2000-luvun futiksessa myös maajoukkueet ovat monikansallisia

Miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat eteni historiallisesti kesän 2020 EM-kisoihin. Huuhkaja-fanien enemmistöä maajoukkueen monikulttuuristuminen ei haittaa, vaan pelaajien taidot ja asenne ratkaisevat. Keskustelut Suomi-paitaa kantavien pelaajien etnisyydestä ja isänmaallisuudesta jatkuvat silti ja saavat jopa koomisia piirteitä.

Suomalaisille jal­ka­pal­lon ystäville ”toisen maa­jouk­ku­een” kan­nat­ta­mi­nen arvo­ki­sois­sa oli vuo­si­kym­me­net tuttua puuhaa. Olihan Suomi pitkään Euroopan maista suurin, joka ei ollut miesten futiksen arvo­ki­soi­hin yltänyt. Vihdoin mar­ras­kuus­sa 2019 Suomen miesten maa­jouk­kue, Huuhkajat, teki suurta kan­sal­lis­ta urhei­lu­his­to­ri­aa yltämällä jal­ka­pal­lon EM-kisoihin suuren media­huo­mion ja kan­sa­lais­lii­keh­din­nän sii­vit­tä­mä­nä.

Kun sini­val­koi­set olivat tsem­pan­neet – välillä räm­pien­kin – läpi yli 30 arvo­ki­sa­kar­sin­taa yltämättä ker­taa­kaan maa­jouk­kue­fu­tik­sen suu­rim­mal­le näyt­tä­möl­le, pää­val­men­ta­ja Markku Kanervan suo­jat­tien saavutus maistuu kan­nat­ta­jil­le sitäkin makeam­mal­ta. Pitkän linjan Suomi-kan­nat­ta­jat ovat jo kauan totu­tel­leet siihen, että seu­ra­jouk­kuei­den ohella glo­ba­li­saa­tio ja muut­to­liik­keet näkyvät myös maa­jouk­kuei­den kokoon­pa­nos­sa. Suurin osa faneista ottaa maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­set vah­vis­tuk­set avosylin vastaan myös maa­jouk­kuei­siin, mutta sora­ää­niä­kin kuuluu. 

Seuraavassa tar­kas­te­len maa­jouk­kue­jal­ka­pal­lon moni­kult­tuu­ris­tu­mis­ta ja media­kes­kus­te­luis­sa esiin­ty­nei­tä kan­nan­ot­to­ja, pääosassa Suomen miesten maa­jouk­ku­een ympärille punou­tu­nei­ta kes­kus­te­lu­ja. Kirjoitukseni pohjautuu tut­ki­muk­sel­le, jota olen tehnyt jal­ka­pal­lo­kult­tuu­rin diver­si­tee­tis­tä ja kan­nat­ta­jayh­tei­söis­tä sosio­ling­vis­tii­kan, kie­liant­ro­po­lo­gian ja verk­koet­no­gra­fian vii­te­ke­hyk­sis­sä. Tutkimusaineistona olen käyttänyt pääosin verk­ko­kes­kus­te­lu­ja ja muuta media-aineistoa sekä kes­kus­te­lu­ja jal­ka­pal­loih­mis­ten kanssa, eri­tyi­ses­ti Futisforum- ja Futisforum2-kes­kus­te­lu­pals­to­ja.

Monikulttuurisempi futis-Suomi

Valtiona ja kansana Suomi on 1990-luvulla kas­va­nei­den muut­to­liik­kei­den johdosta moni­muo­toi­sem­pi kuin vielä muutama vuo­si­kym­men sitten. Sama kehi­tys­kul­ku heijastuu suo­ma­lai­ses­sa jal­ka­pal­los­sa, myös maa­jouk­ku­ees­sa. Vielä 1980 – 90-luvuilla miesten maa­jouk­ku­een pelaa­ja­lis­ta oli hyvin kan­ta­suo­ma­lais­ta luettavaa: Huttunen, Petäjä, Pekonen, Paatelainen. Litmanen, Hyypiä, Niemi, Kolkka – pikku mausteena toki suo­men­ruot­sa­lais­ten vahva edustus: Holmgren, Boström, Johansson, Forssell.

2000-luvun maa­jouk­kue onkin jo huo­mat­ta­vas­ti moni­kult­tuu­ri­sem­pi. Aluksi tun­ne­tuim­mat maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­set pelaa­jam­me olivat Kosovon albaaneja (Kuqit ja Hetemajt) tai Pietarsaaren venä­läi­siä (Eremenkon perhe). Myöhemmin Suomi-futiksen huipulle ovat nousseet mm. slo­va­kia­lai­sen perheen Lukas Hradecky, sier­ra­leo­ne­lais­ten van­hem­pien poika Glen Kamara sekä isänsä koti­maas­sa Namibiassa ja Tansaniassa nuo­ruut­tan­sa elänyt Pyry Soiri). 

Sama trendi jatkuu poi­ka­maa­jouk­kueis­sa. Kun Suomeen suun­tau­tu­va maa­han­muut­to kasvaa, on jal­ka­pal­lo monille pojille ja nuorille miehille yksi mah­dol­li­nen polku sosi­aa­li­seen nousuun ja menes­tyk­seen Suomessa – tai ulko­mail­la, rahak­kaam­mil­la kentillä.

Maajoukkueet murroksessa

Kansallisvaltion ”kuo­le­mas­ta”, tai ainakin sen mer­ki­tyk­sen vähe­ne­mi­ses­tä, on puhuttu jo kauan. Myös maa­jouk­kue­fu­tik­sen eetos on ollut mur­rok­ses­sa 1990-luvulta lähtien kiihtyvän glo­ba­li­saa­tion myötä. Maailmanlaajuisen kat­to­jär­jes­tö FIFA:n säädökset sallivat maa­jouk­kueis­sa vain kyseisen maan kan­sa­lai­set. Futiksen parissa on kuitenkin paljon kak­sois­kan­sa­lai­sia. Nuorisomaajoukkueissa kak­sois­kan­sa­lai­nen voi edustaa useampaa maata, mutta aikuisten tasolla vain yhtä. Lahjakkaan, useampaan maa­jouk­ku­ee­seen ehdolla olevan pelaajan valinta lukittuu ensim­mäi­ses­tä maa­jouk­kue-edus­tuk­ses­ta hänen täy­tet­ty­ään 21 vuotta.

Ranska voitti miesten maa­il­man­mes­ta­ruu­den vuoden 1998 koti­ki­sois­saan etnisesti moni­muo­toi­sel­la jouk­ku­eel­la, jota luon­neh­dit­tiin trikolori-ver­tauk­sel­la: Ranskan lipun sininen, valkoinen ja punainen olivat nyt ”Black, Blanc, Berber /​Beur” – musta, valkoinen ja berberi. Monet rans­ka­lai­set ottivat maa­jouk­ku­een ja sen menes­tyk­sen ter­ve­tul­lei­na, sillä se edusti uuden­lais­ta kan­sal­lis­val­tio­ta posi­tii­vi­sel­la tavalla. Osa vas­taa­no­tos­ta oli kuitenkin hapanta. Äänekkäin protesti hen­ki­löi­tyi Kansallisen Rintaman polii­tik­ko Jean-Marie Le Peniin, jolle mes­ta­ri­jouk­kue oli ”kei­no­te­koi­nen”, ei ”kyllin rans­ka­lai­nen”. Le Penin ajatusten myö­täi­li­jöi­tä ja levit­tä­jiä Ranskassa ja muualla Euroopassa riitti, ja riittää yhä.

Samankaltaisia trendejä on havaittu ja tutkittu mm. Alankomaissa, Belgiassa, Englannissa ja hieman myöhemmin Saksassa. Eurooppalaisten kan­sal­lis­val­tioi­den siir­to­maa­men­nei­syys tuo joka maan jal­ka­pal­loon ja maa­jouk­ku­ee­seen oman omi­nais­vä­rin­sä, mikä puo­les­taan heijastuu media­kes­kus­te­luis­sa ja kri­tii­keis­sä. Samaan aikaan jal­ka­pal­lon eri toimijat – kat­to­jär­jes­töt, kan­sal­li­set liitot, seurat, kan­nat­ta­ja­ryh­mät ja pelaa­jat­kin – ovat tehneet har­tia­voi­min töitä kit­keäk­seen etni­syy­teen, taustaan tai ulko­nä­köön perus­tu­vaa syrjintää lajin parista. Tulokset ovat melko lupaavia. Ilmirasistisista huudoista tai rasis­ti­sia tekstejä sisäl­tä­vis­tä kat­so­mo­ban­ne­reis­ta jaettavat tuntuvat sanktiot ovat auttaneet asiaa.

Ranska-Italia ‑ottelun kokoon­pa­no v. 2006 maa­il­man­mes­ta­ruus­ki­sois­sa. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Taidot ratkaisevat, ei etninen tausta

Äärimmäisen suo­sit­tu­na ja kil­pail­tu­na lajina jal­ka­pal­lo on poh­jim­mil­taan meri­to­kra­ti­aa: rat­kai­se­vas­sa roolissa ovat pelaajan taidot ja omi­nai­suu­det, ei etninen tai kult­tuu­ri­nen tausta. ”Puhtautta” vaativaa kan­sal­li­saa­tet­ta tai suo­ra­nais­ta rasismia levit­tä­vien suut on usein helppo tukkia, kun pelaajan suo­ri­tuk­set kentällä puhuvat puo­les­taan. Lähes jokainen pätevä val­men­ta­ja ja ammat­ti­mai­ses­ti lajiin suh­tau­tu­va jouk­kue­to­ve­ri haluaa tiimiinsä parhaat, tai­ta­vim­mat ja sopi­vim­mat pelaajat. 

Samaa haluaa val­tae­nem­mis­tö kan­nat­ta­jis­ta. Etnistä ”puhtautta” tai tiettyjä menneitä vuo­si­kym­me­niä hai­kai­le­vat jäävät armotta vähem­mis­töön. Ruotsissa lähi­his­to­rian suurimmat jal­ka­pal­lo­täh­det, kuten Martin Dahlin, Henrik Larsson ja ennen muuta mediail­miö Zlatan Ibrahimović, ovat maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia ja nauttivat melko laajasti kan­sal­lis­san­ka­rin asemaa.

Toisenlaisen tulo­kul­man ilmiöön tuovat maa­jouk­kuei­ta koskevat väittelyt pelaajien isän­maal­li­suu­des­ta tai uskol­li­suu­des­ta koti­maal­leen. Ilmiselvän rasismin sijaan moni­kult­tuu­ri­sis­ta taus­tois­ta pon­nis­ta­vien pelaajien ”rans­ka­lai­suut­ta”, ”sak­sa­lai­suut­ta” tai ”suo­ma­lai­suut­ta” saatetaan kysee­na­lais­taa hie­no­va­rai­sem­min ja vih­jai­le­vam­min rivien välistä. Kannattajat saattavat löytää vihjeitä pelaajien isän­maal­li­suu­des­ta – tai sen puut­tees­ta – esi­mer­kik­si haas­tat­te­lu­lausun­nois­ta tai käyt­täy­ty­mi­ses­tä ennen maa­ot­te­lui­ta soi­tet­ta­van kan­sal­lis­lau­lun aikana. Seuraavassa avaan näitä teemoja muutaman esimerkin kautta.

Suomen jal­ka­pal­lo­jouk­kue Tukholman olym­pia­lai­sis­sa 1912

Kuqit, Hetemajt ja Eremenkot etujunassa

Suomessa jäl­ki­mo­der­nin maa­han­muu­ton historia on lyhyempi ja vähemmän ker­rok­sel­li­nen kuin Ruotsissa. Vähäisemmälläkin maa­han­muu­tol­la voi olla maamme jal­ka­pal­lo­kult­tuu­riin suuret hei­jas­tuk­set, jal­ka­pal­lo kun on lähes kaik­kial­la maa­il­mas­sa – ja siten myös useiden Suomeen tuli­joi­den läh­tö­mais­sa – erittäin suosittua.

Suomi-futikseen ovat puu­merk­kin­sä jättäneet useat taitavat ja kun­nian­hi­moi­set maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­set pelaajat. Suomessa lap­suut­taan ja nuo­ruut­taan kasvaneet Kuqin ja Hetemajn veljekset ovat usein kertoneet isän­maal­li­suu­des­taan Kosovoa kohtaan. Vaikka he samalla kertovat kii­tol­li­suu­des­taan Suomea ja täällä saatuja elämän mah­dol­li­suuk­sia kohtaan, joidenkin maa­jouk­ku­een kan­nat­ta­jien on ollut vaikea sulattaa Kosovo-puheita.

Samoin Eremenkon futis­per­heen jäsenet ovat usein koros­ta­neet venä­läi­syyt­tään, vaikka perheen tukikohta on jo 1980-luvulta lähtien ollut kak­si­kie­li­ses­sä Pietarsaaressa. Venäjä-mielisyys on osalle seu­raa­mis­ta­ni Huuhkajien kan­nat­ta­jis­ta punainen vaate. Se on Kosovo-mie­li­syyt­tä kovempi pala purra, vaikka vel­jes­sar­jan kaksi vanhinta (Alexei Jr. ja Roman) ovat pelanneet pitkän maa­jouk­kueu­ran Suomi-paidassa. Toisaalta etenkin Roman on luonut hienon ammat­ti­lai­su­ran Venäjällä ja Ukrainassa. Nuorin veli Sergei puo­les­taan tavoit­te­lee paikkaa Venäjän maa­jouk­ku­ees­sa. 

Suomalaissyntyisellekään huip­pu­pe­laa­jal­le suo­ma­lai­suus ei vält­tä­mät­tä ole itsestään selvää. Suomalaisen perheen poika Alexander Ring kasvoi Saksassa, ja on koros­ta­nut olevansa pelaajana men­ta­li­tee­til­taan ”enemmän sak­sa­lai­nen kuin suo­ma­lai­nen”. Mikään etni­syy­teen tai kan­sal­li­suu­teen perustuva syy ei loo­gi­ses­ti johda hänen epä­suo­sioon­sa useiden kan­nat­ta­jien kes­kuu­des­sa. Epäsuosion syynä ovat parem­min­kin nykyään New Yorkissa pelaavan Ringin valinnat, prio­ri­tee­tit ja lausunnot mediassa.

Banaali nationalismi ja kansallishymnit urheilussa

Brittiläinen sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gi Michael Billig kehitti banaalin natio­na­lis­min käsitteen kuvaamaan ideo­lo­gi­sia, osin huo­maa­mat­to­mia tapoja, joilla kansat tuottavat ja ilmai­se­vat ole­mas­sao­lo­aan arjen tasolla. Billigin mukaan “kan­sal­li­sen lipun hei­lut­ta­mi­nen” sekä kon­kreet­ti­ses­ti että kuvain­nol­li­ses­sa mielessä on kil­paur­hei­lus­sa avoi­mem­paa ja sal­li­tum­paa kuin muissa yhteyk­sis­sä. Britanniaan kes­kit­ty­väs­sä media-ana­lyy­sis­sa Billig havaitsi, että urhei­lus­sa isän­maal­li­suus ja omalle kansalle ”liput­ta­mi­nen” yhdis­tä­vät niin kon­ser­va­tii­ve­ja kuin libe­raa­le­ja.

Eräs vakiin­tu­nut natio­na­lis­mia ilmentävä käytäntö kil­paur­hei­lun kentillä on kan­sal­lis­hym­nien soit­ta­mi­nen ja lau­la­mi­nen. Jalkapallomaaotteluissa kan­sal­lis­lau­lut soitetaan ennen ottelua pelaajien seisoessa rivissä kentän keskellä. Rituaaliin kuuluu muitakin ele­ment­te­jä kuin mah­ti­pon­tis­ten hymnien kuuntelu: muu toiminta keskeytyy, ja kan­sal­lis­val­tioi­den liput levi­te­tään stadionin yleisön ja tv-kame­roi­den näkyville. Stadionin yleisö nousee seisomaan, osa laulaa mukana oman maansa hymniä. Sekä omaa maata että vas­tus­ta­jan maata kun­nioi­te­taan juh­la­vas­ti.

Tämä on tarkasti käsi­kir­joi­tet­tu kohtaus: osa pro­to­kol­laa, joka toistuu tuttuna ja tur­val­li­se­na ritu­aa­li­na kerrasta toiseen. Billigin mukaan hymnit eivät kui­ten­kaan edusta koko­nais­ta valtiota tai kan­sa­kun­taa sen kaikessa moni­muo­toi­suu­des­sa ja ris­ti­rii­tai­suu­des­sa. Ne tuottavat ja toi­sin­ta­vat tie­tyn­lais­ta kan­sa­kun­taa: kuri­na­lais­ta, yhte­näis­tä, mas­ku­lii­nis­ta, kilpailu- ja tais­te­lu­hen­kis­tä.

Rituaali välittyy tv-ruutuihin ympäri maailmaa kan­sain­vä­li­sen ohjaajan leik­kauk­se­na, jossa pääosassa ovat avaus­ko­koon­pa­non pelaajat. Useimmin kuva koh­den­ne­taan pelaajien ylä­var­ta­loon ja kasvoihin. Televisiosta katsojat voivat tark­kail­la, ketkä laulavat kan­sal­lis­lau­lua ja ketkä eivät? Kenen huulet liikkuvat, kuka on kivi­kas­vo­na? 

Saksan jal­ka­pal­lon 2010-luvun mega­täh­den, turk­ki­lais­su­kui­sen Mesut Özilin, huo­mat­tiin kan­sal­lis­hym­nin aikana rukoi­le­van Koraanin sanoin. Useimmille sak­sa­lai­sil­le turk­ki­lais­taus­tais­ten ja muslimien läsnäolo yhteis­kun­nas­sa on arki­päi­väi­nen asia, mutta Özilin rituaali on herät­tä­nyt soraääniä ja rajua kri­tiik­kiä esi­mer­kik­si kon­ser­va­tii­vi­sem­pien jal­ka­pal­lo­vai­kut­ta­jien ja kan­sal­lis­mie­li­sem­pien seu­raa­jien kes­kuu­des­sa. Britannian kan­sal­lis­hym­ni ”God Save the Queen” taas saattaa kaikessa ongel­mal­li­suu­des­saan tuntua englan­ti­lai­sil­le luon­te­val­ta, mutta voidaan pohtia, onko se mielekäs valinta Skotlannin tai Walesin maa­jouk­kueil­le.

Kansallisaatteiden kanssa rajusti kipui­le­val­la Balkanilla tilanne vaka­voi­tui vuonna 2012. Serbian maa­jouk­kue­pe­laa­ja, bosniakki Adem Ljajić, ei kokenut ris­ti­rii­tais­ta Serbian kan­sal­lis­hym­niä omakseen ja kiel­täy­tyi lau­la­mas­ta sitä. Silloinen Serbian pää­val­men­ta­ja, äkki­pi­kai­se­na ja arvaa­mat­to­ma­na tunnettu entinen täh­ti­pe­laa­ja Siniša Mihajlović, antoi Ljajićille heti kenkää. Mihajlovićin lisäksi muutkin tunnetut maa­jouk­kue­luot­sit, esi­mer­kik­si Saksan Franz Beckenbauer ja Englannin Roy Hodgson, ovat vaatineet jokaisen pelaa­jan­sa kun­nol­lis­ta osal­lis­tu­mis­ta kan­sal­lis­hym­nin ritu­aa­liin.

Jalkapallofani Moskovassa kesällä 2018. Kuva: Marco Verch (CC BY 2.0)

”Laulaako se mukana, liikkuvatko sen huulet edes?”

Suomen suu­rim­mal­la jal­ka­pal­lo­kes­kus­te­lu­foo­ru­mil­la, Futisforum2:lla kan­sal­lis­lau­lu­ky­sy­myk­ses­tä tuli aikanaan sisä­pii­rin ironinen vitsi, joka sai vaka­via­kin sävyjä. Suomalaispelaajista juuri Saksassa kasvaneen ja uransa aloit­ta­neen Alexander Ringin suu pysyi tv-kuvan mukaan kaikkein tiukimmin supussa. Ringin kivi­kas­vois­ta ilmettä Maamme-laulun soidessa pidettiin – tosissaan ja huu­mo­ril­la – merkkinä siitä, ettei hän ollut mukana maa­jouk­ku­ees­sa koko sydä­mel­lään. 

Samankaltaisia kes­kus­te­lu­juon­tei­ta on esiin­ty­nyt maa­jouk­ku­een runkoa 2010-luvulla edus­ta­nei­den Perparim Hetemajn ja Roman Eremenkon suhteen. Hetemajn kyllä havait­tiin hoilaavan Maamme-laulua täysin palkein ja antavan kentällä aina kaikkensa. Hän kuitenkin kiel­täy­tyi pelaa­mas­ta Suomi-paidassa syn­nyin­maa­taan Kosovoa vastaan MM-kar­sin­nas­sa 2016, kun Kosovo oli hyväk­syt­ty mukaan UEFA:n kan­sain­vä­li­seen toi­min­taan ja arvottu Suomen kanssa samaan kar­sin­ta­loh­koon. 

”Roman” täyttä hyväk­syn­tää Suomen kan­nat­ta­jien kes­kuu­des­sa on jar­rut­ta­nut paitsi venä­läis­taus­ta ja suo­ma­lais­tu­neen perheen ajoittain ilmaisema Venäjä-mielisyys, myös käräh­tä­mi­nen kokaii­nis­ta 2016. Kokaiinikäry ja siitä seurannut, peräti kak­si­vuo­ti­nen kilpailu- ja har­joit­te­lu­kiel­to kir­voit­ti­vat futisväen kes­kuu­des­sa eri kes­kus­te­lu­pals­toil­la sol­vaus­ten aallon, joka jatkuu yhä. Maamme-laulua Romankin myön­net­tiin hymis­tel­leen maa­jouk­kue­vuo­si­naan.

Futisfoorumien kan­sal­lis­lau­lu­väit­te­lyt muut­tui­vat lopulta yliam­pu­vak­si huu­mo­rik­si. Vuoroin ylis­tet­tiin Ringin saksalais-suo­ma­lais­ta, sini­sil­mäis­tä ja vaa­le­ai­hois­ta ”arja­lai­suut­ta”, vuoroin mui­lu­tet­tiin tummempaa Hetemajta rajan taa, ja varmuuden vuoksi pois­tet­tiin sini­val­koi­sis­ta liian tum­ma­piir­tei­se­nä suo­men­ruot­sa­lai­se­na nykyinen kapteeni Tim Sparv

Vääräleukaisimmat olivat valmiita valit­se­maan Suomen avaus­ko­koon­pa­non paitsi lau­luin­non myös lau­lu­tai­don perus­teel­la. Vain komeasti ja kuu­lu­vas­ti nuo­til­leen Maamme-laulua laulavat pelaajat kel­pai­si­vat Huuhkajien avaus­ko­koon­pa­noon. “Melkoisen noloa, jos esi­mer­kik­si arvo­ki­sois­sa mil­joo­nien katsojien seu­ra­tes­sa joku Suomen pelaa­jis­ta laulaisi aivan nuotin vierestä”, parodioi eräskin Futisforumin kir­joit­ta­ja.

Suurta kansallista kertomusta

Internetin futis­kes­kus­te­lui­den aiheet pouk­koi­le­vat ja ris­tei­le­vät rih­mas­to­mai­ses­ti eri sivus­to­jen välillä. Joukkoon mahtuu parodiaa ja huumoria, mutta maa­jouk­ku­ee­seen, maa­han­muut­ta­jiin, etni­syy­teen ja isän­maal­li­suu­teen liittyvät aiheet ovat sään­nöl­li­ses­ti esillä. 

Hetemajn, Ringin ja Eremenkojen kaltaiset maa­il­man­kan­sa­lai­set voivat saman­ai­kai­ses­ti olla sekä pidettyjä, arvos­tet­tu­ja ja toi­vot­tu­ja vah­vis­tuk­sia maa­jouk­ku­ee­seen, että kärkkään kritiikin kohteena milloin sitou­tu­mi­ses­taan, milloin sano­mi­sis­taan, ja usein ihan vain pelie­si­tys­ten­sä johdosta. Tämä voi olla tavan­omai­nen osa jal­ka­pal­lo­kult­tuu­ria, jossa kan­nat­ta­jat ja seuraajat janoavat menes­tys­tä ja yhtei­söl­li­syy­den tuntua. 

Toisaalta, vaikka vanhan sanan­par­ren mukaan jal­ka­pal­lo on elämää suurempaa, etnisyys‑, kan­sal­li­suus- ja isän­maal­li­suus­kes­kus­te­lut voidaan nähdä osana 2000-luvun glo­ba­li­saa­tio­ta ja euroop­pa­lais­ten kan­sal­lis­val­tioi­den laajempaa moni­muo­tois­tu­mis­ta.

Kun Huuhkajien his­to­rial­li­nen arvo­ki­sae­siin­ty­mi­nen vihdoin nähdään kesä­kuus­sa 2020, ovatko kan­sal­lis­hym­nit pelaa­jil­le vain pakol­li­nen lyhyt rituaali läm­mit­te­lyn ja val­mis­tau­tu­mi­sen jälkeen, ennen itse ottelua? 

Vai latau­tuu­ko ensim­mäi­sen EM-kisaot­te­lum­me Maamme-lauluun kenties sittenkin taval­lis­ta suurempi merkitys? Olemmeko keskellä suurta kan­sal­lis­ta ker­to­mus­ta? 

Lukipa pelaajan passissa ja paidassa sitten Pukki, Sparv, Hradecky, Kamara tai Taylor, pääosan esit­tä­jil­le EM-kisoissa pelaa­mi­nen ja Suomen miesten EM-debyytti ovat suuria hetkiä, jotka jäävät maamme urhei­lu­his­to­ri­aan.

Kirjoittaja

Samu Kytölä tutkii jalkapallokulttuurien ilmiöitä ja kielenkäyttöä, erityisesti sosiolingvistiikan näkökulmasta. Vuosina 2019–2020 hän on Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa (sukupuolentutkimuksen tieteenalalla) tutkimassa seksuaalivähemmistöihin liittyviä ilmiöitä ja käsityksiä miesten jalkapallokulttuureissa. Tätä tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö. Päätoimenaan Kytölä on englannin kielen yliopistonlehtori Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitoksessa. Hän väitteli Jyväskylän yliopistossa vuonna 2013 monikielisyydestä, jalkapallokulttuurista ja globalisaation sosiolingvistiikasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Lopettaako Libanonin "lokakuun vallankumous" sisällissodan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua korruptiolle, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea vallankumoukselliset vaativat maan uskonkuntien väliselle vallanjaolle perustuvan järjestelmän kaatamista.

Haukkametsästys symboloi Lähi-idässä yleviä arvoja: vapautta, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lajia on viime vuosikymmeninä nostettu alueen “perinteisen” kulttuurin ja historian näkyväksi keulakuvaksi, ja saatu se mukaan jopa UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön listalle.

Valtioiden rajat ylittävä matkustus on usein riippuvaista siitä, minkä valtion passi kulkijalla on kourassa. Ilman passia ei yleensä saa matkustaa, mutta jotkut meistä eivät eivät tarvitse passia ollenkaan. Jumalallisella mandaatilla varustetut hallitsijat eivät välttämättä joudu noudattamaan maallisia sääntöjä.