Stand-upissa huumori on henkilökohtaista, nauraminen sosiaalista

Huumori on yhtä aikaa sekä äärimmäisen yksilöllistä ja tilannesidonnaista, että tiettyjä kulttuurisia ja jopa universaaleja kaavoja noudattavaa. Miten huumorintaju liittyy minäntajuun stand-up ‑komiikassa, ja mitä se sellainen minäntaju on?

Stand-up komiikka nyky­muo­dos­saan on hyvin yksi­lö­kes­keis­tä. Siinä arvos­te­taan oma­koh­tai­sia ja hyvinkin hen­ki­lö­koh­tai­sia aiheita, ja koomikko myös sekä kir­joit­taa että esittää mate­ri­aa­lin­sa itse. 

Suomalaisen koomikon Robert Petterssonin mukaan komiikka syntyy lava­ma­te­ri­aa­lin ja lava­per­soo­nan välisestä suhteesta. Koomikon lava­per­soo­nan odotetaan olevan joh­don­mu­kai­nen, koko­nai­nen henkilö, vaikka se poik­ke­ai­si koomikon sivii­li­mi­näs­tä. Lavapersoonan joh­don­mu­kai­suus tuottaa koke­muk­sen siitä, että vitsien tapah­tu­ma­paik­ka­na on selkeä ja uskottava maailma. 

Komiikantutkija Oliver Double on esittänyt, että yksi stand-upia mää­rit­tä­vä tekijä on näyttää ”ihminen lavalla” (person on stage). Tämä tar­koit­taa, että lavalla ker­rot­tu­ja vitsejä ei voi erottaa koo­mi­kos­ta — huo­li­mat­ta siitä, esiin­tyy­kö tämä “omana itsenään” vai ei. Stand-up komiikan ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus kertoo paljon paitsi yksi­löi­den huu­mo­rin­ta­jus­ta, myös siitä, miksi indi­vi­dua­lis­ti­nen minä­kä­si­tys on tärkeä osa stand-up komiikan kult­tuu­ris­ta kontekstia.

Yksilöllinen ihmiskäsitys

Stand-up ‑komiikka on maa­il­man­laa­jui­nen ilmiö, joka kaikkien glo­baa­lis­ti levin­nei­den ilmiöiden lailla asettuu aina pai­kal­li­seen kon­teks­tiin. Stand-up on vakiin­tu­nut ja tun­nis­tet­ta­va tai­teen­la­ji, joka tuo mukanaan tie­tyn­lai­sia toi­min­ta­ta­po­ja. Samalla siihen vai­kut­ta­vat pai­kal­li­set käsi­tyk­set esi­mer­kik­si ihmi­syy­des­tä, kielestä ja kom­mu­ni­kaa­tios­ta. Paikalliset erot näkyvät esi­mer­kik­si siinä, että vaikka yksin lavalla mikrofoni kädessään seisova koomikko on tuttu hahmo kult­tuu­ri­ses­ta kuvas­tos­ta, äärim­mäi­sen hen­ki­lö­koh­tai­sen mate­ri­aa­lin tekeminen on lähtöisin eri­tyi­ses­ti USA:sta. Englannissa tyy­li­tel­lyn lava­hah­mon luominen on melko yleistä, ja Suomessa taas kielen tar­kas­te­lu ja verbaali taituruus ovat arvostettuja. 

”Person” ja ”per­son­hood” ovat varsin tut­kit­tu­ja teemoja ant­ro­po­lo­gias­sa. Termejä on vaikea kääntää suomeksi. Itse ajattelen, että ihminen osuu kään­nök­se­nä lähim­mäk­si ajatusta toi­mi­vas­ta ja tun­te­vas­ta koko­nai­suu­des­ta, johon tulee suhtautua tietyllä tavalla. Joissain tapauk­sis­sa persoona tai henkilö on ehkä luon­te­vam­pi käännös. Englanninkielen person kattaa nämä kaikki, siinä missä itse käsitän ihmisen viit­taa­van toimivaan koko­nai­suu­teen, henkilön oikeuk­siin ja vel­vol­li­suuk­siin, ja persoonan sosi­aa­li­siin kasvoihin. 

Antropologian esi-isän Marcel Maussin mukaan sana “person” tulee naamiota tar­koit­ta­vas­ta sanasta. Henkilöys on siis sosi­aa­li­nen rooli, johon liittyy oikeuksia ja vel­vol­li­suuk­sia. Antropologinen tutkimus kysyy, mitä per­son­hood merkitsee eri kon­teks­teis­sa. Käsitteeseen liittyy oletus ihmisestä yksi­löl­li­se­nä sub­jek­ti­na ja auto­no­mi­se­na toimijana. 

Hymyilevä tyttö, kur­ti­saa­ni, pitelee sää­dy­tön­tä kuvaa. Gerard van Honthorst, 1625.

Mutta miten sub­jek­ti­vi­teet­ti luodaan ja miten se ilmenee? Mitä auto­no­mi­nen toimijuus tar­koit­taa? Riippuen yhteis­kun­nas­ta voidaan ajatella, että jokainen ihminen on samalla tavalla henkilö. Joissain tapauk­sis­sa esi­mer­kik­si lapset, naiset tai orjat on jätetty pois laskuista. Toisaalta myös eläimiä tai tiettyjä lajeja voidaan mää­ri­tel­lä hen­ki­löik­si. Toisinaan jollekin ympä­ris­tös­sä vai­kut­ta­val­le enti­tee­til­le, kuten joelle, myön­ne­tään oikeus­hen­ki­lön asema. 

Yleistäen voidaan sanoa, että län­si­mai­sen seku­laa­rin käsi­tyk­sen mukaan jokainen ihminen on muista erillinen, ainut­laa­tui­nen yksilö. Hänen odotetaan olevan pitkälti tietoinen itsestään ja moti­vaa­tiois­taan, ja tekevän omia valintoja. Yksilölle myös säly­te­tään paljon vastuuta tuntea itsensä ja optimoida suorituskykynsä. 

Kun yksi­löi­den aja­tel­laan olevan erillisiä ja ainut­laa­tui­sia, jää ihmisen kontolle viestiä toisille omasta sisäi­ses­tä tilastaan. Rajat yksi­löi­den välillä nousevat tärkeiksi, samoin kuin niiden ylit­tä­mi­nen oikeilla tavoilla oikeissa tilan­teis­sa. Tutustumisen aja­tel­laan tapah­tu­van vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, jossa yksilöt vaihtavat tietoja toi­sis­taan – eikä esi­mer­kik­si niin, että suku­lai­suus­suh­teet mää­rit­tä­vät sosi­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä, sisältäen pitkälti kaikki oleel­li­set tiedot. 

Individualistinen ihmis­kä­si­tys on myös ris­ti­rii­tai­nen. Yksilöltä odotetaan sekä itsek­kyyt­tä, itsensä toteut­ta­mis­ta ja tun­te­mis­ta että sosi­aa­li­suut­ta ja toisten huomioimista.

Minä merkkien virtana

Nykykomiikka painottaa vahvasti koomikon yksi­löl­li­syyt­tä, ainut­laa­tuis­ta omaa näkö­kul­maa ja oma­koh­tais­ta mate­ri­aa­lia. Samalla koomikon lava­per­soo­na, tiivis ilmaisu ja yleisön tekemät tulkinnat ovat olen­nai­nen osa esityksen onnis­tu­mis­ta. Koomikon henkilön ja minän odotetaan siis olevan osa esitystä tavoilla, jotka yleisö ymmärtää. Teoreettisen työkalun tämän ana­ly­soin­tiin tarjoaa ajatus semioot­ti­ses­ta minästä. 

Semiotiikka tar­kas­te­lee mer­ki­tyk­siä ja merk­ki­jär­jes­tel­miä. Kyky käyttää symboleja on olen­nai­nen osa ihmi­syyt­tä. Niiden avulla voimme kuvitella ja kuvailla sellaisia asioita, jotka eivät ole välit­tö­mäs­ti aistein havait­ta­vis­sa. Merkkien — esi­mer­kik­si sanojen, värien tai eleiden — kautta viitataan asioihin ja toisiin merk­kei­hin. Tämä semioot­ti­nen toiminta mah­dol­lis­taa kult­tuu­rin, talouden, poli­tii­kan, tieteen ja taiteen, ja luo kil­pai­le­via seli­tyk­siä maa­il­mas­ta ja sen ilmiöistä.

Ihminen on tietoinen itsestään hyvin moni­mut­kai­sel­la tavalla. Jos tie­toi­suus on jatkuvaa ais­ti­mus­ten virtaa, ajatus pysyvästä ja eheästä minuu­des­ta on pikem­min­kin valikoiva tulkinta kuin vää­jää­mä­tön tosiasia. Koska ”minä” tai iden­ti­teet­ti voidaan tavoittaa ainoas­taan ais­ti­mus­ten kautta, semioo­tik­ko C.S. Peirce ratkaisi kysy­myk­sen minän ole­muk­ses­ta tar­kas­te­le­mal­la näitä ais­ti­muk­sia merkkien virtana, jonka perus­teel­la luomme käsi­tyk­sen minästä. 

Peirceä sovel­ta­nut ant­ro­po­lo­gi Milton Singer kiteyttää asian niin, että minä on sekä semioot­ti­sen vies­tin­nän tuote että lähde. Tässä mielessä minä on sosi­aa­li­nen ja julkinen, koska se syntyy ja ilmenee jaettujen mer­ki­tys­ten kautta. Kasvaessaan lapsi luo käsi­tyk­sen itsestään sosi­aa­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä. Lapsen minä kehittyy yhteisön jäsenenä, vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa kielen ja muiden merk­ki­jär­jes­tel­mien kanssa. Tämä tekee minästä läpi­ko­tai­sin kult­tuu­ri­sen. Minuutta on sen vuoksi tar­kas­tel­ta­va suhteessa käy­tet­tä­viin merkitysjärjestelmiin. 

Yksilön ainut­laa­tui­suut­ta ja eril­li­syyt­tä pai­not­ta­va minä­kä­si­tys näkee usein minän koostuvan ker­rok­sis­ta. Sisimpänä on yksi­tyi­nen ja ”todel­li­nen” minä, kun taas sosi­aa­li­set roolit muo­dos­ta­vat ulompia kerroksia. Tämäkin on kuitenkin kult­tuu­ri­nen käsitys. 

Mona Lisa parralla. Marcel Duchamp, 1919. cea +/​Flickr (CC BY 2.0)

Semioottisen minä­kä­si­tyk­sen mukaan minä koostuu eri rooleista, joita erilaiset sosi­aa­li­set tilanteet (esi­mer­kik­si kotona, töissä tai har­ras­tuk­sis­sa) edel­lyt­tä­vät ja mah­dol­lis­ta­vat. Näiden roolien kokeminen enemmän tai vähemmän ”aitoina” tai itselle sopivina syntyy myös merkkien käytön ja tul­kit­se­mi­sen pro­ses­seis­sa. Toiminta eri­lai­sis­sa tilan­teis­sa tuottaa tun­te­muk­sia ja ajatuksia. Näitä havain­to­ja ver­tail­laan aiempiin käsi­tyk­siin ja sovi­tel­laan yhteen sekä muiden tun­te­mus­ten että omak­sut­tu­jen kult­tuu­ris­ten käsi­tys­ten kanssa. Käsitys ja tunne minästä siis muuttuu roolien kautta. Itsensä kokee eri tavalla vie­rail­les­saan lap­suu­den­ko­dis­sa kuin työ­haas­tat­te­lus­sa. Samalla näihin koke­muk­siin vai­kut­ta­vat käsi­tyk­set esi­mer­kik­si hyvästä van­hem­muu­des­ta tai tyy­pil­li­ses­tä työhaastattelusta. 

Nämä käsi­tyk­set ovat mukana myös silloin, kun tulkitaan toisia ihmisiä. Heille oletetaan saman­lai­nen minä ja sisäinen koke­mus­maa­il­ma kuin itselle. Heitä ymmär­re­tään, kun he tuovat sisäisen minänsä esiin toiminnan kautta.

Olen sovel­ta­nut ajatusta semiot­ti­ses­ta minästä stand-up komiik­kaan käsit­te­le­mäl­lä koomikkoa paitsi merkkejä tuot­ta­va­na toimijana, myös merkeistä koos­tu­va­na tulkinnan kohteena. Yleisö ”lukee” ja tulkitsee koomikkoa lavalla jo ennen kuin tämä sanoo sanaakaan. Tulkittavana merk­ki­ko­ko­nai­suu­te­na koomikko on oman mate­ri­aa­lin­sa konteksti, jota yleisö tar­kas­te­lee kult­tuu­ris­ten luo­kit­te­lu­jen — kuten suku­puo­len, iän tai etnisen taustan — kautta. Vitsi saa erilaisia mer­ki­tyk­siä esittäjän olemuksen myötä, mutta vitsit voivat myös herättää yleisön ajat­te­le­maan vaikkapa naisia uudella tavalla. 

Komiikka edel­lyt­tää koo­mi­kol­ta tie­toi­suut­ta itsestään ja siitä, miten häntä lavalla tulkitaan. Lavapersoonan ja mate­ri­aa­lin suhde voi olla moni­muo­toi­nen: se voi olla saumaton, mutta myös ris­ti­rii­dat voivat toimia naurun lähteenä. Lavapersoona tarjoaa näkö­kul­man, jonka kautta lavalla esitetty mate­ri­aa­li syntyy ja saa kontekstin. 

Minä ja huumorintaju

Huumorintaju on yhtäältä yksi­löl­lis­tä, toisaalta kult­tuu­ris­ta. Huumorintaju on myös tilan­ne­si­don­nais­ta: sama ihminen voi nauraa tietylle vitsille yhdessä tilan­tees­sa, mutta ei toisessa. Jaetut käsi­tyk­set ohjaavat normeja siitä, miten huumori tun­nis­te­taan, miten sitä arvo­te­taan ja kenen odotetaan vit­sai­le­van missäkin tilan­tees­sa. Huumorintaju voi viitata sekä huumorin tun­nis­ta­mi­seen että sen luomiseen.

Ajatus siitä, että minä ja huu­mo­rin­ta­ju ovat lähei­ses­sä suhteessa toisiinsa, pohjautuu tie­tyn­lai­sel­le käsi­tyk­sel­le ihmi­syy­des­tä ja huu­mo­ris­ta. Ajatellaan, että huu­mo­rin­ta­ju kertoo jotain siitä, miten ihminen näkee maailman; että se, mille joku nauraa, on suhteessa hänen arvoi­hin­sa, älyynsä ja niin edelleen. Tämän pal­jas­ta­vuu­den myötä huu­mo­rin­ta­ju voidaan kokea myös hyvin intiiminä ja yksi­tyi­se­nä. Nauramme eri asioille läheisten ystävien kanssa kuin vieraiden. 

Koomikko joutuu nau­rat­ta­maan vieraita ihmisiä, mutta toisaalta komiik­kaklu­bil­la val­lit­se­vat tietyt säännöt. Koomikolla on lupa puhua yksi­tyi­sis­tä aiheista ja ilmaista itseään tavalla, joka olisi muissa yhteyk­sis­sä sopimaton. Huumorintajun ja minän lähei­ses­tä suhteesta kertoo sekin, että vitsin tor­ju­mi­nen voi tuntua hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta tor­jun­nal­ta, kun taas vitseille nau­ra­mi­nen on merkki hyväk­syn­näs­tä. Koomikko työstää huu­mo­rin­ta­ju­aan raken­taes­saan omaa koomista näkö­kul­maan­sa ja lava­per­soo­naan­sa. Hän tarjoaa hen­ki­lö­koh­tai­sen näkö­kul­man­sa yleisölle siinä toiveessa, että kat­so­mal­la maailmaa sen kautta he näkevät jotain hauskaa.

5222188702_4b62dec053_o

What Does the Future Hold, David Shrigley, 2004. cea +/​Flickr (CC BY 2.0)

Stand-up komiikan ris­ti­rii­tai­suu­det hei­jas­ta­vat yksi­löl­li­sen minä­kä­si­tyk­sen ris­ti­rii­to­ja: stand-up on yksi­lö­la­ji, mutta vaatii toi­miak­seen yleisön. Nauramista voidaan pitää spon­taa­ni­na tun­ne­reak­tio­na, mutta stand-up komiikka naurattaa tarkoin suun­ni­tel­luin ja tulkintaa vaativien kult­tuu­ris­ten viestien kautta. Huumori on hen­ki­lö­koh­tai­nen kokemus, mutta nau­ra­mi­nen on usein sosi­aa­lis­ta. Huumori voi myös ylittää rajat yksi­löi­den välillä. Usein on vaikea mää­ri­tel­lä täs­mäl­li­ses­ti miksi jokin asia naurattaa, mutta samoille asioille nau­ra­mi­nen voi tuoda vahvan tunteen yhteen­kuu­lu­vuu­des­ta ja yhteisymmärryksestä.

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Nelly Staff
  • Artikkelikuva: Roomalainen Tragedia ja Komedia ‑mosaiikki, toinen vuosisata jaa.

Kirjoittaja

Marianna Keisalo on Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja semioottiseen antropologiaan ja sitä myötä ajautunut itse stand-up -koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina ja apurahatutkijana Helsingin yliopistossa, tuntiopettajana avoimessa yliopistossa, Aarhusin yliopistossa post doc -tutkijana ja projektitutkijana Keravan museopalveluissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: