Rahapelaaminen eri muodoissaan on tunnettu jo tuhansia vuosia. Rahapelaamista tutkineen sosiologi Jan McMillenin mukaan rahapelaamisessa on itse asiassa kyse ihmiselle lähes universaalista ilmiöstä. Esimerkiksi vedonlyönti on tunnettu vuosituhansia. Muinaisten heettiläisten tiedetään lyöneen vetoa hevoskilpailujen tuloksista jo kuusi vuosituhatta sitten. Hyvin pitkä historia on myös erilaisilla puhtaasti onneen ja sattumaan perustuvilla peleillä. Esimerkiksi erilaisia arpakuutioita käytettiin rahapelaamisen välineinä jo vuosituhansia sitten. Nopanheitto oli antiikin aikana suosittu ajanviete.
Myös rahapelaamisen ongelmat on tiedostettu pitkään. Ei olekaan yllättävää, että rahapelit tuomitaan monissa suurissa maailmanuskonnoissa. Esimerkiksi islamin ja buddhalaisuuden suhtautuminen rahapelaamiseen on varsin kielteinen. Toisaalta uskonnon asettamat ideaalit eivät aina välity käytännön toimintaan. Pelaamista harrastetaan usein sielläkin, missä se tuomitaan.
Kristinuskon parissa käsitykset rahapelaamisen tuomittavuudesta ovat olleet vaihtelevampia. Jotkin protestanttiset kirkot ovat ottaneet hyvin kielteisen kannan rahapelaamiseen. Erityisesti katolisen kirkon piirissä taas on ajateltu pienimuotoisen rahapelaamisen olevan hyväksyttyä, jollei se muodosta uhkaa osallistujan taloudelle tai muodostu pakkomielteeksi.
Tämän rajanvedon pohjalta voidaan tehdä käsitteellinen jaottelu rahapelien ja varsinaisten uhkapelien välille. On eri asia ostaa yksittäinen arpa tai pelata rivi lottoa, kuin pelata pokeripöydässä tuhansista tai kymmenistä tuhansista euroista.
Usein vallanpitäjät ovat pyrkineet hyödyntämään ihmisten pelihaluja. Erilaisia valtion järjestämiä arpajaisia ja lottoja on järjestetty eri muodoissaan jo vuosisatoja. Esimerkiksi 1500-luvulla Englannin kuningatar Elizabeth I rahoitti valtion järjestämällä arpajaistoiminnalla niin Lontoon vesihuollon kehittämistä, virkamiesten palkkoja kuin siirtokuntien perustamista Pohjois-Amerikkaan.
1700-luvulla kirjoittanut moraalifilosofi Adam Smith piti julkisen vallan järjestämiä arpajaisia lähtökohtaisesti ongelmallisina, sillä niiden odotusarvo on negatiivinen. Voittajalle ei jaeta koko kerättyä pottia, vaan arpajaiset ovat ensisijaisesti keino hankkia valtiolle lisätuloja. Smithin näkemyksen mukaan pienetkin summat olisi järkevämpää sijoittaa tuottavasti kuin arpajaisiin, joissa häviäminen on voittamista todennäköisempää. Haave äkkirikastumisesta saa ihmiset tekemään itselleen epäedullisia ”sijoituksia” ja ratkaisuja.
Kuva: The Portable Antiquities Scheme/ The Trustees of the British Museum, CC BY-SA 2.0
Veikkauksen asema Suomessa
Veikkauksen asema on viime aikoina ollut Suomessa julkisen keskustelun kohteena. Tällä hetkellä valtion omistamalla Veikkauksella on monopoli rahapelien järjestäjänä. Veikkaus mielletään yleishyödylliseksi toimijaksi, sillä pelivoitot jaetaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Veikkausvoittorahoilla tuetaan esimerkiksi kulttuuria ja urheilua. Summat eivät ole pieniä, eikä niiden korvaaminen esimerkiksi suoraan valtion budjetista olisi välttämättä yksinkertaista.
Veikkauksen eräänä tehtävänä on pelihaittojen vähentäminen, mutta käytännössä tässä ei ole onnistuttu erityisen hyvin. Ensinnäkin rahapelejä on kaikkialla. Suomessa lähes jokaisessa päivittäistavarakaupassa ja kioskissa on mahdollisuus ostaa arpoja ja pelata veikkauksen online-pelijärjestelmän pelejä, kuten urheiluvedonlyöntiä tai lottoa. Lisäksi kolikkoautomaatteja on sijoiteltu runsaasti erilaisiin liiketiloihin. Automaattien sijoittelu nojaa kysyntään ja kannattavuuteen. Samalla on vaivihkaa syntynyt tilanne, jossa automaatteja on erityisen paljon juuri niillä asuinalueilla, missä on paljon työttömiä ja huono-osaisia.
Myöskään Veikkauksen harjoittama aggressiivinen mainonta sekä pelituotteiden suunnittelu mahdollisimman houkutteleviksi ja koukuttaviksi eivät ole omiaan vähentämään pelihaittoja. Esimerkiksi arvontojen tiheyttä on lisätty, vaikka juuri tiheät arvonnat ovat omiaan synnyttämään riippuvuutta. Kun esimerkiksi aiemmin keno arvottiin kerran päivässä, nykyisin arvontoja on jo kolme. Mikäli illan arvonnassa ei onnista, ehtii innokas veikkaaja vielä pelaamaan myöhäisillan kenon.
Ei olekaan yllättävää, että peliongelmat ovat Suomessa viime vuosina pikemminkin lisääntyneet. Samalla nämä haitat keskittyvät huono-osaisille. Vaikka myös moni hyvin toimeentuleva on onnistunut sotkemaan taloutensa uhkapelaamalla, tilastollisesti katsoen peliongelmat koskettavat erityisesti mielenterveyskuntoutujia, työttömiä, vanhuksia ja pienituloisia.
Kun rahapelien tuotoilla tuetaan kulttuuria ja urheilua, josta hyötyvät etupäässä hyväosaiset ja keskiluokka, voidaan kärjistäen sanoa rahapelien olevan yhteiskunnallinen tulonsiirto huono-osaisilta hyväosaisille. Kriittisestä yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta voidaan sanoa, että Veikkauksen pelit ovat tyyppiesimerkki huono-osaisiin kohdistuvasta ylimääräisestä, ja siten luonteeltaan regressiivisestä, verosta.
Kuva: Veikkauksen kuvapankki
Vaikka Veikkauksen monopolin taustalla oleva ajatus yksilön paheen valjastamisesta yhteiseksi hyväksi hyväksyttäisiin, keskeinen ongelma on siinä, ettei Veikkauksen toiminta pysy kohtuuden rajoissa. Veikkauksen kohdalla sosiologi Max Weberin klassinen teesi modernille yhteiskunnalle tyypillisestä substantiaalisen rationaalisuuden korvautumisesta formaalilla rationaalisuudella näyttäisi selittävän tilanteen syntymekanismia. Tämän teesin mukaan modernisaatio tarkoittaa asiaintilaa, jossa yhteiskunnan eri osasektoreilla – kuten taloudessa tai oikeudessa – ei enää tunnisteta ulkoisia arvopäämääriä. Sen sijaan prosessit toimivat oman sisäisen logiikkansa mukaan, ja askel askelelta keinot syrjäyttävät päämäärät.
Yhä enenevissä määrin markkinoiden logiikan mukaan toimivassa yhteiskunnassa yleishyödylliseksi tarkoitetun organisaation toiminta oman liikevoitosta erillisen päämäärärationaalisuutensa mukaisesti on vaikeaa. Toiminta uhkaa jatkuvasti sortua keinorationaalisuuden eli käytännössä rajoittamattoman voittojen maksimoinnin puolelle. Veikkauksen johtajia ei palkita niinkään arpajaislain kahdennentoista pykälän mukaisesta vastuullisuudesta kuin tuloksellisuudesta.
Lottounelmia ja realiteetteja
Suomessa suosituin rahapeli on perinteisesti ollut lauantai-iltaisin arvottava lotto. Suurin osa väestöstä pelaa lottoa ainakin silloin tällöin. Lotto on pelinä paradoksaalinen, sillä siinä varsin pieni rivikohtainen panos yhdistyy lähes äärettömän epätodennäköiseen, mutta samalla potentiaalisesti elämän mullistavaan päävoittoon. Samalla lotto ei rahapelinä ole varsinainen uhkapeli, koska lähtökohtaisesti siitä puuttuu uhka. Yksittäisillä riveillä ja viikon välein toistuvilla arvonnoilla on hankala ajaa itseään perikatoon, vaikka vuosien saatossa pelatut summat voivat nousta korkeiksi. Lauantai-illan arvontaan asti lompakossa kuitenkin polttelee Schrödingerin pelitosite, joka voittaa tai sitten ei.
Suomalaisessa yhteiskunnassa lotolla on ollut lähes puolivirallinen asema. Tämä tuli hyvin esille muutama vuosi sitten, kun viikoittainen lottoarvonta siirrettiin laintulkinnallisista syistä pois Ylen televisiokanavilta. Silloisen kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen mukaan päätös oli järjetön. Lottoarvonnan näyttäminen televisiossa on hänen mukaansa julkista palvelua, ja kuuluu siten juuri Ylen vastuulle. Arhinmäen kannanotto paljastaa, että lottoa ja lottoarvontaa ei Suomessa mielletä yksinomaan tavanomaiseksi liiketoiminnaksi, vaan vähintään puoliviralliseksi yhteiskunnalliseksi instituutioksi. Lottoaminen viikoittaisena rituaalina saa lähes kansalaisuskonnollisuuden piirteitä, ja lottoarvonnan seuraaminen yhdistää suomalaisia.
Toisaalta lottoamista laajalti myös väheksytään, moititaan ja pidetään typeränä. Tämän ajattelutavan mukaan järkevä ihminen ymmärtää lottoamisen järjettömyyden. Lottoaminen ei kannata, koska voiton odotusarvo on negatiivinen. Näinhän asia on, jos sitä tarkastelee matemaattisesti ja tuottoarvojen kautta. Tämä tarkastelu ei kuitenkaan huomioi lottoamisessa piilevää toivetta äkkirikastumisesta.
Lottopelissä läsnä on jotain, mitä voisi kuvailla määrän muuttumiseksi laaduksi. Siinä missä euro on vain euro, miljoona euroa on jotain enemmän kuin miljoona euron arvoista ”pääsylippua” markkinoiden tarjoamiin palveluihin ja hyödykkeisiin. Suuri rahamäärä muuttuu pääomaksi, joka mahdollistaa paitsi palkkatyön ikeestä pääsemisen, myös toisten työn haltuun ottamisen. Panoksena on euro, mutta palkintona vapaus ja valta. Tämä tulkinta lottopelistä vahvistaa ja tukee antropologista ajatusta siitä, että raha ei ole luonteeltaan homogeenistä vaan kontekstisidonnaista, eli tilannekohtaisista tekijöistä riippuvaista.
Monelle pienituloiselle juuri lottoaminen saattaa paradoksaalisesti olla ainoa mahdollinen keino rikastua. Lottovoitto voisi muuttaa tilanteen, kun taas ankaralla säästämisellä ja sijoittamisella kerätyt rahat tuskin riittävät lopulta muuhun kuin tammiarkkuun ja komeisiin hautajaisiin. Siksi lottoaminen pienillä summilla on omalla tavallaan järkevää. Vaikka voiton toteutumismahdollisuudet ovat hyvin pienet, ei panoskaan ole järin suuri.
Kuva: Veikkauksen kuvapankki
Keskiverto lottoaja uhraa euron silloin ja toisen tällöin, mutta kieltäytyy uhraamasta enempää. Useinhan ihmiset uhraavat tavoitteidensa eteen paljon enemmänkin. Harva kuitenkaan sanoo, että resurssien panostaminen epätodennäköisen menestyksen tavoitteluun olisi kategorisesti typerää. Huippukiekkoilijaksi pyrkivää ja kaiken aikansa jääkiekolle uhraavaa teiniä tai terveytensä liialla työllä vaarantavaa yksityisyrittäjää ei tuomitse juuri kukaan, vaikka myös näissä tapauksissa unelma menestyksestä jää lottounelman tavoin usein tavoittamatta.
Kenties kilpailuyhteiskunnassa juuri stereotyyppinen lottoaja kieltäytyy pelistä ja kilpailusta. Tästä näkökulmasta lottoamisen voisi ymmärtää jopa eräänlaisena kapinallisuutena kilpailu- ja markkinatalousyhteiskuntaa vastaan. Kapinan uskottavuutta tosin syö se, että loton kohdalla unelma yksilön vapautumisesta saa hyödykemuodon. Samalla loton tulosarvonnan tarjoama stokastinen eli satunnaisuutta korostava näkökulma voitonjakoon ei juuri alleviivaa sitä tilastollista tosiasiaa, että viikosta toiseen suurin lottovoittaja on Veikkaus itse.
Saamaton lottoaja ja lottovoittajan kirous
Lottoamiseen ja lottovoittajiin liittyy myös moralistista paheksuntaa, joita iltapäivälehdistön tarinat lottovoittajien onnettomista kohtaloista vahvistavat. Paheksunnan ytimessä on se, että lottoamalla saatuja rahoja pidetään ansaitsemattomina. Lottovoitto loukkaa normia, jonka mukaan rahojen tulisi olla ansaittuja ja kovan työn tulos. Esimerkiksi kolumnisti Tuomas Enbusken mukaan lottoaja on saamaton luuseri. Lottoaja haluaa rikastua ilman vaivannäköä ja omaa panostaan. Enbusken mukaan tämä on epämiehekästä ja moraalitonta.
Vuosikymmenen alkupuolella maailmalla kiersi uutisankka, jonka mukaan Saksassa olisi suunnitteilla rajoituksia työttömien lotonpeluuseen. Vaikka uutinen oli mitä ilmeisimmin keksitty, oli se silti tarinana kuvaava: kovan uusliberalistisen kurjistamispolitiikan päätepisteenä on tilanne, jossa huono-osaisilta viedään lopulta oikeus unelmiinkin. Toisaalta juuri unelmiin tuudittautuminen voi olla vaarallista. Menestyneet ihmiset neuvovat usein jättämään ensimmäisenä lotonpeluun, mikäli mielii rikastua.
Kenties lottovoitto on turvallinen unelma juuri siksi, että sen toteutuminen on niin äärettömän epätodennäköistä. Muutaman hajarivin viikkotahdilla voittoa kannattaa varautua odottamaan joitakin kymmeniä tuhansia vuosia. Tällä on silti puolensa, sillä unelman toteutuminen saattaa olla katkera pettymys. Lottovoittajia tutkineet sosiologit Pasi Falk ja Pasi Mäenpää puhuvat lottovoittajan kirouksesta. Lottovoitto ei tuokaan mukanaan yksinomaan onnea, vaan saattaa johtaa myös onnettomuuteen. Suuri rahamäärä sotkee sosiaalisen elämän.
Äärimmillään ihmiset ovat joutuneet lottovoiton myötä muuttamaan pois kotipaikkakunniltaan, kun ilmapiiri on muuttunut myrkylliseksi. Suomessa maan tapana on lottovoiton piilottelu. Angloamerikkalaisessa maailmassa näin ei ole, vaan siellä lottovoittajat usein hakeutuvat tai joutuvat julkisuuteen. Paikallinen media tuntuu toisinaan mässäilevän kertomuksilla elämänsä pilanneista lottovoittajista. Näitä tarinoita saa toisinaan lukea myös suomalaisista iltapäivälehdistä. Suomessa ihmiset ovat varovaisempia julkisuuden suhteen, joten vastaavanlaisia varoittavia tarinoita ei löydy omasta takaa. Lopulta ulkomailtakin lainattu kertomus lottovoittajan ahdingosta vahvistaa moralistista ajattelutapaa, jonka mukaan ansaitsematon rikkaus ei tuo onnea vaan onnettomuutta.
Ei lienekään ihme, että Falkin ja Mäenpään mukaan lottovoittajat toisinaan oikeuttavat voittoa vertaamalla lottoamista työhön. Ajatus on lähtökohdiltaan lähinnä humoristinen, mutta siinä piilee myös totuuden siemen. Tietyssä mielessä lottovoitto todella vaatii ainakin jonkinlaista työtä. Vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan täytetään kuponkeja, pidetään peukkuja, vaihdetaan vinkkejä illan arvontoihin ja jahdataan jättipottia. Jos voitto lopulta tulee, niin eikö se todella ole jonkinlaisen työn tulos?
Rakenteellinen näkökulma lottopeliin (eli että muut puurtajat jäävät ilman voittoa) voidaan jättää huomiotta – niinhän se usein jätetään muidenkin menestystarinoiden kohdalla. Tästä näkökulmasta esimerkiksi menestyneen yrittäjän ja keskiverron lottovoittajan välillä on vain aste-ero. Toinen ehkä teki enemmän töitä, mutta molemmilla oli ensisijaisesti onnea.
Kuva: Michał Parzuchowski (CC0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Petra Niskanen
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: Veikkauksen kuvapankki (CC0)
Lukemista
- Pasi Falk & Pasi Mäenpää: Lottomiljonäärit – Tutkimus suomalaisista lottovoittajista. 1997.
- Jan McMillen: Gambling Cultures: Studies in History and Interpretation. 1996.
Olen seurannut Veikkaus-gatea jo työnkin puolesta. Tämä teksti tarjosi raikkaita näkökulmia etenkin äkkirikastumisen houkutuksen rationalisointiin ja moralisointiin.
Muut ihmiset näkevät arpajaisten olevan nopea paeta taloudellisista ongelmista, joten he asettavat rahansa siihen. Tietämättään he voivat päätyä toiseen ongelmaan ja joutua riippuvuuden ansaan. Se ei aina onnea uhkapelien kanssa.
– Uusimmat Kasinot
On oikein keskittää huomionne siihen, että nämä ovat pelejä eikä pelastuksen välineitä, peleissä on kaksi tilaa – voittaja ja häviäjä