Videokameran kanssa kentällä

Akatemiatutkija, etnografi ja dokumentaristi Marjaana Jauhola tutkii konfliktien ja katastrofien jälkeiseen jälleenrakennukseen liittyviä kysymyksiä. Hänen dokumenttivideoitaan on nähty esimerkiksi kirjastoissa ja Vantaan taidemuseo Artsissa. Haastattelussa Jauhola kertoo visuaalisuudesta osana tutkimustyötä ja pohtii, millaisia yleisöjä audiovisuaalinen tutkimus voi parhaimmillaan tavoittaa.

Marjaana Jauhola työs­ken­te­lee par­hail­laan kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen aka­te­mia­tut­ki­ja­na ja yli­opis­ton­leh­to­ri­na Helsingin yli­opis­tos­sa. Sovimme haas­tat­te­lus­ta aivan vuoden vii­mei­sil­le päiville, sillä heti tam­mi­kuus­sa Jauhola on palaa­mas­sa Gujaratiin, Intiaan, jatkamaan vii­mei­sin­tä tut­ki­mus­pro­jek­ti­aan. Soittaessani Jauholalle tämä kertookin mat­ka­val­mis­te­lu­jen olevan täyttä häkää käynnissä.

Jauhola tuli monille Helsingin yli­opis­ton sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­joil­le tutuksi toi­mies­saan vas­tuu­opet­ta­ja­na visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian kurssilla, jolla opis­ke­li­jat pääsivät itse tuot­ta­maan lyhyitä doku­ment­ti­vi­deoi­ta. Liikkuva kuva ja audio­vi­su­aa­li­set tuotannot ovat olleet kiinteä osa hänen omaa tut­ki­mus­taan noin vuodesta 2012 lähtien. Jauhola näkee, että visu­aa­li­set tuotannot kutsuvat monen­lai­sia yleisöjä kom­men­toi­maan tut­ki­mus­ta. ”Visuaalisessa ker­ron­nas­sa on jotain, johon ihmiset tykkäävät tarttua”, hän tuumii. Mikä sai Jauholan aikanaan kiin­nos­tu­maan ant­ro­po­lo­gias­ta ja doku­ment­tie­lo­ku­vien teke­mi­ses­tä?

Marjaana Jauhola

Marjaana Jauhola. Kuva: Seija Hirstiö

Yhteiskuntatieteistä tv-dokumenttituotantoon

Taustaltaan Jauhola on yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jä, jolla on vahvaa kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen osaamista. Hänen vii­me­ai­kais­ten tut­ki­mus­ten­sa kantava teema on ollut konflik­tien ja kata­stro­fien jälkeinen jäl­leen­ra­ken­nus ja sen poliit­ti­suus. Usein hänen tut­ki­musai­heen­sa lin­kit­ty­vät myös tasa-arvon ja eriar­voi­suuk­sien ris­teä­miin. Jauhola on esi­mer­kik­si tutkinut yhteis­kun­nal­lis­ta jäl­leen­ra­ken­nus­ta Acehin auto­no­mi­ses­sa maa­kun­nas­sa Indonesiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen. Hänen nykyinen tut­ki­muk­sen­sa Intiassa kohdistuu Gujaratiin, jossa koettiin voimakas maan­jä­ris­tys vuonna 2001. Näissä etno­gra­fi­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa visu­aa­li­set osiot toimivat osana laajempaa etno­gra­fi­aa.

Jauhola kertoo tehneensä etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta jo gra­dus­taan lähtien. Hän opiskeli Jyväskylän yli­opis­tos­sa 1990-luvulla pää­ai­nee­naan sosio­lo­gia, josta myös valmistui mais­te­rik­si. Pitkänä sivuai­nee­na hän luki kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi­aa, jota ope­tet­tiin yhtenä suun­tau­tu­mis­vaih­toeh­to­na etno­lo­gian oppiai­ne­ko­ko­nai­suu­des­sa. Myöhemmin jatko-opinnot veivät Jauholan Walesiin, Aberystwythin yli­opis­toon, jossa hän väitteli toh­to­rik­si kan­sain­vä­li­ses­tä poli­tii­kas­ta.

Jo gradua teh­des­sään Jauhola käytti visu­aa­li­sia mene­tel­miä, mutta hieman eri lailla kuin nykyisin. Hän kertoo olleensa aina kiin­nos­tu­nut osal­lis­ta­vis­ta tut­ki­mus­me­ne­tel­mis­tä, ja teh­des­sään gradua jyväs­ky­lä­läi­ses­sä koulussa hän käytti esi­mer­kik­si erilaisia piirustus- ja visua­li­soin­ti­me­ne­tel­miä tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­nei­den kanssa. Videoiden ja doku­ment­tie­lo­ku­vien tuot­ta­mi­nen vakiin­tui­vat osaksi hänen tut­ki­mus­taan kuitenkin vasta myöhemmin.

Marjaana Jauhola

Videoiden non-stop esitys Tikkurilan Raitin pop-up tilassa alkusyk­sys­tä 2017. Kuva: Marjaana Jauhola

Valmistuttuaan toh­to­rik­si Jauhola työs­ken­te­li muutaman vuoden tutkimus- ja ope­tus­teh­tä­vis­sä. Erään tut­ki­mus­pes­tin päät­tyes­sä hän jäi hetkeksi työt­tö­mäk­si, ja alkoi pohtia uutta suuntaa urallensa. Jauhola harkitsi tuolloin yli­opis­tou­ran hyl­kää­mis­tä kokonaan, ja päätti lähteä hank­ki­maan uutta osaamista Keski-Uudenmaan kou­lu­tus­kun­tayh­ty­mä Keudan tv-doku­ment­ti­tuo­tan­non moni­muo­to­kou­lu­tuk­ses­ta.

Jauholan mukaan hyppy yli­opis­to­maa­il­mas­ta amma­til­li­sen kou­lu­tuk­sen puolelle oli jopa hieman pelot­ta­vaa, sillä hänellä oli kurs­si­ka­ve­rei­naan tv-tuo­tan­to­ja jo vuo­si­kym­me­niä tehneitä ammat­ti­lai­sia. Hän kuitenkin koki, että tut­ki­ja­taus­tas­ta oli paljon apua doku­ment­ti­tuo­tan­nois­sa. ”Tajusin, ettei minun kannata vähätellä itseäni tai taustaani ollenkaan”, Jauhola selittää.

Samoihin aikoihin Suomen kult­tuu­ri­ra­has­to myönsi Jauholan tiimille rahoi­tuk­sen jo aiemmin käyn­nis­te­tyn tut­ki­muk­sen jat­ka­mi­seen. Rahoitus mah­dol­lis­ti doku­ment­ti­vi­deo­ko­kei­lut Indonesiaan suun­tau­tu­vas­sa kau­pun­kiet­no­gra­fi­ses­sa tut­ki­mus­pro­jek­tis­sa. ”Yhtäkkiä tut­ki­muk­se­ni ja opintoni yhdis­tyi­vät. Se oli hauska ajallinen yhteen­sat­tu­ma”, Jauhola kertoo. Hänen mukaansa tv-doku­ment­ti­tuo­tan­non opin­nois­ta oli suuri apu uudessa hank­kees­sa.

Kuka päättää, mitä kuvataan?

Keudan opintojen jälkeen Jauhola palasi takaisin yli­opis­tol­le ja ryhtyi tiiminsä kanssa pohtimaan muotoa, jolla doku­ment­ti­vi­deot voi­tai­siin tuoda osaksi Indonesian tut­ki­muk­sen lop­pu­vai­het­ta. Tiimi järjesti kuvaus­mat­kan paikan päälle Acehiin ja otti yhteyttä tut­ki­muk­ses­sa aiemmin mukana olleisiin ihmisiin. Yhdessä heidän kanssaan tiimi suun­nit­te­li, millaisia tarinoita voi­tai­siin kuvata ja missä muodossa. Hankkeessa tuo­tet­tiin lopulta 14 doku­ment­ti­vi­deo­ta. Suurin osa niistä oli elä­män­ker­ral­li­sia, mutta mukaan mahtui myös video­ru­nout­ta, perin­tei­sem­piä haas­tat­te­lui­ta ja yksi punkvideo.

Kyseinen hanke oli Jauholan ensim­mäi­nen tutkimus, joka sisälsi myös doku­ment­ti­vi­deoi­den tuot­ta­mis­ta. Sittemmin doku­ment­tie­lo­ku­vat ja muut visu­aa­li­set tuotannot ovat olleet mukana myös hänen uusissa tut­ki­muk­sis­saan, kuten vuonna 2016 käyn­nis­ty­nees­sä tut­ki­muk­ses­sa Intiassa, Kachchhin maa­kun­nas­sa Gujaratissa. Työ on kesken, joten Jauhola ei osaa vielä varmasti sanoa, mitä kaikkea visu­aa­li­suus tulee pro­jek­tis­sa tar­koit­ta­maan. Todennäköisesti ainakin kän­nyk­kä­ka­me­ra tulee olemaan läsnä aineis­ton­ke­ruus­sa. ”Monet, joiden kanssa olen teke­mi­sis­sä, kuvaavat itse äly­pu­he­li­mil­laan, joten suun­nit­te­lem­me hieman yhtei­söl­li­sem­pää prosessia.”

Jauhola on doku­ment­ti­vi­deoil­laan halunnut purkaa ajatusta siitä, että tutkijan olisi mah­dol­lis­ta tar­kas­tel­la visu­aa­li­sia aineis­to­ja etäältä, ikään kuin tuot­ta­mat­ta itse mitään uutta tilan­tee­seen. Häntä kiin­nos­taa tutkimus visu­aa­li­se­na pro­ses­si­na, jossa kaikki osapuolet – tutkija, kuvattava, editoija ja muut – osal­lis­tu­vat aktii­vi­ses­ti tut­ki­muk­sen tuot­ta­mi­seen visu­aa­li­se­na tuo­tan­to­na.

Kuten muuhun tut­ki­muk­seen, myös visu­aa­li­sia osioita sisäl­tä­vään tut­ki­muk­seen liittyy paljon kysy­myk­siä tutkijan vallasta ja etiikasta. Koska visu­aa­li­suus lisää tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­vien tun­nis­tet­ta­vuut­ta, eettisiä kysy­myk­siä tulee pohtia erityisen huo­lel­li­ses­ti. ”Tutkijan on erittäin tärkeää antaa suojaa tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­neil­le. Perusperiaatteeni on ollut, että ihmisten oikeus yksi­tyi­se­lä­mään on hyvin tärkeä. Etenkin, kun tut­ki­muk­seen osal­lis­tuu talou­del­li­ses­ti heikommin toimeen tulevia, on tärkeää varmistaa, ettei tut­ki­muk­sel­la aiheuteta nega­tii­vi­sia vai­ku­tuk­sia heille.”

Eettiset kysy­myk­set lin­kit­ty­vät Jauholan mielestä myös kysy­myk­siin vallasta. Hän on pohtinut muun muassa sitä, mitä visu­aa­li­suu­del­la tavoi­tel­laan tut­ki­muk­ses­sa ja mikä oikeutus tut­ki­joil­la on näyttää video­tuo­tan­to­ja tut­kit­ta­van yhteisön ulko­puo­li­sil­le. ”Dokumenttielokuvien ja fil­mi­fes­ti­vaa­lien tarkoitus on perin­tei­ses­ti ollut näyt­tä­mi­nen, mutta tutkijan pää­mo­tii­vin ei vält­tä­mät­tä tarvitse olla näyt­tä­mi­nen. Visuaalisuus voi toimia myös tut­ki­muk­sen sisäisenä työkaluna”, Jauhola pohtii.

Hän arvioi, että ihmiset osaavat katsoa visu­aa­lis­ta esitystä ehkä kriit­ti­sem­min kuin tekstiä, vaikka teks­teis­sä­kin raken­ne­taan kuvauksia toisista ihmisistä. ”Videoissa tajuamme, että on mietitty näkökulma ja suun­ni­tel­tu leik­kauk­set ja voimme kysyä, kuka on päättänyt niistä. Visuaalisuuden kautta nämä kysy­myk­set tulevat ehkä ajan­koh­tai­sem­mik­si kuin teks­ti­muo­toi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa.”

Marjaana Jauhola

Smolnassa Acehin rau­han­so­pi­muk­sen alle­kir­joi­tus­sa­lis­sa. Vasemmalta: Marjaana Jauhola, Donna Swita, Eka Srimulyani. Kuva: Seija Hirstiö

Tutkimus löytää uusia yleisöjä

Jauholan tut­ki­mus­hank­keis­sa on jär­jes­tet­ty doku­ment­ti­vi­deoi­den kat­se­lu­ta­pah­tu­mia, ja videot ovat olleet esillä myös Suomessa. Filmit ovat tutkijan mukaan herät­tä­neet monen­lai­sia reak­tioi­ta, pääosin myön­tei­siä. Eräs kat­se­lu­ta­pah­tu­ma Indonesiassa vuonna 2018 avasi myös Jauholalle itselleen uuden tavan hahmottaa, mitä audio­vi­su­aa­li­nen tuotanto voi par­haim­mil­laan mah­dol­lis­taa.

Kyseinen kat­se­lu­ta­pah­tu­ma jär­jes­tet­tiin pienessä ace­hi­lai­ses­sa kylässä, joka oli vain reilu vuo­si­kym­men aiemmin kärsinyt aseel­li­ses­ta konflik­tis­ta. Yleisössä istunut naisryhmä vaikuttui videosta, jossa vanhempi ace­hi­lai­nen mies kertoi talou­del­li­ses­ta tilan­tees­taan ja taus­tas­taan maakunnan itse­näi­syyt­tä aseel­li­ses­ti tavoi­tel­lees­sa Vapaa Aceh ‑liik­kees­sä (GAM). Video oli teks­ti­tet­ty englan­nik­si, mutta naiset kiin­nit­ti­vät huomiota videolla puhuttuun kieleen. He eivät olleet odot­ta­neet, että videolla esiintyvä henkilö puhuisi heidän kanssaan samaa acehin kieltä. ”Videoformaatti mah­dol­lis­ti sen, että he ikään kuin kokivat, että videolla puhuu ihminen, jonka kanssa he voivat käydä dialogia”, Jauhola kuvailee. Kieli liit­tyy­kin oleel­li­ses­ti siihen, miten tieto muuttuu kat­so­jal­le ymmär­ret­tä­vään muotoon.

Suomessa Jauholan videoita on ollut esillä paikoissa, joihin kir­joi­tet­tu tutkimus ei hänen omien sanojensa mukaan yllä samalla tavalla. Hän on kiertänyt kir­jas­to­ja doku­ment­ti­vi­deoi­den­sa kanssa ja näyttänyt niitä Helsingin yli­opis­ton Porthanian aulassa ja pop-up-kontissa Tikkurilan raitilla. Lisäksi videot olivat kolme kuukautta esillä Vantaan tai­de­museo Artsin ”Pax – puhutaan rauhasta” ‑näyt­te­lys­sä. Jauhola kokeekin, että visu­aa­li­nen esitys voi par­haim­mil­laan viedä tut­ki­mus­tie­toa tie­teel­li­sen yleisön ulko­puo­lel­le.

Koskettavin ylei­sö­koh­taa­mi­nen Jauholalla oli juuri Vantaan Artsin näyt­te­lys­sä, jossa hän osal­lis­tui aikuis­lu­kio­ryh­män kier­rok­sel­le. Kaikki ryhmän opis­ke­li­jat olivat konflik­tia­lueil­ta saa­pu­nei­ta tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­ta, ja he kävivät tutus­tu­mas­sa näyt­te­lyyn suomen kielen tun­nil­laan. Katseltuaan Jauholan doku­ment­ti­vi­deoi­ta ja kier­rel­ty­ään muun näyt­te­ly­alu­een läpi ryhmä kokoontui kes­kus­te­le­maan Jauholan kanssa näyt­te­lys­tä ja rauhasta. ”En ollut tutkijana ja opet­ta­ja­na päässyt koskaan aiemmin fasi­li­toi­maan ja kuun­te­le­maan sellaista reflek­toin­tia, mitä he tekivät. Heillä oli oma koke­muk­sen­sa siitä, millaista on elää maa­il­mas­sa, jossa rauha ei ole läsnä. Minulle oli mie­len­kiin­tois­ta, kuinka videot siinä hetkessä lin­kit­tyi­vät laa­jem­paan kes­kus­te­luun siitä, mitä rauha on ja miten sen puute näyt­täy­tyy arjessa.”

Still-kuva elä­mä­ker­ral­li­ses­ta video­do­ku­men­tis­ta Banda Acehin kau­pun­gis­sa, Indonesiassa.

Jauhola pitää videoiden julkista esit­tä­mis­tä mukavana. Kun yleisö tunnistaa hänen kasvonsa videolta, hän pääsee vas­taa­maan kysy­myk­siin videoiden aiheista ja tut­ki­muk­ses­taan. Avoimet esi­tys­ti­lai­suu­det ovatkin hyvä tapa tavoittaa sellaisia yleisöjä, joita tut­ki­joi­den voi muuten olla haastavaa lähestyä. Kerran Jauhola pääsi kertomaan Indonesian tut­ki­muk­ses­taan nuorille, jotka sattuivat Tikkurilan kir­jas­toon Jauholan videoe­si­tyk­sen aikaan. Jauholan kasvot videolta tun­nis­tet­tu­aan nuoret tulivat kyse­le­mään häneltä videoista. ”Kun mietin, miten voisin kertoa tut­ki­muk­ses­ta­ni teini-ikäisille, niin videot ovat ehkä olleet helppo tapa. Heille taas videoiden tekeminen on aivan arki­päi­vää.”

Kaiken kaikkiaan Jauhola uskoo, että äly­pu­he­li­mien myötä visu­aa­li­ses­ta doku­men­toin­nis­ta on tullut yhä helpompaa niin tut­ki­joil­le kuin muille ihmisille. Hän kuitenkin näkee mer­kit­tä­vän eron siinä, anne­taan­ko kameran vain pas­sii­vi­ses­ti nau­hoit­taa tapah­tu­mia, vai poh­di­taan­ko videon muotoa mää­rä­tie­toi­ses­ti yhdessä tut­kit­ta­vien kanssa. ”Uudemmassa doku­ment­tie­lo­ku­vas­sa videota työs­te­tään aktii­vi­ses­ti kuvat­ta­vien kanssa, joten ehkä siinä näen uutta murrosta ja muutosta”, Jauhola pohtii.

Jauholan tutkimus Indonesiassa jul­kais­taan media­ri­kas­tei­se­na open access ‑kirjana Helsinki University Pressin sarjassa Pro et Kontra. Books from the Finnish Political Science Association. Julkaisu sisältää kaikki 14 Scraps of Hope ‑video­do­ku­ment­tia osana kirjan lukuja.

  • Podcast ja verk­ko­tait­to: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Scraps of Hopen kuvaus­tii­mi Banda Acehissa lop­pu­vuo­des­ta 2015. Vasemmalta: Marjaana Jauhola, Rahmat, Seija Hirstiö, Zubaidah Djohar. Kuva: Seija Hirstiö

Marjaana Jauholan ja doku­men­ta­ris­ti Seija Hirstiön Scraps of Hope ‑hanke Youtubessa ja Facebookissa

Viscult Ethnographic Film Festival Joensuussa

Cultureels Ethnographic Film Festival Helsingissä

Kirjoittaja

Laura Kippola on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Opintojensa ohessa hän työskentelee Versus-verkkojulkaisun toimitussihteerinä ja on mukana järjestämässä etnografista elokuvafestivaalia Cultureelsia. Lauraa kiinnostaa ihmisten ja ympäristön vuorovaikutus ja erilaiset luontokäsitykset.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.

Demokratian tilasta maailmassa puhutaan paljon. Aihe nousee tapetille erityisesti koronapandemian kaltaisten poikkeusolojen aikana. Suomessa monipuolueyhteistyötä ja demokratiaa arvostetaan ja sen oppeja viedään myös maailmalle. Mukana demokratiaa tukemassa on Demon toiminnanjohtaja Anu Juvonen, joka Työkentällä-haastattelussa kertoo urastaan järjestömaailmassa.

Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät kysymykset ovat antropologisen tutkimuksen ytimessä, sillä aihe koskettaa meitä kaikkia. Työkentällä-haastattelussa keskustelemme antropologi Laura Menardin kanssa hänen työstään kansanterveystieteen lehtorina Sussexin yliopistossa Iso-Britanniassa.