Ympäristötietoisen viimeinen matka

Tuhkaus, arkussa maahan, pakastekuivaus vai kenties korppikotkien ruoaksi? Viimeiselle matkalle lähtemiseen on ympäri maailman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja tällä hetkellä yhä suurempi osa ihmisistä tuntuu pohtivan hautaustapojen ympäristöystävällisyyttä. Ekologisuuden lisäksi hautaukseen liittyvät usein kysymykset arvosta, yksilön tahdosta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta.

“Miten voi tulla haudatuksi pienellä hiilijalanjäljellä?” kysyy eräs 84-vuotias lukija nimimerkillä “Viimeinen hiilijalanjälki” Helsingin Sanomien palstalla. Yhä useampi nykyajan ilmastoahdistunut ja ympäristötietoinen pohtiikin ekologisen elämisen lisäksi ekologista tapaa lähteä ja tulla haudatuksi. HS:n Usko Siskoa -palstan mukaan kahdesta perinteisestä hautaustavasta ympäristöä vähemmän kuormittaa arkkuhautaus, sillä polttohautaukseen vaadittavat uunit lämmitetään kaasupolttimilla noin tunnin ajaksi. Toisaalta taas maahan hautaaminen vie arvokasta maapinta-alaa, ja arkun valmistamiseen kuluu luonnonvaroja. Yhdysvalloissa ympäristötietoisia ihmisiä huolettavat lisäksi ruumiin palsamoinnissa käytetyt aineet, kuten erilaiset desinfiointi- ja säilöntänesteet, jotka voivat olla ympäristölle haitallisia. 

Suomessa keskustelu ympäristöystävällisestä kuolemasta on vasta alkutekijöissään, vaikka maailmalla sitä on pohdittu kauemmin. Jos Googleen kirjoittaa hakusanoiksi “ekologinen hautaus”, tuloksia tulee melko vähän. Erään suomalaisen hautaustoimiston sivuilla kerrotaan ekologisesta hautauksesta seuraavaa:

“Ekologisessa hautauksessa pyritään edesmennyt hautaamaan mahdollisimman luonnonmukaisesti. Edesmennyt puetaan pellavaan, puuvillaan, silkkiin tai villaan. Jalkoihin laitetaan puuvilla- tai villasukat. Arkkuihin kotimainen puu on paras vaihtoehto, koska silloin materiaali tulee mahdollisimman lyhyen matkan takaa. Puun tulee olla sertifioitua, jolloin se täyttää tavoitteen ekologisuudesta ja luonnon hyvinvoinnista.“

Kuvauksesta ilmenee, kuinka Suomessa ekologisuus liittyy lähinnä hautajaisten materiaaliseen puoleen, ei niinkään vielä itse hautaustapaan. Joku valistuneempi voisi myös älähtää luonnonmateriaalien käytöstä, sillä etenkin puuvillan viljely vaatii runsaasti maapinta-alaa, vettä ja erilaisia torjunta-aineita. 

Elämän ja kuoleman jatkumo

Suomessa hautausvaihtoehtoja on yhä vain kaksi: perinteinen maahan hautaaminen arkussa sekä tuhkaus, joista tuhkaus valitaan yli puolessa tapauksista. Maailmalla ja eri kulttuureissa ekologisempia hautaustapoja tunnetaan kuitenkin useita. Perinteisessä tiibetiläisessä ilmahautauksessa ruumis paloitellaan ja jätetään korkealla paikalle haaskalintujen syötäväksi, jolloin sen nähdään palautuvan takaisin luonnon kiertokulkuun muiden ravinnoksi. 

Ruotsissa taas on keksitty melko sci-filtä kuulostava tapa pakastekuivata eli promessoida vainajat. Sitä markkinoidaan ekologisena vaihtoehtona, sillä maatuvaan uurnaan laitetut jäänteet hajoavat noin vuodessa ja vievät siten vain hetkellisesti maapinta-alaa. Ympäristöystävällisyyttä halajavien lisäksi myös astronauteille promessointi on varteenotettava vaihtoehto, sillä avaruuslennolla kuolleiden ihmisten säilyttämiseksi ei toistaiseksi ole keksitty parempaa tapaa. 

Mutta entä jos ei kuolekaan avaruuslennolla, vaan ihan tavallisesti maan päällä, mutta haluaa silti astetta ekologisemman viimeisen matkan? Yksi vaihtoehto on niin kutsuttu luonnollinen hautaus (engl. natural/woodland/green), joka kasvattaa voimakkaasti suosiotaan maailmalla. Siinä missä Isosta-Britanniasta lähti aikoinaan Eurooppaan leviämään perinteinen tuhkaustapa, lähti sieltä 1990-luvulla myös luonnollisen hautaamisen kannatus. 

Luonnollisessa hautaamisessa ruumista ei palsamoida. Se haudataan maatuvassa arkussa tai liinoissa, eikä hautapaikkaa usein merkitä mitenkään. Joissain tapauksissa omaiset saavat tuoda haudalle muistoesineitä, mutta ainoastaan maatuvia sellaisia, kuten kukkia. Kuluttajien kysynnän vuoksi osa palvelua tarjoavista paikoista on ryhtynyt hyväksymään myös tuhkattuja vainajia, mutta osa suhtautuu tuhkaukseen yhä tiukan kielteisesti, metodin epäekologisuuteen vedoten. 

Englannissa osa luonnollisista hautausmaista toimii myös yleisessä virkistyskäytössä, eikä hautausmaata välttämättä erota ylikasvaneesta niitystä. Antropologi Hannah Rumblen mukaan elävien ja kuolleiden nähdään lähentyvän toisiaan, kun perheet voivat käydä kävelyllä hautapaikalla ja vaikka istahtaa piknikille. Näin elämä ja kuolema lähentyvät toisiaan jatkumolla, jossa niitä ei nähdäkään toisensa poissulkevina. 

Rumblen mukaan useat luonnollisen hautauksen kannattajat kokevat, että tällä tavalla haudattuna kuolleet palaavat luonnon kiertokulkuun ja voivat antaa sille jotain takaisin. Jotkut heistä kokevat puolestaan perinteiset hautausmaat ja krematoriot luonnottomiksi, ja ajattelevat niiden korostavan elämän ja kuoleman erottamista. Selvästi luontoon ihminen palaa myös kompostoinnissa, joka sallittiin ensimmäisenä Washingtonin osavaltiossa vuonna 2019. Kompostoitu ruumis hajoaa noin kuukaudessa, jonka jälkeen omaiset voivat saada jäljelle jääneet mullat vaikkapa omaan puutarhaansa laitettavaksi. 

Maailmalla tekee tuloaan myös niin kutsuttu resomaatio eli vesituhkaus. Siinä ruumis asetetaan kaliumhydroksidilla ja vedellä täytettyyn säiliöön. Vesi kuumennetaan, ja ruumis lihaksineen ja luineen liukenee kokonaan veteen noin 4-6 tunnissa. Jäljelle jää enää hieman hauraita luunpalasia, jotka on helppo jauhaa tuhkaksi. Käytetty vesi taas voidaan hävittää luontoon tai minkä tahansa muun käyttöveden tavoin viemäriin. 

Resomaation hiilijalanjälki on huomattavasti perinteistä tuhkausta pienempi, joten sitä pidetään ilmastoystävällisempänä vaihtoehtona. Resomaatio on kasvattanut suosiotaan hyvin hitaasti, ja tähän mennessä se on sallittua vajaassa kahdessakymmenessä Yhdysvaltain osavaltiossa. Rapakon takana tämä hautaustapa on myös aika ajoin nostanut keskusteluun kysymyksen arvokkuudesta (tai oikeammin arvottomuudesta), kun sen vastustajat ovat verranneet vesituhkausta “läheisen vetämiseen viemäristä alas”.

Talonpoika ja kuolema taivaan portilla. Hugo Simberg, 1897/Kansallisgalleria

Toiveena arvokas ja kunniallinen hautaus

Keskustelu herättää kysymyksen kuolemanrituaaleihin ja vainajan käsittelyyn liitetystä arvokkuudesta. Miksi Suomen oloihin sovellettuna tiibetiläinen ilmahautaus kuulostaisi raa’alta, mutta heille se on luonnollinen osa maailmankuvaa? Miksi pakastekuivattu ihmisruumis tuntuu ajatuksena kummalliselta, mutta pakastekuivatut marjat eivät? Entä voiko vesituhkausta todella verrata viemäriin hävittämiseen? Onko olemassa jokin yleinen vainajan arvokkuuden säilyttämisen mittari, vai liittyvätkö näkemykset vain siihen, mitä missäkin kulttuurissa on totuttu pitämään asiaan kuuluvana ja arvokkaana? Joskus läheisensä viimeistä matkaa valmisteleva joutuu pohtimaan näitä asioita hyvinkin paljon.

Vaikka hautausrituaalit vaihtelevat maailmalla suuresti, universaalisti tärkeää ihmisille on ruumiin olemassaolo ja edes jossain määrin kunniallinen hautaaminen. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat tilanteet, joissa kadonneen ruumista ei löydetä tai sitä ei esimerkiksi luonnonolosuhteiden takia voida koskaan palauttaa omaisille. Ruumiin ja siten hautauksen puuttuminen on aina omaisille ja yhteisölle kova kolaus. 

Haavoittunut enkeli. Hugo Simberg, 1903/Kansallisgalleria

Antropologi Kristen Drybread kirjoittaa hautaamisen merkityksestä brasilialaisille katulapsille ja heidän toisilleen järjestämistä hautajaisista. Kun yksi katulapsiryhmän jäsen Drybreadin kenttätyön aikana kuolee, muut haluavat järjestää hänelle kunnialliset hautajaiset. Drybreadin mukaan tämä tarjoaa yhteisölle kokemuksen siitä, että lapsen elämä oli ollut elämisen arvoinen, ja myös hänen kuolemansa on suremisen arvoinen. Tämä antaa myös suremaan jääneiden muiden lasten ymmärtää, että heidänkin elämänsä ja olemassaolonsa on arvokasta, huolimatta heidän yhteiskunnallisesti huonosta asemastaan.

Brasilialaiset katulapset pelkäävät kuolemaakin enemmän kunniatonta hautaamista, kuten ruumispussissa maakuoppaan heittämistä, tai hautaamisen totaalista puuttumista. Drybreadin mukaan 1700-luvun Brasiliassa yhteiskunnasta ulossuljettujen – kuten orjien, itsemurhan tehneiden, rikollisten ja köyhien – ruumiit jätettiin kaduille makaamaan ilman minkäänlaista hautaamista. Drybreadin esimerkin ja Brasilian tapaan monessa muussa maailman kolkassa ihmisen elämän arvo mitataan sillä, minkälaista kohtelua hän kuolemassa ja sen jälkeen saa.

Ekologisuus osana muuttuvaa yhteiskuntaa

Hautaustavat, rituaalit ja kuolleiden muistamisen käytännöt ovat siis eittämättä yhteydessä elämään liittyviin arvoihin. Kuten brasilialaisille katulapsille, varmasti lähes jokaiselle meistä epämiellyttävin vaihtoehto on totaalinen hautaamatta jättäminen. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että kulttuuriset käytänteet ja tottumukset määrittelevät pitkälti sitä, mitä missäkin pidetään arvokkaana tapana haudata. Tiibetiläiseen tapaan korppikotkien syötäväksi jättäminen voi olla monelle suomalaiselle kauhistus, kenties jopa verrattavissa kunnollisen hautaamisen puuttumiseen. 

Voi pohtia, paljonko painoarvoa annetaan kuolevan ihmisen omalle toiveelle hautaustavasta, ja kuinka paljon taas yhteiskunnan hyväksymille, normatiivisille käytännöille. Jos isoäiti tahtoo ekologisuuden nimissä tulla promessoiduksi, mutta hänen läheisensä kannattavat perinteistä arkkuhautausta, kumpi näkemys voittaa? Kenties yksilön toiveiden toteuttaminen hänen kuolemansa jälkeen onkin tärkeä yksilön arvokkuutta vahvistava tekijä. 

Varsinkin ekologisen hautaamisen toive liittyy pitkälti alati muuttuvaan nyky-yhteiskunnan ja ympäristön tilaan. Kun ilmastonmuutoksesta, kestävästä kehityksestä ja yksilön valintojen vaikutuksista puhutaan entistä enemmän, on luonnollista, että ihmiset alkavat pohtia valintojaan oman elinkaarensa yli. Valintoja ei ajatellakaan enää puhtaasti omalta näkökannalta, vaan laajemmin yhteiskunnan ja luonnon tulevaisuuden kannalta. Henkilökohtaisista, ekologisista valinnoista on tullut keino ilmentää yksilöllisyyttä, luoda itselleen identiteettejä ja kuulua ryhmään.

Kuolema kuuntelee. Hugo Simberg, 1987 

Tietyistä periaatteista ja toimintamalleista ei hevin jousteta, eikä ehkä olekaan vaikeaa kuvitella jonkun sukulaisen päivittelevän vainajan kompostointitilaisuudessa, kuinka “se oli jo nuorena semmoinen ilmastoaktivisti!” Lisäksi luonnonmukaisen hautauksen valitseminen voi olla myös kapinointia nykyaikaista, kuluttajakeskeistä ja etenkin Yhdysvalloissa isoja rahamassoja pyörittävää hautausteollisuutta vastaan. On myös todennäköistä, että jäljelle jääneiden ihmisten surua helpottaa tieto siitä, että vainaja sai “omannäköisensä hautajaiset”. 

Antropologinen kuolemantutkimus ei ole niinkään kiinnostunut kuoleman biologisesta puolesta, vaan esimerkiksi sen sosiaalisista, kulttuurisista ja poliittisista merkityksistä. Vaikka hautajaiskäytännöt ja kuolemaan suhtautuminen vaihtelevat kulttuurista toiseen, vainajan oikeanlainen ja arvokas käsitteleminen on kaikkialla tärkeää. Uudet hautaamistavat ja kuolemaa ympäröivä teknologia vaikuttavat suhtautumiseemme kuolemaan ja elämään. 

Yksilöllisyyden, arvokkuuden ja kaupallisuuden teemat nousevat esiin, ja yhteiskunnallinen muutos ja julkinen keskustelu muokkaavat näkemyksiä soveliaista hautaustavoista. Tietyt käytännöt ja näkemykset ovat pysyviä, osa taas jatkuvassa muutoksessa: kuten vaikkapa keskustelu ekologisuudesta. Jos ympäristöasioita ja hiilijalanjälkeä ajatellaan yhä enemmän kuoleman yhteydessä, sopii ehkä kysyä, näkyykö ympäristön kunnioittaminen tarpeeksi myös meidän vielä eläessämme?

Toimitus

• Podcast-lukija: Petra Niskanen
• Verkkotaitto: Nelly Staff
• Artikkelikuva: Kuoleman puutarha. Hugo Simberg, 1896/Kansallisgalleria

Lukemista

1. The Cambridge Encyclopedia of Anthropology: Death.
2. Hannah Rumble: If You Go Down in the Woods: British Woodland Burial, Leisurely Funerals, and Recreational Burial Grounds. 
3. Kristen Drybread: Social Life and the Deaths of Brazilian Street Children. The Journal of Latin American and Caribbean Anthropology, Vol. 18, No. 2, s. 212–230.
4. Caitlin Doughty: From Here to Eternity – Traveling the World to Find the Good Death
5. The New York Times: Thinking About Having a ‘Green Funeral’? Here’s What to Know.