Stand-upissa huumori on henkilökohtaista, nauraminen sosiaalista

Huumori on yhtä aikaa sekä äärimmäisen yksilöllistä ja tilannesidonnaista, että tiettyjä kulttuurisia ja jopa universaaleja kaavoja noudattavaa. Miten huumorintaju liittyy minäntajuun stand-up ‑komiikassa, ja mitä se sellainen minäntaju on?

Stand-up komiikka nyky­muo­dos­saan on hyvin yksi­lö­kes­keis­tä. Siinä arvos­te­taan oma­koh­tai­sia ja hyvinkin hen­ki­lö­koh­tai­sia aiheita, ja koomikko myös sekä kir­joit­taa että esittää mate­ri­aa­lin­sa itse. 

Suomalaisen koomikon Robert Petterssonin mukaan komiikka syntyy lava­ma­te­ri­aa­lin ja lava­per­soo­nan välisestä suhteesta. Koomikon lava­per­soo­nan odotetaan olevan joh­don­mu­kai­nen, koko­nai­nen henkilö, vaikka se poik­ke­ai­si koomikon sivii­li­mi­näs­tä. Lavapersoonan joh­don­mu­kai­suus tuottaa koke­muk­sen siitä, että vitsien tapah­tu­ma­paik­ka­na on selkeä ja uskottava maailma. 

Komiikantutkija Oliver Double on esittänyt, että yksi stand-upia mää­rit­tä­vä tekijä on näyttää ”ihminen lavalla” (person on stage). Tämä tar­koit­taa, että lavalla ker­rot­tu­ja vitsejä ei voi erottaa koo­mi­kos­ta — huo­li­mat­ta siitä, esiin­tyy­kö tämä “omana itsenään” vai ei. Stand-up komiikan ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus kertoo paljon paitsi yksi­löi­den huu­mo­rin­ta­jus­ta, myös siitä, miksi indi­vi­dua­lis­ti­nen minä­kä­si­tys on tärkeä osa stand-up komiikan kult­tuu­ris­ta kon­teks­tia.

Yksilöllinen ihmiskäsitys

Stand-up ‑komiikka on maa­il­man­laa­jui­nen ilmiö, joka kaikkien glo­baa­lis­ti levin­nei­den ilmiöiden lailla asettuu aina pai­kal­li­seen kon­teks­tiin. Stand-up on vakiin­tu­nut ja tun­nis­tet­ta­va tai­teen­la­ji, joka tuo mukanaan tie­tyn­lai­sia toi­min­ta­ta­po­ja. Samalla siihen vai­kut­ta­vat pai­kal­li­set käsi­tyk­set esi­mer­kik­si ihmi­syy­des­tä, kielestä ja kom­mu­ni­kaa­tios­ta. Paikalliset erot näkyvät esi­mer­kik­si siinä, että vaikka yksin lavalla mikrofoni kädessään seisova koomikko on tuttu hahmo kult­tuu­ri­ses­ta kuvas­tos­ta, äärim­mäi­sen hen­ki­lö­koh­tai­sen mate­ri­aa­lin tekeminen on lähtöisin eri­tyi­ses­ti USA:sta. Englannissa tyy­li­tel­lyn lava­hah­mon luominen on melko yleistä, ja Suomessa taas kielen tar­kas­te­lu ja verbaali taituruus ovat arvos­tet­tu­ja. 

”Person” ja ”per­son­hood” ovat varsin tut­kit­tu­ja teemoja ant­ro­po­lo­gias­sa. Termejä on vaikea kääntää suomeksi. Itse ajattelen, että ihminen osuu kään­nök­se­nä lähim­mäk­si ajatusta toi­mi­vas­ta ja tun­te­vas­ta koko­nai­suu­des­ta, johon tulee suhtautua tietyllä tavalla. Joissain tapauk­sis­sa persoona tai henkilö on ehkä luon­te­vam­pi käännös. Englanninkielen person kattaa nämä kaikki, siinä missä itse käsitän ihmisen viit­taa­van toimivaan koko­nai­suu­teen, henkilön oikeuk­siin ja vel­vol­li­suuk­siin, ja persoonan sosi­aa­li­siin kasvoihin. 

Antropologian esi-isän Marcel Maussin mukaan sana “person” tulee naamiota tar­koit­ta­vas­ta sanasta. Henkilöys on siis sosi­aa­li­nen rooli, johon liittyy oikeuksia ja vel­vol­li­suuk­sia. Antropologinen tutkimus kysyy, mitä per­son­hood merkitsee eri kon­teks­teis­sa. Käsitteeseen liittyy oletus ihmisestä yksi­löl­li­se­nä sub­jek­ti­na ja auto­no­mi­se­na toimijana. 

Hymyilevä tyttö, kur­ti­saa­ni, pitelee sää­dy­tön­tä kuvaa. Gerard van Honthorst, 1625.

Mutta miten sub­jek­ti­vi­teet­ti luodaan ja miten se ilmenee? Mitä auto­no­mi­nen toimijuus tar­koit­taa? Riippuen yhteis­kun­nas­ta voidaan ajatella, että jokainen ihminen on samalla tavalla henkilö. Joissain tapauk­sis­sa esi­mer­kik­si lapset, naiset tai orjat on jätetty pois laskuista. Toisaalta myös eläimiä tai tiettyjä lajeja voidaan mää­ri­tel­lä hen­ki­löik­si. Toisinaan jollekin ympä­ris­tös­sä vai­kut­ta­val­le enti­tee­til­le, kuten joelle, myön­ne­tään oikeus­hen­ki­lön asema. 

Yleistäen voidaan sanoa, että län­si­mai­sen seku­laa­rin käsi­tyk­sen mukaan jokainen ihminen on muista erillinen, ainut­laa­tui­nen yksilö. Hänen odotetaan olevan pitkälti tietoinen itsestään ja moti­vaa­tiois­taan, ja tekevän omia valintoja. Yksilölle myös säly­te­tään paljon vastuuta tuntea itsensä ja optimoida suo­ri­tus­ky­kyn­sä. 

Kun yksi­löi­den aja­tel­laan olevan erillisiä ja ainut­laa­tui­sia, jää ihmisen kontolle viestiä toisille omasta sisäi­ses­tä tilastaan. Rajat yksi­löi­den välillä nousevat tärkeiksi, samoin kuin niiden ylit­tä­mi­nen oikeilla tavoilla oikeissa tilan­teis­sa. Tutustumisen aja­tel­laan tapah­tu­van vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, jossa yksilöt vaihtavat tietoja toi­sis­taan – eikä esi­mer­kik­si niin, että suku­lai­suus­suh­teet mää­rit­tä­vät sosi­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä, sisältäen pitkälti kaikki oleel­li­set tiedot. 

Individualistinen ihmis­kä­si­tys on myös ris­ti­rii­tai­nen. Yksilöltä odotetaan sekä itsek­kyyt­tä, itsensä toteut­ta­mis­ta ja tun­te­mis­ta että sosi­aa­li­suut­ta ja toisten huo­mioi­mis­ta.

Minä merkkien virtana

Nykykomiikka painottaa vahvasti koomikon yksi­löl­li­syyt­tä, ainut­laa­tuis­ta omaa näkö­kul­maa ja oma­koh­tais­ta mate­ri­aa­lia. Samalla koomikon lava­per­soo­na, tiivis ilmaisu ja yleisön tekemät tulkinnat ovat olen­nai­nen osa esityksen onnis­tu­mis­ta. Koomikon henkilön ja minän odotetaan siis olevan osa esitystä tavoilla, jotka yleisö ymmärtää. Teoreettisen työkalun tämän ana­ly­soin­tiin tarjoaa ajatus semioot­ti­ses­ta minästä. 

Semiotiikka tar­kas­te­lee mer­ki­tyk­siä ja merk­ki­jär­jes­tel­miä. Kyky käyttää symboleja on olen­nai­nen osa ihmi­syyt­tä. Niiden avulla voimme kuvitella ja kuvailla sellaisia asioita, jotka eivät ole välit­tö­mäs­ti aistein havait­ta­vis­sa. Merkkien — esi­mer­kik­si sanojen, värien tai eleiden — kautta viitataan asioihin ja toisiin merk­kei­hin. Tämä semioot­ti­nen toiminta mah­dol­lis­taa kult­tuu­rin, talouden, poli­tii­kan, tieteen ja taiteen, ja luo kil­pai­le­via seli­tyk­siä maa­il­mas­ta ja sen ilmiöistä.

Ihminen on tietoinen itsestään hyvin moni­mut­kai­sel­la tavalla. Jos tie­toi­suus on jatkuvaa ais­ti­mus­ten virtaa, ajatus pysyvästä ja eheästä minuu­des­ta on pikem­min­kin valikoiva tulkinta kuin vää­jää­mä­tön tosiasia. Koska ”minä” tai iden­ti­teet­ti voidaan tavoittaa ainoas­taan ais­ti­mus­ten kautta, semioo­tik­ko C.S. Peirce ratkaisi kysy­myk­sen minän ole­muk­ses­ta tar­kas­te­le­mal­la näitä ais­ti­muk­sia merkkien virtana, jonka perus­teel­la luomme käsi­tyk­sen minästä. 

Peirceä sovel­ta­nut ant­ro­po­lo­gi Milton Singer kiteyttää asian niin, että minä on sekä semioot­ti­sen vies­tin­nän tuote että lähde. Tässä mielessä minä on sosi­aa­li­nen ja julkinen, koska se syntyy ja ilmenee jaettujen mer­ki­tys­ten kautta. Kasvaessaan lapsi luo käsi­tyk­sen itsestään sosi­aa­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä. Lapsen minä kehittyy yhteisön jäsenenä, vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa kielen ja muiden merk­ki­jär­jes­tel­mien kanssa. Tämä tekee minästä läpi­ko­tai­sin kult­tuu­ri­sen. Minuutta on sen vuoksi tar­kas­tel­ta­va suhteessa käy­tet­tä­viin mer­ki­tys­jär­jes­tel­miin. 

Yksilön ainut­laa­tui­suut­ta ja eril­li­syyt­tä pai­not­ta­va minä­kä­si­tys näkee usein minän koostuvan ker­rok­sis­ta. Sisimpänä on yksi­tyi­nen ja ”todel­li­nen” minä, kun taas sosi­aa­li­set roolit muo­dos­ta­vat ulompia kerroksia. Tämäkin on kuitenkin kult­tuu­ri­nen käsitys.

Mona Lisa parralla. Marcel Duchamp, 1919. cea +/​Flickr (CC BY 2.0)

Semioottisen minä­kä­si­tyk­sen mukaan minä koostuu eri rooleista, joita erilaiset sosi­aa­li­set tilanteet (esi­mer­kik­si kotona, töissä tai har­ras­tuk­sis­sa) edel­lyt­tä­vät ja mah­dol­lis­ta­vat. Näiden roolien kokeminen enemmän tai vähemmän ”aitoina” tai itselle sopivina syntyy myös merkkien käytön ja tul­kit­se­mi­sen pro­ses­seis­sa. Toiminta eri­lai­sis­sa tilan­teis­sa tuottaa tun­te­muk­sia ja ajatuksia. Näitä havain­to­ja ver­tail­laan aiempiin käsi­tyk­siin ja sovi­tel­laan yhteen sekä muiden tun­te­mus­ten että omak­sut­tu­jen kult­tuu­ris­ten käsi­tys­ten kanssa. Käsitys ja tunne minästä siis muuttuu roolien kautta. Itsensä kokee eri tavalla vie­rail­les­saan lap­suu­den­ko­dis­sa kuin työ­haas­tat­te­lus­sa. Samalla näihin koke­muk­siin vai­kut­ta­vat käsi­tyk­set esi­mer­kik­si hyvästä van­hem­muu­des­ta tai tyy­pil­li­ses­tä työ­haas­tat­te­lus­ta. 

Nämä käsi­tyk­set ovat mukana myös silloin, kun tulkitaan toisia ihmisiä. Heille oletetaan saman­lai­nen minä ja sisäinen koke­mus­maa­il­ma kuin itselle. Heitä ymmär­re­tään, kun he tuovat sisäisen minänsä esiin toiminnan kautta.

Olen sovel­ta­nut ajatusta semiot­ti­ses­ta minästä stand-up komiik­kaan käsit­te­le­mäl­lä koomikkoa paitsi merkkejä tuot­ta­va­na toimijana, myös merkeistä koos­tu­va­na tulkinnan kohteena. Yleisö ”lukee” ja tulkitsee koomikkoa lavalla jo ennen kuin tämä sanoo sanaakaan. Tulkittavana merk­ki­ko­ko­nai­suu­te­na koomikko on oman mate­ri­aa­lin­sa konteksti, jota yleisö tar­kas­te­lee kult­tuu­ris­ten luo­kit­te­lu­jen — kuten suku­puo­len, iän tai etnisen taustan — kautta. Vitsi saa erilaisia mer­ki­tyk­siä esittäjän olemuksen myötä, mutta vitsit voivat myös herättää yleisön ajat­te­le­maan vaikkapa naisia uudella tavalla. 

Komiikka edel­lyt­tää koo­mi­kol­ta tie­toi­suut­ta itsestään ja siitä, miten häntä lavalla tulkitaan. Lavapersoonan ja mate­ri­aa­lin suhde voi olla moni­muo­toi­nen: se voi olla saumaton, mutta myös ris­ti­rii­dat voivat toimia naurun lähteenä. Lavapersoona tarjoaa näkö­kul­man, jonka kautta lavalla esitetty mate­ri­aa­li syntyy ja saa kon­teks­tin. 

Minä ja huumorintaju

Huumorintaju on yhtäältä yksi­löl­lis­tä, toisaalta kult­tuu­ris­ta. Huumorintaju on myös tilan­ne­si­don­nais­ta: sama ihminen voi nauraa tietylle vitsille yhdessä tilan­tees­sa, mutta ei toisessa. Jaetut käsi­tyk­set ohjaavat normeja siitä, miten huumori tun­nis­te­taan, miten sitä arvo­te­taan ja kenen odotetaan vit­sai­le­van missäkin tilan­tees­sa. Huumorintaju voi viitata sekä huumorin tun­nis­ta­mi­seen että sen luomiseen.

Ajatus siitä, että minä ja huu­mo­rin­ta­ju ovat lähei­ses­sä suhteessa toisiinsa, pohjautuu tie­tyn­lai­sel­le käsi­tyk­sel­le ihmi­syy­des­tä ja huu­mo­ris­ta. Ajatellaan, että huu­mo­rin­ta­ju kertoo jotain siitä, miten ihminen näkee maailman; että se, mille joku nauraa, on suhteessa hänen arvoi­hin­sa, älyynsä ja niin edelleen. Tämän pal­jas­ta­vuu­den myötä huu­mo­rin­ta­ju voidaan kokea myös hyvin intiiminä ja yksi­tyi­se­nä. Nauramme eri asioille läheisten ystävien kanssa kuin vieraiden. 

Koomikko joutuu nau­rat­ta­maan vieraita ihmisiä, mutta toisaalta komiik­kaklu­bil­la val­lit­se­vat tietyt säännöt. Koomikolla on lupa puhua yksi­tyi­sis­tä aiheista ja ilmaista itseään tavalla, joka olisi muissa yhteyk­sis­sä sopimaton. Huumorintajun ja minän lähei­ses­tä suhteesta kertoo sekin, että vitsin tor­ju­mi­nen voi tuntua hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta tor­jun­nal­ta, kun taas vitseille nau­ra­mi­nen on merkki hyväk­syn­näs­tä. Koomikko työstää huu­mo­rin­ta­ju­aan raken­taes­saan omaa koomista näkö­kul­maan­sa ja lava­per­soo­naan­sa. Hän tarjoaa hen­ki­lö­koh­tai­sen näkö­kul­man­sa yleisölle siinä toiveessa, että kat­so­mal­la maailmaa sen kautta he näkevät jotain hauskaa.

5222188702_4b62dec053_o

What Does the Future Hold, David Shrigley, 2004. cea +/​Flickr (CC BY 2.0)

Stand-up komiikan ris­ti­rii­tai­suu­det hei­jas­ta­vat yksi­löl­li­sen minä­kä­si­tyk­sen ris­ti­rii­to­ja: stand-up on yksi­lö­la­ji, mutta vaatii toi­miak­seen yleisön. Nauramista voidaan pitää spon­taa­ni­na tun­ne­reak­tio­na, mutta stand-up komiikka naurattaa tarkoin suun­ni­tel­luin ja tulkintaa vaativien kult­tuu­ris­ten viestien kautta. Huumori on hen­ki­lö­koh­tai­nen kokemus, mutta nau­ra­mi­nen on usein sosi­aa­lis­ta. Huumori voi myös ylittää rajat yksi­löi­den välillä. Usein on vaikea mää­ri­tel­lä täs­mäl­li­ses­ti miksi jokin asia naurattaa, mutta samoille asioille nau­ra­mi­nen voi tuoda vahvan tunteen yhteen­kuu­lu­vuu­des­ta ja yhtei­sym­mär­ryk­ses­tä.

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Nelly Staff
  • Artikkelikuva: Roomalainen Tragedia ja Komedia ‑mosaiikki, toinen vuosisata jaa.

Kirjoittaja

Marianna Keisalo on Helsingin yliopistosta 2011 väitellyt antropologi, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja erilaisten performanssien semioottiseen antropologiaan, ja sitä myötä ajautunut itse stand-up koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa, tuntiopettajana avoimessa yliopistossa ja Århusin yliopistossa post doc -tutkijana “Digressions: A cross-disciplinary study of the indirectness of the human imagination” -projektissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Lavatanssit ovat tulleet parin kolmen vuosikymmenen aikana unohdukseen vaipuvasta kansanperinteestä osaksi kansallista kulttuuriperintöämme. Vanhojen ihmisten nuoruudenmuistelut kertovat eloisasta lavatanssikulttuurista. Muisteluissa nuorten tanssijoiden kokemuksista kerrotaan läheltä liikettä, aisteja ja tunteita.

Harva lähiö on maineensa vanki itä-Helsingin Kontulan lailla. Lähiöstigma heijastuu median tuottamien merkitysten lisäksi asukkaiden tavassa puhua itsestään ja elämänpiiristään. Ulkopuolelta tuotettu, arjessa sisäistetty näkemys ongelmien riivaamasta ja syrjäisestä lähiöstä yhdistyy usein voimakkaaseen paikallisylpeyteen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Kuinka molemmat näkemykset voidaan kokea totena, ja kuinka niiden väliset ristiriidat hahmottuvat kaupunkitilassa?