Libanonin vallankumous muuttaa politiikan perusteita

Lopettaako Libanonin “lokakuun val­lan­ku­mous” sisäl­lis­so­dan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua kor­rup­tiol­le, sosi­aa­lis­ta oikeu­den­mu­kai­suut­ta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea val­lan­ku­mouk­sel­li­set vaativat maan uskon­kun­tien väliselle val­lan­jaol­le perus­tu­van jär­jes­tel­män kaa­ta­mis­ta.

Libanonin poliit­ti­nen jär­jes­tel­mä perustuu sek­ta­ria­nis­miin, eli val­lan­ja­koon eri uskon­kun­tien välillä. Tämän jär­jes­tel­män on nähty luisuvan tehot­to­muu­teen ja kor­rup­tioon samalla, kun maata vaivaa perus­in­fra­struk­tuu­rin puute ja uhkaava talous­krii­si. Koska sek­ta­ri­aa­ni­nen jär­jes­tel­mä ja siitä hyötyvät johtavat polii­ti­kot ymmär­re­tään Libanonissa osaksi samaa koko­nai­suut­ta, on pinnalle noussut vanha ajatus siitä, onko poliit­ti­sen jär­jes­tel­män syytä asettaa kan­sa­lai­set toisiaan vastaan uskon­to­kun­nan perus­teel­la. 

Libanonilaisia koetteli vuosina 1975 – 1990 pitkä ja verinen sisäl­lis­so­ta. Sota on usein muistettu nime­no­maan sek­ta­ri­aa­ni­se­na, vaikka sen alkusyyt todel­li­suu­des­sa olivat moni­mut­kai­set. Sota kuitenkin voimisti ihmisten uskon­ryh­mään perus­tu­vaa iden­ti­teet­tiä ja poliit­ti­sen vallan perustaa uskon­ryh­mis­sä. 

Sisällissodan aave kum­mit­te­lee vuoden 1990 jäl­keen­kin maan poliit­ti­sen todel­li­suu­den taustalla monella tapaa — esi­mer­kik­si siinä, kuinka puolueita johtavat edelleen sisäl­lis­so­dan aikaiset sota­her­rat tai näiden peril­li­set. Sotarikollisia ei koskaan laajalti tuomittu, eikä sodan jäl­ki­pyyk­kiä pesty. 

Antropologi Sami Hermez on todennut, kuinka sisäl­lis­so­dan muisto ja uuden sodan pelko mää­rit­tä­vät sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta sisäl­lis­so­dan jäl­kei­ses­sä Libanonissa. Hänen mukaansa pienetkin kahakat tai väki­val­lan­teot tulkitaan tulevan sodan vii­te­ke­hyk­ses­sä, merkkeinä sisäl­lis­so­dan mah­dol­li­ses­ta uudel­leen­syt­ty­mi­ses­tä. Kaupunkitutkija Heba Bou-Akar taas on kuvannut, kuinka sisäl­lis­so­dan lop­pu­mi­sen jälkeen kau­pun­ki­suun­nit­te­lu on joutunut toimimaan tämän tulevan sodan ja sek­ta­ria­nis­min ehdoilla. Libanonin sisäl­lis­so­ta ei siis loppunut vuonna 1990, vaan tais­te­lui­den laan­nut­tua jatkoi eloaan sekä sek­ta­ria­nis­min muodossa että sen jako­lin­joi­hin perus­tu­vas­sa tulevan sodan pelossa.

Lokakuun val­lan­ku­mouk­ses­sa tiivistyy hitaampi kehi­tys­kul­ku, jossa uskon­ryh­mät ovat menet­tä­neet mer­ki­tys­tään poliit­ti­sen toiminnan läh­tö­koh­ti­na. Libanonin kan­san­nousu on ollut kansan nousu, kuten suo­ma­lai­nen Lähi-idän tutkija Taavi Sundell kir­joit­taa. Koska kansa on Libanonissa noussut uskon­to­kun­nan rinnalle tai sen ohi mer­kit­tä­vä­nä poliit­ti­sen toi­mi­juu­den muotona, tar­koit­taa se samalla sisäl­lis­so­dan jälkeisen poliit­ti­sen jär­jes­tel­män kriisiä. Nykyiset puolueet ja vaa­li­jär­jes­tel­mä kun perus­tu­vat uskon­to­kun­tien kes­kei­sel­le roolille. 

Vaikka sisäl­lis­so­dan loppu 30 vuotta sen lopun jälkeen kuulostaa häm­men­tä­väl­tä, on havain­to­je­ni mukaan niin Libanonin sosi­aa­li­ses­sa mediassa kuin maan kaduilla näkynyt tul­kin­to­ja, joissa val­lan­ku­mous sek­ta­ria­nis­min lopet­ta­mi­sek­si nähdään sisäl­lis­so­dan logiikan ja siihen liittyvän tulevan sodan pelon lopuksi.

Esimerkiksi tämän tekstin kuvi­tuk­se­na olevassa kuvassa sisäl­lis­so­dan alka­mis­vuo­si 1975 roikkuu hirressä sek­ta­ria­nis­min vieressä Beirutin kes­kusau­kiol­la. Näissä tul­kin­nois­sa lokakuun 18. päivä vuonna 2019 on merkitty päi­vä­mää­räk­si, jolloin Libanonin sisäl­lis­so­ta (1975−1990) vihdoin todella loppui. 

Kirjoittaja

Samuli Lähteenaho on valtiotieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Samulia kiinnostavat muun muassa tilaan, paikkaan ja sijaintiin liittyvät kysymykset Lähi-idässä, erityisesti Levantin alueella.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: