Huumori on yhtä aikaa sekä äärimmäisen yksilöllistä ja tilannesidonnaista, että tiettyjä kulttuurisia ja jopa universaaleja kaavoja noudattavaa. Miten huumorintaju liittyy minäntajuun stand-up -komiikassa, ja mitä se sellainen minäntaju on?
Stand-up komiikka nykymuodossaan on hyvin yksilökeskeistä. Siinä arvostetaan omakohtaisia ja hyvinkin henkilökohtaisia aiheita, ja koomikko myös sekä kirjoittaa että esittää materiaalinsa itse.
Suomalaisen koomikon Robert Petterssonin mukaan komiikka syntyy lavamateriaalin ja lavapersoonan välisestä suhteesta. Koomikon lavapersoonan odotetaan olevan johdonmukainen, kokonainen henkilö, vaikka se poikkeaisi koomikon siviiliminästä. Lavapersoonan johdonmukaisuus tuottaa kokemuksen siitä, että vitsien tapahtumapaikkana on selkeä ja uskottava maailma.
Komiikantutkija Oliver Double on esittänyt, että yksi stand-upia määrittävä tekijä on näyttää ”ihminen lavalla” (person on stage). Tämä tarkoittaa, että lavalla kerrottuja vitsejä ei voi erottaa koomikosta – huolimatta siitä, esiintyykö tämä “omana itsenään” vai ei. Stand-up komiikan antropologinen tutkimus kertoo paljon paitsi yksilöiden huumorintajusta, myös siitä, miksi individualistinen minäkäsitys on tärkeä osa stand-up komiikan kulttuurista kontekstia.
Yksilöllinen ihmiskäsitys
Stand-up -komiikka on maailmanlaajuinen ilmiö, joka kaikkien globaalisti levinneiden ilmiöiden lailla asettuu aina paikalliseen kontekstiin. Stand-up on vakiintunut ja tunnistettava taiteenlaji, joka tuo mukanaan tietynlaisia toimintatapoja. Samalla siihen vaikuttavat paikalliset käsitykset esimerkiksi ihmisyydestä, kielestä ja kommunikaatiosta. Paikalliset erot näkyvät esimerkiksi siinä, että vaikka yksin lavalla mikrofoni kädessään seisova koomikko on tuttu hahmo kulttuurisesta kuvastosta, äärimmäisen henkilökohtaisen materiaalin tekeminen on lähtöisin erityisesti USA:sta. Englannissa tyylitellyn lavahahmon luominen on melko yleistä, ja Suomessa taas kielen tarkastelu ja verbaali taituruus ovat arvostettuja. ”Person” ja ”personhood” ovat varsin tutkittuja teemoja antropologiassa. Termejä on vaikea kääntää suomeksi. Itse ajattelen, että ihminen osuu käännöksenä lähimmäksi ajatusta toimivasta ja tuntevasta kokonaisuudesta, johon tulee suhtautua tietyllä tavalla. Joissain tapauksissa persoona tai henkilö on ehkä luontevampi käännös. Englanninkielen person kattaa nämä kaikki, siinä missä itse käsitän ihmisen viittaavan toimivaan kokonaisuuteen, henkilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin, ja persoonan sosiaalisiin kasvoihin.
Antropologian esi-isän Marcel Maussin mukaan sana “person” tulee naamiota tarkoittavasta sanasta. Henkilöys on siis sosiaalinen rooli, johon liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia. Antropologinen tutkimus kysyy, mitä personhood merkitsee eri konteksteissa. Käsitteeseen liittyy oletus ihmisestä yksilöllisenä subjektina ja autonomisena toimijana. 
Hymyilevä tyttö, kurtisaani, pitelee säädytöntä kuvaa. Gerard van Honthorst, 1625.
Mutta miten subjektiviteetti luodaan ja miten se ilmenee? Mitä autonominen toimijuus tarkoittaa? Riippuen yhteiskunnasta voidaan ajatella, että jokainen ihminen on samalla tavalla henkilö. Joissain tapauksissa esimerkiksi lapset, naiset tai orjat on jätetty pois laskuista. Toisaalta myös eläimiä tai tiettyjä lajeja voidaan määritellä henkilöiksi. Toisinaan jollekin ympäristössä vaikuttavalle entiteetille, kuten joelle, myönnetään oikeushenkilön asema.
Yleistäen voidaan sanoa, että länsimaisen sekulaarin käsityksen mukaan jokainen ihminen on muista erillinen, ainutlaatuinen yksilö. Hänen odotetaan olevan pitkälti tietoinen itsestään ja motivaatioistaan, ja tekevän omia valintoja. Yksilölle myös sälytetään paljon vastuuta tuntea itsensä ja optimoida suorituskykynsä.
Kun yksilöiden ajatellaan olevan erillisiä ja ainutlaatuisia, jää ihmisen kontolle viestiä toisille omasta sisäisestä tilastaan. Rajat yksilöiden välillä nousevat tärkeiksi, samoin kuin niiden ylittäminen oikeilla tavoilla oikeissa tilanteissa. Tutustumisen ajatellaan tapahtuvan vuorovaikutuksessa, jossa yksilöt vaihtavat tietoja toisistaan – eikä esimerkiksi niin, että sukulaisuussuhteet määrittävät sosiaalista kanssakäymistä, sisältäen pitkälti kaikki oleelliset tiedot.
Individualistinen ihmiskäsitys on myös ristiriitainen. Yksilöltä odotetaan sekä itsekkyyttä, itsensä toteuttamista ja tuntemista että sosiaalisuutta ja toisten huomioimista.
Minä merkkien virtana
Nykykomiikka painottaa vahvasti koomikon yksilöllisyyttä, ainutlaatuista omaa näkökulmaa ja omakohtaista materiaalia. Samalla koomikon lavapersoona, tiivis ilmaisu ja yleisön tekemät tulkinnat ovat olennainen osa esityksen onnistumista. Koomikon henkilön ja minän odotetaan siis olevan osa esitystä tavoilla, jotka yleisö ymmärtää. Teoreettisen työkalun tämän analysointiin tarjoaa ajatus semioottisesta minästä.
Semiotiikka tarkastelee merkityksiä ja merkkijärjestelmiä. Kyky käyttää symboleja on olennainen osa ihmisyyttä. Niiden avulla voimme kuvitella ja kuvailla sellaisia asioita, jotka eivät ole välittömästi aistein havaittavissa. Merkkien – esimerkiksi sanojen, värien tai eleiden – kautta viitataan asioihin ja toisiin merkkeihin. Tämä semioottinen toiminta mahdollistaa kulttuurin, talouden, politiikan, tieteen ja taiteen, ja luo kilpailevia selityksiä maailmasta ja sen ilmiöistä.
Ihminen on tietoinen itsestään hyvin monimutkaisella tavalla. Jos tietoisuus on jatkuvaa aistimusten virtaa, ajatus pysyvästä ja eheästä minuudesta on pikemminkin valikoiva tulkinta kuin vääjäämätön tosiasia. Koska ”minä” tai identiteetti voidaan tavoittaa ainoastaan aistimusten kautta, semiootikko C.S. Peirce ratkaisi kysymyksen minän olemuksesta tarkastelemalla näitä aistimuksia merkkien virtana, jonka perusteella luomme käsityksen minästä.
Peirceä soveltanut antropologi Milton Singer kiteyttää asian niin, että minä on sekä semioottisen viestinnän tuote että lähde. Tässä mielessä minä on sosiaalinen ja julkinen, koska se syntyy ja ilmenee jaettujen merkitysten kautta. Kasvaessaan lapsi luo käsityksen itsestään sosiaalisessa ympäristössä. Lapsen minä kehittyy yhteisön jäsenenä, vuorovaikutuksessa kielen ja muiden merkkijärjestelmien kanssa. Tämä tekee minästä läpikotaisin kulttuurisen. Minuutta on sen vuoksi tarkasteltava suhteessa käytettäviin merkitysjärjestelmiin.
Yksilön ainutlaatuisuutta ja erillisyyttä painottava minäkäsitys näkee usein minän koostuvan kerroksista. Sisimpänä on yksityinen ja ”todellinen” minä, kun taas sosiaaliset roolit muodostavat ulompia kerroksia. Tämäkin on kuitenkin kulttuurinen käsitys. 
Mona Lisa parralla. Marcel Duchamp, 1919. cea +/Flickr (CC BY 2.0)
Semioottisen minäkäsityksen mukaan minä koostuu eri rooleista, joita erilaiset sosiaaliset tilanteet (esimerkiksi kotona, töissä tai harrastuksissa) edellyttävät ja mahdollistavat. Näiden roolien kokeminen enemmän tai vähemmän ”aitoina” tai itselle sopivina syntyy myös merkkien käytön ja tulkitsemisen prosesseissa. Toiminta erilaisissa tilanteissa tuottaa tuntemuksia ja ajatuksia. Näitä havaintoja vertaillaan aiempiin käsityksiin ja sovitellaan yhteen sekä muiden tuntemusten että omaksuttujen kulttuuristen käsitysten kanssa. Käsitys ja tunne minästä siis muuttuu roolien kautta. Itsensä kokee eri tavalla vieraillessaan lapsuudenkodissa kuin työhaastattelussa. Samalla näihin kokemuksiin vaikuttavat käsitykset esimerkiksi hyvästä vanhemmuudesta tai tyypillisestä työhaastattelusta.
Nämä käsitykset ovat mukana myös silloin, kun tulkitaan toisia ihmisiä. Heille oletetaan samanlainen minä ja sisäinen kokemusmaailma kuin itselle. Heitä ymmärretään, kun he tuovat sisäisen minänsä esiin toiminnan kautta.Olen soveltanut ajatusta semiottisesta minästä stand-up komiikkaan käsittelemällä koomikkoa paitsi merkkejä tuottavana toimijana, myös merkeistä koostuvana tulkinnan kohteena. Yleisö ”lukee” ja tulkitsee koomikkoa lavalla jo ennen kuin tämä sanoo sanaakaan. Tulkittavana merkkikokonaisuutena koomikko on oman materiaalinsa konteksti, jota yleisö tarkastelee kulttuuristen luokittelujen – kuten sukupuolen, iän tai etnisen taustan – kautta. Vitsi saa erilaisia merkityksiä esittäjän olemuksen myötä, mutta vitsit voivat myös herättää yleisön ajattelemaan vaikkapa naisia uudella tavalla.
Komiikka edellyttää koomikolta tietoisuutta itsestään ja siitä, miten häntä lavalla tulkitaan. Lavapersoonan ja materiaalin suhde voi olla monimuotoinen: se voi olla saumaton, mutta myös ristiriidat voivat toimia naurun lähteenä. Lavapersoona tarjoaa näkökulman, jonka kautta lavalla esitetty materiaali syntyy ja saa kontekstin.
Minä ja huumorintaju
Huumorintaju on yhtäältä yksilöllistä, toisaalta kulttuurista. Huumorintaju on myös tilannesidonnaista: sama ihminen voi nauraa tietylle vitsille yhdessä tilanteessa, mutta ei toisessa. Jaetut käsitykset ohjaavat normeja siitä, miten huumori tunnistetaan, miten sitä arvotetaan ja kenen odotetaan vitsailevan missäkin tilanteessa. Huumorintaju voi viitata sekä huumorin tunnistamiseen että sen luomiseen.Ajatus siitä, että minä ja huumorintaju ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, pohjautuu tietynlaiselle käsitykselle ihmisyydestä ja huumorista. Ajatellaan, että huumorintaju kertoo jotain siitä, miten ihminen näkee maailman; että se, mille joku nauraa, on suhteessa hänen arvoihinsa, älyynsä ja niin edelleen. Tämän paljastavuuden myötä huumorintaju voidaan kokea myös hyvin intiiminä ja yksityisenä. Nauramme eri asioille läheisten ystävien kanssa kuin vieraiden.
Koomikko joutuu naurattamaan vieraita ihmisiä, mutta toisaalta komiikkaklubilla vallitsevat tietyt säännöt. Koomikolla on lupa puhua yksityisistä aiheista ja ilmaista itseään tavalla, joka olisi muissa yhteyksissä sopimaton. Huumorintajun ja minän läheisestä suhteesta kertoo sekin, että vitsin torjuminen voi tuntua henkilökohtaiselta torjunnalta, kun taas vitseille nauraminen on merkki hyväksynnästä. Koomikko työstää huumorintajuaan rakentaessaan omaa koomista näkökulmaansa ja lavapersoonaansa. Hän tarjoaa henkilökohtaisen näkökulmansa yleisölle siinä toiveessa, että katsomalla maailmaa sen kautta he näkevät jotain hauskaa.
What Does the Future Hold, David Shrigley, 2004. cea +/Flickr (CC BY 2.0)
Stand-up komiikan ristiriitaisuudet heijastavat yksilöllisen minäkäsityksen ristiriitoja: stand-up on yksilölaji, mutta vaatii toimiakseen yleisön. Nauramista voidaan pitää spontaanina tunnereaktiona, mutta stand-up komiikka naurattaa tarkoin suunnitelluin ja tulkintaa vaativien kulttuuristen viestien kautta. Huumori on henkilökohtainen kokemus, mutta nauraminen on usein sosiaalista. Huumori voi myös ylittää rajat yksilöiden välillä. Usein on vaikea määritellä täsmällisesti miksi jokin asia naurattaa, mutta samoille asioille nauraminen voi tuoda vahvan tunteen yhteenkuuluvuudesta ja yhteisymmärryksestä.
Toimitus
- Podcast-lukija: Petra Niskanen
- Verkkotaitto: Nelly Staff
- Artikkelikuva: Roomalainen Tragedia ja Komedia -mosaiikki, toinen vuosisata jaa.
