Etnografia tiedon ja tarinan rajalla

Etnografia on paitsi kenttätyötä, myös tieteellistä kirjoittamista ja vahvasti tekijänsä näköistä tarinankerrontaa. Etnografista tutkimustekstiä voi lukea kuten kertomusta, ja siten saada uutta näkökulmaa siihen, miten etnografista tietoa tuotetaan.

Etnografia on tapa tehdä kult­tuu­rin­tut­ki­mus­ta: tapa nähdä, kokea ja tulkita koke­maan­sa. Etnografinen tutkimus on ant­ro­po­lo­gias­ta läh­te­nee­nä levinnyt monille yhteis­kun­nal­li­sil­le ja huma­nis­ti­sil­le tie­tee­na­loil­le, joita yhdistää kiin­nos­tus ihmiseen kult­tuu­rin­sa jäsenenä. Etnografiassa tutkijan katse kohdistuu taval­li­ses­ti johonkin ihmis­ryh­mään ja sen kult­tuu­ri­siin eri­tyis­piir­tei­siin. 

Etnografin tut­ki­mus­koh­de sijaitsee kentällä, jonka voi ymmärtää kon­kreet­ti­ses­ti paikkana, jossa tutkimus toteu­te­taan tai tutkijan valin­to­jen kautta muok­kau­tu­nee­na suh­de­ver­kos­to­na, rajattuna palana sosi­aa­lis­ta maailmaa. Etnografiselle kent­tä­työl­le on ominaista, että tutkija jakaa arkea tut­kit­ta­vien­sa kanssa, on läsnä siellä “missä ei tapahdu mitään erikoista”. Havainnointi on tällöin keskeinen työväline. 

Toisaalta kentän erot­ta­mi­nen fyy­si­ses­tä ympä­ris­tös­tä tar­koit­taa, että etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta voi har­joit­taa vaikka pelkän kir­jal­li­sen aineiston varassa, arkis­tos­sa tai kir­jas­tos­sa – olen­nai­sek­si nousee siinä tapauk­ses­sa aineiston moni­puo­li­nen ja his­to­rial­li­nen analyysi. Kaikille etno­gra­fian tekemisen tavoille on yhteistä tutkijan merkitys kysy­mys­ten esit­tä­jä­nä ja tul­kin­to­jen tekijänä, ja tämä piirre tekee jokai­ses­ta etno­gra­fias­ta oman­lai­sen­sa. 

Itseäni kiin­nos­taa juuri etno­gra­fian hen­ki­lö­koh­tai­suus ja tutkijan persoonan näkyminen läpi tut­ki­mus­pro­ses­sin. Miten tutkija sanal­lis­taa omia koke­muk­si­aan? Miten tutkija tuo itseään esille tut­ki­mus­teks­tis­sä?

Tekijänsä näköinen etnografia

Etnografia on paitsi kentällä oloa, myös tie­teel­li­sen kir­joit­ta­mi­sen tapa, jonka tuloksena syntyvä tut­ki­mus­teks­ti on vahvasti kir­joit­ta­jan­sa näköinen. Tutkijan tie­teel­li­set läh­tö­koh­dat ja tyy­lil­li­set valinnat muok­kaa­vat tekstistä tie­tyn­lai­sen. Etnografiaa kir­jal­li­se­na hankkeena on koros­ta­nut esi­mer­kik­si kult­tuu­ri­tie­tei­li­jä James Clifford teoksessa Writing Culture. The Poetics and Politics of Etnography (1986). Kirja on vai­kut­ta­nut mer­kit­tä­väs­ti kes­kus­te­luun etno­gra­fian nyky­ti­las­ta jäl­ki­ko­lo­nia­lis­ti­ses­sa ja glo­baa­lis­sa maa­il­mas­sa.

Cliffordilta on myös peräisin ajatus etno­gra­fi­sen tiedon väis­tä­mät­tö­mäs­tä puut­teel­li­suu­des­ta ja osit­tai­suu­des­ta. Etnografiseen kent­tä­työ­hön sisäl­ty­vät moniais­ti­set, kehol­li­set koke­muk­set eivät taivu tekstiksi suoraan, vaan edel­lyt­tä­vät tutkijan tulkintaa ja mer­ki­tyk­sen­an­toa. Tieteellisen kir­joit­ta­mi­sen ohjeet ja aka­tee­mi­set käytännöt puo­les­taan rajaavat tekstiä jo sivu­mää­rän puolesta. 

Tämä tar­koit­taa, että tutkijan on tehtävä valintoja sen suhteen, mitä kaikkea hän tut­ki­muk­ses­taan kir­joit­taa. Tutkijan valin­to­jen auki­kir­joit­ta­mi­nen ja näkyväksi tekeminen onkin nähty etno­gra­fi­sen tut­ki­muk­sen koe­tin­ki­ve­nä sekä arvioin­nin että eet­ti­syy­den kannalta. Etnografin tulee olla tietoinen ajat­te­lus­taan, ja osata perus­tel­la tut­ki­muk­sel­li­set ja kir­joit­ta­mis­ta koskevat valin­tan­sa lukijalle. 

Tutkijan reflek­sii­vi­syys on käy­tän­nös­sä sitä, että tut­ki­mus­teks­tis­sä ilmenee, miten tutkija on päätynyt tut­ki­muk­sen aikana teke­miin­sä rat­kai­sui­hin. Lisäksi reflek­sii­vi­syys tar­koit­taa, että tutkija tiedostaa oman asemansa mer­ki­tyk­sen tut­ki­muk­sen kululle. Miten tutkijan persoona, sukupuoli, ikä tai muu sosi­aa­li­nen “paikannin” on ehkä vai­kut­ta­nut koh­taa­mi­siin tut­kit­ta­vien kanssa ja siten saatuihin tut­ki­mus­tu­lok­siin? 

Kuva: Randy Jacob (CC0)

Nykyajan etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta ei voi kunnolla ymmärtää, ellei huomioi niin sanotun reflek­sii­vi­sen käänteen vai­ku­tus­ta ant­ro­po­lo­gias­sa ja muissa kult­tuu­ri­tie­teis­sä 1980-luvulta alkaen. Ymmärrys tutkijan mer­ki­tyk­ses­tä tut­ki­muk­sen kululle koki huo­mat­ta­van harp­pauk­sen samalla kun alettiin kiin­nit­tää enemmän huomiota siihen, miten ja mitä kir­jal­li­sia keinoja hyö­dyn­täen etno­gra­fi­aa kir­joi­te­taan. Kenttä- ja haas­tat­te­lu­muis­tiin­pa­nois­ta lähtien etno­gra­fia on nime­no­maan kir­jal­lis­ta tut­ki­mus­työ­tä.

Tutkija tarinankertojana

Antropologi Clifford Geertz on sanonut, että etno­gra­fi­sen kuvauksen paik­ka­si­don­nai­suus – se, että kyseessä on juuri tämä tutkija tässä ajassa ja paikassa, näiden tut­kit­ta­vien kanssa – tekee tutkijan työstä vält­tä­mät­tä tari­nal­lis­ta ja luovuutta edel­lyt­tä­vää, mutta ei kui­ten­kaan epä­re­hel­lis­tä. Geertz painottaa kir­joit­ta­mi­sen mer­ki­tys­tä etno­gra­fias­sa ja näkee selviä yhteyksiä etno­gra­fis­ten ja kau­no­kir­jal­lis­ten tekstien välillä. 

Voidaankin väittää, että etnografi hyödyntää osin samoja keinoja kuin romaa­ni­kir­jai­li­ja: hän ei ainoas­taan tallenna näke­mään­sä ja koke­maan­sa, vaan muokkaa ja rajaa aineis­to­aan, kertoo tarinoita ja luo tuo­kio­ku­via koke­mus­ten­sa pohjalta. Myös kir­joi­tus­tyy­lis­sä otetaan nykyisin enemmän vapauksia. Luova ilmaisu voi joissain tilan­teis­sa välittää kent­tä­töi­hin sisäl­ty­viä koke­muk­sia paremmin kuin perin­tei­nen aka­tee­mi­nen kieli. Esimerkiksi lyyrinen kuvaus jostain tunteita herät­tä­väs­tä tapah­tu­mas­ta kentällä vetoaa lukijaan varmasti enemmän kuin rapor­toi­va toteamus. Nämä huomiot ovat tehneet minut ute­li­aak­si: min­kä­lai­nen etno­gra­fian ja kir­jal­li­suu­den välinen suhde lopulta on? 

Ajatusta etno­gra­fias­ta tie­tyn­lai­se­na ker­to­muk­se­na ovat kehi­tel­leet muun muassa jo mainitut Clifford Geertz ja James Clifford. Etnografisten tut­ki­mus­ten ver­taa­mi­nen ker­to­muk­siin lähtee tietenkin havain­nos­ta niiden välisistä yhtä­läi­syyk­sis­tä. Etnografioissa voidaan soveltaa kau­no­kir­jal­li­sia keinoja esi­mer­kik­si raken­ta­mal­la tari­nal­li­sia kaaria ja käyt­tä­mäl­lä erilaisia tyy­li­la­je­ja elä­vöit­tä­mään kerrontaa sekä herät­tä­mään luki­jois­sa tunteita. Etnografi on tässä mielessä paitsi tutkija, myös tari­nan­ker­to­ja. 

Tarinankerronta ja tari­nal­li­suus nähdään nykyisin perus­ta­van­laa­tui­si­na ilmiöinä inhi­mil­li­sel­le ajat­te­lul­le ja mielen toi­min­nal­le. Neurotieteilijä Mark Turner on kutsunut tarinaa eli nar­ra­tii­via ihmisen men­taa­li­sek­si työ­ka­luk­si, jota käytämme arjessa jat­ku­vas­ti. Käytämme ker­to­muk­sia ymmär­tääk­sem­me elämämme tapah­tu­mia, historiaa ja itseämme. Kertomukset ovat keskeisiä iden­ti­tee­tin raken­ta­mi­sen välineitä. 

Ei olekaan yllät­tä­vää, että myös kult­tuu­ri­tie­teis­sä on kiin­nos­tut­tu eri­lai­sis­ta ker­to­muk­sia, joiden kautta ihmiset antavat mer­ki­tyk­siä toi­min­nal­leen ja koke­muk­sil­leen. Usein tari­nan­ker­ron­taa lähes­ty­tään etno­gra­fiois­sa­kin ulkoapäin: tutkija haluaa kuulla tut­kit­ta­vien­sa elä­män­ta­ri­noi­ta ja ker­to­muk­sia. Mutta jos asetelman kääntää ylö­sa­lai­sin, huomio kään­tyy­kin etno­gra­fiin itseensä tari­nan­ker­to­ja­na.

Kuva: pawel szvmanski (CC0)

Omassa väi­tös­kir­jas­sa­ni selvitän, miten tutkija on kir­joit­ta­nut itsensä sisään etno­gra­fi­seen tut­ki­mus­teks­tiin. Ajatellessani etno­gra­fi­aa kir­jal­li­se­na tuo­tok­se­na ja kir­jal­li­suu­te­na lähestyn kysymystä siitä, mikä on tut­ki­muk­sen tekijän ja tut­ki­mus­teks­tis­sä ilmenevän kertojan välinen suhde. Miten kertojuus rakentuu etno­gra­fias­sa? Sovellan tut­ki­muk­ses­sa­ni kir­jal­li­suus­tie­tees­tä tuttua ajatusta teoksen kir­joit­ta­jan ja kertojan erot­ta­mi­ses­ta. Esitän, että etno­gra­fi­nen teksti on “puut­teel­li­nen ja osit­tai­nen” paitsi suhteessa tut­ki­mus­koh­tee­seen myös kir­joit­ta­jaan­sa. Tekstin kertojaa tar­kas­te­le­mal­la haluan ymmärtää paremmin etno­gra­fis­ta tie­don­muo­dos­tus­ta. 

Kirjallisuustieteessä ker­to­jak­si nimi­te­tään sitä, joka kertoo tai jonka oletetaan kertovan tarinan, ja samalla ottaa ker­ro­tus­ta vastuun. Kertojia voi olla tarinassa myös useampi. Kertojan havait­ta­vuus vaihtelee pois­sao­los­ta tun­kei­le­vuu­teen, ja kertojan luo­tet­ta­vuus vaihtelee epä­luo­tet­ta­vas­ta uskot­ta­vaan. Kertoja ei tarkoita samaa kuin tarinan pää­hen­ki­lö, mutta joskus kertoja on yksi tarinan hen­ki­lö­hah­mois­ta. 

Väitöskirjassani mää­rit­te­len kertojan tekstin sisäi­sek­si raken­teek­si. Kertoja tulee käsit­teel­li­ses­ti lähelle sitä, mitä tut­ki­mus­teks­tis­sä yleensä kutsutaan tutkijan ääneksi.

Osittaista tietoa

Feministinen tutkimus on kiin­nit­tä­nyt huomiota siihen, että tutkijat edustavat voit­to­puo­li­ses­ti valta-asemassa olevia val­koi­hoi­sia miehiä, ja että naisten ja vähem­mis­tö­ryh­mien asioita on usein käsitelty hege­mo­ni­ses­sa asemassa olevan tut­ki­ja­kun­nan näkö­kul­mas­ta. Länsimaalaisten mies­tut­ki­joi­den ääni on siten hallinnut tie­teel­lis­tä kes­kus­te­lua. Tutkimukseni liittyy osittain tähän debattiin, mutta samalla laa­jem­paan tie­to­teo­reet­ti­seen pulmaan, johon moni etnografi on työssään törmännyt: miten kir­joit­taa itsestään tut­ki­muk­seen?

Suomessa puhutaan nykyisin epätiedon lisään­ty­mi­ses­tä. Populistiset yleis­tyk­set ja suo­ra­nai­nen palturi valtaavat alaa tut­ki­mus­tie­dol­ta paitsi sosi­aa­li­ses­sa mediassa, myös poli­tii­kas­sa ja pää­tök­sen­teos­sa. Tätä taustaa vasten tie­to­kriit­tis­tä tut­ki­mus­ta olisi pai­kal­laan tehdä enem­män­kin. Etnografiassa reflek­sii­vi­syy­den nimellä kulkeva terve itse­kriit­ti­syys on tut­ki­muk­sen läh­tö­koh­ta­na. Vai onko sit­ten­kään? Varsinaista tut­ki­mus­ta aiheesta ei ole tehty.

Lukiessani suo­ma­lais­ta 2010-luvulla jul­kais­tua etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta olen havainnut, että tutkijan sub­jek­tii­vi­nen ääni uhkaa välillä häipyä tekstistä kuu­lu­mat­to­miin. Jokseenkin tyy­pil­lis­tä on, että tekstin johdannon jälkeen tutkija lakkaa viit­taa­mas­ta itseensä aineiston analyysin ajaksi. Kertoja kuvailee tapah­tu­mia ikään kuin ulko­puo­li­se­na. Samalla uhkaa hukkua se etno­gra­fi­nen premissi, että tut­ki­mus­tie­toa tuotetaan tutkijan ja tut­kit­ta­vien välisessä vuo­ro­pu­he­lus­sa. 

Kriittinen näke­myk­se­ni ei ole tar­koi­tet­tu moit­teek­si, sillä tie­teel­li­nen kir­joit­ta­mi­nen on aina vaikeaa ja etno­gra­fi­nen kuvaus jo läh­tö­koh­tai­ses­ti osit­tai­nen ja valikoitu. Ehkä etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta voisi kuitenkin täydentää siten, että tutkijan ääni kuuluisi sel­keäm­min läpi tut­ki­mus­teks­tin? Se toisi tut­ki­muk­seen myös lisää läpi­nä­ky­vyyt­tä. 

Etnografia on huo­mat­ta­va kir­jal­li­nen saavutus, kuten etno­gra­fias­ta paljon kir­joit­ta­nut sosiologi Paul Atkinson on todennut. Se on usein myös mer­kit­tä­vä matka tut­ki­juu­teen, siihen mitä tar­koit­taa olla tutkija – ja kertoja. Etnografisen tut­ki­muk­sen lukeminen ker­to­muk­se­na ei kysee­na­lais­ta hankkeen arvoa, vaan tarjoaa yhden mah­dol­li­sen apu­vä­li­neen arvioida etno­gra­fis­ta tietoa ja sen mer­ki­tys­tä nyky­maa­il­mas­sa. 

Etnografisen tiedon osit­tai­suus ei ole yksi­se­lit­tei­ses­ti mene­tel­mien tai tutkijan osaamisen puutetta, vaan palautuu siihen, miten ihminen ylipäänsä rakentaa ymmär­rys­tään: tiedon palasista, vai­ku­tel­mis­ta ja tari­nois­ta kooten. 

Kuva: Amador Loureiro (CC0)

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: Clever Visuals (CC0)
  1. Atkinson, Paul 1992: Understanding Ethnographic Texts. 
  2. Clifford, James & Marcus, George E. (Eds.) 1986: Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography. 
  3. Geertz, Clifford 1988: Works and Lives. The Anthropologist as Author.

Kirjoittaja

Eino Heikkilä on kansatieteilijä (FM) ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Hän on kiinnostunut narratiiveista, tieteenfilosofiasta ja siitä, miten tietoa rakennetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Heikkilän väitöskirja käsittelee tutkijan merkitystä ja asemaa etnografisessa tutkimustekstissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ilmastonmuutoksen myötä laajoja tuhoja aiheuttavista metsäpaloista on tullut maailmanlaajuinen ongelma. Indonesian Keski-Kalimantanilla ne ovat aiheuttaneet toistuvan ympäristökriisin, joka näkyy paikallisten arjessa ja kyvyssä suunnitella tulevaisuuttaan.

Koira on kulkenut kanssamme muinaisilta leirinuotioilta vahtimaan modernin yhteiskunnan rajoja, osaksi tarinoitamme ja pitämään seuraa yksin jääneille vanhuksille. Kuluttamiseen keskittyvässä yhteiskunnassamme koirasta on lisäksi tullut tuote, jolle myös ostetaan tavaroita ja palveluita.