Thaimaan tutkijasta rauhanrakentajaksi

Suomea edustaa joukko huippuluokan viranomaisia ympäri maailmaa. Yksi heistä on Olli Ruohomäki. Niin tutkijana, kehityshankekoordinaattorina kuin rauhanvälittäjänä toiminut Ruohomäki kertoo työkentällä-haastattelussa, miten hienolta tuntuu todistaa, kun maa valitsee sodan sijaan rauhan.

Ulkoministeriön aulassa tapaan talossa jo 20 vuoden ajan työs­ken­nel­leen Olli Ruohomäen. Hän on Suomea monessa maailman kolkassa edustanut virkamies, joka on viettänyt pidempiä pätkiä sota- ja konflik­tia­lueil­la. Hän on kohdannut ihmisiä, jotka elävät hyvin vaikeissa olo­suh­teis­sa. Laajat jäl­leen­ra­ken­nus­pro­jek­tit ja aikaa vievät rau­han­pro­ses­sit ovat tulleet Ruohomäelle vuosien varrella tutuiksi.

Haastattelua varten Ruohomäki on varannut Silta-nimisen neu­vot­te­lu­huo­neen. Jotain sym­bo­lis­ta lienee tässäkin, sillä luvassa on jut­tu­tuo­kio sodan ja rauhan ant­ro­po­lo­gin, erään­lai­sen siltojen raken­ta­jan kanssa.

Tie Thaimaan tutkijaksi

Vaikka Ruohomäki kertoo kiin­nos­tuk­ses­taan ei-euroop­pa­lai­sia yhteis­kun­tia kohtaan, ei hän yli­opis­tos­sa opis­kel­les­saan osannut suun­ni­tel­la uraa ulko­mi­nis­te­riös­sä. Itse asiassa hän kertoo aina halun­neen­sa tut­ki­jak­si.

Helsingin yli­opis­ton sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­ja­na 1980-luvulla Ruohomäki oli erityisen kiin­nos­tu­nut yhdys­val­ta­lai­sen sosio­lo­gin Immanuel Wallersteinin maa­il­man­jär­jes­tel­mä­teo­rias­ta. Kyseessä on sosio­lo­gi­nen lähes­ty­mis­ta­pa, jossa tar­kas­tel­laan mil­lais­ten tuo­tan­to­ket­ju­jen kautta ihmiset ovat yhtey­des­sä keskenään kapi­ta­lis­ti­ses­sa talous­jär­jes­tel­mäs­sä. 

Gradussaan Ruohomäki käsitteli pai­kal­lis­ta riisitaloutta Thaimaassa 1800 – 1900-lukujen tait­tees­sa, poliittis-talou­del­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Poliittis-talou­del­li­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa on tapana tar­kas­tel­la poliit­ti­siin tavoit­tei­siin kyt­key­ty­nei­tä talou­del­li­sia menet­te­ly­ta­po­ja. Ruohomäki tutki eri­tyi­ses­ti eri rii­sin­tuo­tan­to­muo­do­jen niveltymistä osaksi maa­il­man­ta­lou­den tuo­tan­to­ket­jua.

Riisinviljelyä Thaimaassa. Kuva: Eduardo Prim/​Unsplash (CC0)

Graduaan varten Ruohomäki kävi SOAS:n (School of Oriental and African Studies) arkis­tois­sa Lontoossa. Sattumaa tai ei, kyseinen reissu viitoitti myös tietä tulevaan. Graduohjaajansa Jukka Siikalan roh­kai­se­ma­na Ruohomäki nimittäin päätyi Lontooseen väi­tös­tut­ki­jak­si Suomen Akatemian tut­ki­mus­a­pu­ra­ho­jen kan­nat­te­le­ma­na. 

Väitöskirjaansa varten nuori tutkija vietti vuoden kent­tä­töis­sä Etelä-Thaimaassa. Tutkimuksessaan hän jatkoi poliittis-talou­del­li­sen ant­ro­po­lo­gian parissa ja tar­kas­te­li tuo­tan­to­muo­to­jen muutosta pienissä kalas­ta­ja­ky­lis­sä. Ruohomäen kent­tä­työ­tä helpotti kie­li­tai­to, jonka salaisuus oli pääosin Thaimaassa vietetty lapsuus.

Minulla oli helppo lähtö kentälle, kun puhuin hyvin thaita. Murre toki oli vähän erilaista, mutta infor­mant­ti­ni ymmär­si­vät minua ja pääsin nopeasti itse kärryille heidän puhees­taan. Opin aika paljon kalas­tuk­seen ja meren­käyn­tiin liittyvää hyvin pai­kal­lis­ta sanastoa.”

Kielitaito valttikorttina

Kielitaidon Ruohomäki arvelee olleen avai­na­se­mas­sa moneen työ­teh­tä­vään valituksi tule­mi­ses­sa. Vaikka tutkijan ura oli aina ollut Ruohomäen ykkös­haa­ve, tuore tohtori päätyi pro­jek­ti­pääl­li­kök­si YK:n jäl­leen­ra­ken­nus­pro­jek­tiin Kambodžaan. Sanomattakin on selvää, että työssä sekä kie­li­tai­dos­ta että Kaakkois-Aasian tun­te­muk­ses­ta oli hyötyä.

Kun Ruohomäki aloitti YK:n leivissä 1990-luvun puo­li­vä­lis­sä, Kambodžassa oli juuri saatu pää­tök­seen suuri rau­han­tur­vao­pe­raa­tio. Vuonna 1975 punakh­me­rien val­taan­nousun jälkeen Kambodžan ja Vietnamin välit tuleh­tui­vat. Sota näiden kahden valtion välillä puhkesi vuonna 1979, ja rauha saa­vu­tet­tiin vasta kah­den­tois­ta vuoden perästä. Pitkittyneet epä­va­kau­det ajoivat 360 000 kambodžalaista maan­pa­koon Thaimaaseen, joten jäl­leen­ra­ken­nus­pro­jek­til­le oli tarvetta.

Tehtävänä oli pako­lais­ten uuden alun avit­ta­mis­ta thai­maa­lai­sil­ta pako­lais­lei­reil­tä takaisin Kambodžaan sekä sisäisten pako­lais­ten asut­ta­mis­ta. Oli joukko ohjelmia, jotka liit­tyi­vät muun muassa teiden raken­ta­mi­seen, mii­nan­rai­vauk­seen, ammat­ti­kou­lu­tuk­seen, mik­ro­ra­hoi­tuk­seen sekä vesi- ja sani­taa­tio­huol­lon perus­in­fraan.”

Tässä laa­ja­mit­tai­ses­sa YK:n koor­di­noi­mas­sa jäl­leen­ra­ken­nuso­pe­raa­tios­sa Ruohomäen tehtävänä oli valvoa ja seurata pro­jek­tien edis­ty­mis­tä sekä toi­meen­pa­noa. Kun pesti YK:lla oli tulossa pää­tök­seen­sä, Ruohomäki kuuli pus­ka­ra­dion kautta World Vision International ‑järjestön hakevan pro­jek­ti­pääl­lik­köä Laosin maaseudun kehit­tä­mis­hank­kee­seen. Elämä Kaakkois-Aasiassa sai uuden käänteen, kun Ruohomäki sai paikan.

Antropologin tausta eduksi virkamiestehtävissä

Laosista Ruohomäki palasi Suomeen. Töitä haettuaan hänelle tar­jot­tiin sekä kolmen vuoden pätkää Suomen akatemian tut­ki­ja­toh­to­ri­na että asian­tun­ti­jan paikkaa ulko­mi­nis­te­riös­sä. Vaikka Ruohomäki oli alkanut jo ikävöidä aka­tee­mis­ta maailmaa, ulko­mi­nis­te­riön varma leipä veti pidemmän korren.

Tylsäksi työ ei ole missään vaiheessa käynyt. Ulkoministeriössä toi­mies­saan Ruohomäki on ollut mukana esi­mer­kik­si Kosovon jäl­leen­ra­ken­nuso­pe­raa­tios­sa sekä toiminut Suomen apu­lai­se­dus­ta­ja­na Ramallahin pales­tii­na­lai­sa­lu­eel­la. Lisäksi hän on hoitanut lukuisia eri­tyis­teh­tä­viä Afganistanissa ja toiminut tii­min­ve­tä­jä­nä Etelä-Aasian osastolla, jossa kes­ki­tyt­tiin eri­tyi­ses­ti Afganistanin ja Nepalin kehi­tys­ky­sy­myk­siin sekä Intian ja Pakistanin poliit­ti­siin suh­tei­siin.

Nykyään hän vastaa kehi­tys­po­li­tii­kan asian­tun­ti­ja­na konflikti- ja yhteis­kun­ta­ke­hi­tys­ky­sy­myk­sis­tä. Tehtävässä on pitkälti ollut kyse Suomen osal­lis­tu­mi­ses­ta eri­lai­siin rauhan- ja jäl­leen­ra­ken­nuso­pe­raa­tioi­hin. 

Ruohomäki on työssään kohdannut radikaali-isla­mis­tis­ten ryhmien edustajia Palestiinassa ja Afganistanissa sekä vie­rail­lut maoistien leireillä Nepalin sisäl­lis­so­dan jäl­ki­mai­nin­geis­sa. Tärkeänä taitona työssään hän on kokenut kyvyn asettua toisen asemaan ja pyr­ki­myk­sen ymmärtää itselleen vierasta.

Olli Ruohomäki ja afga­nis­ta­ni­lai­sen Hizb-e-Islami ‑puolueen johtaja Gulbuddin Hekmatyar Kabulissa elokuussa 2017. Kuva: Olli Ruohomäen albumi.

Antropologien, jotka tekevät kent­tä­työ­tä ja joutuvat eläy­ty­mään ja näkemään erilaisia tilan­tei­ta, tulee kyetä asettua tut­kit­ta­van mie­len­maa­il­maan. Olen tavannut ihmisiä aina sis­si­tais­te­li­jois­ta minis­te­ri­ta­sol­le. Tärkeää on kyetä sopeutua eri­lai­siin tilan­tei­siin, kuunnella ja hahmottaa tarina siellä taustalla.”

Ruohomäen mieleen on jäänyt opis­ke­lua­joil­ta eri­tyi­ses­ti ant­ro­po­lo­gi Clifford Geertzin näkemys siitä, kuinka ant­ro­po­lo­gin tulisi tar­kas­tel­la ilmiöitä sekä läheltä että osana laajempaa koko­nai­suut­ta.

Maailmanpolitiikkaa tulee välillä katsoa isona kuvana, mutta saman­ai­kai­ses­ti on tärkeää pyrkiä ymmär­tä­mään niitä mik­ro­kos­mok­sia, joista se suurempi kuva rakentuu. Tärkeää on havaita vuo­ro­vai­ku­tus pai­kal­li­sen ja globaalin välillä.”

Kädet täynnä monenlaista hommaa

Laaja-alaista, moni­puo­lis­ta ja mosaiik­ki­mais­ta” – näin Ruohomäki kuvaa työtään ulko­mi­nis­te­riös­sä, jossa työtä tehdään teh­tä­väs­tä riippuen niin tiimeissä kuin itse­näi­ses­ti. 

Parhaillaan Ruohomäen työ­pöy­däl­lä odottaa esitelmän val­mis­te­lu Turun puu­ko­tuk­ses­ta ter­ro­ris­min­vas­tai­sen toiminnan ryhmään, johon osal­lis­tuu EU:n edustajia eri maista. Syksyllä 2017 Ruohomäki osal­lis­tui kes­kus­ri­kos­po­lii­sin pyynnöstä Turun terrori-iskun tut­kin­taan, minkä johdosta hän edelleen antaa asian­tun­ti­ja­pu­heen­vuo­ro­ja aiheeseen liittyen.

Lisäksi tekeillä on tulos­ra­por­tin koos­ta­mi­nen, jota tehdään suuremman työryhmän voimin. Tarkoituksena on tehdä yhteen­ve­to siitä, mitä Suomen kehi­tys­a­pu­mää­rä­ra­hoil­la on saatu aikai­ses­ti. Toisessa tiimissä vuo­ros­taan työs­te­tään poli­tiik­ka­pa­pe­ria siitä, miten voi­tai­siin paremmin yhteen­so­vit­taa huma­ni­taa­ri­nen apu, pit­kä­jän­tei­nen kehi­ty­syh­teis­työ ja rau­han­ra­ken­nus omine pro­ses­sei­neen. Haastattelupäivää edel­tä­vä­nä iltana Ruohomäelle soi­tet­tiin STT:ltä ja pyy­det­tiin puhe­lin­haas­tat­te­lua Afganistanin rau­han­pro­ses­sis­ta, joka on krii­siy­ty­mäs­sä.

Asiantuntijana saa olla näkö­ala­pai­kal­la ja tiiviisti monessa mukana, mutta milloin kaiken työn keskellä saattaa kokea onnis­tu­mi­sen riemua? 

Silloin kun jossakin maassa saa­vu­te­taan pysyvästi rauha. Kambodžassa sain tämän todistaa. Vaikka olinkin vain pieni osa isoa koneistoa, niin kyllä se tuotti iloa. Ja vaikka esi­mer­kik­si Afganistanissa rauha näyttää vielä olevan ulot­tu­mat­to­mis­sa, niin on ollut hienoa nähdä, kuinka Suomi on tukenut taval­lis­ten kan­sa­lais­ten sel­viy­ty­mis­tä arjessa ja kulkenut rinnalla.”

Syksymmällä Ruohomäki tekee paluun Kaakkois-Aasiaan. Tällä kertaa hän matkaa Myanmariin, jossa on par­hail­laan käynnissä laaja rau­han­ra­ken­nus­oh­jel­ma. Myanmarissa Ruohomäen on määrä tavata niin kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen edustajia, kapi­nal­lis­ryh­mit­ty­mien joh­to­hah­mo­ja kuin viran­omais­toi­mi­joi­ta. Tarkoituksena on muodostaa mah­dol­li­sim­man moni­puo­li­nen kuva maan nyky­ti­lan­tees­ta. Siinä siltojen raken­ta­jal­le riittää työtä ker­rak­seen.

Kuva: Rita Chou/​Unsplash (CC0)
  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva ja kuvitus: Olli Ruohomäen arkisto

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Jenna Honkanen on antropologian maisteri Helsingin yliopistosta. Hän toimii AntroBlogin toimituksessa digitaalisen sisällöntuottajan ominaisuudessa. Antropologian lisäksi Jennaa inspiroi ajatusten historia, kielet ja vuoret.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.

Kunnallisalan kehittämissäätiö julkaisi hiljan tutkimuksen, jossa kartoitettiin suomalaisten asenteita eri ihmisryhmiin kohdistuvien nimitysten sopivuudesta julkiseen keskusteluun. Päällisin puolin tutkimus ja sen tulokset vaikuttavat suoraviivaisilta, muta tulosten näennäinen yksiselitteisyys kuitenkin kätkee taakseen nimittelyn sallittavuudesta Suomessa pitkään jatkuneen kiivaan keskustelun.