Suomen lain mukaan ulkomailla “hädänalaisessa asemassa” olevaa Suomen kansalaista on avustettava kotiuttamisessa. Kysymys al-Holin leirin suomalaisten naisten ja lasten oikeudesta palata Suomeen ja siitä, tuleeko viranomaisten auttaa heitä, loukkaa joidenkin kansalaisten oikeustajua ja tuntuu moraaliselta ongelmalta. Ristiriitaa voi selittää moraalin ytimessä olevan vastavuoroisuuden, humanitaaristen valta-asetelmien ja perhesuhteiden kautta.
Tilanne on mutkikkaampi kuin Suomen edustustojen kotiuttamistilanteet yleensä. Al-Hol sijaitsee Syyriassa Rojavan itsehallintoalueella, joka ei ole Suomen tunnustama itsenäinen valtio. On mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavissa, että suomalaisnaiset ovat syyllistyneet sotarikoksiin. Lisäksi kotiuttamista vastustavat oppositiopuolueet haluavat politisoida kysymyksen, joka tekee viranomaistoiminnasta haastavaa.
Vastavuoroisuus on yhteisöjä luova ja ylläpitävä mekanismi. Se ilmenee arkisissa yhteyksissä, kuten perheen piirissä ja työelämässä, mutta vaikuttaa myös kansainvälisen politiikan tasolla. Vastavuoroisuus luo siteitä antamisen ja saamisen kierteellä, joka tuottaa poliittisia ja taloudellisia yhteisöjä.
Vastavuoroisuus ilmenee kansainvälisellä tasolla kysymyksessä siitä, kuinka Suomi voi palauttaa turvapaikkaprosessissa negatiivisen päätöksen saaneita ihmisiä kotimaihinsa, jollei se ota vastaan omia, mahdollisesti sotarikoksiin syyllistyneitä kansalaisiaan.
Julkisessa keskustelussa näkyy vastavuoroisuuden jännite suomalaisuuden ja Suomen kansalaisuuden välillä. Osa Isisiin liittyneistä naisista täyttää etnonationalistien valkoisuuteen yhdistämät kriteerit “suomalaisuudesta”. Naiset ovat kuitenkin valinneet elämän Isisin kalifaatissa, jonka monet kokevat suomalaisuuden vastakohtana. Ristiriita nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä arvoja suomalaisen tulee tunnustaa.
Julkisessa keskustelussa naisten on tulkittu irrottaneen itsensä vastavuoroisuussuhteesta alkuperäisen yhteisönsä kanssa. Heidän katsotaan tehneen tietoinen valinta liittyä oikeusvaltion periaatteita ja arvoja rikkovaan, väkivaltaiseen terroristijärjestöön. Tämä käsitys on monille ristiriidassa niiden oikeuksien kanssa, joita naiset nauttivat Suomen kansalaisina.
Tulkinta tietoisesta valinnasta poikkeaa humanitaristisesta narratiivista, jossa musliminaiset esitetään vailla toimijuutta: uhreina, jotka tulee pelastaa muslimimiesten ikeestä. Itsenäinen päätös liittyä Isisiin antaa naisista valtanarratiivia vastustavan kuvan autonomisina toimijoina.
Perhesuhteet ja -roolit määritellään usein tilanteissa, joissa ne kriisiytyvät. Al-Holiin sijoitettujen naisten rooli äiteinä ja vaimoina on keskusteluissa keskeinen. Nähtävissä on erilaisia käsityksiä vanhemmuudesta ja siitä, voiko lapsia erottaa vanhemmistaan. Lapset ovat erityinen symboli humanitaristissa narratiiveissa. Kärsivät lapset esitetään puhtaina, pelastettavina uhreina. Al-Holin suomalaisiin liittyvässä julkisuudessa näkyy myös Isisin tietoisesti luoma kuva lapsista potentiaalisina terroristeina.
Kiihtynyttä julkista keskustelua leimaakin puhe politiikasta mielikuvien ja symbolien kautta. Koska lapsia ei voi ilman lastensuojelullisia syitä erottaa äideistään Suomen ulkopuolella, teemaan kietoutuu Suomen imago oikeusvaltiona. Tähän heijastuu kiristynyt jännite hallitus- ja oppositiopuolueiden välillä ja epävarmuus maan tulevaisuudesta.
Lukemista
- Lila Abu-Lughod, 2008. Do Muslim Women Really Need Saving? Anthropological Reflections on Cultural Relativism and Its Others.
- Didier Fassin, 2017. Children as Victims: The Moral Economy of Childhood in the Times of AIDS
Kiitos tekstistä.
Maininta käännytettävistä, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista ihmisistä jäi tosin mietityttämään — mihin tarkalleen ottaen viittaat? Ymmärrykseni mukaan jotkut valtiot eivät vastaanota kansalaisiaan, jos nämä eivät palaa vapaaehtoisesti (esim. Irak), tai jos näillä ei ole valtionsa matkustusasiakirjoja/henkilöllisyystodistuksia (esim. Iran).
En siis ole kuullut, että sotarikoksiin syyllistymisestä epäiltynä oleminen olisi minkään valtion antama peruste kieltäytyä vastaanottamasta kansalaistaan. Jos olen väärässä, olisi hienoa jos voisit antaa esimerkin ja lähdeviitteen!
Sen sijaan, jos tarkoititkin, ettei sotarikosepäily itsessään ole syy valtion kieltäytymiseen kansalaisensa vastaanottamisesta, haluaisin kuulla tarkemmat perustelut valitsemallesi sanamuodolle. On todella ongelmallista, jos kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin tällä tavoin yhdistetään mielikuva “mahdollisista sotarikollisista”, ja etenkin tällaista puolitieteellistä tekstiä kirjoittavalla on nähdäkseni suuri vastuu olla turhaan kiinnittämättä rasistisia ja ennakkoluuloisia oletuksia jo ennestään marginalisoidussa ja vaikeassa asemassa olevaan ihmisryhmään. Vihaa ja siihen yllyttävää tekstiä nimittäin löytyy kyllä näinä aikoina muutenkin aivan tarpeeksi.
Heippa huolestunut,
kiitos kommentista! On tärkeää muistaa antropologisten näkökulmien käsitteellisyys: esimerkiksi kun kommentoimme “vastavuoroisuuden suhteesta irrottautumista”, emme myöskään tarkoita että kyseessä olisi “oikea” irrottautuminen Suomesta. Samoin viittaus palautuksista ei ollut vertaus kyseessä olevien ihmisten samankaltaisuudesta – olen täysin samaa mieltä, turvapaikanhakijoiden yhdistäminen mahdollisesti sotarikoksiin syyllistyneisiin ihmisiin ei ole vain absurdia, vaan äärimmäisen vaarallista.
Sen sijaan kommentilla ajetaan takaa sitä, että niinkuin vastavuoroisuus luo siteitä ihmisten välille, myös liberaalin maailmanpolitikaan ymmärryksen mukaan myös kansainvälinen järjestelmä valtioiden tasolla ja valtoiden välillä toimii vastavuoroisuuden periaatteella, joka luo valtioiden kansainvälisen yhteisön ennen kaikkea taloudellisesti mutta myös siten poliittisesti. Se, että valtiot eivät ota vastaan kansalaisiaan, puolin kuin toisin, voidaan nähdä vastavuoroisuussuhteen kieltämisenä. Tätä näkökulmaa “valtioiden yhteisöstä” voi toki kritisoida, ja on kritisoitukin, hyvin paljon, myös itseni puolesta – mutta sisällytin sen kommenttiin siksi että argumenttia näkyy julkisessa keskustelussa hyvinkin paljon, ja sillä on myös vastavuoroisuuteen perustuva sosiaaliteoreettinen lähtökohta.
Olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että on hyvin vaikeaa kirjoittaa tekstiä, jota ei olisi mahdollista “spinnata” johonkin suuntaan. Kiivasta julkista keskustelua ja polarisoivia aiheita kommentoidessa on aina se riski, että jotkut voivat halutessaan lukea vain tietyn osan tekstiä pönkittääkseen sillä asemaansa.