Muovipussi symbolina ja syntipukkina

Vuonna 1973 ensi-iltansa saanut klas­sik­koe­lo­ku­va The Wicker Man kertoo tilan­tees­ta, jossa syr­jäi­sel­lä Hebridien saa­ris­toon kuu­lu­val­la saarella elävä, esi­kris­til­li­sen kelt­ti­läi­sen mui­nai­sus­kon omaksunut kyläyh­tei­sö on ajautunut ongelmiin. Saaren talou­del­li­se­na sel­kä­ran­ka­na on ome­nan­vil­je­ly, mutta vii­mei­sim­mät sadot ovat jääneet hyvin heikoiksi. Yhteisö päätyy lopulta rat­kai­se­maan ongel­man­sa ihmi­suh­ril­la.

Elokuvan tarjoama esimerkki on paitsi fik­tii­vi­nen myös äärim­mäi­nen. Silti se kuvaa hyvin tilan­net­ta, jossa uhraa­mi­seen ja maagiseen ajat­te­luun tur­vau­tu­va yhteisö ei vai­keuk­sia koh­da­tes­sa pyri muut­ta­maan omia toi­min­ta­me­ka­nis­me­jaan ja tuo­tan­to­ta­lou­del­lis­ta perus­taan­sa. Sen sijaan yhteisö uskot­te­lee itselleen voivansa jatkaa entiseen malliin sopivan rituaalin avulla.

Modernin elä­män­ta­van tuot­ta­mien ympä­ris­tö­on­gel­mien käsit­te­lys­sä vaikuttaa toisinaan olevan läsnä hieman saman­tyyp­pi­nen asenne. Tuotantotapaan eli­mel­li­ses­ti kuuluvan ongelman syvyyttä ei haluta myöntää, vaan uskotaan, että melko sym­bo­li­nen uhraus riittää palaut­ta­maan asiat oikealle tolalleen.

Ilmiö tulee hyvin esille esi­mer­kik­si muo­vi­pus­se­ja kohtaan tunnetun ja viime vuosina kasvaneen epäluulon kohdalla. Muovipussien käyttöä on rajoi­tet­tu monissa maissa. Myös Suomessa muo­vi­pus­sien käyttöä on pyritty vähen­tä­mään.

Monissa maissa muo­vi­pus­sit ovat todel­li­nen ongelma. Pohjoismaissa toimiva jäte­huol­to kuitenkin takaa, että muo­vi­pus­sit eivät pää­sään­töi­ses­ti päädy meriin tai muodosta uhkaa ympä­ris­töl­le. Silti viime vuosina juuri muo­vi­pus­si on myös Suomessa päätynyt sym­bo­loi­maan koko län­si­mais­ta kulu­tus­kult­tuu­ria ja sen tuhoi­suut­ta.

Muovipussin asemaan tuhoisan kulu­tus­kult­tuu­rin symbolina liittyy ironiaa, sillä ruot­sa­lai­nen insinööri Sten Gustaf Thulin kehitteli sen 1960-luvun alku­puo­lel­la sääs­tä­mään luon­non­va­ro­ja. Muovipussia voidaan pitää tuo­te­suun­nit­te­lun tai­don­näyt­tee­nä. Muutaman gramman painoinen pussi kestää jopa tuhansia kertoja oman painonsa verran rasitusta.

Muovipussi on itse asiassa eko­lo­gi­sel­ta jalan­jäl­jel­tään hyvin kevyt, vaikka se olisikin val­mis­tet­tu uusiu­tu­mat­to­mis­ta luon­non­va­rois­ta. Tyypillisesti muo­vi­pus­si on kaup­pa­reis­sun pienin rasite ympä­ris­töl­le. Lisäksi muo­vi­pus­se­ja voi uusio­käyt­tää ros­ka­pus­sei­na sekä muihin tar­koi­tuk­siin — niitä ei ole pakko pitää ker­ta­käyt­töi­si­nä.

Kangas- ja pape­ri­kas­sei­hin ver­rat­tu­na muo­vi­pus­si kuluttaa resurs­se­ja varsin vähän. Keskivertokangaskassia on käy­tet­tä­vä satoja kertoja ennen kuin se muuttuu yksit­täis­tä muo­vi­pus­sia ympä­ris­töys­tä­väl­li­sem­mäk­si vaih­toeh­dok­si. Toisaalta myös ker­ta­käyt­töi­sek­si ajateltu S‑marketin muo­vi­pus­si kestää helposti vähintään kymmeniä käyt­tö­ker­to­ja.

Tietokirjailija Susan Freinkelin mukaan tais­te­luun muo­vi­pus­se­ja vastaan liittyy irra­tio­naa­li­sia tunteita. Paperipussi yksin­ker­tai­ses­ti tuntuu muo­vi­pus­sia parem­mal­ta vaih­toeh­dol­ta. Kenties muo­vi­pus­si laukaisee jotain ihmisen ajat­te­lus­sa.

Antropologi Mary Douglasin ajattelua soveltaen muo­vi­pus­sin voisi sanoa olevan ainetta väärässä paikassa. Siksi muo­vi­pus­sin on mentävä — myös Suomessa, vaikka muo­vi­pus­si ei ole täällä todel­li­nen ongelma. Samalla muo­vi­pus­sien jyrkkä kiel­tä­mi­nen rinnastuu maagiseen ajat­te­luun, jossa kes­tä­mä­tön elä­män­ta­pa yritetään pelastaa uhraa­mal­la jotain koko­nai­suu­den kannalta melko mar­gi­naa­lis­ta.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki. Juusolle voi lähettää palautetta ja kommentteja sähköpostitse: palaute.koponen@gmail.com

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Flintin kaupungissa, Michiganissa vuonna 2014 alkaneen vesikriisin seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset sairastuivat lyijymyrkytykseen ja koko kaupungin luottamus viranomaisiin rapautui. Flintin kriisi on nykypäivän esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun valtio nostaa taloudelliset intressit ihmisten hyvinvoinnin edelle ja toimii demokraattisen päätöksenteon vastaisesti. Vaikka paikalliset onnistuivat omalla aktiivisuudellaan saamaan viranomaiset vastuuseen teoistaan, ei kriisi ole vielä ohi.

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.

Havainnot maapallon resurssien rajallisuudesta sekä epätasaisesta jakautumisesta haastavat talouskasvupakkoa, mikä kannustaa miettimään talousajattelua uudestaan. Vaikka joidenkin kasvukriitikoiden mukaan talouden pohdinta kuuluu kaikille, kaikkien kokemuksen huomioiminen ei ole itsestäänselvyys. Tulokulmia-kolumnissa tutkija Eeva Houtbeckers kertoo, mitä annettavaa antropologialla on kasvutalouden jälkeiselle ajalle.