Vuonna 2014 pieni joukko virolaisia päättää perustaa maaseudulle ekoutopistisen yhteisön. Docpointin ohjelmistoon kuuluva The Circle kertoo tämän yhteisön tarinan. Dokumentin keskiössä ovat yhteisön ihmissuhteet ja niiden aikaansaamat konfliktit.
Virolaisen elokuvaohjaaja Margit Lillakin dokumenttielokuva The Circle kertoo vaihtoehtoista elämäntapaa tavoittelevasta virolaisesta ekoutopistisesta yhteisöstä sekä sen kohtaamista ongelmista. Dokumentin keskeisenä teemana ovat pienyhteisön ihmissuhteet ja niihin kietoutuvat konfliktit, kuten mustasukkaisuus ja uskottomuus. Lillakin kuvaamaa yhteisöä eivät uhkaa niinkään ulkopuoliset toimijat kuin yhteisön sisäinen ryhmädynamiikka.
Elokuva alkaa dramaattisella kohtauksella, jossa yhteisön jäsenet ovat kokoontuneet päättämään, ketkä joutuvat lähtemään ja ketkä jäävät. Vaikka dokumentin rakenne ei ole aivan kronologinen, on ohjaaja seurannut kuvaamaansa yhteisöä sen alkupäivistä asti. Dokumentaristi ei siis ole tullut paikalle vasta konfliktien kärjistyessä, vaan yhteisön vaiheita on seurattu pidemmän aikaa. Näin ollen kiinnostavaa on juuri se, miten yhteisö on muovautunut ja elänyt samanaikaisesti sitä kuvaavan dokumenttiprojektin kanssa. Miten käy, kun ryhmä idealisteja lapsineen hankkii vanhan maalaistalon ja muutaman hehtaarin maata?
Yhteisöelämän haasteet
Yhteisöelämän alkutaipaleella esitetyt, dokumentissa nähdyt innostuneet ja idealistiset puheet harmoniasta ja pitkäjänteisestä, luonnonmukaisesta kestävyydestä paljastuvat konfliktien kärjistyessä jossain määrin ontoiksi. Kuten vaihtoehtoisten ja utopististen yhteisöjen historia on monet kerrat osoittanut, jalo tavoite harmonisesta ja luonnonmukaisesta elämästä törmää usein ihmisten välisiin konflikteihin ja eturistiriitoihin. Näinhän kävi esimerkiksi useille suomalaisten Pohjois-Amerikkaan 1900-luvun alussa perustamille utopistisosialistisille yhteisöille.
Lillakin dokumentti osoittaa myös sen, miten esimerkiksi ikääntymiseen tai sairastumiseen kytkeytyvät terveysongelmat saattavat tehdä erilaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen tavoittelusta yksilötasolla mahdotonta. Eräs yhteisön perustajista joutuu sairauden vuoksi lopulta muuttamaan pois.
Parisuhteisiin liittyvien konfliktien lisäksi ristiriitoja aiheuttavat myös yhteisön jäsenten erilaiset taloudelliset osallistumismahdollisuudet. Osa yhteisön jäsenistä työskentelee yhteisön sisällä ja osa taas sen ulkopuolella. Dokumentissa molempien ryhmien edustajat saavat äänensä kuuluviin. Katsoja saa jäädä miettimään, kumpi näistä toimintamalleista lopulta on arvokkaampi. Ristiriitoja luo myös se, että kaikki eivät kykene investoimaan yhteisön rakentamiseen rahallisesti yhtä paljon. Tällöin vahvistuu kysymys siitä, kumpi on tärkeämpää, rahallinen panostus vai yhteisön sisällä tehty työ?
Osaltaan nämä kysymykset heijastavat yksilöiden välisiä intressiristiriitoja, mutta toisaalta kyse on myös laajemmin yhteiskunnassa vallitsevista oikeudenmukaisuutta koskevista käsityksistä. Paradoksi on siinä, että kun vaihtoehtoiseen elämäntapaan pyrkivää yhteisöä rakennetaan, joudutaan monella tapaa olemaan vielä kiinni siinä kulttuurissa ja yhteiskunnassa, josta pyritään tekemään ainakin jonkinlaista pesäeroa.
Yksilö, yhteisö ja yhteiskunta
Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumenttia lienee perusteltua kontekstualisoida sijoittamalla se viime vuosikymmenten muodostamaan historialliseen jatkumoon. Viro on viime vuosikymmeninä kokenut merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. Reaalisosialismin korvautuminen oikeistoliberaalilla markkinataloudella on yhtäältä johtanut elintason ja yleisen tyytyväisyyden nousuun.
Toisaalta yhteiskuntateorian näkökulmasta yhteiskunnan markkinaehtoistuminen on omiaan heikentämään ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita ja lisäämään yhteiskunnallista anomiaa. Psykologi Anu Realon mukaan virolaiset pitävät itseään varsin individualistisena kansana. Näin on ollut jo pitkään, mutta individualismi on vain vahvistunut neuvostoajan kollektivististen vaikutteiden jäätyä historiaan.
Vaihtoehtoisia elämäntapoja – kuten ekoyhteisöjen rakentamista – kohtaan tunnettu kiinnostus osoittaa, että Virossakin monet kaipaavat vaihtoehtoa markkinatalouden ylivallalle ja modernin yhteiskunnan atomistisuudelle. Taustalla vaikuttavat kysymykset yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ovat aina olleet yhteiskuntatieteille hyvin perustavia. Kuten sosiologian oppi-isiin kuulunut Ferdinand Tönnies pyrki tunnetun ja suomeksi vaikeasti käännettävän Gemeinschaft/Gesellschaft-jaottelun avulla kuvaamaan, modernisaatio tarkoittaa ihmisten rinnakkaiseloa pitkälti toisistaan riippumattomina eli Gemeinschaft-suhteiden korvautumista Gesellschaft-suhteilla. Vastareaktiona on usein kaipuu kohti intiimimpää, yhteistyön ja solidaarisuuden leimaamaa elämää.
Vaihtoehtoisen elämäntavan rakentaminen ei ole helppoa. Akateemisen tutkimuksen näkökulmasta toimiva yhteisöllisyys tuntuisi usein vaativan tuekseen tiukan uskonnollista moraalia sekä tietysti myös lujaa sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin – uhrauksia on tehtävä. Esimerkiksi tiukkaan kristilliseen maailmankuvaan tukeutuvat yhteisöt ovat usein kyenneet selviämään jopa vuosisatoja. Antropologi Ilmari Vesterinen on tutkinut Pohjois-Amerikassa yhteisöllistä elämää viettäviä amisheja ja hutteriitteja. Tiukka uskonnollinen moraali, yhteisön jakamat arvot, erottautuminen ympäröivästä yhteiskunnasta ja kova työ yhteisön eteen ovat mahdollistaneet näiden yhteisöjen menestyksen ja selviytymisen läpi vuosisatojen.
Kristinuskon merkitys on kuitenkin nykyään monissa Euroopan maissa – kuten myös Virossa – varsin heikko, eikä se siksi tarjonne ideologista tukea tämän päivän yhteisökokeiluille. Viro on tutkimusten mukaan Euroopan vähiten uskonnollisia maita. Historiallisista syistä virolaiset suhtautuvat kristinuskoon jossain määrin välinpitämättömästi tai jopa kielteisesti. Kirkko samaistui vuosisatoja saksankieliseen yläluokkaan, joka piti Virossa valtaa 1900-luvun alkupuolelle asti. Myös neuvostoaika heikensi kristinuskon asemaa. Ei olekaan yllättävää, että Lillakin kuvaaman yhteisön arvomaailma on kristillisen sijasta hippihenkinen ja uuspakanallinen.
Dokumentti moraliteettina?
Varsin sympaattisesta näkökulmastaan huolimatta elokuvaa katsellessa tulee mieleen, onko ohjaajan tarkoituksena ollut esittää ekoutopistisen ajattelun vaaroista varoitteleva moraliteetti, jossa lopulta juuri ihmisluonto tekee ekoutopistiset unelmat tyhjiksi. Näin The Circle omalla tavallaan pönkittäisi länsimaista myyttiä ihmisluonnosta ja siitä, että on olemassa tietty luonnollinen tapa järjestää ihmisten väliset sosiaaliset suhteet. Ihmisluonto on hyvin voimakas retorinen ase. Siihen vedotaan kun halutaan muuttaa yhteiskuntaa tietynlaiseksi (ihmisluonnon mukaiseksi) tai kun muutokset halutaan torpata (ihmisluonnon vastaisina).
Nykyantropologian piirissä ajatukset ihmisluonnosta usein tyrmätään. Useiden tutkijoiden, kuten Tim Ingoldin ja Marshall Sahlinsin, mukaan kysymyksessä ei ole tieteellinen käsite. Jokainen käsitys ihmisluonnosta on aina kulttuurisesti määrittynyt ja historiallisesti rakentunut. Antropologian näkökulmasta yhteiskunnan vallitsevien instituutioiden puolustaminen ihmisluontoon vetoamalla on virheellistä, koska vallalla oleva käsitys ihmisluonnosta on syntynyt vuorovaikutuksessa niiden olojen kanssa, joiden oikeuttajana se toimii.
Ihminen on pitkälti kulttuurinsa tuote, ja kulttuuri puolestaan on suureksi osaksi tiedostamatonta ja opittua. Filosofi Michael Polanyin käsittein voisi puhua hiljaisesta tiedosta: opituista asioista, joita on vaikea pukea sanoiksi. Samalla ihmiset eivät voi kovin helposti ikään kuin tyhjästä luoda uutta elämäntapaa. Opitut käyttäytymismallit ja perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja. Uusien toimintamallien kehittäminen vie aikaa ja on henkisesti erittäin raskas prosessi.Toimitus katsoo Docpoint 2020 ‑elokuvafestivaalin ohjelmistosta poimittuja filmejä, ja kirjoittaa niistä kommentteja. Tutkija katsoi elokuvan -henkisiä tekstejä julkaisevat Docpointin tiimoilta lisäksemme Politiikasta ja Ilmiö.
Toimitus
- Podcast-lukija: Suvi Lensu
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: Kuvakaappaus The Circle -dokumenttielokuvan trailerista
