­to­tal­koi­siin! 

Kestävää kehitystä vetämällä lonkkaa? Upeaa! Mutta vihe­liäi­sil­lä ongel­mil­la, jol­lai­sek­si ilmas­to­krii­siä on syystä kuvailtu, on pahana tapana tuottaa uusia ongelmina vanhojen rat­ke­tes­sa. Työajan vähen­tä­mi­nen tuo lisää vapaa-aikaa. Niin absur­dil­ta kuin se kuulostaa, monella menee sormi suuhun kun kel­lo­kort­ti on leimattu ja on lupa tehdä mitä vaan. Ei hätää, sillä tähänkin ongelmaan voi palkata ant­ro­po­lo­gin: ant­ro­po­lo­gi on mitä parhain vapaa-aika­val­men­ta­ja!

Lähdetään perus­asiois­ta: esi­mer­kik­si ant­ro­po­lo­gi Garry Chick on todennut, että vapaa-aika on uni­ver­saa­li ilmiö. Nykykäsityksen mukaan ihmiset kaik­kial­la ja kaikkina aikoina ovat siis möl­löt­tä­neet, kellineet tai lorvineet kukin tavallaan. Vapaa-ajan vietto elää kuitenkin kult­tuu­rin vallalla olevien arvojen mukaan, muuttuen kult­tuu­rin arvojen vaih­tues­sa: esi­mer­kik­si orjuuden ollessa yleisesti hyväk­syt­tyä, ei kaikille suotu tas­a­puo­li­ses­ti taukoja. Modernissa län­si­mai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa vapaa-aikaa ja työ nähdään toisensa pois­sul­ke­via asioita – töissä ja vapaalla ei voi olla samaan aikaan. Suomessa työtä on totuttu pais­ki­maan, sillä lute­ri­lai­sel­le arvo­poh­jal­le raken­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sa pyy­tee­tön­tä työntekoa pidetään hyveel­li­se­nä ja vapaa-aikaa, no, ongel­mal­li­se­na.

Avuksi voisi olla pieni suh­teel­li­suu­den­ta­ju. Työn ja vapaa-ajan suhdetta on pohdittu jo muutama vuo­si­tu­hat, ja laki­sää­teis­tä työaikaa on viilattu monta kertaa alaspäin jo Suomen valtion lyhyen historian aikana. Aristoteleen mielestä täyden kan­sa­lai­suu­den, joka kuului ainoas­taan vapaiden miesten oikeuk­siin, edel­ly­tyk­se­nä tuli olla rik­kou­tu­ma­ton vapaa-aika, sillä työväki ja orjat olivat töitä varten. Karl Marxin mukaan työn ja vapaa-ajan, ja sitä kautta tarpeen ja vapauden, väliset ”ris­tii­ri­dat” kumot­tai­siin täy­del­li­ses­sä maa­il­mas­sa. Suomessa kah­dek­san­tun­ti­nen työpäivä otettiin käyttöön itse­näis­ty­mi­sen aikoihin, ja vii­si­päi­väi­seen työ­viik­koon siir­ryt­tiin 1960-luvulla. Jokaisen lyhen­nyk­sen kohdalla ovat laki­muu­tok­set saaneet hyvin saman­lais­ta kri­tiik­kiä kuin Sanna Marinin visiointi elokuussa 2019 neli­päi­väi­ses­tä työ­vii­kos­ta: uhkakuvia valtion talouden kaa­tu­mi­ses­ta ja moraa­li­poh­jan hor­ju­mi­ses­ta.

Kuva: rawpixel (CC0)

Lukuisiin etno­gra­fioi­hin on tal­len­tu­nut ant­ro­po­lo­gian historian aikana luke­mat­to­mia tapoja haaskata aikaa. Musiikki, runous, näytelmät, erilaiset pelit ja leikit, nik­ka­roin­ti, haaveilu – ihmis­mie­li osaa olla luova ajan­käy­tös­sä. Vapaa-ajan täyt­tö­ta­vois­ta voi käydä lukemassa esi­mer­kik­si Yalen yli­opis­ton perus­ta­man Human Relations Area Files ‑orga­ni­saa­tion etno­gra­fia­ka­ta­lo­gis­ta

Ja jos työtä jää ikävä, voi sitä tehdä vapaa-ajallakin! Esimerkiksi kodin hoivatyö, vapaa­eh­tois­toi­min­ta tai vaikka rakentelu järjestää elämää samalla tavalla kuin palkkatyö. Työn ja muun elämän yhdis­tä­mis­tä tutkinut etnografi Abigail Schoneboom huomasi puu­tar­ha­pals­toil­la puuhaavia ihmisiä tut­kies­saan, että näiden oli rai­vat­ta­va aikaa palstan hoi­ta­mi­sel­le. Palsta-aika antoi vil­je­li­jöil­le nurin­ku­ri­sen tavan estää työelämää levit­täy­ty­mäs­tä muille elämän osa-alueille: työnteon.

Jos siis työ­vii­kos­ta vapautuu yksi päivä muuhun käyttöön ja et tiedä mitä sillä tekisi, ota yhteyttä ant­ro­po­lo­giin. Yhdessä löydätte varmasti hyvän tavan ottaa iisisti!

Kirjoittaja

Tapio Kumpula on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin työelämätoimituksen toinen toimituspäällikkö. Mm. sovittelu, ympäristö, maisema ja sen arvot ovat Tapion pro gradu -tutkimuksen keskiössä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.

Demokratian tilasta maailmassa puhutaan paljon. Aihe nousee tapetille erityisesti koronapandemian kaltaisten poikkeusolojen aikana. Suomessa monipuolueyhteistyötä ja demokratiaa arvostetaan ja sen oppeja viedään myös maailmalle. Mukana demokratiaa tukemassa on Demon toiminnanjohtaja Anu Juvonen, joka Työkentällä-haastattelussa kertoo urastaan järjestömaailmassa.

Taloudellinen eriarvoisuus kasvaa maailmanlaajuisesti. Verotuksen kehittämistä eriarvoisuuden hillitsemiseksi vastustetaan argumenteilla, joiden mukaan ilmiö on luonnollinen tai sen korjaaminen vahingoittaa taloutta. Väitteissä on samoja piirteitä kuin niissä, joita tutkimustietoon epäilevästi suhtautuvat ilmastoskeptikot heittävät kapuloiksi ilmastopolitiikan tekemisen rattaisiin. 

Ilmastonmuutoksen myötä laajoja tuhoja aiheuttavista metsäpaloista on tullut maailmanlaajuinen ongelma. Indonesian Keski-Kalimantanilla ne ovat aiheuttaneet toistuvan ympäristökriisin, joka näkyy paikallisten arjessa ja kyvyssä suunnitella tulevaisuuttaan.