Vuoden 2019 kuluessa keskustelu miehisyydestä ja toksisesta maskuliinisuudesta on kasvanut entisestään niin Suomessa kuin maailmallakin. Antropologinen tieto voi tässäkin keskustelussa auttaa näkemään, että toksinen maskuliinisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö, johon liittyy erilaisia historioita eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa miehisyyden ympärillä kuohuvat hyvin eri kysymykset kuin Suomessa.
”Minä kunnioitan homoja, koska hekin olivat mukana vastarintaliikkeessä”, hän sanoo. Eteläafrikkalaisen reggaemuusikon lausumat sanat saavat minut säpsähtämään yllättyneesti, sillä reggae-musiikki on saanut kansainvälisesti julkisuutta seksuaalivähemmistöjä aggressiivisesti ulossulkevana kulttuurimuotona.
Edellä kuvattu hetki on vuodelta 2013, jolloin tein kenttätyötä väitöskirjaani varten Kapkaupungissa sikäläisestä reggae-kulttuurista.
Hetki kertoo osuvasti, kuinka Etelä-Afrikassa kansainväliset musiikkikulttuurit ovat avanneet vaihtoehtoisia väyliä miehuuteen ja seksuaalisuuteen. Myös kapkaupunkilaisen reggaen rytmissä kuuluvat ne monet ristiriitaiset odotukset ja toiveet, joita miehisyyteen on kohdistunut maan historian aikana.
Etelä-Afrikan taistelulaulut reggae-sovituksina
Eteläafrikkalaisiin käsityksiin mieheydestä on vaikuttanut ennen kaikkea maan rotuerottelun historia ja vastarinta sitä vastaan.
Britannian siirtomaaimperiumista itsenäistyneessä Etelä-Afrikassa nousi valtaan vuonna 1948 valkoisen vähemmistöväestön nationalismia ajava Kansallispuolue, joka asetti maahan rotuerottelujärjestelmän eli apartheidin. Järjestelmässä ei-valkoisiksi luokiteltujen kansalaisoikeudet poistettiin, ja niin sanottu rotujen välinen kanssakäyminen esimerkiksi seurustelun tai asuinalueen vaihtamisen myötä kiellettiin.
Pitkän vastarinnan jälkeen rotuerottelu päättyi maassa vasta vuonna 1993, jolloin mustaihoiseksi luokitellut pääsivät ensimmäistä kertaa äänestämään demokraattisissa vaaleissa.
Vastarinnan vedenjakajana oli Sharpevillen verilöyly Johannesburgissa vuonna 1960. Tuolloin poliisi ampui kuoliaaksi 69 pakenevaa mielenosoittajaa ja haavoitti lukemattomia muita. Verilöylyn myötä taistelu apartheidia vastaan muuttui aseelliseksi, vastarintaliikkeiden perustaessa omat sissiarmeijansa.
Vastarintaliikkeessä miehen ihanteeksi nousi soturi. Viimeistään 1980-luvun lopulla tämä soturin ihanne siirtyi myös yleiseen eteläafrikkalaiseen mustaan nuorisokulttuuriin, kun vastarintaa johtava Afrikan kansalliskongressi kehotti maahan jääneitä nuoria siirtymään kaduille ja tekemään ”maasta mahdottoman hallita”.
Yhtenä mustan tietoisuuden näkyvimpänä välineenä oli reggae-musiikki, jossa apartheidin vastainen sissisota pysyi kestoteemana läpi 1970- ja 1980-lukujen. Jamaikalaiset muusikot ottivat aktiivisesti kantaa rotusortoa vastaan ja kannustivat vastarintaliikettä. Tunnetuimpia esimerkkejä näistä kappaleista ovat Peter Toshin Apartheid (1977), joka kannustaa nimenomaan ”veljiä” taisteluun, ja Bunny Wailerin silloista Etelä-Afrikan presidenttiä Pieter Bothaa puhutteleva Botha the Mosquito (1989).
Jamaikalainen reggae oli innoituksen lähde mustaihoisten nuorten kapinalliselle kulttuurille Kapkaupungissa 1970-lopulta lähtien. Vanhemmat reggae-artistit kertoivat minulle, että tähän aikaan usko Etiopian keisari Haile Selassien jumaluuteen, jamaikalainen englanti, kannabiksen käyttö ja rasta-hiukset olivat kaikki osa nuorisokulttuurin ”totaalista kapinaa” systeemiä vastaan.
Seksuaalivähemmistöt osana taistelua
Hämmästyin arvostetun musiikkiartistin osoittamasta kunnioituksesta seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Homoseksuaalisuus on nimittäin tyypillisesti halveksunnan kohteena nykyisten jamaikalaisten hittien sanoituksissa, jotka soivat taukoamatta myös Kapkaupungin reggae-tapahtumissa.
Kaikki tapaamani kapkaupunkilaiset reggae-artistit näkivät jatkavansa kansalaisoikeustaistelun perinnettä toimimalla köyhien ja sorrettujen äänenä. Suurin osa nuoremmista reggae-artisteista ei kuitenkaan ollut tietoinen seksuaalivähemmistöjen tärkeästä roolista osana tätä taistelua samalla tavoin, kuin alussa lainaamani vanhempi artisti.
Toisin kuin Yhdysvalloissa ja Euroopassa, Etelä-Afrikassa seksuaalivähemmistöjen oikeudet eivät nousseet esille yhteiskunnassa identiteettipolitiikan kautta, vaan osana yleistä taistelua kansalaisoikeuksien puolesta. Syynä tähän oli konservatiivinen sukupuolimoraali, joka oli yksi Kansallispuolueen ideologian kulmakiviä rotuerottelun ohella.
Apartheidin ideologia painotti vahvoja ydinperheitä ja naisten roolia äiteinä, joiden kautta kansakunnat kehittyivät. Homoseksuaalisuus nähtiin, paitsi rikoksena ja syntinä, myös evolutiivisena rappeumana. Tässä ilmapiirissä seksuaalivähemmistöt olivat aktiivisia apartheidin vastaisessa taistelussa, ja monet rotusortoa vastustavat liikkeet alkoivat nähdä myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet osana yhteistä kamppailua.
Seksuaali-identiteettien politisoituminen liittyi myös sukupolvien välisten erojen kärjistymiseen vastarinnan aikana, sillä apartheid tuki ikään perustuvaa auktoriteettia afrikkalaisissa etnisissä ryhmissä.
Historiallisesti afrikkalaiset etniset ryhmät ovat nojanneet sukupuoleen, ikään ja etnisyyteen perustuvaan valtajärjestykseen. Esimerkiksi pojat sosialisoidaan miehisyyteen tyypillisesti erityisellä siirtymärituaalilla, eli initiaatiolla. Yhdessä initioidut muodostavat sukupolven, jonka on määrä kunnioittaa vanhempia ikäryhmiä.
Apartheidin toimintaperiaatteeseen kuului ikään ja sukupuoleen perustuvan hierarkian keinotekoinen korostaminen tarjoamalla rajoitettu itsenäisyys eri etnisille ryhmille. Etelä-Afrikan sisälle syntyikin 10 nimellisesti itsenäistä tai itsehallinnollista aluetta. Näitä niin sanottuja ”bantustaneja” hallitsivat etnisiin valtajärjestelmiin nojaavat hallitsijat, mutta käytännössä nämä valtiot toimivat halvan työvoiman reserveinä taloudellisesti ylivoimaiselle Etelä-Afrikalle.
Niin sanotun valkoisen Etelä-Afrikan metropoleissa, kuten Kapkaupungissa, sinnitteli kuitenkin mustaihoisia nuoria, jotka halusivat pysyä kaupungeissa ja luoda monikulttuurisia yhteisöjä. Aktivistit muodostivat kaupungeissa eräänlaisen anti-itsenäisyysliikkeen, sillä he pyrkivät eroon etnisistä identiteeteistä ja samastuivat sen sijaan osaksi yhtä maailmanlaajuista mustaihoisten yhteisöä.
Apartheidia vastustavan liikkeen vaatimukseksi muodostui yksi monikulttuurinen Etelä-Afrikka. Kansanliike onnistui tavoitteessaan, ja vuonna 1994 bantustanit liitettiin osaksi demokraattista Etelä-Afrikkaa.
Samalla Etelä-Afrikasta tuli maailman ensimmäinen maa, joka kielsi perustuslaissaan seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän. Maa oli myös vuonna 2006 myös yksi ensimmäisistä, joka toteutti sukupuolineutraalin avioliittolain. 
Kuva: mana5280/Unsplash (CC BY 2.0)
Taistelun haavat
Rauhan saavuttua entisten sissisotilaiden ja aktivistien asema ei kuitenkaan ole ollut helppo. Apartheidin murruttua maa oli tilanteessa, jossa kokonaiset sukupolvet entisiä taistelijoita tai siirtotyöläisiä eivät olleet saaneet mahdollisuutta kouluttautua.
Monelle kaupunkiaktivismissa mukana olleelle oli yksinkertaisesti houkuttelevampaa jatkaa entistä katusoturin elämäntyyliä rikollisuuden piirissä, kuin siirtyä peruskouluun ja matalapalkkaiseen ammattiin.
Tutkijat ovat etsineet pitkittyneestä poikkeustilasta ja sen aikaisesta sosiaalisten normien murtumisesta myös syitä Etelä-Afrikan nykyiseen väkivallan kulttuuriin: raakaan rikollisuuteen, muukalaisvihaan, sukupuolittuneeseen kotiväkivaltaan ja väkivaltaan seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Eteläafrikkalaisessa keskustelussa tutkijat liittävät ”toksisen maskuliinisuuden” jatkumoon, jossa vastarintaliikkeen synnyttämä miehisen soturin malli on muuttunut demokraattisessa yhteiskunnassa tuhoisaksi.
Väkivallan kulttuuri on sidoksissa myös kehityskulkuun, jossa erityisesti vanhemmat miehet ovat alkaneet puolustaa entistäkin vahvemmin etnisiä identiteettejä, niin sanottuja perinteisiä sukupuolirooleja ja ikään perustuvaa valtajärjestystä. Tämän myötä miesten initiaatiorituaalit ja niihin liittyvä ympärileikkaus ovat nousemassa uudestaan perimmäisiksi miehisyyden merkeiksi.
Yksi esimerkki tästä niin sanotun perinteisen miehisyyden noususta on xhosa-kansan poikien initiaatio, ja sen ympärillä käyty kiista vuonna 2017 elokuvan Inxeba (Haava) myötä. Inxeba kuvaa kahden nuoren miehen rakkaustarinaa initiaatiorituaalin yhteydessä. Vaikka elokuva ei sisällä väkivaltaa tai pornografiaa, sen julkinen esittäminen kiellettiin maassa elokuvan oletetun ”kulttuurisen loukkaavuuden” vuoksi. Kiellon takana oli etnisten ryhmien perinteisiä hallitsijoita ja valtajärjestystä tukevien kansalaisjärjestöjen lobbaus.
Etelä-Afrikassa populaarimusiikista ja urheilusta on kuitenkin muodostumassa initiaatiolle vaihtoehtoisia tapoja, joilla arvostus xhosa-miehenä voidaan saavuttaa. Viime vuosina ensimmäiset julkisesti initiaatiota kyseenalaistaneet xhosa-miehet ovat olleet urheilijoita tai muusikoita.
Kuva: Zeeliet/Wikimedia Commons (CC BY-SA 4.0)
Myös reggaella on mahdollista rakentaa uudenlaista afrikkalaista miehisyyttä. Kenttätyöni aikana tapasin myös xhosa-taustaisia reggae-muusikoita, jotka kyseenalaistavat initiaation merkityksen. Erityisesti rastafarit ovat viime aikoina kritisoineet xhosa-intiaatiota ”raakalaismaisena rituaalina”.
Tämä etnisiä valtajärjestelmiä kyseenalaistavan miehisyyden ohella reggaessa kuuluu kuitenkin vahvana taistelun jatkaminen yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Kenttätyöni aikana katselin, kuinka usein erityisesti miehet tanssivat villisti reggae-tapahtumissa, joissa nimenomaan taisteluun liittyvät tunteet ovat pinnassa.
Näkyä katsellessani ja kuunnellessani mieleeni tuli usein kysymys siitä, auttaako reggae-musiikki entisiä sotureita ja heidän jälkeläisiään epäoikeudenmukaisuuden käsittelyssä, vai syventääkö se vain toksisen maskuliinisuuden sosiaalisesti tuhoisia käytösmalleja?
Kohti rauhaa ja rakkautta?
Edellä esitettyyn kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Populaarimusiikin kautta voidaan vahvistaa ennakkoluuloja sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, mutta toisaalta myös muuttaa vallitsevia käsityksiä.
Juuri populaarimusiikin yhteiskunnallisen vaikutusvallan vuoksi muisto seksuaalivähemmistöjen osallisuudesta yhteiseen taisteluun reggae-muusikkojen rinnalla on tärkeä. Se tarjoaa yhden vaihtoehtoisen tavan kertoa reggaen ja kansainvälisen mustan tietoisuuden kamppailun historiaa.
Tällä vaihtoehtoisella historialla on merkitystä. Se osoittaa, ettei reggae-musiikin välttämättä tarvitse polarisoitua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan, vaikka näin on viime vuosikymmeninä käynyt sekä Etelä-Afrikassa että muualla maailmassa.
Reggaen ja seksuaalivähemmistöjen kohtaaminen apartheidin aikana on myös esimerkki siitä, kuinka taistelu seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta voi tulla osaksi laajempaa yhteiskunnallista muutosta, joka hyödyttää vähemmistöjen ohella myös enemmistöjä.
Toimitus
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: Jennywos/Pixabay (CC BY 2.0)
Lukemista
- Gevisser, Mark & Edwin Cameron (toim.) Defiant desire.
- Hope, Donna Man Vibes: Masculinities in the Jamaican Dancehall.
- Morrell, Robert (toim.) Changing Men in Southern Africa.
- Tamara Shefer et. al. (toim.) From Boys to Men: Social Constructions of Masculinity in Contemporary Society.
