Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.
Ylen Havaintoja ihmisestä -radiosarjan 5.12.2019 julkaistussa jaksossa on vieraana psykoanalyytikko Harri Virtanen ja aiheena trauma. Psykologiassa traumaattista stressiä pidetään yleisesti mielen taistele tai pakene -reaktion toistuvana aktivoitumisena harmittomissa tilanteissa, jotka muistuttavat aiemmasta syvästi järkyttävästä kokemuksesta sekä mielen särkymisenä tavalla, joka saa patologisia piirteitä.
Antropologian piirissä traumaa on tutkittu paljon 1980-luvulta lähtien, jolloin traumaperäinen stressihäiriö (post-traumatic stress disorder, PTSD) tuli Yhdysvalloissa osaksi psykiatrista tautiluokitusta. Psykologiseen traumaan perehtyneiden antropologien kritiikki on kohdistunut erityisesti erillisen traumadiagnoosin tarpeellisuuteen. Näissä tutkimuksissa traumaa pidetään yhtenä euroamerikkalaisten yhteiskuntien medikalisaation jatkumona pitkälti samoin argumentein, joilla myös masennusdiagnoosi on tutkijoiden toimesta kyseenalaistettu.
Lisäksi antropologit ovat useissa tutkimuksissa kyseenalaistaneet psykiatrisen traumadiagnoosin soveltuvuuden euroamerikkalaisen, yksilökeskeisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Euroamerikkalaisessa kontekstissa mielen sisäisiksi häiriötiloiksi tulkitut traumaoireet koetaan monissa muissa kulttuureissa enemminkin jonkin ulkoisen tekijän, kuten sairauksien tai henkien, aiheuttamiksi.
Molemmat antropologiset näkökulmat ovat perusteltuja ja ansaitsevat laajempaa huomiota. Tässä kolumnissa en kuitenkaan koe tarvetta kyseenalaistaa traumadiagnoosin tarpeellisuutta suomalaisessa kontekstissa, sillä sen olemassaolo on laajalti hyväksytty sekä ammattilaisten että laajemman yleisön keskuudessa. Niin eivät tee myöskään Havaintoja ihmisestä -jakson keskustelijat. Sen sijaan keskityn ensisijaisesti niihin moninaisiin, muuttuviin ja ehkä lukijalle yllättäviin merkityksiin, joita traumaan yhteiskunnassamme tänä päivänä liitetään.
Psykologisia oireita ja kipeitä muistoja
Havaintoja ihmisestä -jaksossa trauma jaetaan kahteen eri päätyyppiin. Ykköstyypin traumaksi luokitellaan lyhytkestoinen, esimerkiksi onnettomuuden tai muun äkillisen, järkyttävän tapahtuman seurauksena syntynyt pelkotila. Kakkostyypin trauma taas on pitkäkestoista, toistuvan stressaavan tilanteen kuten perheväkivallan tai kiusaamisen seurauksena kasautunutta ahdistusta, jolla on vaikutuksia trauman kokijan kehitykseen, identiteettiin ja maailmankuvan muodostumiseen.
Huomiotta jaksossa jää nykymuotoisen traumakäsityksen merkityksen muutos ajan saatossa, jonka väitän muokanneen käsitystämme siitä, minkälaiset tapahtumat tänä päivänä ylipäänsä luokitellaan traumaksi. Antropologit Didier Fassin ja Richard Rechtman käsittelevät teoksessaan The Empire of Trauma trauman kolmea merkityksen tasoa, jotka heijastelevat termin lääketieteellisiä juuria ja semanttista kehitystä.
He huomauttavat, kuinka alunperin traumalla tarkoitettiin lääketieteellisessä kielenkäytössä fyysistä vammaa, kuten päähän kohdistunutta iskua. Psykiatrian kehityksen myötä trauma vuorostaan valjastettiin kuvaamaan äkillistä mielen järkkymistä väkivaltaisen tapahtuman seurauksena, jolla on pitkäkestoisia vaikutuksia kokijansa psyykeen. Kolmannen, nykyään yleisesti hyväksytyn merkityksensä trauma sai, kun termin käyttö laajeni puhekieleen. Tällöin trauma alkoi tarkoittaa synonyymia kaikille kivuliaille muistoille riippumatta siitä, onko traumaattisena pidettävällä tapahtumalla kytköksiä traumaoireiden ilmenemiseen vai ei.Fassin ja Rechtman pitävät trauman merkityksen irtautumista lääketieteellisiltä juuriltaan ja sen uudelleenmäärittelyä kivuliaaksi muistoksi antropologisesti merkittävänä tapahtumana, joka on muokannut perustavanlaatuisesti tiedontuotantoamme ja kääntänyt arvomaailmamme päälaelleen. Aiemmin nimittäin trauma nähtiin yksilön omana syynä, eräänlaisena mielen heikkoutena kohdata äärimmäistä stressiä ja palautua siitä.
Traumadiagnoosin ja erityisesti sen viimeisimmän merkityksen muutoksen seurauksena traumatisoitumista alettiin sen sijaan pitää tavallisena mielen ominaisuutena, jonka uhriksi saattoi joutua kuka tahansa vaikeaan tilanteeseen joutuva. Tällöin myös yleistyi ajatus ulkopuolisen avun välttämättömyydestä traumasta yli pääsemisessä, joka siirsi toimijuutta pois trauman kokijalta selvitä järkytyksestä omin avuin.
Samalla hämärtyi käsitys siitä, mitä traumalla oikeastaan tarkoitetaan. Yhtäältä se on psykiatrinen neuroosi traumaperäisen stressihäiriön muodossa, jolla on tarkka taudinmääritys. Toisaalta traumaattista stressiä käytetään kuvastamaan pitkäaikaista altistumista traumatisoiville tilanteille, jotka eivät täytä PTSD:n määritystä. Kolmanneksi trauma kattaa laajan skaalan kipeitä muistoja, jotka aiheuttavat kokijassaan syvää surua tai ahdistusta ja joiden tunnistamiseen ei tarvita ammattilaista tai erillistä diagnoosia.
Kaikkia kolmea määritelmää käytetään julkisessa keskustelussa samanaikaisesti tarkentamatta, mistä näkökulmasta aihetta tarkastellaan. Tämän seurauksena traumasta on tullut antropologi Claude Lévi-Straussin teorioita mukaillen kelluva merkitsijä. Sillä tarkoitetaan termiä, joka on ladattu niin täyteen erilaisia merkityksiä, että se muuttuu itsessään merkityksettömäksi.
Media välittää uudenlaista kuvaa traumasta
Trauman merkityksen viimeisimpään kehitykseen on Fassinin ja Rechtmanin mukaan vaikuttanut erityisesti traumainterventioiden yleistyminen tautiluokituksen vakiintumisen myötä 1990- ja 2000-lukujen taitteessa. Suurimpana yksittäisenä vaikuttimena he pitävät New Yorkin syyskuun 11. päivän terrori-iskuja vuonna 2001, jolloin kansainvälinen media ensimmäisen kerran uutisoi näyttävästi uhreille tarjotusta traumaterapiasta.
Samalla yleistyi käsitys siitä, että hädän hetkellä ammattilaisten on toimittava psykologisen eheyden säilyttämiseksi, jottei uhrien oletettu henkinen haava jää pysyväksi. Lukuisat psykologiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että läheskään kaikki saman järkyttävän kokemuksen läpikäyneet eivät traumatisoidu tai kanna mukanaan sen jättämiä pysyviä jälkiä.
Suomessa kriisiterapia ja traumapuhe ovat tulleet laajalle yleisölle tutuiksi vuorostaan Konginkankaan linja-autoturman, Myyrmannin pommi-iskun sekä Aasian tsunamin kaltaisten, laajalti uutisoitujen ja järkyttävien tapausten seurauksena. Kaikissa näissä tapauksissa traumainterventiot ovat olleet käytössä osana uhrien jälkihoitoa, ja niistä on myös uutisoitu mediassa.
Trauma-termin yleistymisen myötä sen merkityksen muutos on tihkunut myös suomalaiseen kielenkäyttöön Fassinin ja Rechtmanin esittämällä tavalla. Yhden suosikkiesimerkeistäni trauman arkipäiväistymisestä kuulin tuttavaltani. Hän mainitsi alle kouluikäisen lapsensa todenneen päiväkodista tultuaan tarhakaverinsa traumatisoituneen ampiaisen pistosta.
Nähdäkseni tämä osoittaa, että trauma-sana on sulautunut saumattomasti osaksi suomalaista arkikielenkäyttöä – onhan sen merkitys jo lapsellekin ilmeinen. Mutta samalla termin rajat hämärtyvät tavalla, joka toisinaan kääntyy itseään vastaan.
Onko kyse traumasta vai ‘traumasta’?
Radio-ohjelmassa toimittaja Satu Kivelällä ja psykoanalyytikko Virtasella trauma-termin käytön eri tasot limittyvät toisiinsa, kuten on nykyään puhekielessä ja mediakeskusteluissa tyypillistä. Kivelän ja Virtasen puhe polveilee ylisukupolvisesta sotatraumasta lapsuudessa koettuun vanhempien alkoholismiin, mutta myös esimerkiksi avioeroon ja läheisen kuolemaan.
Mutta onko kaikissa vaikeissa kokemuksissa, kuten useimmissa avioeroissa tai läheisten kuolemissa, kyse traumasta? Molemmissa tilanteissa syvä suru, äärimmäinen stressi, musertava ahdistus tai lamaannuttava pelko voivat olla läsnä. Itsessään ne eivät vielä riitä täyttämään psykologisen trauman tunnuspiirteitä.
Psykiatrisen määritelmän mukaan siihen kuuluvat esimerkiksi toistuvat pakkoajatukset, fyysiset oireet, traumakokemuksen tahdonvastainen uudelleen eläminen tai kivuliaan kokemuksen käsittelyn vältteleminen. Nämä piirteet hankaloittavat yleensä kokijansa arkea perustavanlaatuisesti.
Kivelä ja Virtanen korostavat ihmisen oman kokemuksen merkitystä traumatisoitumisensa määrittelyssä. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta samalla kriisin kohdanneen henkilön on vaikea vetää raja tavanomaisen ja traumatisoivan surun tai ahdistuksen välille. Psykologinen trauma ei nimittäin läheskään aina muodostu heti, vaan se voi aktivoitua ajan kuluessa jonkin ulkoisen ärsykkeen laukaistessa traumareaktion.
Olisi kuitenkin hyvä tunnistaa, etteivät kaikki vastoinkäymiset tai negatiiviset tunteet suinkaan nyky-yhteiskunnassa johdu traumasta. Ne ovat elämään olennaisesti kuuluvia kokemuksia, jotka ottavat aikansa parantua. Muuten saatetaan päätyä turhaan diagnosoimaan ihmisiä traumapotilaiksi ja ulkoisen avun kohteiksi tilanteissa, joissa aika itsessään parantaisi haavat.
Ilman selkeää rajanvetoa trauman ja ‘trauman’ välillä vaarana myös on, että tavanomaista epämukavuutta aiheuttavat tunnetilat sekä traumatisoivat kokemukset niputetaan yhteen tavalla, jotka eivät edesauta niiden kokijan paranemisprosessia. Traumaattisen kokemuksen läpikäyneelle ja siitä selviämään pyrkivälle henkilölle hänen kokemuksensa rinnastaminen avioeroon tai ampiaisen pistoon kuulostaa helposti mitätöivältä. Trauman kokeneita kunnioittaakseen termiä tulisi käyttää sekä mediassa että puhekielessä aiempaa tarkemmin harkiten.
Toimitus
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: chuttersnap/Unsplash (CC0)
Lukemista
- Allan Young 1995: The Harmony of Illusion: Inventing Post-Traumatic Stress Disorder. Princeton University Press.
- Didier Fassin & Richard Rechtman 2009: The Empire of Trauma: An Inquiry into the Condition of Victimhood. Princeton University Press.
