Vallankaappaus ja unelmien Andit

Docpoint-elokuvafestivaalin ohjelmistoon kuuluva The Cordillera of Dreams tuo yhteen Andien vuoriston ja maailman tunnetuimman vallankaappauksen. Miksi Chilessä kuhisee tänä päivänä?

Patricio Guzmanin ohjaama ja käsi­kir­joit­ta­ma doku­ment­tie­lo­ku­va The Cordillera of Dreams on autoet­no­gra­fi­nen tuotos, joka kertoo Pinochetin val­lan­kaap­pauk­ses­ta ja sen jät­tä­mis­tä jäljistä. Elokuvan pain­opis­te on Andien vuo­ris­tos­sa, jonka kautta men­nei­syy­den tapah­tu­mia tulkitaan. Tarina kerrotaan nyky­päi­vän haas­tat­te­luil­la ja otoksilla sekä val­lan­kaap­pauk­sen ajoilta että hen­keä­sal­paa­van kauniista Andien vuo­ri­jo­nos­ta.

Tänä päivänä, mie­le­no­soi­tus­ten kasvaessa maa­il­man­laa­jui­ses­ti ja ihmisten puhuessa eriar­voi­suu­den kasvun rajoista, elokuva osuu oikeaan aikaan. Latinalaisessa Amerikassa mie­le­no­soi­tuk­sia on nähty Chilestä Kolumbiaan saakka. Chilen polii­si­voi­mien käyttämä väkivalta poliit­tis­ten mie­le­no­soi­tus­ten tukah­dut­ta­mi­sek­si on jälleen lisään­ty­nyt, ja media on lei­ki­tel­lyt termillä “Latinalaisen Amerikan kevät”.

Kasvava eriarvoisuus protestien syynä

Nykyiset tapah­tu­mat Latinalaisessa Amerikassa ovat vas­ta­pai­no huo­mat­ta­van tasai­sil­le menneille vuosille. Vuosituhannen ensim­mäi­set vii­si­tois­ta vuotta olivat Latinalaisen Amerikan his­to­rias­sa kultaista aikaa: maiden sosi­aa­li­po­li­tiik­kaa kehi­tet­tiin vasem­mis­toon nojaavien hal­li­tus­ten johdolla ja köy­hyys­ti­las­tot laskivat.

Tätä kesti vain hetken. Brasilian Luis Inacio Lula da Silvan ja Bolivian Evo Moralesin kal­tais­ten, työ­väen­luo­kas­ta nous­sei­den johtajien, val­ta­kau­det ovat loppuneet kuin seinään useiden kor­rup­tios­kan­daa­lien vuoksi. Jo vuonna 2015 Mauricio Macrin tultua pre­si­den­tik­si Argentiinassa näytti oikeiston voitto sine­töi­ty­neen useassa maassa. Tällä on ollut seu­rauk­sia kan­sa­lai­soi­keuk­sien toteu­tu­mi­sel­le esi­mer­kik­si riittävän elintason tai alku­pe­räis­kan­so­jen maa­no­mis­tuk­sen tapauk­ses­sa.

Etenkin Chilessä kuhisee. Lokakuussa 2019 sosi­aa­li­nen media täyttyi kuvista Chilen kaduilla tapah­tu­vis­ta mie­le­no­soi­tuk­sis­ta eriar­voi­suut­ta, korkeita asuin­kus­tan­nuk­sia ja yksi­tyis­tä­mis­tä vastaan. Mielenosoituksiin osal­lis­tui yli miljoona kan­sa­lais­ta. Kuten ilmas­to­mars­seil­la, myös näissä pro­tes­teis­sa uudella suku­pol­vel­la on näyttävä rooli. Protesti alkoi ylä-aste­lais­ten opis­ke­li­joi­den kam­pan­join­nil­la met­ro­lip­pu­jen kohon­nei­ta hintoja vastaan. Pian kampanjat yltyivät mie­le­no­soi­tuk­siin, mel­la­koin­tiin ja julkisen omai­suu­den, kuten juna-asemien, tuhoa­mi­seen.

Lakkoilut, mie­le­no­soi­tuk­set ja tuhot jatkuvat yhä. Protesteilla ei ole johtajaa, vaan äänessä ovat kan­sa­lai­set. On perus­tet­tu soli­daa­ri­sia kokoon­pa­no­ja, jotka huo­leh­ti­vat mel­la­koi­jien ja köyhien ruo­ka­tar­peis­ta, louk­kaan­tu­nei­den hoidosta ja van­huk­sis­ta. Ne jopa suun­nit­te­le­vat omai­suu­den tuhoja koor­di­noi­dus­ti. Näissä kokoon­pa­nois­sa mietitään tule­vai­suu­den Chileä. Erilaisilla akti­vis­ti­jär­jes­töil­lä — kuten femi­nis­ti­sil­lä ja alku­pe­räis­kan­so­jen oikeuksia ajavilla jär­jes­töil­lä — on keskeinen rooli pro­tes­tien pitä­mi­ses­sä poliit­ti­si­na ja raken­ta­vi­na.

Guzmanin elokuva käsit­te­lee ajan­koh­taa, joka toimi perustana tämän päivän pro­tes­teil­le. Vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochet teki Chilessä USA:n tukemana väki­val­tai­sen val­lan­kaap­pauk­sen. Pinochet syrjäytti Chilen demo­kraat­ti­ses­ti valitun vasem­mis­to­laispre­si­den­tin Salvador Allenden. Tapausta on kuvattu kään­ne­koh­ta­na viime vuo­si­sa­dan talou­del­li­ses­sa his­to­rias­sa. Chile tunnetaan maana, joka ensim­mäi­se­nä aloitti paljon kiis­tel­lyn uus­li­be­ra­lis­min käytön talous­po­li­tii­kas­saan.

Ohjaaja Patricio Guzman. Kuva: Docpoint

Vuorijono suojaavana muurina

Unelmien Andit käsit­te­lee hie­no­va­rai­ses­ti pak­ko­siir­to­lai­suut­ta ja muistoja. Vallankaappauksen jälkeen ohjaaja joutui maan­pa­koon, eikä nykyinen Chile ole Guzmanin muistojen maa.

Elokuva on täynnä ver­taus­ku­via, jotka peh­men­tä­vät rankkoja teemoja. Kauniit otokset Andien vuo­ri­jo­nos­ta vievät huomion jylhiin vuoriin, jotka peittävät suurimman osan Chilen pinta-alasta. Vuoret toimivat symbolina suojalle, joka Guzmanin muistojen Chilestä puuttui. Kaiken mennessä sekaisin vuoret pysyvät pai­koil­laan kuin suojeleva äiti. Guzman muistelee, kuinka ei nuo­ruu­des­saan huo­mioi­nut taka-alalla seisovaa vuo­ri­jo­noa. Se oli tylsä poliit­ti­seen menoon ver­rat­tu­na. Elokuva kysyy, miksi emme kiin­nit­täi­si enemmän huomiota ympä­ril­läm­me olevaan kau­neu­teen.

Vuoret saivat minut miet­ti­mään, kuinka helposti maisema jää omissakin muis­tois­sa­ni taka-alalle, ja kuinka paljon ympä­röi­väl­lä yhteis­kun­nal­la on asian kanssa tekemistä. Elokuvan ker­ron­nas­sa viitataan aika ajoin Andien alueen kult­tuu­rei­hin. Alkuperäiskansojen usko­muk­sis­sa ja elin­ta­vois­sa vuorilla on per­soo­nal­li­suus. Mitään ei vuorilta oteta ilman vas­ta­lah­jaa. Tämä kenties on ins­pi­roi­nut Guzmania pohtimaan nykyistä Chileä vuorten kautta, sillä tämä vas­ta­vuo­roi­suu­den periaate voi olla ris­ti­rii­das­sa nyky­päi­vän vientiä ja kauppaa edistävän kan­sal­lis­val­tion poli­tii­kan kanssa.

Chile on rikas maa, josta löytyy paljon kuparia. Se kuitenkin kul­je­te­taan maasta rau­ta­teit­se pois. Guzman kuvaa kuparilla las­tat­tu­ja junia haa­mu­ju­nik­si: kukaan ei tiedä minne ne menevät ja kenelle ne kuuluvat. Varantojen vienti Latinalaisesta Amerikasta alkoi kolo­nia­lis­min aikana, ja on perim­mäi­nen syy mannerta vai­vaa­viin aseel­li­siin konflik­tei­hin. Kansalaiset pysyvät hiljaa, sillä siihen heidät on pakotettu.

Vallankaappauksen aikaiset tapah­tu­mat olivat epä­loo­gi­sia. Allenden kan­nat­ta­jat dehu­ma­ni­soi­tiin: heitä kidu­tet­tiin ja heitä katosi. Yhteiskunta nähtiin orga­nis­mi­na, jossa osa on mätä ja siitä tulee päästä eroon. Elokuva näyttää kylmääviä otoksia dik­ta­tuu­rin ajoilta. Vallankaappaus jätti Chileen tähän päivään saakka pysyvät jäljet, ja synnytti maahan pelon ja apatian ilma­pii­rin.

Kuinka yhteis­kun­ta jatkaa elämäänsä tällaisen väki­val­tai­sen dik­ta­tuu­rin jälkeen? Tapahtumien peit­te­lyl­lä ja vähät­te­lyl­lä. Andeilla on tässä Guzmanille ris­ti­rii­tai­nen rooli: samalla kun vuorijono kauniin muiston men­nei­syy­des­tä, se on myös todistaja kau­heuk­sil­le, josta chi­le­läi­set joutuivat kärsimään.

Chilen soti­las­hal­lin­non vainoissa kadon­nei­den omaisia. Kuva: Kena Lorenzini /​Museo de la Memoria y los Derechos Humanos (CC BY-SA 3.0)

Chile firmojen kätyriksi

Guzman käsit­te­lee tur­hau­tu­mis­taan val­lan­kaap­pauk­sen väki­val­lan vähät­te­lyyn fil­mi­rul­lan kautta. Filmit ovat todis­tusai­neis­toa jul­muuk­sis­ta, vaikka kau­heim­mat tapah­tu­mat eivät ole päässeet kuvaan. Elokuvan pää­hen­ki­löis­tä on eniten esillä mie­le­no­soi­tuk­sia kuvaava fil­min­te­ki­jä Pablo Salas, joka ei ole hukannut nuoruuden kapi­nal­li­suut­taan. Pablo johdattaa katsojan elokuvan kes­kei­sim­pään aiheeseen: uus­li­be­ra­lis­miin.

Uusliberalismille on useita eri mää­ri­tel­miä. Usein sillä viitataan valtion toi­min­taan firmojen kätyrinä eli siihen, että valtio auttaa kon­ser­ne­ja ja yrityksiä aktii­vi­ses­ti dele­goi­den niille tehtäviä — kuten Suomessa vanhusten hoidon kohdalla. Valinnoissa koros­te­taan yksilön vastuuta. Yksityistäminen ja kaiken – jopa oman käytöksen — kau­pal­lis­ta­mi­nen on uus­li­be­ra­lis­mil­le ominaista.

Eriarvoisuus Chilessä on kasvanut dik­ta­tuu­rin aset­ta­mas­ta talou­del­li­ses­ta jär­jes­tel­mäs­tä lähtien. Järjestelmän loivat “Chicagon pojat”, jotka nimensä mukaan opis­ke­li­vat Chicagossa tun­net­tu­jen talous­tie­tei­li­jöi­den, kuten Milton Friedmanin, alai­suu­des­sa. Uuden jär­jes­tel­män seu­rauk­se­na kau­pan­käyn­ti Chilessä lisääntyi, jonka vuoksi muutosta ei aina pidetä nega­tii­vi­se­na.

Latinalaisen Amerikan uus­li­be­raa­li ideologia lupaa kes­ki­luok­kaan siir­ty­mis­tä maa­til­kul­la pää­kau­pun­gin lai­ta­mil­la, tai vaa­ti­mat­to­mil­la rahan­siir­to-ohjel­mil­la köyhillä alueilla samalla, kun ulko­mais­ta vientiä lisätään. Yritysten prio­ri­soin­ti ede­saut­taa rikkaiden rikas­tu­mis­ta eikä poista köyhyyttä, vaikka rahan­siir­to-ohjelmat ovatkin pie­nen­tä­neet äärim­mäis­tä köyhyyttä.

Uusliberalismi ei enää ole saman­lais­ta kuin dik­ta­tuu­rin aikana. Pablo muis­tut­taa, että vaikka ihmi­soi­keus­rik­keet ja ‑ongelmat ovat samoja kuin Pinochetin aikana, ihmisiä ei enää katoa. Tämän päivän uus­li­be­ra­lis­min suurin rikos on sen sala­ka­va­luus. Yksilön vastuuta ajava aate olettaa, että kaikilla kan­sa­lai­sil­la on samat läh­tö­koh­dat. Chile on yksi Latinalaisen Amerikan rik­kaim­mis­ta maista, mutta samalla yksi eriar­voi­sim­mis­ta. Pablo toteaa, että Chilessä rikkaalle on tarjolla alhaisia korkoja pankissa, kun köyhä maksaa kaikesta kovan hinnan esi­mer­kik­si luot­to­kort­tien korkeissa koroissa.

Elokuvassa uus­li­be­ra­lis­mis­ta tulee sisäis­tet­tyä. Pablo kuvaa, kuinka chi­le­läi­set kulkevat kadulla ilman suuntaa ja ihmisille luon­tais­ta sosi­aa­li­suut­ta, yksin ja vihai­ses­ti eteenpäin. Onko tapamme käyt­täy­tyä val­lit­se­van poliit­ti­sen mallin muovaamaa, ja millaisen jäljen se jättää hen­ki­lö­koh­tai­seen elämäämme?

Kuva: Docpoint

Oikeus elää rauhassa

Kansalaisten odotukset ovat suurempia kuin mitä uus­li­be­ra­lis­mi heille sallii, mikä näkyy viime aikojen pro­tes­teis­sa. Kaikista kos­ket­ta­vim­min lokakuun Chilen mars­seis­sa lau­let­tiin Pinochetin val­lan­kaap­pauk­ses­sa väki­val­tai­ses­ti surmatun Victor Jaran kan­san­lau­lu­ja. Jara nousi val­lan­kaap­pauk­sen jul­muuk­sien sym­bo­lik­si. Hänet lähe­tet­tiin val­lan­kaap­pauk­sen aikana nyrk­kei­ly­aree­nal­le jonne osa dik­ta­tuu­rin vihol­li­sek­si epäil­lyis­tä vasem­mis­to­lai­sis­ta koottiin. Häneltä mur­ret­tiin kädet, ja joidenkin lähteiden mukaan häneltä lei­kat­tiin sormia irti muiden vankien edessä. Lopulta hänet teloi­tet­tiin. Todistajien mukaan kidu­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta hän lauloi urheasti ennen teloi­tus­taan. Myös Guzman joutui vangiksi. Hänet lähe­tet­tiin jal­ka­pal­loa­ree­nal­le.

Jaran kappaleen “Oikeus elää rauhassa”, El derecho de vivir en paz, sanoi­tus­ten lau­la­mi­nen lokakuun mie­le­no­soi­tus­ten aikana vahvistaa Guzmanin elokuvan sanoman: Chile ei olisi sitä, mitä se on ilman val­lan­kaap­paus­ta ja sen luomaa eriar­voi­suu­den hege­mo­ni­aa. Kuten val­lan­kaap­pauk­sen aikana, Jaran sanoi­tuk­sis­sa elänyt toivo päätyi toi­vot­to­muu­teen. Mielenosoituksia on seurannut levot­to­muuk­sia, yhteen­ot­to­ja, kymmeniä kuo­lo­nuh­re­ja ja tuhansia louk­kaan­tu­nei­ta. Chilen polii­si­voi­mat on jälleen käyttänyt kidutusta, väki­val­taa ja sek­su­aa­lis­ta hyväk­si­käyt­töä pelo­tuk­se­na, ja tuhansia kan­sa­lai­sia on pidätetty.

Valitettavasti vii­me­ai­kai­set tapaukset kertovat, että vastoin Pablon poh­din­to­ja nykyisten mie­le­no­soi­tus­ten väki­val­lat­to­muu­des­ta, tapah­tu­mat Latinalaisessa Amerikassa ovat huo­les­tut­ta­vas­ti osoit­ta­mas­sa uus­li­be­ra­lis­min rajat ja sen antaman oikeu­tuk­sen väki­val­taan. Chilen lisäksi kuo­lo­nuh­re­ja on kaikissa Latinalaisen Amerikan maissa, joissa kan­sa­lai­set uskal­ta­vat nousta eriar­voi­suut­ta vastaan.

Chilessä vaaditaan nykyisen pre­si­den­tin Sebastian Piñerasin - joka on myös yksi Chilen rik­kaim­mis­ta miehistä — eroamista, poliit­ti­sia ja sosi­aa­li­sia reformeja ja uutta perus­tus­la­kia. Chilen perus­tus­la­ki juontaa Pinochetin aika­kau­del­le. Uusi perus­tus­la­ki halutaan hyväk­syt­tää kan­sa­nää­nes­tyk­sel­lä, sillä luottamus hal­lin­toe­li­miin on heikko.

The Cordillera of Dreams tutkii Chilen tilan­net­ta. Siitä on kuitenkin vaikea olla vetämättä yhtä­läi­syyk­siä maa­il­man­laa­jui­seen lii­keh­din­tään ilmas­ton­muu­tos­ta, naisiin koh­dis­tu­vaa väki­val­taa ja rasismia vastaan. Myös Eurooppa kärsii petet­ty­jen lupausten aallosta. Kenties elokuvan keskeisin sanoma on, että toivo elää luonnon kau­neu­des­sa ja asioissa, jotka kiireessä jätämme huomiotta. Chilessä soli­daa­ri­suus ja sen tuomat mah­dol­li­suu­det tehdä asiat toisin kan­nus­ta­vat jatkamaan eteenpäin ja osoit­ta­vat, ettei uus­li­be­ra­lis­mi ole se muuri, joksi se usein oletetaan.

Toimitus katsoo Docpoint 2020 ‑elo­ku­va­fes­ti­vaa­lin ohjel­mis­tos­ta poi­mit­tu­ja filmejä, ja kir­joit­taa niistä kom­ment­te­ja. Tutkija katsoi elokuvan ‑henkisiä tekstejä jul­kai­se­vat Docpointin tiimoilta lisäk­sem­me Politiikasta ja Ilmiö.

  • Tom Gatehouse (toim.) 2019. Voices of Latin America: social movements and the new activism Rugby, UK: Practical Action Publishing

Kirjoittaja

Jasmin Immonen on Goldsmithin yliopistolta väitellyt sosiaaliantropologian tohtori. Hänen väitöksensä käsitteli koulunkäyntiä ja maapolitiikkaa, ja niihin liittyviä ajatuksia kansalaisuudesta Perussa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuonna 2014 pieni joukko virolaisia päättää perustaa maaseudulle ekoutopistisen yhteisön. Docpointin ohjelmistoon kuuluva The Circle kertoo tämän yhteisön tarinan. Dokumentin keskiössä ovat yhteisön ihmissuhteet ja niiden aikaansaamat konfliktit.

Suomen lain mukaan ulkomailla “hädänalaisessa asemassa” olevaa Suomen kansalaista on avustettava kotiuttamisessa. Kysymys al-Holin leirin suomalaisten naisten ja lasten oikeudesta palata Suomeen ja siitä, tuleeko viranomaisten auttaa heitä, loukkaa joidenkin kansalaisten oikeustajua ja tuntuu moraaliselta ongelmalta. Ristiriitaa voi selittää moraalin ytimessä olevan vastavuoroisuuden, humanitaaristen valta-asetelmien ja perhesuhteiden kautta.