Lottounelmia ja tulonsiirtoja köyhiltä rikkaille

Mediassa näkyvä kes­kus­te­lu raha­pe­laa­mi­ses­ta pyörii pitkälti peli­hait­to­jen ympärillä. Mutta onko pelaa­mi­nen yksi­no­maan typerää, vai voiko siihen sisältyä myös tie­tyn­lais­ta ratio­naa­li­suut­ta?

Rahapelaaminen eri muo­dois­saan on tunnettu jo tuhansia vuosia. Rahapelaamista tutkineen sosiologi Jan McMillenin mukaan raha­pe­laa­mi­ses­sa on itse asiassa kyse ihmiselle lähes uni­ver­saa­lis­ta ilmiöstä. Esimerkiksi vedon­lyön­ti on tunnettu vuo­si­tu­han­sia. Muinaisten heet­ti­läis­ten tiedetään lyöneen vetoa hevos­kil­pai­lu­jen tulok­sis­ta jo kuusi vuo­si­tu­hat­ta sitten. Hyvin pitkä historia on myös eri­lai­sil­la puhtaasti onneen ja sattumaan perus­tu­vil­la peleillä. Esimerkiksi erilaisia arpa­kuu­tioi­ta käy­tet­tiin raha­pe­laa­mi­sen välineinä jo vuo­si­tu­han­sia sitten. Nopanheitto oli antiikin aikana suosittu ajanviete.

Myös raha­pe­laa­mi­sen ongelmat on tie­dos­tet­tu pitkään. Ei olekaan yllät­tä­vää, että rahapelit tuomitaan monissa suurissa maa­il­ma­nus­kon­nois­sa. Esimerkiksi islamin ja budd­ha­lai­suu­den suh­tau­tu­mi­nen raha­pe­laa­mi­seen on varsin kiel­tei­nen. Toisaalta uskonnon asettamat ideaalit eivät aina välity käytännön toi­min­taan. Pelaamista har­ras­te­taan usein sielläkin, missä se tuomitaan.

Kristinuskon parissa käsi­tyk­set raha­pe­laa­mi­sen tuo­mit­ta­vuu­des­ta ovat olleet vaih­te­le­vam­pia. Jotkin pro­tes­tant­ti­set kirkot ovat ottaneet hyvin kiel­tei­sen kannan raha­pe­laa­mi­seen. Erityisesti katolisen kirkon piirissä taas on ajateltu pie­ni­muo­toi­sen raha­pe­laa­mi­sen olevan hyväk­syt­tyä, jollei se muodosta uhkaa osal­lis­tu­jan talou­del­le tai muodostu pak­ko­miel­teek­si. 

Tämän rajan­ve­don pohjalta voidaan tehdä käsit­teel­li­nen jaottelu raha­pe­lien ja var­si­nais­ten uhka­pe­lien välille. On eri asia ostaa yksit­täi­nen arpa tai pelata rivi lottoa, kuin pelata poke­ri­pöy­däs­sä tuhan­sis­ta tai kym­me­nis­tä tuhan­sis­ta euroista.

Usein val­lan­pi­tä­jät ovat pyrkineet hyö­dyn­tä­mään ihmisten peli­ha­lu­ja. Erilaisia valtion jär­jes­tä­miä arpa­jai­sia ja lottoja on jär­jes­tet­ty eri muo­dois­saan jo vuo­si­sa­to­ja. Esimerkiksi 1500-luvulla Englannin kunin­ga­tar Elizabeth I rahoitti valtion jär­jes­tä­mäl­lä arpa­jais­toi­min­nal­la niin Lontoon vesi­huol­lon kehit­tä­mis­tä, vir­ka­mies­ten palkkoja kuin siir­to­kun­tien perus­ta­mis­ta Pohjois-Amerikkaan.

1700-luvulla kir­joit­ta­nut moraa­li­fi­lo­so­fi Adam Smith piti julkisen vallan jär­jes­tä­miä arpa­jai­sia läh­tö­koh­tai­ses­ti ongel­mal­li­si­na, sillä niiden odo­tusar­vo on nega­tii­vi­nen. Voittajalle ei jaeta koko kerättyä pottia, vaan arpa­jai­set ovat ensi­si­jai­ses­ti keino hankkia valtiolle lisä­tu­lo­ja. Smithin näke­myk­sen mukaan pienetkin summat olisi jär­ke­väm­pää sijoittaa tuot­ta­vas­ti kuin arpa­jai­siin, joissa häviä­mi­nen on voit­ta­mis­ta toden­nä­köi­sem­pää. Haave äkki­ri­kas­tu­mi­ses­ta saa ihmiset tekemään itselleen epäe­dul­li­sia ”sijoi­tuk­sia” ja rat­kai­su­ja.

Veikkauksen asema Suomessa

Veikkauksen asema on viime aikoina ollut Suomessa julkisen kes­kus­te­lun kohteena. Tällä hetkellä valtion omis­ta­mal­la Veikkauksella on monopoli raha­pe­lien jär­jes­tä­jä­nä. Veikkaus miel­le­tään yleis­hyö­dyl­li­sek­si toi­mi­jak­si, sillä peli­voi­tot jaetaan yleis­hyö­dyl­li­siin tar­koi­tuk­siin. Veikkausvoittorahoilla tuetaan esi­mer­kik­si kult­tuu­ria ja urheilua. Summat eivät ole pieniä, eikä niiden kor­vaa­mi­nen esi­mer­kik­si suoraan valtion bud­je­tis­ta olisi vält­tä­mät­tä yksin­ker­tais­ta.

Veikkauksen eräänä tehtävänä on peli­hait­to­jen vähen­tä­mi­nen, mutta käy­tän­nös­sä tässä ei ole onnis­tut­tu erityisen hyvin. Ensinnäkin raha­pe­le­jä on kaik­kial­la. Suomessa lähes jokai­ses­sa päi­vit­täis­ta­va­ra­kau­pas­sa ja kioskissa on mah­dol­li­suus ostaa arpoja ja pelata veik­kauk­sen online-peli­jär­jes­tel­män pelejä, kuten urhei­lu­ve­don­lyön­tiä tai lottoa. Lisäksi kolik­koau­to­maat­te­ja on sijoi­tel­tu runsaasti eri­lai­siin lii­ke­ti­loi­hin. Automaattien sijoit­te­lu nojaa kysyntään ja kan­nat­ta­vuu­teen. Samalla on vaivihkaa syntynyt tilanne, jossa auto­maat­te­ja on erityisen paljon juuri niillä asui­na­lueil­la, missä on paljon työttömiä ja huono-osaisia. 

Myöskään Veikkauksen har­joit­ta­ma aggres­sii­vi­nen mainonta sekä peli­tuot­tei­den suun­nit­te­lu mah­dol­li­sim­man hou­kut­te­le­vik­si ja kou­kut­ta­vik­si eivät ole omiaan vähen­tä­mään peli­hait­to­ja. Esimerkiksi arvon­to­jen tiheyttä on lisätty, vaikka juuri tiheät arvonnat ovat omiaan syn­nyt­tä­mään riip­pu­vuut­ta. Kun esi­mer­kik­si aiemmin keno arvottiin kerran päivässä, nykyisin arvontoja on jo kolme. Mikäli illan arvon­nas­sa ei onnista, ehtii innokas veikkaaja vielä pelaamaan myö­häi­sil­lan kenon.

Ei olekaan yllät­tä­vää, että pelion­gel­mat ovat Suomessa viime vuosina pikem­min­kin lisään­ty­neet. Samalla nämä haitat kes­kit­ty­vät huono-osaisille. Vaikka myös moni hyvin toi­meen­tu­le­va on onnis­tu­nut sotkemaan talou­ten­sa uhka­pe­laa­mal­la, tilas­tol­li­ses­ti katsoen pelion­gel­mat kos­ket­ta­vat eri­tyi­ses­ti mie­len­ter­veys­kun­tou­tu­jia, työttömiä, vanhuksia ja pie­ni­tu­loi­sia. 

Kun raha­pe­lien tuotoilla tuetaan kult­tuu­ria ja urheilua, josta hyötyvät etupäässä hyvä­osai­set ja kes­ki­luok­ka, voidaan kär­jis­täen sanoa raha­pe­lien olevan yhteis­kun­nal­li­nen tulon­siir­to huono-osaisilta hyvä­osai­sil­le. Kriittisestä yhteis­kun­ta­tie­teel­li­ses­tä näkö­kul­mas­ta voidaan sanoa, että Veikkauksen pelit ovat tyyp­pie­si­merk­ki huono-osaisiin koh­dis­tu­vas­ta yli­mää­räi­ses­tä, ja siten luon­teel­taan regres­sii­vi­ses­tä, verosta.

Vaikka Veikkauksen monopolin taustalla oleva ajatus yksilön paheen val­jas­ta­mi­ses­ta yhtei­sek­si hyväksi hyväk­syt­täi­siin, keskeinen ongelma on siinä, ettei Veikkauksen toiminta pysy kohtuuden rajoissa. Veikkauksen kohdalla sosiologi Max Weberin klassinen teesi moder­nil­le yhteis­kun­nal­le tyy­pil­li­ses­tä subs­tan­ti­aa­li­sen ratio­naa­li­suu­den kor­vau­tu­mi­ses­ta for­maa­lil­la ratio­naa­li­suu­del­la näyttäisi selit­tä­vän tilanteen syn­ty­me­ka­nis­mia. Tämän teesin mukaan moder­ni­saa­tio tar­koit­taa asiain­ti­laa, jossa yhteis­kun­nan eri osa­sek­to­reil­la — kuten talou­des­sa tai oikeu­des­sa — ei enää tun­nis­te­ta ulkoisia arvo­pää­mää­riä. Sen sijaan prosessit toimivat oman sisäisen logiik­kan­sa mukaan, ja askel askelelta keinot syr­jäyt­tä­vät päämäärät.

Yhä ene­ne­vis­sä määrin mark­ki­noi­den logiikan mukaan toi­mi­vas­sa yhteis­kun­nas­sa yleis­hyö­dyl­li­sek­si tar­koi­te­tun orga­ni­saa­tion toiminta oman lii­ke­voi­tos­ta erillisen pää­mää­rä­ra­tio­naa­li­suu­ten­sa mukai­ses­ti on vaikeaa. Toiminta uhkaa jat­ku­vas­ti sortua kei­no­ra­tio­naa­li­suu­den eli käy­tän­nös­sä rajoit­ta­mat­to­man voittojen mak­si­moin­nin puolelle. Veikkauksen johtajia ei palkita niinkään arpa­jais­lain kah­den­nen­tois­ta pykälän mukai­ses­ta vas­tuul­li­suu­des­ta kuin tulok­sel­li­suu­des­ta.

Lottounelmia ja realiteetteja

Suomessa suosituin rahapeli on perin­tei­ses­ti ollut lauantai-iltaisin arvottava lotto. Suurin osa väestöstä pelaa lottoa ainakin silloin tällöin. Lotto on pelinä para­dok­saa­li­nen, sillä siinä varsin pieni rivi­koh­tai­nen panos yhdistyy lähes ääret­tö­män epä­to­den­nä­köi­seen, mutta samalla poten­ti­aa­li­ses­ti elämän mul­lis­ta­vaan pää­voit­toon. Samalla lotto ei raha­pe­li­nä ole var­si­nai­nen uhkapeli, koska läh­tö­koh­tai­ses­ti siitä puuttuu uhka. Yksittäisillä riveillä ja viikon välein tois­tu­vil­la arvon­noil­la on hankala ajaa itseään peri­ka­toon, vaikka vuosien saatossa pelatut summat voivat nousta korkeiksi. Lauantai-illan arvontaan asti lom­pa­kos­sa kuitenkin polttelee Schrödingerin peli­to­si­te, joka voittaa tai sitten ei.

Suomalaisessa yhteis­kun­nas­sa lotolla on ollut lähes puo­li­vi­ral­li­nen asema. Tämä tuli hyvin esille muutama vuosi sitten, kun vii­koit­tai­nen lot­toar­von­ta siir­ret­tiin lain­tul­kin­nal­li­sis­ta syistä pois Ylen tele­vi­sio­ka­na­vil­ta. Silloisen kulttuuri- ja urhei­lu­mi­nis­te­ri Paavo Arhinmäen mukaan päätös oli järjetön. Lottoarvonnan näyt­tä­mi­nen tele­vi­sios­sa on hänen mukaansa julkista palvelua, ja kuuluu siten juuri Ylen vastuulle. Arhinmäen kan­nan­ot­to paljastaa, että lottoa ja lot­toar­von­taa ei Suomessa mielletä yksi­no­maan tavan­omai­sek­si lii­ke­toi­min­nak­si, vaan vähintään puo­li­vi­ral­li­sek­si yhteis­kun­nal­li­sek­si ins­ti­tuu­tiok­si. Lottoaminen vii­koit­tai­se­na ritu­aa­li­na saa lähes kan­sa­lai­sus­kon­nol­li­suu­den piirteitä, ja lot­toar­von­nan seu­raa­mi­nen yhdistää suo­ma­lai­sia.

Toisaalta lot­toa­mis­ta laajalti myös vähek­sy­tään, moititaan ja pidetään typeränä. Tämän ajat­te­lu­ta­van mukaan järkevä ihminen ymmärtää lot­toa­mi­sen jär­jet­tö­myy­den. Lottoaminen ei kannata, koska voiton odo­tusar­vo on nega­tii­vi­nen. Näinhän asia on, jos sitä tar­kas­te­lee mate­maat­ti­ses­ti ja tuot­toar­vo­jen kautta. Tämä tar­kas­te­lu ei kui­ten­kaan huomioi lot­toa­mi­ses­sa piilevää toivetta äkki­ri­kas­tu­mi­ses­ta. 

Lottopelissä läsnä on jotain, mitä voisi kuvailla määrän muut­tu­mi­sek­si laaduksi. Siinä missä euro on vain euro, miljoona euroa on jotain enemmän kuin miljoona euron arvoista ”pää­sy­lip­pua” mark­ki­noi­den tar­joa­miin pal­ve­lui­hin ja hyö­dyk­kei­siin. Suuri rahamäärä muuttuu pääomaksi, joka mah­dol­lis­taa paitsi palk­ka­työn ikeestä pää­se­mi­sen, myös toisten työn haltuun ottamisen. Panoksena on euro, mutta pal­kin­to­na vapaus ja valta. Tämä tulkinta lot­to­pe­lis­tä vahvistaa ja tukee ant­ro­po­lo­gis­ta ajatusta siitä, että raha ei ole luon­teel­taan homo­gee­nis­tä vaan kon­teks­ti­si­don­nais­ta, eli tilan­ne­koh­tai­sis­ta teki­jöis­tä riip­pu­vais­ta.

Monelle pie­ni­tu­loi­sel­le juuri lot­toa­mi­nen saattaa para­dok­saa­li­ses­ti olla ainoa mah­dol­li­nen keino rikastua. Lottovoitto voisi muuttaa tilanteen, kun taas ankaralla sääs­tä­mi­sel­lä ja sijoit­ta­mi­sel­la kerätyt rahat tuskin riittävät lopulta muuhun kuin tam­miark­kuun ja komeisiin hau­ta­jai­siin. Siksi lot­toa­mi­nen pienillä summilla on omalla tavallaan järkevää. Vaikka voiton toteu­tu­mis­mah­dol­li­suu­det ovat hyvin pienet, ei panoskaan ole järin suuri.

Keskiverto lottoaja uhraa euron silloin ja toisen tällöin, mutta kiel­täy­tyy uhraa­mas­ta enempää. Useinhan ihmiset uhraavat tavoit­tei­den­sa eteen paljon enem­män­kin. Harva kui­ten­kaan sanoo, että resurs­sien panos­ta­mi­nen epä­to­den­nä­köi­sen menes­tyk­sen tavoit­te­luun olisi kate­go­ri­ses­ti typerää. Huippukiekkoilijaksi pyrkivää ja kaiken aikansa jää­kie­kol­le uhraavaa teiniä tai ter­vey­ten­sä liialla työllä vaa­ran­ta­vaa yksi­tyis­yrit­tä­jää ei tuomitse juuri kukaan, vaikka myös näissä tapauk­sis­sa unelma menes­tyk­ses­tä jää lot­tou­nel­man tavoin usein tavoit­ta­mat­ta.

Kenties kil­pai­lu­yh­teis­kun­nas­sa juuri ste­reo­tyyp­pi­nen lottoaja kiel­täy­tyy pelistä ja kil­pai­lus­ta. Tästä näkö­kul­mas­ta lot­toa­mi­sen voisi ymmärtää jopa erään­lai­se­na kapi­nal­li­suu­te­na kilpailu- ja mark­ki­na­ta­lous­yh­teis­kun­taa vastaan. Kapinan uskot­ta­vuut­ta tosin syö se, että loton kohdalla unelma yksilön vapau­tu­mi­ses­ta saa hyö­dy­ke­muo­don. Samalla loton tulos­ar­von­nan tarjoama sto­kas­ti­nen eli satun­nai­suut­ta korostava näkökulma voi­ton­ja­koon ei juuri alle­vii­vaa sitä tilas­tol­lis­ta tosiasiaa, että viikosta toiseen suurin lot­to­voit­ta­ja on Veikkaus itse.

Saamaton lottoaja ja lottovoittajan kirous

Lottoamiseen ja lot­to­voit­ta­jiin liittyy myös mora­lis­tis­ta pahek­sun­taa, joita ilta­päi­vä­leh­dis­tön tarinat lot­to­voit­ta­jien onnet­to­mis­ta koh­ta­lois­ta vah­vis­ta­vat. Paheksunnan ytimessä on se, että lot­toa­mal­la saatuja rahoja pidetään ansait­se­mat­to­mi­na. Lottovoitto loukkaa normia, jonka mukaan rahojen tulisi olla ansait­tu­ja ja kovan työn tulos. Esimerkiksi kolum­nis­ti Tuomas Enbusken mukaan lottoaja on saamaton luuseri. Lottoaja haluaa rikastua ilman vai­van­nä­köä ja omaa panostaan. Enbusken mukaan tämä on epä­mie­he­käs­tä ja moraa­li­ton­ta.

Vuosikymmenen alku­puo­lel­la maa­il­mal­la kiersi uuti­sank­ka, jonka mukaan Saksassa olisi suun­nit­teil­la rajoi­tuk­sia työt­tö­mien loton­pe­luuseen. Vaikka uutinen oli mitä ilmei­sim­min keksitty, oli se silti tarinana kuvaava: kovan uus­li­be­ra­lis­ti­sen kur­jis­ta­mis­po­li­tii­kan pää­te­pis­tee­nä on tilanne, jossa huono-osaisilta viedään lopulta oikeus unel­miin­kin. Toisaalta juuri unelmiin tuu­dit­tau­tu­mi­nen voi olla vaa­ral­lis­ta. Menestyneet ihmiset neuvovat usein jättämään ensim­mäi­se­nä loton­pe­luun, mikäli mielii rikastua.

Kenties lot­to­voit­to on tur­val­li­nen unelma juuri siksi, että sen toteu­tu­mi­nen on niin ääret­tö­män epä­to­den­nä­köis­tä. Muutaman hajarivin viik­ko­tah­dil­la voittoa kannattaa varautua odot­ta­maan joitakin kymmeniä tuhansia vuosia. Tällä on silti puolensa, sillä unelman toteu­tu­mi­nen saattaa olla katkera pettymys. Lottovoittajia tutkineet sosio­lo­git Pasi Falk ja Pasi Mäenpää puhuvat lot­to­voit­ta­jan kirouk­ses­ta. Lottovoitto ei tuokaan mukanaan yksi­no­maan onnea, vaan saattaa johtaa myös onnet­to­muu­teen. Suuri rahamäärä sotkee sosi­aa­li­sen elämän.

Äärimmillään ihmiset ovat joutuneet lot­to­voi­ton myötä muut­ta­maan pois koti­paik­ka­kun­nil­taan, kun ilmapiiri on muuttunut myr­kyl­li­sek­si. Suomessa maan tapana on lot­to­voi­ton pii­lot­te­lu. Angloamerikkalaisessa maa­il­mas­sa näin ei ole, vaan siellä lot­to­voit­ta­jat usein hakeu­tu­vat tai joutuvat jul­ki­suu­teen. Paikallinen media tuntuu toisinaan mäs­säi­le­vän ker­to­muk­sil­la elämänsä pilan­neis­ta lot­to­voit­ta­jis­ta. Näitä tarinoita saa toisinaan lukea myös suo­ma­lai­sis­ta ilta­päi­vä­leh­dis­tä. Suomessa ihmiset ovat varo­vai­sem­pia jul­ki­suu­den suhteen, joten vas­taa­van­lai­sia varoit­ta­via tarinoita ei löydy omasta takaa. Lopulta ulko­mail­ta­kin lainattu kertomus lot­to­voit­ta­jan ahdin­gos­ta vahvistaa mora­lis­tis­ta ajat­te­lu­ta­paa, jonka mukaan ansait­se­ma­ton rikkaus ei tuo onnea vaan onnet­to­muut­ta.

Ei lienekään ihme, että Falkin ja Mäenpään mukaan lot­to­voit­ta­jat toisinaan oikeut­ta­vat voittoa ver­taa­mal­la lot­toa­mis­ta työhön. Ajatus on läh­tö­koh­dil­taan lähinnä humo­ris­ti­nen, mutta siinä piilee myös totuuden siemen. Tietyssä mielessä lot­to­voit­to todella vaatii ainakin jon­kin­lais­ta työtä. Vuosien tai jopa vuo­si­kym­men­ten ajan täytetään kuponkeja, pidetään peukkuja, vaih­de­taan vinkkejä illan arvon­toi­hin ja jahdataan jät­ti­pot­tia. Jos voitto lopulta tulee, niin eikö se todella ole jon­kin­lai­sen työn tulos? 

Rakenteellinen näkökulma lot­to­pe­liin (eli että muut puurtajat jäävät ilman voittoa) voidaan jättää huomiotta – niinhän se usein jätetään muidenkin menes­tys­ta­ri­noi­den kohdalla. Tästä näkö­kul­mas­ta esi­mer­kik­si menes­ty­neen yrittäjän ja kes­ki­ver­ron lot­to­voit­ta­jan välillä on vain aste-ero. Toinen ehkä teki enemmän töitä, mutta molem­mil­la oli ensi­si­jai­ses­ti onnea.

  1. Pasi Falk & Pasi Mäenpää: Lottomiljonäärit — Tutkimus suo­ma­lai­sis­ta lot­to­voit­ta­jis­ta. 1997.
  2. Jan McMillen: Gambling Cultures: Studies in History and Interpretation. 1996.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki. Juusolle voi lähettää palautetta ja kommentteja sähköpostitse: palaute.koponen@gmail.com

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Lauri Ronkainen 14.11.2019 klo 15:09

    Olen seurannut Veikkaus-gatea jo työnkin puolesta. Tämä teksti tarjosi raikkaita näkö­kul­mia etenkin äkki­ri­kas­tu­mi­sen hou­ku­tuk­sen ratio­na­li­soin­tiin ja mora­li­soin­tiin.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Lavatanssit ovat tulleet parin kolmen vuosikymmenen aikana unohdukseen vaipuvasta kansanperinteestä osaksi kansallista kulttuuriperintöämme. Vanhojen ihmisten nuoruudenmuistelut kertovat eloisasta lavatanssikulttuurista. Muisteluissa nuorten tanssijoiden kokemuksista kerrotaan läheltä liikettä, aisteja ja tunteita.

Lopettaako Libanonin "lokakuun vallankumous" sisällissodan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua korruptiolle, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea vallankumoukselliset vaativat maan uskonkuntien väliselle vallanjaolle perustuvan järjestelmän kaatamista.

Harva lähiö on maineensa vanki itä-Helsingin Kontulan lailla. Lähiöstigma heijastuu median tuottamien merkitysten lisäksi asukkaiden tavassa puhua itsestään ja elämänpiiristään. Ulkopuolelta tuotettu, arjessa sisäistetty näkemys ongelmien riivaamasta ja syrjäisestä lähiöstä yhdistyy usein voimakkaaseen paikallisylpeyteen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Kuinka molemmat näkemykset voidaan kokea totena, ja kuinka niiden väliset ristiriidat hahmottuvat kaupunkitilassa?