Ekoutopistisen yhteisön sudenkuopat

Vuonna 2014 pieni joukko virolaisia päättää perustaa maaseudulle ekoutopistisen yhteisön. Docpointin ohjelmistoon kuuluva The Circle kertoo tämän yhteisön tarinan. Dokumentin keskiössä ovat yhteisön ihmissuhteet ja niiden aikaansaamat konfliktit.

Virolaisen elo­ku­vaoh­jaa­ja Margit Lillakin doku­ment­tie­lo­ku­va The Circle kertoo vaih­toeh­tois­ta elä­män­ta­paa tavoit­te­le­vas­ta viro­lai­ses­ta ekou­to­pis­ti­ses­ta yhtei­sös­tä sekä sen koh­taa­mis­ta ongel­mis­ta. Dokumentin kes­kei­se­nä teemana ovat pie­nyh­tei­sön ihmis­suh­teet ja niihin kie­tou­tu­vat konflik­tit, kuten mus­ta­suk­kai­suus ja uskot­to­muus. Lillakin kuvaamaa yhteisöä eivät uhkaa niinkään ulko­puo­li­set toimijat kuin yhteisön sisäinen ryh­mä­dy­na­miik­ka.


Elokuva alkaa dra­maat­ti­sel­la koh­tauk­sel­la, jossa yhteisön jäsenet ovat kokoon­tu­neet päät­tä­mään, ketkä joutuvat lähtemään ja ketkä jäävät. Vaikka doku­men­tin rakenne ei ole aivan kro­no­lo­gi­nen, on ohjaaja seurannut kuvaa­maan­sa yhteisöä sen alku­päi­vis­tä asti. Dokumentaristi ei siis ole tullut paikalle vasta konflik­tien kär­jis­tyes­sä, vaan yhteisön vaiheita on seurattu pidemmän aikaa. Näin ollen kiin­nos­ta­vaa on juuri se, miten yhteisö on muo­vau­tu­nut ja elänyt saman­ai­kai­ses­ti sitä kuvaavan doku­ment­ti­pro­jek­tin kanssa. Miten käy, kun ryhmä idea­lis­te­ja lapsineen hankkii vanhan maa­lais­ta­lon ja muutaman hehtaarin maata?

Yhteisöelämän haasteet

Yhteisöelämän alku­tai­pa­leel­la esitetyt, doku­men­tis­sa nähdyt innos­tu­neet ja idea­lis­ti­set puheet har­mo­nias­ta ja pit­kä­jän­tei­ses­tä, luon­non­mu­kai­ses­ta kes­tä­vyy­des­tä pal­jas­tu­vat konflik­tien kär­jis­tyes­sä jossain määrin ontoiksi. Kuten vaih­toeh­tois­ten ja uto­pis­tis­ten yhtei­sö­jen historia on monet kerrat osoit­ta­nut, jalo tavoite har­mo­ni­ses­ta ja luon­non­mu­kai­ses­ta elämästä törmää usein ihmisten välisiin konflik­tei­hin ja etu­ris­ti­rii­toi­hin. Näinhän kävi esi­mer­kik­si useille suo­ma­lais­ten Pohjois-Amerikkaan 1900-luvun alussa perus­ta­mil­le uto­pis­ti­so­sia­lis­ti­sil­le yhtei­söil­le.


Lillakin doku­ment­ti osoittaa myös sen, miten esi­mer­kik­si ikään­ty­mi­seen tai sai­ras­tu­mi­seen kyt­key­ty­vät ter­vey­son­gel­mat saattavat tehdä eri­lais­ten vaih­toeh­tois­ten elä­män­ta­po­jen tavoit­te­lus­ta yksi­lö­ta­sol­la mah­do­ton­ta. Eräs yhteisön perus­ta­jis­ta joutuu sairauden vuoksi lopulta muut­ta­maan pois.


Pari­suh­tei­siin liit­ty­vien konflik­tien lisäksi ris­ti­rii­to­ja aiheut­ta­vat myös yhteisön jäsenten erilaiset talou­del­li­set osal­lis­tu­mis­mah­dol­li­suu­det. Osa yhteisön jäsenistä työs­ken­te­lee yhteisön sisällä ja osa taas sen ulko­puo­lel­la. Dokumentissa molempien ryhmien edustajat saavat äänensä kuuluviin. Katsoja saa jäädä miet­ti­mään, kumpi näistä toi­min­ta­mal­leis­ta lopulta on arvok­kaam­pi. Ristiriitoja luo myös se, että kaikki eivät kykene inves­toi­maan yhteisön raken­ta­mi­seen rahal­li­ses­ti yhtä paljon. Tällöin vahvistuu kysymys siitä, kumpi on tär­keäm­pää, rahal­li­nen panostus vai yhteisön sisällä tehty työ?


Osaltaan nämä kysy­myk­set hei­jas­ta­vat yksi­löi­den välisiä int­res­si­ris­ti­rii­to­ja, mutta toisaalta kyse on myös laajemmin yhteis­kun­nas­sa val­lit­se­vis­ta oikeu­den­mu­kai­suut­ta kos­ke­vis­ta käsi­tyk­sis­tä. Paradoksi on siinä, että kun vaih­toeh­toi­seen elä­män­ta­paan pyrkivää yhteisöä raken­ne­taan, joudutaan monella tapaa olemaan vielä kiinni siinä kult­tuu­ris­sa ja yhteis­kun­nas­sa, josta pyritään tekemään ainakin jon­kin­lais­ta pesäeroa.

Kuva: Docpoint

Yksilö, yhteisö ja yhteiskunta

Yhteiskuntatieteellisestä näkö­kul­mas­ta doku­ment­tia lienee perus­tel­tua kon­teks­tua­li­soi­da sijoit­ta­mal­la se viime vuo­si­kym­men­ten muo­dos­ta­maan his­to­rial­li­seen jatkumoon. Viro on viime vuo­si­kym­me­ni­nä kokenut mer­kit­tä­viä yhteis­kun­nal­li­sia muutoksia. Reaalisosialismin kor­vau­tu­mi­nen oikeis­to­li­be­raa­lil­la mark­ki­na­ta­lou­del­la on yhtäältä johtanut elintason ja yleisen tyy­ty­väi­syy­den nousuun.


Toisaalta yhteis­kun­ta­teo­rian näkö­kul­mas­ta yhteis­kun­nan mark­ki­naeh­tois­tu­mi­nen on omiaan hei­ken­tä­mään ihmisten välisiä sosi­aa­li­sia suhteita ja lisäämään yhteis­kun­nal­lis­ta anomiaa. Psykologi Anu Realon mukaan viro­lai­set pitävät itseään varsin indi­vi­dua­lis­ti­se­na kansana. Näin on ollut jo pitkään, mutta indi­vi­dua­lis­mi on vain vah­vis­tu­nut neu­vos­toa­jan kol­lek­ti­vis­tis­ten vai­kut­tei­den jäätyä his­to­ri­aan.


Vaih­toeh­toi­sia elä­män­ta­po­ja – kuten eko­yh­tei­sö­jen raken­ta­mis­ta – kohtaan tunnettu kiin­nos­tus osoittaa, että Virossakin monet kaipaavat vaih­toeh­toa mark­ki­na­ta­lou­den yli­val­lal­le ja modernin yhteis­kun­nan ato­mis­ti­suu­del­le. Taustalla vai­kut­ta­vat kysy­myk­set yksilön ja yhteis­kun­nan suhteesta ovat aina olleet yhteis­kun­ta­tie­teil­le hyvin perus­ta­via. Kuten sosio­lo­gian oppi-isiin kuulunut Ferdinand Tönnies pyrki tunnetun ja suomeksi vaikeasti kään­net­tä­vän Gemeinschaft/Gesellschaft-jaottelun avulla kuvaamaan, moder­ni­saa­tio tar­koit­taa ihmisten rin­nak­kai­se­loa pitkälti toi­sis­taan riip­pu­mat­to­mi­na eli Gemeinschaft-suhteiden kor­vau­tu­mis­ta Gesellschaft-suhteilla. Vastareaktiona on usein kaipuu kohti intii­mim­pää, yhteis­työn ja soli­daa­ri­suu­den leimaamaa elämää.


Vaih­toeh­toi­sen elä­män­ta­van raken­ta­mi­nen ei ole helppoa. Akateemisen tut­ki­muk­sen näkö­kul­mas­ta toimiva yhtei­söl­li­syys tuntuisi usein vaativan tuekseen tiukan uskon­nol­lis­ta moraalia sekä tietysti myös lujaa sitou­tu­mis­ta yhteisiin tavoit­tei­siin – uhrauksia on tehtävä. Esimerkiksi tiukkaan kris­til­li­seen maa­il­man­ku­vaan tukeu­tu­vat yhteisöt ovat usein kyenneet sel­viä­mään jopa vuo­si­sa­to­ja. Antropologi Ilmari Vesterinen on tutkinut Pohjois-Amerikassa yhtei­söl­lis­tä elämää viettäviä amisheja ja hut­te­riit­te­ja. Tiukka uskon­nol­li­nen moraali, yhteisön jakamat arvot, erot­tau­tu­mi­nen ympä­röi­väs­tä yhteis­kun­nas­ta ja kova työ yhteisön eteen ovat mah­dol­lis­ta­neet näiden yhtei­sö­jen menes­tyk­sen ja sel­viy­ty­mi­sen läpi vuo­si­sa­to­jen.


Kris­ti­nus­kon merkitys on kuitenkin nykyään monissa Euroopan maissa – kuten myös Virossa – varsin heikko, eikä se siksi tarjonne ideo­lo­gis­ta tukea tämän päivän yhtei­sö­ko­kei­luil­le. Viro on tut­ki­mus­ten mukaan Euroopan vähiten uskon­nol­li­sia maita. Historiallisista syistä viro­lai­set suh­tau­tu­vat kris­ti­nus­koon jossain määrin välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti tai jopa kiel­tei­ses­ti. Kirkko samaistui vuo­si­sa­to­ja sak­san­kie­li­seen ylä­luok­kaan, joka piti Virossa valtaa 1900-luvun alku­puo­lel­le asti. Myös neu­vos­toai­ka heikensi kris­ti­nus­kon asemaa. Ei olekaan yllät­tä­vää, että Lillakin kuvaaman yhteisön arvo­maa­il­ma on kris­til­li­sen sijasta hip­pi­hen­ki­nen ja uus­pa­ka­nal­li­nen.

Kuva: Docpoint

Dokumentti moraliteettina?

Varsin sym­paat­ti­ses­ta näkö­kul­mas­taan huo­li­mat­ta elokuvaa kat­sel­les­sa tulee mieleen, onko ohjaajan tar­koi­tuk­se­na ollut esittää ekou­to­pis­ti­sen ajattelun vaaroista varoit­te­le­va mora­li­teet­ti, jossa lopulta juuri ihmis­luon­to tekee ekou­to­pis­ti­set unelmat tyhjiksi. Näin The Circle omalla tavallaan pön­kit­täi­si län­si­mais­ta myyttiä ihmis­luon­nos­ta ja siitä, että on olemassa tietty luon­nol­li­nen tapa järjestää ihmisten väliset sosi­aa­li­set suhteet. Ihmisluonto on hyvin voimakas retorinen ase. Siihen vedotaan kun halutaan muuttaa yhteis­kun­taa tie­tyn­lai­sek­si (ihmis­luon­non mukai­sek­si) tai kun muutokset halutaan torpata (ihmis­luon­non vas­tai­si­na).


Nyky­ant­ro­po­lo­gian piirissä ajatukset ihmis­luon­nos­ta usein tyrmätään. Useiden tut­ki­joi­den, kuten Tim Ingoldin ja Marshall Sahlinsin, mukaan kysy­myk­ses­sä ei ole tie­teel­li­nen käsite. Jokainen käsitys ihmis­luon­nos­ta on aina kult­tuu­ri­ses­ti mää­rit­ty­nyt ja his­to­rial­li­ses­ti raken­tu­nut. Antropologian näkö­kul­mas­ta yhteis­kun­nan val­lit­se­vien ins­ti­tuu­tioi­den puo­lus­ta­mi­nen ihmis­luon­toon vetoa­mal­la on vir­heel­lis­tä, koska vallalla oleva käsitys ihmis­luon­nos­ta on syntynyt vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa niiden olojen kanssa, joiden oikeut­ta­ja­na se toimii.


Ihminen on pitkälti kult­tuu­rin­sa tuote, ja kulttuuri puo­les­taan on suureksi osaksi tie­dos­ta­ma­ton­ta ja opittua. Filosofi Michael Polanyin käsittein voisi puhua hil­jai­ses­ta tiedosta: opituista asioista, joita on vaikea pukea sanoiksi. Samalla ihmiset eivät voi kovin helposti ikään kuin tyhjästä luoda uutta elä­män­ta­paa. Opitut käyt­täy­ty­mis­mal­lit ja perinteet painavat vuo­ren­ras­kai­na elävien aivoja. Uusien toi­min­ta­mal­lien kehit­tä­mi­nen vie aikaa ja on hen­ki­ses­ti erittäin raskas prosessi.

Kuva: Docpoint

Toimitus katsoo Docpoint 2020 ‑elo­ku­va­fes­ti­vaa­lin ohjel­mis­tos­ta poi­mit­tu­ja filmejä, ja kir­joit­taa niistä kom­ment­te­ja. Tutkija katsoi elokuvan ‑henkisiä tekstejä jul­kai­se­vat Docpointin tiimoilta lisäk­sem­me Politiikasta ja Ilmiö.

  • Podcast-lukija: Suvi Lensu
  • Verkkotaitto: Niina Ahola
  • Artikkelikuva: Kuvakaappaus The Circle ‑doku­ment­tie­lo­ku­van trai­le­ris­ta

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

George Floydin murha nosti Yhdysvalloissa esille afroamerikkalaiseen väestöön kohdistuvan poliisiväkivallan ja rakenteellisen rasismin. Kun Floydin murhavideota ja livelähetyksiä sen kirvoittamista mielenosoituksista tarkastellaan rinnakkain, ne avaavat näkymän amerikkalaista yhteiskuntaa läpäiseviin ristiriitoihin. Vastakkain asettuvat valkoisen ylivallan perinne ja rodullistettujen amerikkalaisten vastarinnan jatkumo.

Vaatetusalan yritykset ovat tänäkin syksynä käyttäneet mainoskampanjoissaan mielenterveyden häiriöitä kuvaavia termejä, kuten “mania” ja “hullu”. Mediassa on useana vuonna keskusteltu siitä, miksi tällaisten termien käyttö mainonnassa on ongelmallista ja loukkaavaa mielenterveyden häiriötä sairastavia kohtaan. Miten ongelmallisuus muodostuu kielellisen viestinnän kautta?

Syyskuun lopulla Venäjän turvallisuuspalvelu pidätti Viimeisen testamentin kirkon keulahahmo Vissarionin (Sergei Torop), hänen “oikean kätensä” Vadim Redkinin ja kirkon juridisia kasvoja edustavan Vladimir Vedernikovin. Heitä syytetään kirkon jäsenten psykologisesta painostuksesta rahan saamiseksi, ja vakavan haitan aiheuttamisesta yhdelle tai usealle jäsenelle. Minna Kulmala on tutkinut Vissarion-yhteisöä vuodesta 2011 ja tutustunut myös entisten jäsenten tarinoihin.