Reggae oli vapauden ääni myös seksuaalivähemmistöille

Vuoden 2019 kuluessa keskustelu miehisyydestä ja toksisesta maskuliinisuudesta on kasvanut entisestään niin Suomessa kuin maailmallakin. Antropologinen tieto voi tässäkin keskustelussa auttaa näkemään, että toksinen maskuliinisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö, johon liittyy erilaisia historioita eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa miehisyyden ympärillä kuohuvat hyvin eri kysymykset kuin Suomessa.

”Minä kun­nioi­tan homoja, koska hekin olivat mukana vas­ta­rin­ta­liik­kees­sä”, hän sanoo. Eteläafrikkalaisen reg­gae­muusi­kon lausumat sanat saavat minut säp­säh­tä­mään yllät­ty­nees­ti, sillä reggae-musiikki on saanut kan­sain­vä­li­ses­ti jul­ki­suut­ta sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jä aggres­sii­vi­ses­ti ulos­sul­ke­va­na kult­tuu­ri­muo­to­na. 

Edellä kuvattu hetki on vuodelta 2013, jolloin tein kent­tä­työ­tä väi­tös­kir­jaa­ni varten Kapkaupungissa sikä­läi­ses­tä reggae-kult­tuu­ris­ta. 

Hetki kertoo osuvasti, kuinka Etelä-Afrikassa kan­sain­vä­li­set musiik­ki­kult­tuu­rit ovat avanneet vaih­toeh­toi­sia väyliä mie­huu­teen ja sek­su­aa­li­suu­teen. Myös kap­kau­pun­ki­lai­sen reggaen rytmissä kuuluvat ne monet ris­ti­rii­tai­set odotukset ja toiveet, joita mie­hi­syy­teen on koh­dis­tu­nut maan historian aikana. 

Etelä-Afrikan taistelulaulut reggae-sovituksina

Eteläafrikkalaisiin käsi­tyk­siin mie­hey­des­tä on vai­kut­ta­nut ennen kaikkea maan rotue­rot­te­lun historia ja vas­ta­rin­ta sitä vastaan. 

Britannian siir­to­maa­im­pe­riu­mis­ta itse­näis­ty­nees­sä Etelä-Afrikassa nousi valtaan vuonna 1948 valkoisen vähem­mis­tö­väes­tön natio­na­lis­mia ajava Kansallispuolue, joka asetti maahan rotue­rot­te­lu­jär­jes­tel­män eli apart­hei­din. Järjestelmässä ei-val­koi­sik­si luo­ki­tel­tu­jen kan­sa­lai­soi­keu­det pois­tet­tiin, ja niin sanottu rotujen välinen kans­sa­käy­mi­nen esi­mer­kik­si seu­rus­te­lun tai asui­na­lu­een vaih­ta­mi­sen myötä kiel­let­tiin. 

Pitkän vas­ta­rin­nan jälkeen rotue­rot­te­lu päättyi maassa vasta vuonna 1993, jolloin mus­tai­hoi­sek­si luo­ki­tel­lut pääsivät ensim­mäis­tä kertaa äänes­tä­mään demo­kraat­ti­sis­sa vaaleissa. 

Vastarinnan veden­ja­ka­ja­na oli Sharpevillen verilöyly Johannesburgissa vuonna 1960. Tuolloin poliisi ampui kuo­li­aak­si 69 pakenevaa mie­le­no­soit­ta­jaa ja haavoitti luke­mat­to­mia muita. Verilöylyn myötä taistelu apart­hei­dia vastaan muuttui aseel­li­sek­si, vas­ta­rin­ta­liik­kei­den perus­taes­sa omat sis­siar­mei­jan­sa. 

Vastarintaliikkeessä miehen ihan­teek­si nousi soturi. Viimeistään 1980-luvun lopulla tämä soturin ihanne siirtyi myös yleiseen ete­lä­afrik­ka­lai­seen mustaan nuo­ri­so­kult­tuu­riin, kun vas­ta­rin­taa johtava Afrikan kan­sal­lis­kongres­si kehotti maahan jääneitä nuoria siir­ty­mään kaduille ja tekemään ”maasta mah­dot­to­man hallita”. 

Yhtenä mustan tie­toi­suu­den näky­vim­pä­nä välineenä oli reggae-musiikki, jossa apart­hei­din vastainen sissisota pysyi kes­to­tee­ma­na läpi 1970- ja 1980-lukujen. Jamaikalaiset muusikot ottivat aktii­vi­ses­ti kantaa rotusor­toa vastaan ja kan­nus­ti­vat vas­ta­rin­ta­lii­ket­tä. Tunnetuimpia esi­merk­ke­jä näistä kap­pa­leis­ta ovat Peter Toshin Apartheid (1977), joka kannustaa nime­no­maan ”veljiä” tais­te­luun, ja Bunny Wailerin silloista Etelä-Afrikan pre­si­dent­tiä Pieter Bothaa puhut­te­le­va Botha the Mosquito (1989)

Jamaikalainen reggae oli innoi­tuk­sen lähde mus­tai­hois­ten nuorten kapi­nal­li­sel­le kult­tuu­ril­le Kapkaupungissa 1970-lopulta lähtien. Vanhemmat reggae-artistit kertoivat minulle, että tähän aikaan usko Etiopian keisari Haile Selassien juma­luu­teen, jamai­ka­lai­nen englanti, kan­na­bik­sen käyttö ja rasta-hiukset olivat kaikki osa nuo­ri­so­kult­tuu­rin ”totaa­lis­ta kapinaa” systeemiä vastaan.

Seksuaalivähemmistöt osana taistelua

Hämmästyin arvos­te­tun musiik­kiar­tis­tin osoit­ta­mas­ta kun­nioi­tuk­ses­ta sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jä kohtaan. Homoseksuaalisuus on nimittäin tyy­pil­li­ses­ti hal­vek­sun­nan kohteena nykyisten jamai­ka­lais­ten hittien sanoi­tuk­sis­sa, jotka soivat tau­koa­mat­ta myös Kapkaupungin reggae-tapah­tu­mis­sa. 

Kaikki tapaamani kap­kau­pun­ki­lai­set reggae-artistit näkivät jat­ka­van­sa kan­sa­lai­soi­keus­tais­te­lun perin­net­tä toi­mi­mal­la köyhien ja sor­ret­tu­jen äänenä. Suurin osa nuo­rem­mis­ta reggae-artis­teis­ta ei kui­ten­kaan ollut tietoinen sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen tärkeästä roolista osana tätä taistelua samalla tavoin, kuin alussa lai­naa­ma­ni vanhempi artisti. 

Toisin kuin Yhdysvalloissa ja Euroopassa, Etelä-Afrikassa sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet eivät nousseet esille yhteis­kun­nas­sa iden­ti­teet­ti­po­li­tii­kan kautta, vaan osana yleistä taistelua kan­sa­lai­soi­keuk­sien puolesta. Syynä tähän oli kon­ser­va­tii­vi­nen suku­puo­li­mo­raa­li, joka oli yksi Kansallispuolueen ideo­lo­gian kul­ma­ki­viä rotue­rot­te­lun ohella.

Apartheidin ideologia painotti vahvoja ydin­per­hei­tä ja naisten roolia äiteinä, joiden kautta kan­sa­kun­nat kehit­tyi­vät. Homoseksuaalisuus nähtiin, paitsi rikoksena ja syntinä, myös evo­lu­tii­vi­se­na rap­peu­ma­na. Tässä ilma­pii­ris­sä sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töt olivat aktii­vi­sia apart­hei­din vas­tai­ses­sa tais­te­lus­sa, ja monet rotusor­toa vas­tus­ta­vat liikkeet alkoivat nähdä myös sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeudet osana yhteistä kamp­pai­lua.

Seksuaali-iden­ti­teet­tien poli­ti­soi­tu­mi­nen liittyi myös suku­pol­vien välisten erojen kär­jis­ty­mi­seen vas­ta­rin­nan aikana, sillä apartheid tuki ikään perus­tu­vaa auk­to­ri­teet­tia afrik­ka­lai­sis­sa etnisissä ryhmissä. 

Historiallisesti afrik­ka­lai­set etniset ryhmät ovat nojanneet suku­puo­leen, ikään ja etni­syy­teen perus­tu­vaan val­ta­jär­jes­tyk­seen. Esimerkiksi pojat sosia­li­soi­daan mie­hi­syy­teen tyy­pil­li­ses­ti eri­tyi­sel­lä siir­ty­mä­ri­tu­aa­lil­la, eli ini­ti­aa­tiol­la. Yhdessä ini­tioi­dut muo­dos­ta­vat suku­pol­ven, jonka on määrä kun­nioit­taa vanhempia ikäryhmiä.

Apartheidin toi­min­ta­pe­ri­aat­tee­seen kuului ikään ja suku­puo­leen perus­tu­van hie­rar­kian kei­no­te­koi­nen koros­ta­mi­nen tar­joa­mal­la rajoi­tet­tu itse­näi­syys eri etnisille ryhmille. Etelä-Afrikan sisälle syntyikin 10 nimel­li­ses­ti itse­näis­tä tai itse­hal­lin­nol­lis­ta aluetta. Näitä niin sanottuja ”ban­tus­ta­ne­ja” hal­lit­si­vat etnisiin val­ta­jär­jes­tel­miin nojaavat hal­lit­si­jat, mutta käy­tän­nös­sä nämä valtiot toimivat halvan työvoiman reser­vei­nä talou­del­li­ses­ti yli­voi­mai­sel­le Etelä-Afrikalle. 

Niin sanotun valkoisen Etelä-Afrikan met­ro­po­leis­sa, kuten Kapkaupungissa, sin­nit­te­li kuitenkin mus­tai­hoi­sia nuoria, jotka halusivat pysyä kau­pun­geis­sa ja luoda moni­kult­tuu­ri­sia yhteisöjä. Aktivistit muo­dos­ti­vat kau­pun­geis­sa erään­lai­sen anti-itse­näi­syys­liik­keen, sillä he pyrkivät eroon etnisistä iden­ti­tee­teis­tä ja samas­tui­vat sen sijaan osaksi yhtä maa­il­man­laa­juis­ta mus­tai­hois­ten yhteisöä.

Apartheidia vas­tus­ta­van liikkeen vaa­ti­muk­sek­si muodostui yksi moni­kult­tuu­ri­nen Etelä-Afrikka. Kansanliike onnistui tavoit­tees­saan, ja vuonna 1994 ban­tus­ta­nit lii­tet­tiin osaksi demo­kraat­tis­ta Etelä-Afrikkaa. 

Samalla Etelä-Afrikasta tuli maailman ensim­mäi­nen maa, joka kielsi perus­tus­lais­saan sek­su­aa­li­seen suun­tau­tu­mi­seen perus­tu­van syrjinnän. Maa oli myös vuonna 2006 myös yksi ensim­mäi­sis­tä, joka toteutti suku­puo­li­neut­raa­lin avio­liit­to­lain. 

Taistelun haavat

Rauhan saavuttua entisten sis­si­so­ti­lai­den ja akti­vis­tien asema ei kui­ten­kaan ole ollut helppo. Apartheidin murruttua maa oli tilan­tees­sa, jossa koko­nai­set suku­pol­vet entisiä tais­te­li­joi­ta tai siir­to­työ­läi­siä eivät olleet saaneet mah­dol­li­suut­ta kou­lut­tau­tua. 

Monelle kau­pun­kiak­ti­vis­mis­sa mukana olleelle oli yksin­ker­tai­ses­ti hou­kut­te­le­vam­paa jatkaa entistä katuso­tu­rin elä­män­tyy­liä rikol­li­suu­den piirissä, kuin siirtyä perus­kou­luun ja mata­la­palk­kai­seen ammattiin. 

Tutkijat ovat etsineet pit­kit­ty­nees­tä poik­keus­ti­las­ta ja sen aikai­ses­ta sosi­aa­lis­ten normien mur­tu­mi­ses­ta myös syitä Etelä-Afrikan nykyiseen väki­val­lan kult­tuu­riin: raakaan rikol­li­suu­teen, muu­ka­lais­vi­haan, suku­puo­lit­tu­nee­seen koti­vä­ki­val­taan ja väki­val­taan sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jä kohtaan. Eteläafrikkalaisessa kes­kus­te­lus­sa tutkijat liittävät ”toksisen mas­ku­lii­ni­suu­den” jatkumoon, jossa vas­ta­rin­ta­liik­keen syn­nyt­tä­mä miehisen soturin malli on muuttunut demo­kraat­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa tuhoi­sak­si. 

Väkivallan kulttuuri on sidok­sis­sa myös kehi­tys­kul­kuun, jossa eri­tyi­ses­ti vanhemmat miehet ovat alkaneet puolustaa entis­tä­kin vahvemmin etnisiä iden­ti­teet­te­jä, niin sanottuja perin­tei­siä suku­puo­li­roo­le­ja ja ikään perus­tu­vaa val­ta­jär­jes­tys­tä. Tämän myötä miesten ini­ti­aa­tio­ri­tu­aa­lit ja niihin liittyvä ympä­ri­leik­kaus ovat nouse­mas­sa uudestaan perim­mäi­sik­si mie­hi­syy­den merkeiksi.

Yksi esimerkki tästä niin sanotun perin­tei­sen mie­hi­syy­den noususta on xhosa-kansan poikien ini­ti­aa­tio, ja sen ympärillä käyty kiista vuonna 2017 elokuvan Inxeba (Haava) myötä. Inxeba kuvaa kahden nuoren miehen rak­kaus­ta­ri­naa ini­ti­aa­tio­ri­tu­aa­lin yhtey­des­sä. Vaikka elokuva ei sisällä väki­val­taa tai por­no­gra­fi­aa, sen julkinen esit­tä­mi­nen kiel­let­tiin maassa elokuvan oletetun ”kult­tuu­ri­sen louk­kaa­vuu­den” vuoksi. Kiellon takana oli etnisten ryhmien perin­tei­siä hal­lit­si­joi­ta ja val­ta­jär­jes­tys­tä tukevien kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen lobbaus. 

Etelä-Afrikassa popu­laa­ri­musii­kis­ta ja urhei­lus­ta on kuitenkin muo­dos­tu­mas­sa ini­ti­aa­tiol­le vaih­toeh­toi­sia tapoja, joilla arvostus xhosa-miehenä voidaan saavuttaa. Viime vuosina ensim­mäi­set jul­ki­ses­ti ini­ti­aa­tio­ta kysee­na­lais­ta­neet xhosa-miehet ovat olleet urhei­li­joi­ta tai muusi­koi­ta.

Myös reggaella on mah­dol­lis­ta rakentaa uuden­lais­ta afrik­ka­lais­ta mie­hi­syyt­tä. Kenttätyöni aikana tapasin myös xhosa-taus­tai­sia reggae-muusi­koi­ta, jotka kysee­na­lais­ta­vat ini­ti­aa­tion mer­ki­tyk­sen. Erityisesti ras­ta­fa­rit ovat viime aikoina kri­ti­soi­neet xhosa-inti­aa­tio­ta ”raa­ka­lais­mai­se­na ritu­aa­li­na”. 

Tämä etnisiä val­ta­jär­jes­tel­miä kysee­na­lais­ta­van mie­hi­syy­den ohella reggaessa kuuluu kuitenkin vahvana taistelun jat­ka­mi­nen yhteis­kun­nal­lis­ta epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta vastaan. Kenttätyöni aikana katselin, kuinka usein eri­tyi­ses­ti miehet tanssivat villisti reggae-tapah­tu­mis­sa, joissa nime­no­maan tais­te­luun liittyvät tunteet ovat pinnassa. 

Näkyä kat­sel­les­sa­ni ja kuun­nel­les­sa­ni mieleeni tuli usein kysymys siitä, auttaako reggae-musiikki entisiä sotureita ja heidän jäl­ke­läi­si­ään epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den käsit­te­lys­sä, vai syven­tää­kö se vain toksisen mas­ku­lii­ni­suu­den sosi­aa­li­ses­ti tuhoisia käy­tös­mal­le­ja? 

Kohti rauhaa ja rakkautta?

Edellä esi­tet­tyyn kysy­myk­seen ei ole yksi­se­lit­teis­tä vastausta. Populaarimusiikin kautta voidaan vahvistaa ennak­ko­luu­lo­ja suku­puo­les­ta ja sek­su­aa­li­suu­des­ta, mutta toisaalta myös muuttaa val­lit­se­via käsi­tyk­siä.

Juuri popu­laa­ri­musii­kin yhteis­kun­nal­li­sen vai­ku­tus­val­lan vuoksi muisto sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen osal­li­suu­des­ta yhteiseen tais­te­luun reggae-muusik­ko­jen rinnalla on tärkeä. Se tarjoaa yhden vaih­toeh­toi­sen tavan kertoa reggaen ja kan­sain­vä­li­sen mustan tie­toi­suu­den kamp­pai­lun historiaa. 

Tällä vaih­toeh­toi­sel­la his­to­rial­la on mer­ki­tys­tä. Se osoittaa, ettei reggae-musiikin vält­tä­mät­tä tarvitse pola­ri­soi­tua sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuksia vastaan, vaikka näin on viime vuo­si­kym­me­ni­nä käynyt sekä Etelä-Afrikassa että muualla maa­il­mas­sa. 

Reggaen ja sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen koh­taa­mi­nen apart­hei­din aikana on myös esimerkki siitä, kuinka taistelu sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeuk­sien puolesta voi tulla osaksi laajempaa yhteis­kun­nal­lis­ta muutosta, joka hyödyttää vähem­mis­tö­jen ohella myös enem­mis­tö­jä.

  1. Gevisser, Mark & Edwin Cameron (toim.) Defiant desire
  2. Hope, Donna Man Vibes: Masculinities in the Jamaican Dancehall. 
  3. Morrell, Robert (toim.) Changing Men in Southern Africa
  4. Tamara Shefer et. al. (toim.)  From Boys to Men: Social Constructions of Masculinity in Contemporary Society.

Kirjoittaja

Tuomas Järvenpää on kulttuurintutkimuksen alalta väitellyt mediakulttuurin ja viestinnän tutkimuksen yliopisto-opettaja Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut etnografisin menetelmin roots reggae -musiikkia Suomessa ja Etelä-Afrikassa sekä kristillistä hip hoppia Namibiassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Voiko tarinaa ymmärtää tuntematta sosiaalista kontekstia, jossa se on syntynyt? Tuntemamme versio Punahilkasta pohjautuu Grimmin veljesten 1800-luvun alussa laatimaan satukokoelmaan. Tarinasta tunnetaan kuitenkin versioita jo esimerkiksi 1500-luvun Ranskasta.

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.

Lavatanssit ovat tulleet parin kolmen vuosikymmenen aikana unohdukseen vaipuvasta kansanperinteestä osaksi kansallista kulttuuriperintöämme. Vanhojen ihmisten nuoruudenmuistelut kertovat eloisasta lavatanssikulttuurista. Muisteluissa nuorten tanssijoiden kokemuksista kerrotaan läheltä liikettä, aisteja ja tunteita.