Kontula – maine, stigma ja tolkku

Harva lähiö on maineensa vanki itä-Helsingin Kontulan lailla. Lähiöstigma heijastuu median tuottamien merkitysten lisäksi asukkaiden tavassa puhua itsestään ja elämänpiiristään. Ulkopuolelta tuotettu, arjessa sisäistetty näkemys ongelmien riivaamasta ja syrjäisestä lähiöstä yhdistyy usein voimakkaaseen paikallisylpeyteen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Kuinka molemmat näkemykset voidaan kokea totena, ja kuinka niiden väliset ristiriidat hahmottuvat kaupunkitilassa?

Kenttätyössäni Kontulassa kohtasin jat­ku­vas­ti erilaisia luon­neh­din­to­ja alueesta. Näiden sävy vaihteli suuresti tilanteen mukaan, ja niillä vies­tit­tiin paljon muuta kuin pin­nal­li­nen lukeminen antaa ymmärtää. Tutkijana vietin paljon aikaa asu­kas­ti­lois­sa ja jär­jes­tö­jen kerhoissa.

Naapurusto kokoontui ker­ros­ta­lo­ko­los­sin ker­ho­ti­las­sa tors­tai­sin. Ensimmäisillä kerroilla mukana oli vasta muutama talossa asuva elä­ke­läi­nen. Mietimme yhdessä asu­kas­toi­min­nan tule­vai­suut­ta. 

Mun kaveri tosta tien toiselta puolelta haluaisi tulla mukaan, koska sillä ei ole päivisin oikein mitään tekemistä. Voinko pyytää sitä mukaan?”, Kati kysyi hieman varo­vai­ses­ti. “Ei taida vali­tet­ta­vas­ti onnistua – tänne ei saa päästää ihmisiä muista yhtiöistä”, Kirsi totesi. “Jos joku meidän talosta saa tietää, että täällä on ulko­puo­li­sia, ovet laitetaan säppiin tosi pian.” — “Ei ole kyllä Tanja mikään ulko­puo­li­nen!”, kivahti Kati, “sehän on asunut näissä taloissa ennen meitä kaikkia ja tulee edelleen usein myös tohon pihalle istus­ke­le­maan. Kyllä se kuuluu tänne jos joku!” Kirsi vastasi heti pahoi­tel­len: “Ai sä puhuit Tanjasta. En mä voinut tietää. Totta kai se on ter­ve­tul­lut tänne. Olisit heti sanonut”. 

Muut pai­kal­lao­li­jat koros­ti­vat, että Tanja on yksi meistä. Määritelmää “meille” kysyes­sä­ni: “no, täkä­läi­sis­tä”. 

Seuraavaksi kävimme läpi, kuinka kauan kukin oli asunut talo­yh­tiös­sä. Monien kohdalla puhuttiin vuo­si­kym­me­nis­tä. Uusimmat tulijat kertoivat, mikäli olivat asuneet aiemmin muualla Kontulassa tai itä-Helsingissä. Keskustelut ajau­tui­vat herkästi sivu­rai­teil­le, ja asui­na­lu­een tiheä historia tiivistyi näihin sir­pa­lei­siin. Samalla tarinat rajau­tui­vat suu­rim­mil­ta osin välit­tö­mään naa­pu­rus­toon, etenkin sen entisiin ja nykyisiin asuk­kai­siin. Heidät luo­ki­tel­tiin välit­tö­mäs­ti alueelle kuuluviin ja kuu­lu­mat­to­miin; jo aikoja sitten asemansa var­mis­ta­nei­siin alkua­suk­kai­siin tai naa­pu­rus­toon nopeasti juur­tu­nei­siin. Monet luo­ki­tel­tiin Kontulaan pakon edessä muut­ta­nei­siin tai asui­nym­pä­ris­töön­sä välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti suh­tau­tu­viin. Myös tämä kes­kus­te­lu oli käynyt minulle tutuksi luke­mat­to­mis­sa aiemmissa koh­taa­mi­sis­sa.

Kontulan ulko­puo­lel­ta tuleva mää­rit­te­ly alueesta koettiin yksi­no­maan nega­tii­vi­se­na, yleis­tä­vä­nä ja epä­oi­keu­den­mu­kai­se­na. Samalla siihen vii­tat­tiin jat­ku­vas­ti, sekä täkä­läis­ten että vieraiden seurassa. Täkäläisten kesken Kontulan maineesta oltiin kuitenkin myös ylpeitä. Ongelmakäyttäytymisen sijaan se tarkoitti naa­pu­ria­pua, kons­tai­le­ma­ton­ta suh­tau­tu­mis­ta kans­sae­lä­jiin, ja kykyä tulla toimeen eri­lais­ten ihmisten kanssa.

Periferian periferia

Olimme Kontulan lai­ta­mil­la, syrjässä ostos­kes­kuk­sen ja met­roa­se­man muo­dos­ta­mas­ta kes­kuk­ses­ta. Aluetta määritti jopa Kontulan stan­dar­deil­la syvä stigma, joka tarttui jaet­tui­hin käsi­tyk­siin lähiön eri osista ja niiden välisistä rajoista. 

Tutkimuksessani kävi jo aikai­ses­sa vaiheessa ilmi, että alueiden väliset hie­rar­kiat omak­sut­tiin nopeasti Kontulaan muu­tet­taes­sa. Ne myös taipuivat mainiosti eri­lai­siin mit­ta­kaa­voi­hin. Kontula oli lähiöiden alinta kastia Jakomäen kanssa, joskin vii­me­ai­kai­sen sanonnan mukaan “Korso on Kontula kertaa kymmenen”. Kontula jakautui mai­neel­taan eri­lai­siin lohkoihin, usein vuokra- ja omis­tusa­su­mi­sen rajoja nou­da­tel­len. Taloyhtiöissä vallitsi vahva ymmärrys siitä, miten niiden raken­nuk­set tai jopa raput sijoit­tui­vat hie­rar­kias­sa. Kerhotilan talo oli lähellä hie­rar­kian pohjaa, mutta silti siellä mai­nit­tiin usein seuraavan talon lai­tim­mai­nen rappu, jossa kuulemma asui vain “entisiä vankeja ja sekopäitä”. Tanjan talosta aluetta halkovan tien toisella puolella puhuttiin yleisesti parempana seutuna. Sillä ei ollut saman­lais­ta mainetta, vaikka kaupungin vuo­kra­ta­lo olikin.

Kenttätyöni aikana Kontulan ja sen eri osien mainetta pun­ta­roi­tiin monesta näkö­kul­mas­ta. Harvemmin kui­ten­kaan mietitään, mitä maine tar­koit­taa. Kaupunkitutkijat Ade ja Oliver Kearns sekä Louise Lawson purkavat havainnot alueista mie­li­ku­viin, mai­nee­seen ja stigmaan. Tässä yhtey­des­sä mielikuva perustuu yksilön omaan arvioon alueesta, kun taas maine viittaa hänen käsi­tyk­seen­sä muiden ihmisten käsi­tyk­sis­tä, eli erään­lai­seen meta-käsi­tyk­seen. 

Huonon maineen levit­tä­mi­nen ei vaadi kokemusta tai tietoa todel­li­sis­ta olo­suh­teis­ta – riittää, että on oikeassa maineen ole­mas­sao­los­ta. Sekä mielikuva että maine voivat olla myös posi­tii­vi­sia, mutta stigma on pel­käs­tään nega­tii­vi­nen. Stigma on myös iskos­tu­nut niin syvään, että se ei riipu yksit­täis­ten ihmisten aja­tuk­sis­ta tai teoista. Sen häi­vyt­tä­mi­nen vaatii laajempaa sosio­kult­tuu­ris­ta muutosta, joka ei kui­ten­kaan perustu alueen rea­li­teet­tien muu­tok­seen, vaan muu­tok­seen tavassa havain­noi­da ja ymmärtää niitä.

Stigmatisoituja asui­na­luei­ta käsit­te­le­vän tut­ki­muk­sen val­ta­vir­ras­sa, eri­tyi­ses­ti Loïc Wacquantin ja Pierre Bourdieun kau­pun­ki­so­sio­lo­gias­sa, viitataan asuk­kai­siin syvälle lyötyyn leimaan, jonka voi voittaa vain vetäy­ty­mäl­lä omiin oloihinsa tai muut­ta­mal­la pois alueelta. Seuraavaksi väitän, että Kontulan arjessa kysymys on enem­män­kin maineen ja stigman välisen eron tak­ti­ses­ta hyö­dyn­tä­mi­ses­tä, tasa­pai­not­te­lus­sa sisä- ja ulko­puo­len sekä muo­dol­li­sen ja epä­muo­dol­li­sen välillä.

kontula

Kuva: Johanna Huiskonen

Tolkulliset ja tolkuttomat

Kävimme Kontulan ris­ti­rii­tais­ta mainetta usein läpi Kirsin kanssa. Hän oli monesti huomannut ihmisten asenteen muuttuvan hänen ker­rot­tu­aan asuvansa Kontulassa, vieläpä sen huon­omai­nei­ses­sa osassa. 

Kirsi kertoi miet­ti­neen­sä tutus­tu­mi­sem­me alku­vai­hees­sa, oliko minulla tutkijana jokin salainen agenda. Ajatus heräsi, koska olin kiin­nos­tu­nut erittäin arkisista asioista, minulla ei ollut var­si­nai­sia kysy­mys­lis­to­ja ja palasin yhä uudestaan “kaiken maailman kis­san­ris­tiäi­siin”. Kyselyt olisivat tar­jon­neet hänelle huo­mat­ta­vas­ti tutumman tavan kom­men­toi­da koti­seu­tun­sa asioita. Lähiympäristöä tuli hänen mukaansa pei­lail­tua kriit­ti­ses­ti ikään kuin ulkoapäin, kun minä olin mukana. Kirsi kertoi suh­tau­tu­neen­sa minuun aluksi Kontulaan saa­pu­nee­na vir­ka­mie­he­nä tai jär­jes­tö­työn­te­ki­jä­nä. Hän oli valit­ta­nut ja nostanut esiin ongelmia, koska siten näiden tahojen kanssa toi­mit­tiin. 

Asukkaat kokivat yleisesti, että heidät oli jätetty syr­jäi­sil­le alueille oman onnensa nojaan, ja että vas­tuul­li­set tahot kaupungin työn­te­ki­jöis­tä poliit­ti­siin päät­tä­jiin pakoi­li­vat heitä. Tapasin myös näiden vas­tuul­lis­ten tahojen edustajia. He valit­ti­vat usein, etteivät asukkaat tunne pää­tök­sen­teon ja bud­je­toin­nin rea­li­teet­te­ja, minkä vuoksi heidän kanssaan on vaikea toimia. Helsingin kaupungin asunnot oy:n toi­mi­tus­joh­ta­ja Jaana Närö toteaa asu­kas­de­mo­kra­tias­ta: “Asukkaan ääni painaa, jos se on järkevää.”

Kerran, kävelyllä olles­sam­me, muuten aina sana­val­mis Kirsi epäröi ennen hänelle tärkeän aiheen esille ottamista. “Mä viihdyn oikeasti hyvin täällä”, hän aloitti. “Eihän kukaan tol­kuis­saan oleva sanoisi näin. En mäkään kerro tätä kenel­le­kään, joka ei asu täällä. Ollakseen tolkun ihminen pitää haukkua Kontulaa. Tätä on todella vaikea selittää, haukun Kontulaa itsekin, se ikään kuin tapahtuu auto­maat­ti­ses­ti. Mulla vaan jää päälle se valitus siitä miten kamalaa elämä täällä on. Voisin hyvin muuttaa pois, jos haluaisin, mutta ei aiko­mus­ta­kaan.” 

Muutaman päivän päästä tien toisella puolella asuva Tanja tuli tapaamaan minua ja Kirsiä ker­ho­ti­laan. Naiset olivat juuri käyneet pitkän kes­kus­te­lun Kontulan maineesta. 

On kyllä ihan toiset jutut, mitä me puhutaan täällä kes­ke­näm­me”, Tanja aloitti. “Jotenkin tuntuu, että missä ikinä onkin, sitä yrittää toimia sopivalla tavalla, aiheut­ta­mat­ta liikaa hämminkiä. Jos tänne Kontulan peru­koil­le tulee ihmisiä kat­te­le­maan, miltä meidän elämä näyttää, me vastataan heidän odo­tuk­siin­sa. Ihan turha siinä on alkaa kinaamaan. Välillä naurattaa, kun tänne tullaan kau­his­te­le­maan ja tar­joa­maan apua ihan taval­li­sil­le ihmisille.” Kirsi jatkoi: “Me nau­ret­tiin sitä juttua, että pitäiskö Tanja päästää tänne. Siinä oli kyse enemmän sel­lai­ses­ta, että heti kun aletaan tehdä jotain tosi viral­li­ses­ti, tällaisia ajatuksia tulee mieleen. Ihan kuin pitäis alkaa laatia sääntöjä meidän omien tilojen käytölle. Normaalisti täällä on totuttu luovimaan par­haim­man mukaan, vaikka tolkku onkin aina välillä hukassa.”

Keskustelu kuvaa hyvin Kontulan arjessa näkyviä val­ta­suh­tei­ta. Alueen maine on läh­tö­koh­tai­ses­ti huono, mutta sitä voidaan tak­ti­ses­ti venyttää moneen suuntaan. Asukkaat tuntevat erittäin tarkkaan, miten Kontulaa on kuvattu mediassa vuo­si­kym­me­nien ajan ja mitä heistä aja­tel­laan. Yleinen ratkaisu ulko­puo­lis­ten kanssa on myötäillä heidän näke­myk­si­ään konflik­tien vält­tä­mi­sek­si, mutta myös nau­raak­seen heidän tyh­jän­päi­väi­sel­le lii­oit­te­lul­leen. 

Etenkin näissä tilan­teis­sa kuvaamani kon­tu­la­lai­suus tai “täkä­läi­syys” korostuu. Arkeen limit­ty­vät ryhmät perus­tu­vat jaettuun ymmär­ryk­seen alueen maineesta ja tapoihin reagoida siihen. Muodollisemmalla tasolla, vir­ka­mies­ten ja val­taa­pi­tä­vien maa­il­mas­sa, Kontulaa määrittää stigmaan ja “tol­kul­li­siin” odo­tuk­siin perustuva, asuk­kai­den sisäis­tä­mä käsitys, joka mää­ri­tel­lään ulko­puo­lel­ta. Vaikka alue ei tilas­tois­sa erotu erityisen ongel­mal­li­se­na moniin muihin lähiöihin nähden, Kontulan stigma “ongel­ma­lä­hiö­nä” on vahvasti ihmisten mielissä. Ongelmia toki on, mutta pääosalla asuk­kais­ta arki soljuu niiden ulko­puo­lel­la. 

Kontulan “tol­kut­to­muus” on yhdis­tel­mä useita asioita. Sillä viitataan asuk­kai­den kyvyt­tö­myyy­teen ymmärtää nyky­päi­vän rea­li­teet­te­ja ja vaikuttaa koti­seu­tun­sa muu­tok­seen oikealla tavalla. Samalla tolkun puute kritisoi heidän epä­muo­dol­li­sia tapojaan päättää omista asiois­taan.

Tolkun vaa­ti­muk­sia vastaan on vaikeampi taistella kuin huonoa mainetta. Joku saattaisi nähdä tässä myös yhteyksiä myös kape­ne­vaan käsi­tyk­seen kau­pun­ki­ti­lan moni­muo­toi­suu­des­ta.

Kuva: Jakob Johannsen

Pekka Tuomisen Kontulaa koskeva tutkimus on ollut esillä AntroBlogissa myös keväällä 2017. Kontula Electronic — lähiö muutosten keskellä kertoo tut­ki­mus­hank­kees­ta, joka kar­toit­taa his­to­rial­li­sia muutoksia alueella, jonka historia on lyhyt mutta erittäin tiheä ja moni­säi­kei­nen.

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  • Artikkelikuva: SKY-FOTO Möller/​Helsingin kau­pun­gin­museo (CC BY 4.0)

Kirjoittaja

VTT Pekka Tuominen on sosiaali- ja kulttuuriantropologi ja kaupunkitutkija, jonka tutkimus keskittyy muutoksiin urbaaneissa ympäristöissä. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupunkitilan moraalisia ulottuvuuksia Istanbulissa sekä yleisemmin urbaanin elämäntavan suhdetta historiaan ja moderniteettiin. Hän työskentelee Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa BIBU – Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -hankkeessa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: