Akatemiatutkija, etnografi ja dokumentaristi Marjaana Jauhola tutkii konfliktien ja katastrofien jälkeiseen jälleenrakennukseen liittyviä kysymyksiä. Hänen dokumenttivideoitaan on nähty esimerkiksi kirjastoissa ja Vantaan taidemuseo Artsissa. Haastattelussa Jauhola kertoo visuaalisuudesta osana tutkimustyötä ja pohtii, millaisia yleisöjä audiovisuaalinen tutkimus voi parhaimmillaan tavoittaa.
Marjaana Jauhola työskentelee parhaillaan kehitysmaatutkimuksen akatemiatutkijana ja yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Sovimme haastattelusta aivan vuoden viimeisille päiville, sillä heti tammikuussa Jauhola on palaamassa Gujaratiin, Intiaan, jatkamaan viimeisintä tutkimusprojektiaan. Soittaessani Jauholalle tämä kertookin matkavalmistelujen olevan täyttä häkää käynnissä.
Jauhola tuli monille Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelijoille tutuksi toimiessaan vastuuopettajana visuaalisen antropologian kurssilla, jolla opiskelijat pääsivät itse tuottamaan lyhyitä dokumenttivideoita. Liikkuva kuva ja audiovisuaaliset tuotannot ovat olleet kiinteä osa hänen omaa tutkimustaan noin vuodesta 2012 lähtien. Jauhola näkee, että visuaaliset tuotannot kutsuvat monenlaisia yleisöjä kommentoimaan tutkimusta. ”Visuaalisessa kerronnassa on jotain, johon ihmiset tykkäävät tarttua”, hän tuumii. Mikä sai Jauholan aikanaan kiinnostumaan antropologiasta ja dokumenttielokuvien tekemisestä?
Marjaana Jauhola. Kuva: Seija Hirstiö
Yhteiskuntatieteistä tv-dokumenttituotantoon
Taustaltaan Jauhola on yhteiskuntatieteilijä, jolla on vahvaa kulttuurintutkimuksen osaamista. Hänen viimeaikaisten tutkimustensa kantava teema on ollut konfliktien ja katastrofien jälkeinen jälleenrakennus ja sen poliittisuus. Usein hänen tutkimusaiheensa linkittyvät myös tasa-arvon ja eriarvoisuuksien risteämiin. Jauhola on esimerkiksi tutkinut yhteiskunnallista jälleenrakennusta Acehin autonomisessa maakunnassa Indonesiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen. Hänen nykyinen tutkimuksensa Intiassa kohdistuu Gujaratiin, jossa koettiin voimakas maanjäristys vuonna 2001. Näissä etnografisissa tutkimuksissa visuaaliset osiot toimivat osana laajempaa etnografiaa.
Jauhola kertoo tehneensä etnografista tutkimusta jo gradustaan lähtien. Hän opiskeli Jyväskylän yliopistossa 1990-luvulla pääaineenaan sosiologia, josta myös valmistui maisteriksi. Pitkänä sivuaineena hän luki kulttuuriantropologiaa, jota opetettiin yhtenä suuntautumisvaihtoehtona etnologian oppiainekokonaisuudessa. Myöhemmin jatko-opinnot veivät Jauholan Walesiin, Aberystwythin yliopistoon, jossa hän väitteli tohtoriksi kansainvälisestä politiikasta.
Jo gradua tehdessään Jauhola käytti visuaalisia menetelmiä, mutta hieman eri lailla kuin nykyisin. Hän kertoo olleensa aina kiinnostunut osallistavista tutkimusmenetelmistä, ja tehdessään gradua jyväskyläläisessä koulussa hän käytti esimerkiksi erilaisia piirustus- ja visualisointimenetelmiä tutkimukseen osallistuneiden kanssa. Videoiden ja dokumenttielokuvien tuottaminen vakiintuivat osaksi hänen tutkimustaan kuitenkin vasta myöhemmin.
Videoiden non-stop esitys Tikkurilan Raitin pop-up tilassa alkusyksystä 2017. Kuva: Marjaana Jauhola
Valmistuttuaan tohtoriksi Jauhola työskenteli muutaman vuoden tutkimus- ja opetustehtävissä. Erään tutkimuspestin päättyessä hän jäi hetkeksi työttömäksi, ja alkoi pohtia uutta suuntaa urallensa. Jauhola harkitsi tuolloin yliopistouran hylkäämistä kokonaan, ja päätti lähteä hankkimaan uutta osaamista Keski-Uudenmaan koulutuskuntayhtymä Keudan tv-dokumenttituotannon monimuotokoulutuksesta.
Jauholan mukaan hyppy yliopistomaailmasta ammatillisen koulutuksen puolelle oli jopa hieman pelottavaa, sillä hänellä oli kurssikavereinaan tv-tuotantoja jo vuosikymmeniä tehneitä ammattilaisia. Hän kuitenkin koki, että tutkijataustasta oli paljon apua dokumenttituotannoissa. ”Tajusin, ettei minun kannata vähätellä itseäni tai taustaani ollenkaan”, Jauhola selittää.
Samoihin aikoihin Suomen kulttuurirahasto myönsi Jauholan tiimille rahoituksen jo aiemmin käynnistetyn tutkimuksen jatkamiseen. Rahoitus mahdollisti dokumenttivideokokeilut Indonesiaan suuntautuvassa kaupunkietnografisessa tutkimusprojektissa. ”Yhtäkkiä tutkimukseni ja opintoni yhdistyivät. Se oli hauska ajallinen yhteensattuma”, Jauhola kertoo. Hänen mukaansa tv-dokumenttituotannon opinnoista oli suuri apu uudessa hankkeessa.
Kuka päättää, mitä kuvataan?
Keudan opintojen jälkeen Jauhola palasi takaisin yliopistolle ja ryhtyi tiiminsä kanssa pohtimaan muotoa, jolla dokumenttivideot voitaisiin tuoda osaksi Indonesian tutkimuksen loppuvaihetta. Tiimi järjesti kuvausmatkan paikan päälle Acehiin ja otti yhteyttä tutkimuksessa aiemmin mukana olleisiin ihmisiin. Yhdessä heidän kanssaan tiimi suunnitteli, millaisia tarinoita voitaisiin kuvata ja missä muodossa. Hankkeessa tuotettiin lopulta 14 dokumenttivideota. Suurin osa niistä oli elämänkerrallisia, mutta mukaan mahtui myös videorunoutta, perinteisempiä haastatteluita ja yksi punkvideo.
Kyseinen hanke oli Jauholan ensimmäinen tutkimus, joka sisälsi myös dokumenttivideoiden tuottamista. Sittemmin dokumenttielokuvat ja muut visuaaliset tuotannot ovat olleet mukana myös hänen uusissa tutkimuksissaan, kuten vuonna 2016 käynnistyneessä tutkimuksessa Intiassa, Kachchhin maakunnassa Gujaratissa. Työ on kesken, joten Jauhola ei osaa vielä varmasti sanoa, mitä kaikkea visuaalisuus tulee projektissa tarkoittamaan. Todennäköisesti ainakin kännykkäkamera tulee olemaan läsnä aineistonkeruussa. ”Monet, joiden kanssa olen tekemisissä, kuvaavat itse älypuhelimillaan, joten suunnittelemme hieman yhteisöllisempää prosessia.”
Jauhola on dokumenttivideoillaan halunnut purkaa ajatusta siitä, että tutkijan olisi mahdollista tarkastella visuaalisia aineistoja etäältä, ikään kuin tuottamatta itse mitään uutta tilanteeseen. Häntä kiinnostaa tutkimus visuaalisena prosessina, jossa kaikki osapuolet – tutkija, kuvattava, editoija ja muut – osallistuvat aktiivisesti tutkimuksen tuottamiseen visuaalisena tuotantona.
Kuten muuhun tutkimukseen, myös visuaalisia osioita sisältävään tutkimukseen liittyy paljon kysymyksiä tutkijan vallasta ja etiikasta. Koska visuaalisuus lisää tutkimukseen osallistuvien tunnistettavuutta, eettisiä kysymyksiä tulee pohtia erityisen huolellisesti. ”Tutkijan on erittäin tärkeää antaa suojaa tutkimukseen osallistuneille. Perusperiaatteeni on ollut, että ihmisten oikeus yksityiselämään on hyvin tärkeä. Etenkin, kun tutkimukseen osallistuu taloudellisesti heikommin toimeen tulevia, on tärkeää varmistaa, ettei tutkimuksella aiheuteta negatiivisia vaikutuksia heille.”
Eettiset kysymykset linkittyvät Jauholan mielestä myös kysymyksiin vallasta. Hän on pohtinut muun muassa sitä, mitä visuaalisuudella tavoitellaan tutkimuksessa ja mikä oikeutus tutkijoilla on näyttää videotuotantoja tutkittavan yhteisön ulkopuolisille. ”Dokumenttielokuvien ja filmifestivaalien tarkoitus on perinteisesti ollut näyttäminen, mutta tutkijan päämotiivin ei välttämättä tarvitse olla näyttäminen. Visuaalisuus voi toimia myös tutkimuksen sisäisenä työkaluna”, Jauhola pohtii.
Hän arvioi, että ihmiset osaavat katsoa visuaalista esitystä ehkä kriittisemmin kuin tekstiä, vaikka teksteissäkin rakennetaan kuvauksia toisista ihmisistä. ”Videoissa tajuamme, että on mietitty näkökulma ja suunniteltu leikkaukset ja voimme kysyä, kuka on päättänyt niistä. Visuaalisuuden kautta nämä kysymykset tulevat ehkä ajankohtaisemmiksi kuin tekstimuotoisessa tutkimuksessa.”
Smolnassa Acehin rauhansopimuksen allekirjoitussalissa. Vasemmalta: Marjaana Jauhola, Donna Swita, Eka Srimulyani. Kuva: Seija Hirstiö
Tutkimus löytää uusia yleisöjä
Jauholan tutkimushankkeissa on järjestetty dokumenttivideoiden katselutapahtumia, ja videot ovat olleet esillä myös Suomessa. Filmit ovat tutkijan mukaan herättäneet monenlaisia reaktioita, pääosin myönteisiä. Eräs katselutapahtuma Indonesiassa vuonna 2018 avasi myös Jauholalle itselleen uuden tavan hahmottaa, mitä audiovisuaalinen tuotanto voi parhaimmillaan mahdollistaa.
Kyseinen katselutapahtuma järjestettiin pienessä acehilaisessa kylässä, joka oli vain reilu vuosikymmen aiemmin kärsinyt aseellisesta konfliktista. Yleisössä istunut naisryhmä vaikuttui videosta, jossa vanhempi acehilainen mies kertoi taloudellisesta tilanteestaan ja taustastaan maakunnan itsenäisyyttä aseellisesti tavoitelleessa Vapaa Aceh -liikkeessä (GAM). Video oli tekstitetty englanniksi, mutta naiset kiinnittivät huomiota videolla puhuttuun kieleen. He eivät olleet odottaneet, että videolla esiintyvä henkilö puhuisi heidän kanssaan samaa acehin kieltä. ”Videoformaatti mahdollisti sen, että he ikään kuin kokivat, että videolla puhuu ihminen, jonka kanssa he voivat käydä dialogia”, Jauhola kuvailee. Kieli liittyykin oleellisesti siihen, miten tieto muuttuu katsojalle ymmärrettävään muotoon.
Suomessa Jauholan videoita on ollut esillä paikoissa, joihin kirjoitettu tutkimus ei hänen omien sanojensa mukaan yllä samalla tavalla. Hän on kiertänyt kirjastoja dokumenttivideoidensa kanssa ja näyttänyt niitä Helsingin yliopiston Porthanian aulassa ja pop-up-kontissa Tikkurilan raitilla. Lisäksi videot olivat kolme kuukautta esillä Vantaan taidemuseo Artsin ”Pax – puhutaan rauhasta” -näyttelyssä. Jauhola kokeekin, että visuaalinen esitys voi parhaimmillaan viedä tutkimustietoa tieteellisen yleisön ulkopuolelle.
Koskettavin yleisökohtaaminen Jauholalla oli juuri Vantaan Artsin näyttelyssä, jossa hän osallistui aikuislukioryhmän kierrokselle. Kaikki ryhmän opiskelijat olivat konfliktialueilta saapuneita turvapaikanhakijoita, ja he kävivät tutustumassa näyttelyyn suomen kielen tunnillaan. Katseltuaan Jauholan dokumenttivideoita ja kierreltyään muun näyttelyalueen läpi ryhmä kokoontui keskustelemaan Jauholan kanssa näyttelystä ja rauhasta. ”En ollut tutkijana ja opettajana päässyt koskaan aiemmin fasilitoimaan ja kuuntelemaan sellaista reflektointia, mitä he tekivät. Heillä oli oma kokemuksensa siitä, millaista on elää maailmassa, jossa rauha ei ole läsnä. Minulle oli mielenkiintoista, kuinka videot siinä hetkessä linkittyivät laajempaan keskusteluun siitä, mitä rauha on ja miten sen puute näyttäytyy arjessa.”
Still-kuva elämäkerrallisesta videodokumentista Banda Acehin kaupungissa, Indonesiassa.
Jauhola pitää videoiden julkista esittämistä mukavana. Kun yleisö tunnistaa hänen kasvonsa videolta, hän pääsee vastaamaan kysymyksiin videoiden aiheista ja tutkimuksestaan. Avoimet esitystilaisuudet ovatkin hyvä tapa tavoittaa sellaisia yleisöjä, joita tutkijoiden voi muuten olla haastavaa lähestyä. Kerran Jauhola pääsi kertomaan Indonesian tutkimuksestaan nuorille, jotka sattuivat Tikkurilan kirjastoon Jauholan videoesityksen aikaan. Jauholan kasvot videolta tunnistettuaan nuoret tulivat kyselemään häneltä videoista. ”Kun mietin, miten voisin kertoa tutkimuksestani teini-ikäisille, niin videot ovat ehkä olleet helppo tapa. Heille taas videoiden tekeminen on aivan arkipäivää.”
Kaiken kaikkiaan Jauhola uskoo, että älypuhelimien myötä visuaalisesta dokumentoinnista on tullut yhä helpompaa niin tutkijoille kuin muille ihmisille. Hän kuitenkin näkee merkittävän eron siinä, annetaanko kameran vain passiivisesti nauhoittaa tapahtumia, vai pohditaanko videon muotoa määrätietoisesti yhdessä tutkittavien kanssa. ”Uudemmassa dokumenttielokuvassa videota työstetään aktiivisesti kuvattavien kanssa, joten ehkä siinä näen uutta murrosta ja muutosta”, Jauhola pohtii.Jauholan tutkimus Indonesiassa julkaistaan mediarikasteisena open access -kirjana Helsinki University Pressin sarjassa Pro et Kontra. Books from the Finnish Political Science Association. Julkaisu sisältää kaikki 14 Scraps of Hope -videodokumenttia osana kirjan lukuja.
Toimitus
- Podcast ja verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Scraps of Hopen kuvaustiimi Banda Acehissa loppuvuodesta 2015. Vasemmalta: Marjaana Jauhola, Rahmat, Seija Hirstiö, Zubaidah Djohar. Kuva: Seija Hirstiö
Lukemista
Marjaana Jauholan ja dokumentaristi Seija Hirstiön Scraps of Hope -hanke Youtubessa ja Facebookissa
Viscult Ethnographic Film Festival Joensuussa
Cultureels Ethnographic Film Festival Helsingissä
