Miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat eteni historiallisesti kesän 2020 EM-kisoihin. Huuhkaja-fanien enemmistöä maajoukkueen monikulttuuristuminen ei haittaa, vaan pelaajien taidot ja asenne ratkaisevat. Keskustelut Suomi-paitaa kantavien pelaajien etnisyydestä ja isänmaallisuudesta jatkuvat silti ja saavat jopa koomisia piirteitä.
Suomalaisille jalkapallon ystäville ”toisen maajoukkueen” kannattaminen arvokisoissa oli vuosikymmenet tuttua puuhaa. Olihan Suomi pitkään Euroopan maista suurin, joka ei ollut miesten futiksen arvokisoihin yltänyt. Vihdoin marraskuussa 2019 Suomen miesten maajoukkue, Huuhkajat, teki suurta kansallista urheiluhistoriaa yltämällä jalkapallon EM-kisoihin suuren mediahuomion ja kansalaisliikehdinnän siivittämänä.
Kun sinivalkoiset olivat tsempanneet – välillä rämpienkin – läpi yli 30 arvokisakarsintaa yltämättä kertaakaan maajoukkuefutiksen suurimmalle näyttämölle, päävalmentaja Markku Kanervan suojattien saavutus maistuu kannattajille sitäkin makeammalta. Pitkän linjan Suomi-kannattajat ovat jo kauan totutelleet siihen, että seurajoukkueiden ohella globalisaatio ja muuttoliikkeet näkyvät myös maajoukkueiden kokoonpanossa. Suurin osa faneista ottaa maahanmuuttajataustaiset vahvistukset avosylin vastaan myös maajoukkueisiin, mutta soraääniäkin kuuluu.
Seuraavassa tarkastelen maajoukkuejalkapallon monikulttuuristumista ja mediakeskusteluissa esiintyneitä kannanottoja, pääosassa Suomen miesten maajoukkueen ympärille punoutuneita keskusteluja. Kirjoitukseni pohjautuu tutkimukselle, jota olen tehnyt jalkapallokulttuurin diversiteetistä ja kannattajayhteisöistä sosiolingvistiikan, kieliantropologian ja verkkoetnografian viitekehyksissä. Tutkimusaineistona olen käyttänyt pääosin verkkokeskusteluja ja muuta media-aineistoa sekä keskusteluja jalkapalloihmisten kanssa, erityisesti Futisforum- ja Futisforum2-keskustelupalstoja.
Monikulttuurisempi futis-Suomi
Valtiona ja kansana Suomi on 1990-luvulla kasvaneiden muuttoliikkeiden johdosta monimuotoisempi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Sama kehityskulku heijastuu suomalaisessa jalkapallossa, myös maajoukkueessa. Vielä 1980–90-luvuilla miesten maajoukkueen pelaajalista oli hyvin kantasuomalaista luettavaa: Huttunen, Petäjä, Pekonen, Paatelainen. Litmanen, Hyypiä, Niemi, Kolkka – pikku mausteena toki suomenruotsalaisten vahva edustus: Holmgren, Boström, Johansson, Forssell.
2000-luvun maajoukkue onkin jo huomattavasti monikulttuurisempi. Aluksi tunnetuimmat maahanmuuttajataustaiset pelaajamme olivat Kosovon albaaneja (Kuqit ja Hetemajt) tai Pietarsaaren venäläisiä (Eremenkon perhe). Myöhemmin Suomi-futiksen huipulle ovat nousseet mm. slovakialaisen perheen Lukas Hradecky, sierraleonelaisten vanhempien poika Glen Kamara sekä isänsä kotimaassa Namibiassa ja Tansaniassa nuoruuttansa elänyt Pyry Soiri).
Sama trendi jatkuu poikamaajoukkueissa. Kun Suomeen suuntautuva maahanmuutto kasvaa, on jalkapallo monille pojille ja nuorille miehille yksi mahdollinen polku sosiaaliseen nousuun ja menestykseen Suomessa – tai ulkomailla, rahakkaammilla kentillä.
Maajoukkueet murroksessa
Kansallisvaltion ”kuolemasta”, tai ainakin sen merkityksen vähenemisestä, on puhuttu jo kauan. Myös maajoukkuefutiksen eetos on ollut murroksessa 1990-luvulta lähtien kiihtyvän globalisaation myötä. Maailmanlaajuisen kattojärjestö FIFA:n säädökset sallivat maajoukkueissa vain kyseisen maan kansalaiset. Futiksen parissa on kuitenkin paljon kaksoiskansalaisia. Nuorisomaajoukkueissa kaksoiskansalainen voi edustaa useampaa maata, mutta aikuisten tasolla vain yhtä. Lahjakkaan, useampaan maajoukkueeseen ehdolla olevan pelaajan valinta lukittuu ensimmäisestä maajoukkue-edustuksesta hänen täytettyään 21 vuotta.
Ranska voitti miesten maailmanmestaruuden vuoden 1998 kotikisoissaan etnisesti monimuotoisella joukkueella, jota luonnehdittiin trikolori-vertauksella: Ranskan lipun sininen, valkoinen ja punainen olivat nyt ”Black, Blanc, Berber / Beur” – musta, valkoinen ja berberi. Monet ranskalaiset ottivat maajoukkueen ja sen menestyksen tervetulleina, sillä se edusti uudenlaista kansallisvaltiota positiivisella tavalla. Osa vastaanotosta oli kuitenkin hapanta. Äänekkäin protesti henkilöityi Kansallisen Rintaman poliitikko Jean-Marie Le Peniin, jolle mestarijoukkue oli ”keinotekoinen”, ei ”kyllin ranskalainen”. Le Penin ajatusten myötäilijöitä ja levittäjiä Ranskassa ja muualla Euroopassa riitti, ja riittää yhä.
Samankaltaisia trendejä on havaittu ja tutkittu mm. Alankomaissa, Belgiassa, Englannissa ja hieman myöhemmin Saksassa. Eurooppalaisten kansallisvaltioiden siirtomaamenneisyys tuo joka maan jalkapalloon ja maajoukkueeseen oman ominaisvärinsä, mikä puolestaan heijastuu mediakeskusteluissa ja kritiikeissä. Samaan aikaan jalkapallon eri toimijat – kattojärjestöt, kansalliset liitot, seurat, kannattajaryhmät ja pelaajatkin – ovat tehneet hartiavoimin töitä kitkeäkseen etnisyyteen, taustaan tai ulkonäköön perustuvaa syrjintää lajin parista. Tulokset ovat melko lupaavia. Ilmirasistisista huudoista tai rasistisia tekstejä sisältävistä katsomobannereista jaettavat tuntuvat sanktiot ovat auttaneet asiaa. 
Ranska-Italia -ottelun kokoonpano v. 2006 maailmanmestaruuskisoissa. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)
Taidot ratkaisevat, ei etninen tausta
Äärimmäisen suosittuna ja kilpailtuna lajina jalkapallo on pohjimmiltaan meritokratiaa: ratkaisevassa roolissa ovat pelaajan taidot ja ominaisuudet, ei etninen tai kulttuurinen tausta. ”Puhtautta” vaativaa kansallisaatetta tai suoranaista rasismia levittävien suut on usein helppo tukkia, kun pelaajan suoritukset kentällä puhuvat puolestaan. Lähes jokainen pätevä valmentaja ja ammattimaisesti lajiin suhtautuva joukkuetoveri haluaa tiimiinsä parhaat, taitavimmat ja sopivimmat pelaajat.
Samaa haluaa valtaenemmistö kannattajista. Etnistä ”puhtautta” tai tiettyjä menneitä vuosikymmeniä haikailevat jäävät armotta vähemmistöön. Ruotsissa lähihistorian suurimmat jalkapallotähdet, kuten Martin Dahlin, Henrik Larsson ja ennen muuta mediailmiö Zlatan Ibrahimović, ovat maahanmuuttajataustaisia ja nauttivat melko laajasti kansallissankarin asemaa.
Toisenlaisen tulokulman ilmiöön tuovat maajoukkueita koskevat väittelyt pelaajien isänmaallisuudesta tai uskollisuudesta kotimaalleen. Ilmiselvän rasismin sijaan monikulttuurisista taustoista ponnistavien pelaajien ”ranskalaisuutta”, ”saksalaisuutta” tai ”suomalaisuutta” saatetaan kyseenalaistaa hienovaraisemmin ja vihjailevammin rivien välistä. Kannattajat saattavat löytää vihjeitä pelaajien isänmaallisuudesta – tai sen puutteesta – esimerkiksi haastattelulausunnoista tai käyttäytymisestä ennen maaotteluita soitettavan kansallislaulun aikana. Seuraavassa avaan näitä teemoja muutaman esimerkin kautta.
Suomen jalkapallojoukkue Tukholman olympialaisissa 1912
Kuqit, Hetemajt ja Eremenkot etujunassa
Suomessa jälkimodernin maahanmuuton historia on lyhyempi ja vähemmän kerroksellinen kuin Ruotsissa. Vähäisemmälläkin maahanmuutolla voi olla maamme jalkapallokulttuuriin suuret heijastukset, jalkapallo kun on lähes kaikkialla maailmassa – ja siten myös useiden Suomeen tulijoiden lähtömaissa – erittäin suosittua.
Suomi-futikseen ovat puumerkkinsä jättäneet useat taitavat ja kunnianhimoiset maahanmuuttajataustaiset pelaajat. Suomessa lapsuuttaan ja nuoruuttaan kasvaneet Kuqin ja Hetemajn veljekset ovat usein kertoneet isänmaallisuudestaan Kosovoa kohtaan. Vaikka he samalla kertovat kiitollisuudestaan Suomea ja täällä saatuja elämän mahdollisuuksia kohtaan, joidenkin maajoukkueen kannattajien on ollut vaikea sulattaa Kosovo-puheita.
Samoin Eremenkon futisperheen jäsenet ovat usein korostaneet venäläisyyttään, vaikka perheen tukikohta on jo 1980-luvulta lähtien ollut kaksikielisessä Pietarsaaressa. Venäjä-mielisyys on osalle seuraamistani Huuhkajien kannattajista punainen vaate. Se on Kosovo-mielisyyttä kovempi pala purra, vaikka veljessarjan kaksi vanhinta (Alexei Jr. ja Roman) ovat pelanneet pitkän maajoukkueuran Suomi-paidassa. Toisaalta etenkin Roman on luonut hienon ammattilaisuran Venäjällä ja Ukrainassa. Nuorin veli Sergei puolestaan tavoittelee paikkaa Venäjän maajoukkueessa.
Suomalaissyntyisellekään huippupelaajalle suomalaisuus ei välttämättä ole itsestään selvää. Suomalaisen perheen poika Alexander Ring kasvoi Saksassa, ja on korostanut olevansa pelaajana mentaliteetiltaan ”enemmän saksalainen kuin suomalainen”. Mikään etnisyyteen tai kansallisuuteen perustuva syy ei loogisesti johda hänen epäsuosioonsa useiden kannattajien keskuudessa. Epäsuosion syynä ovat paremminkin nykyään New Yorkissa pelaavan Ringin valinnat, prioriteetit ja lausunnot mediassa.
Banaali nationalismi ja kansallishymnit urheilussa
Brittiläinen sosiaalipsykologi Michael Billig kehitti banaalin nationalismin käsitteen kuvaamaan ideologisia, osin huomaamattomia tapoja, joilla kansat tuottavat ja ilmaisevat olemassaoloaan arjen tasolla. Billigin mukaan “kansallisen lipun heiluttaminen” sekä konkreettisesti että kuvainnollisessa mielessä on kilpaurheilussa avoimempaa ja sallitumpaa kuin muissa yhteyksissä. Britanniaan keskittyvässä media-analyysissa Billig havaitsi, että urheilussa isänmaallisuus ja omalle kansalle ”liputtaminen” yhdistävät niin konservatiiveja kuin liberaaleja.
Eräs vakiintunut nationalismia ilmentävä käytäntö kilpaurheilun kentillä on kansallishymnien soittaminen ja laulaminen. Jalkapallomaaotteluissa kansallislaulut soitetaan ennen ottelua pelaajien seisoessa rivissä kentän keskellä. Rituaaliin kuuluu muitakin elementtejä kuin mahtipontisten hymnien kuuntelu: muu toiminta keskeytyy, ja kansallisvaltioiden liput levitetään stadionin yleisön ja tv-kameroiden näkyville. Stadionin yleisö nousee seisomaan, osa laulaa mukana oman maansa hymniä. Sekä omaa maata että vastustajan maata kunnioitetaan juhlavasti.
Tämä on tarkasti käsikirjoitettu kohtaus: osa protokollaa, joka toistuu tuttuna ja turvallisena rituaalina kerrasta toiseen. Billigin mukaan hymnit eivät kuitenkaan edusta kokonaista valtiota tai kansakuntaa sen kaikessa monimuotoisuudessa ja ristiriitaisuudessa. Ne tuottavat ja toisintavat tietynlaista kansakuntaa: kurinalaista, yhtenäistä, maskuliinista, kilpailu- ja taisteluhenkistä.
Rituaali välittyy tv-ruutuihin ympäri maailmaa kansainvälisen ohjaajan leikkauksena, jossa pääosassa ovat avauskokoonpanon pelaajat. Useimmin kuva kohdennetaan pelaajien ylävartaloon ja kasvoihin. Televisiosta katsojat voivat tarkkailla, ketkä laulavat kansallislaulua ja ketkä eivät? Kenen huulet liikkuvat, kuka on kivikasvona?
Saksan jalkapallon 2010-luvun megatähden, turkkilaissukuisen Mesut Özilin, huomattiin kansallishymnin aikana rukoilevan Koraanin sanoin. Useimmille saksalaisille turkkilaistaustaisten ja muslimien läsnäolo yhteiskunnassa on arkipäiväinen asia, mutta Özilin rituaali on herättänyt soraääniä ja rajua kritiikkiä esimerkiksi konservatiivisempien jalkapallovaikuttajien ja kansallismielisempien seuraajien keskuudessa. Britannian kansallishymni ”God Save the Queen” taas saattaa kaikessa ongelmallisuudessaan tuntua englantilaisille luontevalta, mutta voidaan pohtia, onko se mielekäs valinta Skotlannin tai Walesin maajoukkueille.
Kansallisaatteiden kanssa rajusti kipuilevalla Balkanilla tilanne vakavoitui vuonna 2012. Serbian maajoukkuepelaaja, bosniakki Adem Ljajić, ei kokenut ristiriitaista Serbian kansallishymniä omakseen ja kieltäytyi laulamasta sitä. Silloinen Serbian päävalmentaja, äkkipikaisena ja arvaamattomana tunnettu entinen tähtipelaaja Siniša Mihajlović, antoi Ljajićille heti kenkää. Mihajlovićin lisäksi muutkin tunnetut maajoukkueluotsit, esimerkiksi Saksan Franz Beckenbauer ja Englannin Roy Hodgson, ovat vaatineet jokaisen pelaajansa kunnollista osallistumista kansallishymnin rituaaliin.
Jalkapallofani Moskovassa kesällä 2018. Kuva: Marco Verch (CC BY 2.0)
”Laulaako se mukana, liikkuvatko sen huulet edes?”
Suomen suurimmalla jalkapallokeskustelufoorumilla, Futisforum2:lla kansallislaulukysymyksestä tuli aikanaan sisäpiirin ironinen vitsi, joka sai vakaviakin sävyjä. Suomalaispelaajista juuri Saksassa kasvaneen ja uransa aloittaneen Alexander Ringin suu pysyi tv-kuvan mukaan kaikkein tiukimmin supussa. Ringin kivikasvoista ilmettä Maamme-laulun soidessa pidettiin – tosissaan ja huumorilla – merkkinä siitä, ettei hän ollut mukana maajoukkueessa koko sydämellään.
Samankaltaisia keskustelujuonteita on esiintynyt maajoukkueen runkoa 2010-luvulla edustaneiden Perparim Hetemajn ja Roman Eremenkon suhteen. Hetemajn kyllä havaittiin hoilaavan Maamme-laulua täysin palkein ja antavan kentällä aina kaikkensa. Hän kuitenkin kieltäytyi pelaamasta Suomi-paidassa synnyinmaataan Kosovoa vastaan MM-karsinnassa 2016, kun Kosovo oli hyväksytty mukaan UEFA:n kansainväliseen toimintaan ja arvottu Suomen kanssa samaan karsintalohkoon.
”Roman” täyttä hyväksyntää Suomen kannattajien keskuudessa on jarruttanut paitsi venäläistausta ja suomalaistuneen perheen ajoittain ilmaisema Venäjä-mielisyys, myös kärähtäminen kokaiinista 2016. Kokaiinikäry ja siitä seurannut, peräti kaksivuotinen kilpailu- ja harjoittelukielto kirvoittivat futisväen keskuudessa eri keskustelupalstoilla solvausten aallon, joka jatkuu yhä. Maamme-laulua Romankin myönnettiin hymistelleen maajoukkuevuosinaan.
Futisfoorumien kansallislauluväittelyt muuttuivat lopulta yliampuvaksi huumoriksi. Vuoroin ylistettiin Ringin saksalais-suomalaista, sinisilmäistä ja vaaleaihoista ”arjalaisuutta”, vuoroin muilutettiin tummempaa Hetemajta rajan taa, ja varmuuden vuoksi poistettiin sinivalkoisista liian tummapiirteisenä suomenruotsalaisena nykyinen kapteeni Tim Sparv.
Vääräleukaisimmat olivat valmiita valitsemaan Suomen avauskokoonpanon paitsi lauluinnon myös laulutaidon perusteella. Vain komeasti ja kuuluvasti nuotilleen Maamme-laulua laulavat pelaajat kelpaisivat Huuhkajien avauskokoonpanoon. “Melkoisen noloa, jos esimerkiksi arvokisoissa miljoonien katsojien seuratessa joku Suomen pelaajista laulaisi aivan nuotin vierestä”, parodioi eräskin Futisforumin kirjoittaja.
Suurta kansallista kertomusta
Internetin futiskeskusteluiden aiheet poukkoilevat ja risteilevät rihmastomaisesti eri sivustojen välillä. Joukkoon mahtuu parodiaa ja huumoria, mutta maajoukkueeseen, maahanmuuttajiin, etnisyyteen ja isänmaallisuuteen liittyvät aiheet ovat säännöllisesti esillä.
Hetemajn, Ringin ja Eremenkojen kaltaiset maailmankansalaiset voivat samanaikaisesti olla sekä pidettyjä, arvostettuja ja toivottuja vahvistuksia maajoukkueeseen, että kärkkään kritiikin kohteena milloin sitoutumisestaan, milloin sanomisistaan, ja usein ihan vain peliesitystensä johdosta. Tämä voi olla tavanomainen osa jalkapallokulttuuria, jossa kannattajat ja seuraajat janoavat menestystä ja yhteisöllisyyden tuntua.
Toisaalta, vaikka vanhan sananparren mukaan jalkapallo on elämää suurempaa, etnisyys-, kansallisuus- ja isänmaallisuuskeskustelut voidaan nähdä osana 2000-luvun globalisaatiota ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden laajempaa monimuotoistumista.
Kun Huuhkajien historiallinen arvokisaesiintyminen vihdoin nähdään kesäkuussa 2020, ovatko kansallishymnit pelaajille vain pakollinen lyhyt rituaali lämmittelyn ja valmistautumisen jälkeen, ennen itse ottelua?
Vai latautuuko ensimmäisen EM-kisaottelumme Maamme-lauluun kenties sittenkin tavallista suurempi merkitys? Olemmeko keskellä suurta kansallista kertomusta?
Lukipa pelaajan passissa ja paidassa sitten Pukki, Sparv, Hradecky, Kamara tai Taylor, pääosan esittäjille EM-kisoissa pelaaminen ja Suomen miesten EM-debyytti ovat suuria hetkiä, jotka jäävät maamme urheiluhistoriaan.
Toimitus
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Marco Verch (CC BY 2.0)
Lukemista
- Anderson, B. (1991 [1983]). Imagined communities: reflections on the origin and spread of nationalism. (Toinen, muokattu painos). Suomenkielinen käännös: Kuvitellut yhteisöt — Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (2006, suom. Joel Kuortti).
- Barlovac, B. (2012). Serbian Bosniaks Condemn Football Player’s Ban. Balkan Insight 30.5.2012.
- BBC Sport (2005). Blatter suggests dropping anthems. 22 November 2005.
- Billig, M. (1995). Banal Nationalism.
- Democratic Audit UK (2014). If England players must sing the national anthem at the football World Cup, it should not be ‘God Save the Queen’. Julkaistu 5.6.2014.
- Doidge, M. 2017. Racism and European Football. Routledge Handbook of Sport, Race and Ethnicity. Nauright, J. & Wiggins, D. K. (toim.).
- Ke Nako (2010). L’Equipe Tricolore: “Black, White, Berber” or “Black, Black, Black?” 22.5.2010.
- Keränen, M. (toim.) 1998. Kansallisvaltion kielioppi.
- Kluth, A. 2018. Mesut Özil and the pain of exclusion. Handelsblatt Today 27.7.2018.
- Kytölä, S. (2017). ”Are they singing the national anthem?” : football followers’ responses to the ethnic diversification of Finland men’s national football team. Teoksessa S. Leppänen, E. Westinen, & S. Kytölä (toim.), Social Media Discourse, (Dis)identifications and Diversities (pp. 62-93).
- Kytölä, S. (2018). Race, ethnicity and ‘Africa’ in football discourse – perspectives in the age of superdiversity. Teoksessa A. Creese & A. Blackledge (toim.), Routledge Handbook on Language and Superdiversity; Section 4: “Language, Superdiversity and Sport”
- Markovits, A. (2010). The singing of National Anthems in international soccer. Huffington Post, 20.7.2010.
- McNulty, P. (2014). World Cup 2014: England players told to sing anthem. BBC Sport, 1.6.2014.
- Mungazi, F. (2005). To sing or not to sing. BBC Sport, 27.11.2005.
- Nissinen, T. 2018. Poikkeuksellinen perhe näyttää mallia sopeutumisesta: ”Pakolainen ei ole ikuisesti uhri”. Maailman Kuvalehti 23.5.2018.
- Paasi, A. 2016. Dancing on the graves: Independence, hot/banal nationalism and the mobilization of memory. Political Geography 54, Sep 2016.
- Parkkinen, L. (2014). Onko jalkapallosta Ranskan identiteetin eheyttäjäksi? Politiikasta.
- Ruotsala, H. 2012. Vielä kerran jalkapalloa. Serendipity. Etnologin työpöydältä ja pöydän alta. 3.7.2012.
- Sjöholm, M. 2010. SUPERVAIHTOPELAAJA: Suomalaisfanin kaukorakkaus. Pallonkaikkeus, 23.6.2010.
- Szerovay, M. 2018. Globalization and small-countrt football. Exploring the development paths of Finland and Hungary. 25.11.2018.
- Yassin, A., & Carlson, D. (2015) Players and migration.
- Özkök, E. (2006). World Cup moments: Lips which don’t move during national anthems. Hürriyet Haber, 11.7.2006.
