Docpoint-elokuvafestivaalin ohjelmistoon kuuluva The Cordillera of Dreams tuo yhteen Andien vuoriston ja maailman tunnetuimman vallankaappauksen. Miksi Chilessä kuhisee tänä päivänä?
Patricio Guzmanin ohjaama ja käsikirjoittama dokumenttielokuva The Cordillera of Dreams on autoetnografinen tuotos, joka kertoo Pinochetin vallankaappauksesta ja sen jättämistä jäljistä. Elokuvan painopiste on Andien vuoristossa, jonka kautta menneisyyden tapahtumia tulkitaan. Tarina kerrotaan nykypäivän haastatteluilla ja otoksilla sekä vallankaappauksen ajoilta että henkeäsalpaavan kauniista Andien vuorijonosta.
Tänä päivänä, mielenosoitusten kasvaessa maailmanlaajuisesti ja ihmisten puhuessa eriarvoisuuden kasvun rajoista, elokuva osuu oikeaan aikaan. Latinalaisessa Amerikassa mielenosoituksia on nähty Chilestä Kolumbiaan saakka. Chilen poliisivoimien käyttämä väkivalta poliittisten mielenosoitusten tukahduttamiseksi on jälleen lisääntynyt, ja media on leikitellyt termillä “Latinalaisen Amerikan kevät”.
Kasvava eriarvoisuus protestien syynä
Nykyiset tapahtumat Latinalaisessa Amerikassa ovat vastapaino huomattavan tasaisille menneille vuosille. Vuosituhannen ensimmäiset viisitoista vuotta olivat Latinalaisen Amerikan historiassa kultaista aikaa: maiden sosiaalipolitiikkaa kehitettiin vasemmistoon nojaavien hallitusten johdolla ja köyhyystilastot laskivat.
Tätä kesti vain hetken. Brasilian Luis Inacio Lula da Silvan ja Bolivian Evo Moralesin kaltaisten, työväenluokasta nousseiden johtajien, valtakaudet ovat loppuneet kuin seinään useiden korruptioskandaalien vuoksi. Jo vuonna 2015 Mauricio Macrin tultua presidentiksi Argentiinassa näytti oikeiston voitto sinetöityneen useassa maassa. Tällä on ollut seurauksia kansalaisoikeuksien toteutumiselle esimerkiksi riittävän elintason tai alkuperäiskansojen maanomistuksen tapauksessa.
Etenkin Chilessä kuhisee. Lokakuussa 2019 sosiaalinen media täyttyi kuvista Chilen kaduilla tapahtuvista mielenosoituksista eriarvoisuutta, korkeita asuinkustannuksia ja yksityistämistä vastaan. Mielenosoituksiin osallistui yli miljoona kansalaista. Kuten ilmastomarsseilla, myös näissä protesteissa uudella sukupolvella on näyttävä rooli. Protesti alkoi ylä-astelaisten opiskelijoiden kampanjoinnilla metrolippujen kohonneita hintoja vastaan. Pian kampanjat yltyivät mielenosoituksiin, mellakointiin ja julkisen omaisuuden, kuten juna-asemien, tuhoamiseen.
Lakkoilut, mielenosoitukset ja tuhot jatkuvat yhä. Protesteilla ei ole johtajaa, vaan äänessä ovat kansalaiset. On perustettu solidaarisia kokoonpanoja, jotka huolehtivat mellakoijien ja köyhien ruokatarpeista, loukkaantuneiden hoidosta ja vanhuksista. Ne jopa suunnittelevat omaisuuden tuhoja koordinoidusti. Näissä kokoonpanoissa mietitään tulevaisuuden Chileä. Erilaisilla aktivistijärjestöillä – kuten feministisillä ja alkuperäiskansojen oikeuksia ajavilla järjestöillä – on keskeinen rooli protestien pitämisessä poliittisina ja rakentavina.
Guzmanin elokuva käsittelee ajankohtaa, joka toimi perustana tämän päivän protesteille. Vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochet teki Chilessä USA:n tukemana väkivaltaisen vallankaappauksen. Pinochet syrjäytti Chilen demokraattisesti valitun vasemmistolaispresidentin Salvador Allenden. Tapausta on kuvattu käännekohtana viime vuosisadan taloudellisessa historiassa. Chile tunnetaan maana, joka ensimmäisenä aloitti paljon kiistellyn uusliberalismin käytön talouspolitiikassaan.
Ohjaaja Patricio Guzman. Kuva: Docpoint
Vuorijono suojaavana muurina
Unelmien Andit käsittelee hienovaraisesti pakkosiirtolaisuutta ja muistoja. Vallankaappauksen jälkeen ohjaaja joutui maanpakoon, eikä nykyinen Chile ole Guzmanin muistojen maa.
Elokuva on täynnä vertauskuvia, jotka pehmentävät rankkoja teemoja. Kauniit otokset Andien vuorijonosta vievät huomion jylhiin vuoriin, jotka peittävät suurimman osan Chilen pinta-alasta. Vuoret toimivat symbolina suojalle, joka Guzmanin muistojen Chilestä puuttui. Kaiken mennessä sekaisin vuoret pysyvät paikoillaan kuin suojeleva äiti. Guzman muistelee, kuinka ei nuoruudessaan huomioinut taka-alalla seisovaa vuorijonoa. Se oli tylsä poliittiseen menoon verrattuna. Elokuva kysyy, miksi emme kiinnittäisi enemmän huomiota ympärillämme olevaan kauneuteen.
Vuoret saivat minut miettimään, kuinka helposti maisema jää omissakin muistoissani taka-alalle, ja kuinka paljon ympäröivällä yhteiskunnalla on asian kanssa tekemistä. Elokuvan kerronnassa viitataan aika ajoin Andien alueen kulttuureihin. Alkuperäiskansojen uskomuksissa ja elintavoissa vuorilla on persoonallisuus. Mitään ei vuorilta oteta ilman vastalahjaa. Tämä kenties on inspiroinut Guzmania pohtimaan nykyistä Chileä vuorten kautta, sillä tämä vastavuoroisuuden periaate voi olla ristiriidassa nykypäivän vientiä ja kauppaa edistävän kansallisvaltion politiikan kanssa.
Chile on rikas maa, josta löytyy paljon kuparia. Se kuitenkin kuljetetaan maasta rautateitse pois. Guzman kuvaa kuparilla lastattuja junia haamujuniksi: kukaan ei tiedä minne ne menevät ja kenelle ne kuuluvat. Varantojen vienti Latinalaisesta Amerikasta alkoi kolonialismin aikana, ja on perimmäinen syy mannerta vaivaaviin aseellisiin konflikteihin. Kansalaiset pysyvät hiljaa, sillä siihen heidät on pakotettu.
Vallankaappauksen aikaiset tapahtumat olivat epäloogisia. Allenden kannattajat dehumanisoitiin: heitä kidutettiin ja heitä katosi. Yhteiskunta nähtiin organismina, jossa osa on mätä ja siitä tulee päästä eroon. Elokuva näyttää kylmääviä otoksia diktatuurin ajoilta. Vallankaappaus jätti Chileen tähän päivään saakka pysyvät jäljet, ja synnytti maahan pelon ja apatian ilmapiirin.
Kuinka yhteiskunta jatkaa elämäänsä tällaisen väkivaltaisen diktatuurin jälkeen? Tapahtumien peittelyllä ja vähättelyllä. Andeilla on tässä Guzmanille ristiriitainen rooli: samalla kun vuorijono kauniin muiston menneisyydestä, se on myös todistaja kauheuksille, josta chileläiset joutuivat kärsimään.
Chilen sotilashallinnon vainoissa kadonneiden omaisia. Kuva: Kena Lorenzini / Museo de la Memoria y los Derechos Humanos (CC BY-SA 3.0)
Chile firmojen kätyriksi
Guzman käsittelee turhautumistaan vallankaappauksen väkivallan vähättelyyn filmirullan kautta. Filmit ovat todistusaineistoa julmuuksista, vaikka kauheimmat tapahtumat eivät ole päässeet kuvaan. Elokuvan päähenkilöistä on eniten esillä mielenosoituksia kuvaava filmintekijä Pablo Salas, joka ei ole hukannut nuoruuden kapinallisuuttaan. Pablo johdattaa katsojan elokuvan keskeisimpään aiheeseen: uusliberalismiin.
Uusliberalismille on useita eri määritelmiä. Usein sillä viitataan valtion toimintaan firmojen kätyrinä eli siihen, että valtio auttaa konserneja ja yrityksiä aktiivisesti delegoiden niille tehtäviä – kuten Suomessa vanhusten hoidon kohdalla. Valinnoissa korostetaan yksilön vastuuta. Yksityistäminen ja kaiken – jopa oman käytöksen – kaupallistaminen on uusliberalismille ominaista.
Eriarvoisuus Chilessä on kasvanut diktatuurin asettamasta taloudellisesta järjestelmästä lähtien. Järjestelmän loivat “Chicagon pojat”, jotka nimensä mukaan opiskelivat Chicagossa tunnettujen taloustieteilijöiden, kuten Milton Friedmanin, alaisuudessa. Uuden järjestelmän seurauksena kaupankäynti Chilessä lisääntyi, jonka vuoksi muutosta ei aina pidetä negatiivisena.
Latinalaisen Amerikan uusliberaali ideologia lupaa keskiluokkaan siirtymistä maatilkulla pääkaupungin laitamilla, tai vaatimattomilla rahansiirto-ohjelmilla köyhillä alueilla samalla, kun ulkomaista vientiä lisätään. Yritysten priorisointi edesauttaa rikkaiden rikastumista eikä poista köyhyyttä, vaikka rahansiirto-ohjelmat ovatkin pienentäneet äärimmäistä köyhyyttä.
Uusliberalismi ei enää ole samanlaista kuin diktatuurin aikana. Pablo muistuttaa, että vaikka ihmisoikeusrikkeet ja -ongelmat ovat samoja kuin Pinochetin aikana, ihmisiä ei enää katoa. Tämän päivän uusliberalismin suurin rikos on sen salakavaluus. Yksilön vastuuta ajava aate olettaa, että kaikilla kansalaisilla on samat lähtökohdat. Chile on yksi Latinalaisen Amerikan rikkaimmista maista, mutta samalla yksi eriarvoisimmista. Pablo toteaa, että Chilessä rikkaalle on tarjolla alhaisia korkoja pankissa, kun köyhä maksaa kaikesta kovan hinnan esimerkiksi luottokorttien korkeissa koroissa.
Elokuvassa uusliberalismista tulee sisäistettyä. Pablo kuvaa, kuinka chileläiset kulkevat kadulla ilman suuntaa ja ihmisille luontaista sosiaalisuutta, yksin ja vihaisesti eteenpäin. Onko tapamme käyttäytyä vallitsevan poliittisen mallin muovaamaa, ja millaisen jäljen se jättää henkilökohtaiseen elämäämme?
Kuva: Docpoint
Oikeus elää rauhassa
Kansalaisten odotukset ovat suurempia kuin mitä uusliberalismi heille sallii, mikä näkyy viime aikojen protesteissa. Kaikista koskettavimmin lokakuun Chilen marsseissa laulettiin Pinochetin vallankaappauksessa väkivaltaisesti surmatun Victor Jaran kansanlauluja. Jara nousi vallankaappauksen julmuuksien symboliksi. Hänet lähetettiin vallankaappauksen aikana nyrkkeilyareenalle jonne osa diktatuurin viholliseksi epäillyistä vasemmistolaisista koottiin. Häneltä murrettiin kädet, ja joidenkin lähteiden mukaan häneltä leikattiin sormia irti muiden vankien edessä. Lopulta hänet teloitettiin. Todistajien mukaan kidutuksesta huolimatta hän lauloi urheasti ennen teloitustaan. Myös Guzman joutui vangiksi. Hänet lähetettiin jalkapalloareenalle.
Jaran kappaleen “Oikeus elää rauhassa”, El derecho de vivir en paz, sanoitusten laulaminen lokakuun mielenosoitusten aikana vahvistaa Guzmanin elokuvan sanoman: Chile ei olisi sitä, mitä se on ilman vallankaappausta ja sen luomaa eriarvoisuuden hegemoniaa. Kuten vallankaappauksen aikana, Jaran sanoituksissa elänyt toivo päätyi toivottomuuteen. Mielenosoituksia on seurannut levottomuuksia, yhteenottoja, kymmeniä kuolonuhreja ja tuhansia loukkaantuneita. Chilen poliisivoimat on jälleen käyttänyt kidutusta, väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä pelotuksena, ja tuhansia kansalaisia on pidätetty.
Valitettavasti viimeaikaiset tapaukset kertovat, että vastoin Pablon pohdintoja nykyisten mielenosoitusten väkivallattomuudesta, tapahtumat Latinalaisessa Amerikassa ovat huolestuttavasti osoittamassa uusliberalismin rajat ja sen antaman oikeutuksen väkivaltaan. Chilen lisäksi kuolonuhreja on kaikissa Latinalaisen Amerikan maissa, joissa kansalaiset uskaltavat nousta eriarvoisuutta vastaan.
Chilessä vaaditaan nykyisen presidentin Sebastian Piñerasin – joka on myös yksi Chilen rikkaimmista miehistä – eroamista, poliittisia ja sosiaalisia reformeja ja uutta perustuslakia. Chilen perustuslaki juontaa Pinochetin aikakaudelle. Uusi perustuslaki halutaan hyväksyttää kansanäänestyksellä, sillä luottamus hallintoelimiin on heikko.
The Cordillera of Dreams tutkii Chilen tilannetta. Siitä on kuitenkin vaikea olla vetämättä yhtäläisyyksiä maailmanlaajuiseen liikehdintään ilmastonmuutosta, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja rasismia vastaan. Myös Eurooppa kärsii petettyjen lupausten aallosta. Kenties elokuvan keskeisin sanoma on, että toivo elää luonnon kauneudessa ja asioissa, jotka kiireessä jätämme huomiotta. Chilessä solidaarisuus ja sen tuomat mahdollisuudet tehdä asiat toisin kannustavat jatkamaan eteenpäin ja osoittavat, ettei uusliberalismi ole se muuri, joksi se usein oletetaan.Toimitus katsoo Docpoint 2020 -elokuvafestivaalin ohjelmistosta poimittuja filmejä, ja kirjoittaa niistä kommentteja. Tutkija katsoi elokuvan -henkisiä tekstejä julkaisevat Docpointin tiimoilta lisäksemme Politiikasta ja Ilmiö.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Individuo/Wikimedia Commons (CC BY 2.0)
Lukemista
- Tom Gatehouse (toim.) 2019. Voices of Latin America: social movements and the new activism Rugby, UK: Practical Action Publishing
