Etnografia on paitsi kenttätyötä, myös tieteellistä kirjoittamista ja vahvasti tekijänsä näköistä tarinankerrontaa. Etnografista tutkimustekstiä voi lukea kuten kertomusta, ja siten saada uutta näkökulmaa siihen, miten etnografista tietoa tuotetaan.
Etnografia on tapa tehdä kulttuurintutkimusta: tapa nähdä, kokea ja tulkita kokemaansa. Etnografinen tutkimus on antropologiasta lähteneenä levinnyt monille yhteiskunnallisille ja humanistisille tieteenaloille, joita yhdistää kiinnostus ihmiseen kulttuurinsa jäsenenä. Etnografiassa tutkijan katse kohdistuu tavallisesti johonkin ihmisryhmään ja sen kulttuurisiin erityispiirteisiin.
Etnografin tutkimuskohde sijaitsee kentällä, jonka voi ymmärtää konkreettisesti paikkana, jossa tutkimus toteutetaan tai tutkijan valintojen kautta muokkautuneena suhdeverkostona, rajattuna palana sosiaalista maailmaa. Etnografiselle kenttätyölle on ominaista, että tutkija jakaa arkea tutkittaviensa kanssa, on läsnä siellä “missä ei tapahdu mitään erikoista”. Havainnointi on tällöin keskeinen työväline.
Toisaalta kentän erottaminen fyysisestä ympäristöstä tarkoittaa, että etnografista tutkimusta voi harjoittaa vaikka pelkän kirjallisen aineiston varassa, arkistossa tai kirjastossa – olennaiseksi nousee siinä tapauksessa aineiston monipuolinen ja historiallinen analyysi. Kaikille etnografian tekemisen tavoille on yhteistä tutkijan merkitys kysymysten esittäjänä ja tulkintojen tekijänä, ja tämä piirre tekee jokaisesta etnografiasta omanlaisensa.
Itseäni kiinnostaa juuri etnografian henkilökohtaisuus ja tutkijan persoonan näkyminen läpi tutkimusprosessin. Miten tutkija sanallistaa omia kokemuksiaan? Miten tutkija tuo itseään esille tutkimustekstissä?
Tekijänsä näköinen etnografia
Etnografia on paitsi kentällä oloa, myös tieteellisen kirjoittamisen tapa, jonka tuloksena syntyvä tutkimusteksti on vahvasti kirjoittajansa näköinen. Tutkijan tieteelliset lähtökohdat ja tyylilliset valinnat muokkaavat tekstistä tietynlaisen. Etnografiaa kirjallisena hankkeena on korostanut esimerkiksi kulttuuritieteilijä James Clifford teoksessa Writing Culture. The Poetics and Politics of Etnography (1986). Kirja on vaikuttanut merkittävästi keskusteluun etnografian nykytilasta jälkikolonialistisessa ja globaalissa maailmassa. Cliffordilta on myös peräisin ajatus etnografisen tiedon väistämättömästä puutteellisuudesta ja osittaisuudesta. Etnografiseen kenttätyöhön sisältyvät moniaistiset, keholliset kokemukset eivät taivu tekstiksi suoraan, vaan edellyttävät tutkijan tulkintaa ja merkityksenantoa. Tieteellisen kirjoittamisen ohjeet ja akateemiset käytännöt puolestaan rajaavat tekstiä jo sivumäärän puolesta.
Tämä tarkoittaa, että tutkijan on tehtävä valintoja sen suhteen, mitä kaikkea hän tutkimuksestaan kirjoittaa. Tutkijan valintojen aukikirjoittaminen ja näkyväksi tekeminen onkin nähty etnografisen tutkimuksen koetinkivenä sekä arvioinnin että eettisyyden kannalta. Etnografin tulee olla tietoinen ajattelustaan, ja osata perustella tutkimukselliset ja kirjoittamista koskevat valintansa lukijalle.
Tutkijan refleksiivisyys on käytännössä sitä, että tutkimustekstissä ilmenee, miten tutkija on päätynyt tutkimuksen aikana tekemiinsä ratkaisuihin. Lisäksi refleksiivisyys tarkoittaa, että tutkija tiedostaa oman asemansa merkityksen tutkimuksen kululle. Miten tutkijan persoona, sukupuoli, ikä tai muu sosiaalinen “paikannin” on ehkä vaikuttanut kohtaamisiin tutkittavien kanssa ja siten saatuihin tutkimustuloksiin? 
Kuva: Randy Jacob (CC0)
Nykyajan etnografista tutkimusta ei voi kunnolla ymmärtää, ellei huomioi niin sanotun refleksiivisen käänteen vaikutusta antropologiassa ja muissa kulttuuritieteissä 1980-luvulta alkaen. Ymmärrys tutkijan merkityksestä tutkimuksen kululle koki huomattavan harppauksen samalla kun alettiin kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten ja mitä kirjallisia keinoja hyödyntäen etnografiaa kirjoitetaan. Kenttä- ja haastattelumuistiinpanoista lähtien etnografia on nimenomaan kirjallista tutkimustyötä.
Tutkija tarinankertojana
Antropologi Clifford Geertz on sanonut, että etnografisen kuvauksen paikkasidonnaisuus – se, että kyseessä on juuri tämä tutkija tässä ajassa ja paikassa, näiden tutkittavien kanssa – tekee tutkijan työstä välttämättä tarinallista ja luovuutta edellyttävää, mutta ei kuitenkaan epärehellistä. Geertz painottaa kirjoittamisen merkitystä etnografiassa ja näkee selviä yhteyksiä etnografisten ja kaunokirjallisten tekstien välillä.
Voidaankin väittää, että etnografi hyödyntää osin samoja keinoja kuin romaanikirjailija: hän ei ainoastaan tallenna näkemäänsä ja kokemaansa, vaan muokkaa ja rajaa aineistoaan, kertoo tarinoita ja luo tuokiokuvia kokemustensa pohjalta. Myös kirjoitustyylissä otetaan nykyisin enemmän vapauksia. Luova ilmaisu voi joissain tilanteissa välittää kenttätöihin sisältyviä kokemuksia paremmin kuin perinteinen akateeminen kieli. Esimerkiksi lyyrinen kuvaus jostain tunteita herättävästä tapahtumasta kentällä vetoaa lukijaan varmasti enemmän kuin raportoiva toteamus. Nämä huomiot ovat tehneet minut uteliaaksi: minkälainen etnografian ja kirjallisuuden välinen suhde lopulta on?
Ajatusta etnografiasta tietynlaisena kertomuksena ovat kehitelleet muun muassa jo mainitut Clifford Geertz ja James Clifford. Etnografisten tutkimusten vertaaminen kertomuksiin lähtee tietenkin havainnosta niiden välisistä yhtäläisyyksistä. Etnografioissa voidaan soveltaa kaunokirjallisia keinoja esimerkiksi rakentamalla tarinallisia kaaria ja käyttämällä erilaisia tyylilajeja elävöittämään kerrontaa sekä herättämään lukijoissa tunteita. Etnografi on tässä mielessä paitsi tutkija, myös tarinankertoja.
Tarinankerronta ja tarinallisuus nähdään nykyisin perustavanlaatuisina ilmiöinä inhimilliselle ajattelulle ja mielen toiminnalle. Neurotieteilijä Mark Turner on kutsunut tarinaa eli narratiivia ihmisen mentaaliseksi työkaluksi, jota käytämme arjessa jatkuvasti. Käytämme kertomuksia ymmärtääksemme elämämme tapahtumia, historiaa ja itseämme. Kertomukset ovat keskeisiä identiteetin rakentamisen välineitä.
Ei olekaan yllättävää, että myös kulttuuritieteissä on kiinnostuttu erilaisista kertomuksia, joiden kautta ihmiset antavat merkityksiä toiminnalleen ja kokemuksilleen. Usein tarinankerrontaa lähestytään etnografioissakin ulkoapäin: tutkija haluaa kuulla tutkittaviensa elämäntarinoita ja kertomuksia. Mutta jos asetelman kääntää ylösalaisin, huomio kääntyykin etnografiin itseensä tarinankertojana.
Kuva: pawel szvmanski (CC0)
Omassa väitöskirjassani selvitän, miten tutkija on kirjoittanut itsensä sisään etnografiseen tutkimustekstiin. Ajatellessani etnografiaa kirjallisena tuotoksena ja kirjallisuutena lähestyn kysymystä siitä, mikä on tutkimuksen tekijän ja tutkimustekstissä ilmenevän kertojan välinen suhde. Miten kertojuus rakentuu etnografiassa? Sovellan tutkimuksessani kirjallisuustieteestä tuttua ajatusta teoksen kirjoittajan ja kertojan erottamisesta. Esitän, että etnografinen teksti on “puutteellinen ja osittainen” paitsi suhteessa tutkimuskohteeseen myös kirjoittajaansa. Tekstin kertojaa tarkastelemalla haluan ymmärtää paremmin etnografista tiedonmuodostusta.
Kirjallisuustieteessä kertojaksi nimitetään sitä, joka kertoo tai jonka oletetaan kertovan tarinan, ja samalla ottaa kerrotusta vastuun. Kertojia voi olla tarinassa myös useampi. Kertojan havaittavuus vaihtelee poissaolosta tunkeilevuuteen, ja kertojan luotettavuus vaihtelee epäluotettavasta uskottavaan. Kertoja ei tarkoita samaa kuin tarinan päähenkilö, mutta joskus kertoja on yksi tarinan henkilöhahmoista.
Väitöskirjassani määrittelen kertojan tekstin sisäiseksi rakenteeksi. Kertoja tulee käsitteellisesti lähelle sitä, mitä tutkimustekstissä yleensä kutsutaan tutkijan ääneksi.
Osittaista tietoa
Feministinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, että tutkijat edustavat voittopuolisesti valta-asemassa olevia valkoihoisia miehiä, ja että naisten ja vähemmistöryhmien asioita on usein käsitelty hegemonisessa asemassa olevan tutkijakunnan näkökulmasta. Länsimaalaisten miestutkijoiden ääni on siten hallinnut tieteellistä keskustelua. Tutkimukseni liittyy osittain tähän debattiin, mutta samalla laajempaan tietoteoreettiseen pulmaan, johon moni etnografi on työssään törmännyt: miten kirjoittaa itsestään tutkimukseen?
Suomessa puhutaan nykyisin epätiedon lisääntymisestä. Populistiset yleistykset ja suoranainen palturi valtaavat alaa tutkimustiedolta paitsi sosiaalisessa mediassa, myös politiikassa ja päätöksenteossa. Tätä taustaa vasten tietokriittistä tutkimusta olisi paikallaan tehdä enemmänkin. Etnografiassa refleksiivisyyden nimellä kulkeva terve itsekriittisyys on tutkimuksen lähtökohtana. Vai onko sittenkään? Varsinaista tutkimusta aiheesta ei ole tehty.
Lukiessani suomalaista 2010-luvulla julkaistua etnografista tutkimusta olen havainnut, että tutkijan subjektiivinen ääni uhkaa välillä häipyä tekstistä kuulumattomiin. Jokseenkin tyypillistä on, että tekstin johdannon jälkeen tutkija lakkaa viittaamasta itseensä aineiston analyysin ajaksi. Kertoja kuvailee tapahtumia ikään kuin ulkopuolisena. Samalla uhkaa hukkua se etnografinen premissi, että tutkimustietoa tuotetaan tutkijan ja tutkittavien välisessä vuoropuhelussa.
Kriittinen näkemykseni ei ole tarkoitettu moitteeksi, sillä tieteellinen kirjoittaminen on aina vaikeaa ja etnografinen kuvaus jo lähtökohtaisesti osittainen ja valikoitu. Ehkä etnografista tutkimusta voisi kuitenkin täydentää siten, että tutkijan ääni kuuluisi selkeämmin läpi tutkimustekstin? Se toisi tutkimukseen myös lisää läpinäkyvyyttä.
Etnografia on huomattava kirjallinen saavutus, kuten etnografiasta paljon kirjoittanut sosiologi Paul Atkinson on todennut. Se on usein myös merkittävä matka tutkijuuteen, siihen mitä tarkoittaa olla tutkija – ja kertoja. Etnografisen tutkimuksen lukeminen kertomuksena ei kyseenalaista hankkeen arvoa, vaan tarjoaa yhden mahdollisen apuvälineen arvioida etnografista tietoa ja sen merkitystä nykymaailmassa.
Etnografisen tiedon osittaisuus ei ole yksiselitteisesti menetelmien tai tutkijan osaamisen puutetta, vaan palautuu siihen, miten ihminen ylipäänsä rakentaa ymmärrystään: tiedon palasista, vaikutelmista ja tarinoista kooten. 
Kuva: Amador Loureiro (CC0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Petra Niskanen
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: Clever Visuals (CC0)
Lukemista
- Atkinson, Paul 1992: Understanding Ethnographic Texts.
- Clifford, James & Marcus, George E. (Eds.) 1986: Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography.
- Geertz, Clifford 1988: Works and Lives. The Anthropologist as Author.
