Paperittomuus ja turvallisuuspolitiikan jännitteet

Paperittomista siirtolaisista ja ulkomaalaisvalvonnasta on tullut keskeinen poliittinen kysymys Euroopassa ja Suomessa. Paperittomuus tarjoaa peilin tarkastella turvallisuuspolitiikassa olevia ristiriitaisuuksia ja jännitteitä, jotka koskevat niin paperittomien kuin Suomen kansalaisten asemaa Suomessa.

”Yksikään ihminen ei ole laiton.” Näin monet aktivistit toteavat termistä laiton maahanmuuttaja. Se on Suomessa käytetty hallinnollinen käsite kuvaamaan ihmisiä, jotka oleskelevat tai pyrkivät Suomen alueelle ilman voimassa olevaa oleskelulupaa. Vaihtoehtoinen termi kuvaamaan näitä ihmisiä on paperiton. Se viittaa valtioiden rajapolitiikan tuottamaan tilanteeseen, jossa ihmisille ei myönnetä oleskelulupia ja heidän liikkuvuuttaan valtioiden rajojen ylitse pyritään sääntelemään. 

Paperittomat eivät muodosta yhtä yhtenäistä joukkoa. Ennen vuotta 2015 suurin osa EU-alueen paperittomista oli ihmisiä, joiden viisumilupa oli päättynyt ja jotka olivat jääneet Euroopan unionin sisälle. Vuodesta 2015 eteenpäin uuden paperittomien joukon muodostivat kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat sekä itsessään turvapaikanhakijat; pakolaiselle on myönnetty oleskelulupa, kun taas turvapaikanhakija on matkustanut sitä hakemaan tullakseen pakolaiseksi. 

Kumpaakin näistä ryhmistä yhdistää se, että niihin kuulujat oleskelevat valtion alueella ilman voimassa olevaa oleskelulupaa. Suomessa valtion käyttämä termi “laiton maahanmuuttaja” myös eroaa selkeästi konnotaatioltaan esimerkiksi englanninkielen irregular migration tai ranskan termistä sans-papiers, vaikka Euroopan unionin maita yhdistävät EU-tason linjaukset liikkuvuudesta.

Euroopassa paperittomuuden taustalla on 1990-luvulla laadittu Schengen-sopimus. Se mahdollisti vapaan liikkuvuuden Schengen-alueen sisällä, mutta sitä laadittaessa erityisesti Euroopan unionin pohjoiset jäsenmaat vaativat tiukempaa Euroopan ulkopuolisten rajojen valvontaa. Tästä on seurannut rajakontrollin ja viisumilupien myöntämisen asteittaista tiukentumista. 

Tällaista tilannetta voidaan kuvata turvallistamisen käsitteellä. Jostain ilmiöstä aletaan tuottaa käsitystä turvallisuusuhkana, minkä seurauksena pyritään luomaan keinoja hallita sitä. Antropologi Nicholas de Genova onkin esittänyt Euroopan unionin synnyttäneen paperittomuuden ilmiönä ja tehneen siitä itselleen ongelman.

Paperittomuuden käsittelemisellä turvallisuuden kautta on ollut laajoja seurauksia EU:lle sen ulko- ja sisäpolitiikassa. Paperittomuus ja siihen kietoutuva muu muuttoliike ovat esimerkiksi vaikuttaneet Euroopan unionin ja muiden Välimeren valtioiden välisiin suhteisiin. EU on solminut Turkin, Marokon ja Libyan kanssa kahdenvälisiä sopimuksia, joita maiden hallitukset voivat käyttää kiristääkseen EU:ta ja edistääkseen sisäpoliittista asemaansa. Nykyisen tilanteen taustalla on myös kolonialistinen historia, joka vaikuttaa edelleenkin entisten siirtomaiden yhteiskunnalliseen järjestykseen ja kansainvälisiin suhteisiin. Lisäksi vuodesta 2015 lähtien myös Euroopan sisäisten rajojen valvonta on jälleen palannut toimenpiteeksi, kun paperittomuuden torjunnasta on tullut sisäisen liikkuvuuden mahdollistamista tärkeämpi päämäärä.

Tätä taustaa vasten tarkastelin pro gradussani paperittomuutta turvallisuuspoliittisena kysymyksenä Suomessa. Antropologinen katseeni kiinnittyi poliitikkojen vallankäyttöön ja poliisien asiantuntijavaltaan, minkä vuoksi analysoin gradussani poliisihallituksen laatimia laittoman maahantulon vastaisia toimintaohjelmia, niiden arviointiraportteja sekä paperittomien lasten säilöönottoa ja etnisen profiloinnin kriminalisointia koskevia eduskuntakeskusteluita ja hallituksen esityksiä. 

Tässä kirjoituksessa nostan esiin, mitä ongelmia turvallisuuspoliittisella järkeilyllä on ollut sen suhteen, miten paperittomuutta on kehystetty syrjäytymisen kautta ja miten turvallisuuspolitiikka ja yhdenvertaisuus on esitetty toisilleen vastakkaisiksi etnistä profilointia kriminalisoitaessa.

Paperittomuuden ymmärtäminen syrjäytymisen kautta

”Syrjäytyminen on sisäisen turvallisuuden keskeisimpiä uhkia. Laittomasti maassa oleskelevilla on erityisen suuri riski syrjäytyä.”   (Poliisihallitus 2012, Laittoman maahantulon vastainen toimintaohjelma 2012-2015)

Kataisen hallituksen aikana syrjäytyminen määriteltiin keskeisimmäksi turvallisuusriskiksi Suomessa. Tämä näkyy myös poliisihallituksen Laittoman maahanmuuton toimintaohjelmissa. Näissä dokumenteissa paperittomien syrjäytyminen tuodaan esille keskeisenä riskinä. Suurimpana pelkona on paperittomien varjoyhteisöjen muodostuminen Suomeen. 

Kuitenkin paperittomuuden kehystäminen juuri syrjäytymisen kautta nostaa esiin kysymyksen siitä, eikö kyseessä ole pikemminkin paperittomien syrjäyttäminen. Mikäli paperittomilta evätään mahdollisuudet peruspalveluihin ja ainoaksi viranomaisyhteydeksi heillä tarjoutuu lähtömaahan palauttaminen, paperittomilla on valittavanaan ainoastaan heille haitallisia vaihtoehtoja.Poliisihallituksen tapa käsitellä paperittomia syrjäytyneinä luo itsessään myös kiinnostavan dynamiikan sen suhteen, että puhumalla paperittomista syrjäytyneinä viranomaisten esitetään auttavan heitä välttymään syrjäytymiseltä. Kuitenkin viranomaiset tarjoavat paperittomille vain epäsuotuisia vaihtoehtoja.

Antropologi Gregory Bateson on kuvannut tällaista tilannetta toiminnalliseksi loukuksi. Yhteiskuntapoliittisesti käsitettä on mahdollista käyttää sen tarkasteluun, miten toiminnallisia loukkuja olisi mahdollista purkaa. Syrjäytymisen tarkastelu syrjäyttämisen aiheuttamana rakenteellisena toiminnallisena loukkuna ohjaa erilaiseen päätöksentekoon kuin syrjäytymisen tarkastelu yksilön itseaiheuttamana tilanteena, jollaisena poliisihallituksen toimenpidesuunnitelmat tarkastelevat paperittomien tilannetta. 

Tämän kaltainen ymmärrys hämärryttää siitä, miten rakenteet ovat tuottaneet paperittomuuden ilmiönä. Vaikkei poliisihallitus itsessään päätä siitä, miten paperittomuus yhteiskunnallisena ongelmana tulisi ratkaista, sen tuottamat tekstit ovat asiantuntijoiden laatimaa tietoa paperittomuudesta. Tällaiset tekstit ja niiden mukainen toiminta myös itsessään tuottavat paperittomuutta ilmiönä.

Nykyisen Marinin hallituksen sisäministeri Maria Ohisalo on kommentoinut syrjäytymisen ehkäisemisen tulevan turvallisuuspolitiikan keskiöön. Vaikka syrjäytyminen on ollut jo pidempään suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa keskeinen käsite, on nyt oleellista tarkastella, millaisia konkreettisia ratkaisuja syrjäytymisen ja syrjäyttämisen ratkaisemisessa tapahtuu lähivuosina. 

Gioconda Beekman/Flickr

Vastaavasti on hyvä pitää mielessä, että syrjäytyminen on käsitteenä liikkuva. Sosiaalipoliitikko Otso Sandberg on väitöskirjassaan tutkinut, miten sitä voidaan käyttää kuvaamaan keskenään hyvin erilaisia ilmiöitä, joille käsitteen käytön myötä pyritään esittämään samankaltaisia mekanismeja. Tämä voi vuorostaan hämärtää ymmärrystä huono-osaisuuden konkreettisten muotojen eroista ja luonteesta, kuten paperittomuuden suhteen käy, jos sitä tarkastellaan yksilöiden syrjäytymisen kautta.

Etnistä profilointia kriminalisoimassa

Etninen profilointi tarkoittaa sellaista valvontaa, jossa ihmisiä pysäytetään ja epäillään rikollisiksi ihonvärin ja oletetun etnisyyden perusteella. Se on toimenpiteenä kriminalisoitu Suomessa ja Euroopan unionissa, sillä se loukkaa kansalaisten yhdenvertaisuutta. Yksilön kansalaisuuden kyseenalaistaminen esimerkiksi ihonvärin perusteella viranomaisten toimesta asettaa rodullistetut kansalaiset eriarvoiseen asemaan muiden kansalaisten kanssa. 

Etninen profilointi perustuu hyvin vahvasti etnisen nationalismin mukaiseen ajatteluun kansalaisuudesta, joka sulkee etnisiä vähemmistöjä ulos kansalaisuuden piiristä. Sitä on myös pyritty käyttämään paperittomien ihmisten tunnistamiseen, vaikka siihen toimenpide ei ole ollut kovin tehokas.

Vaikka etninen profilointi kriminalisoitiin vuonna 2015 Stubbin hallituksen toimesta, käyttää huomattava osa poliiseista sitä edelleen ulkomaalaisvalvonnassa ja muissa yhteyksissä siinä määrin, että voidaan puhua rakenteellisesta ongelmasta ja rasismista. Tämä poliisien toiminta on myönnetty ongelmakohdaksi poliisihallituksen vuonna 2017 laatimassa Laittoman maahantulon ja maassa oleskelun vastaisessa toimintaohjelmassa. Silti poliisien yhä harjoittama etninen profilointi on nostettu esiin esimerkiksi Long Playn uutisjutun ja sosiologian professori Suvi Keskisen johtaman Pysäytetyt-tutkimushankkeen kautta.

Pro gradussani tarkastelin etnisen profiloinnin kriminalisointia koskevaa hallituksen esitystä selvittääkseni turvallistamiselle vastakkaista ilmiötä, joka linkittyy keskeisesti paperittomuuteen ja kansalaisten yhdenvertaisuuteen. Olin yllättynyt siitä, miten hallituksen esityksessä yhdenvertaisuus ja turvallisuustoimenpiteet esitetään keskenään jännitteisinä periaatteina. Seuraava lainaus hallituksen esityksestä kiteyttää tämän jännitteen erityisen hyvin: 

”Toisaalta voi kysyä, aiheuttaako varovaisuus sen, että ulkomaalaisvalvonnan tehokkuus laskee, jos valvontaa ei tehdä yhdenvertaisuuden loukkausten pelossa.”

Tulkintani mukaan läpi hallituksen esityksen, sekä siitä käydyn lähetekeskustelun tasolla, korostuu näkemys yhdenvertaisuudesta haitallisena näkökulmana turvallisuudelle. Näin silloinen Suomen hallitus käsitteli asiaa lähinnä yksilötason kautta eikä rakenteellisena ongelmana, jolloin rakenteellinen rasismi on ongelmana sivuutettu. 

Jos yhdenvertaisuuden kehittäminen nähdään turvallisuuspoliittisena ongelmana, eikä asiaa käsitellä hallituksen toimesta rakenteellisena ongelmana, on mahdollista jäsentää, miksi etnistä profilointia on ollut vaikea kitkeä irti poliisitoiminnasta. Arvioni mukaan etnisen profiloinnin mukaista ajattelutapaa ei ole haastettu ja purettu tarpeeksi hallinnollisella tasolla.

Järkeilytapana etnistä profilointia kuvaa erityisen hyvin antropologi Liisa Malkin käsite asioiden kansallinen järjestys. Käsitteellään Malkki kuvaa sitä, miten maailmaa jäsennetään kansalaisuuden ja kansallisten rajojen kautta, sekä miten ihmisryhmien ajatellaan olevan olemuksellisesti sidoksissa johonkin alueeseen. Muuttoliikkeen erilaiset muodot haastavat tällaista syvään juurtunutta ja sisäistettyä kulttuurillista ymmärrystä todellisuudesta. Malkki kehitti käsitteen purkaakseen tätä ajattelutapaa. Olisiko Malkin ajatusten hyödyntäminen esimerkiksi poliisien kouluttamisessa mahdollisuus kehittää normikriittistä ja yhdenvertaisuutta tukevaa viranomaistyötä kansalaisuuteen ja ei-kansalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä?

Ulkomaalaisvalvonnassa käytetyn etnisen profiloinnin kriminalisointi tarjoaa näin peilin kansalaisuudelle. Kun kansalaisuutta ajatuksellisesti lähestytään ensisijaisesti etnisyyden ja ihonvärin kautta, se ajatuskulkuna sulkee ulos Suomen kansalaisia ja määrittelee kansalaisuuden hyvin kapealla tavalla. Se on myös osoitus siitä, miten turvallisuustoimenpiteet voivat olla haitallisia.

Turvallisuuden jännitteet

Paperittomuuteen ja siihen linkittyvään ulkomaalaisvalvontaan liittyy monenlaisia jännitteitä ja ongelmakohtia. Tässä kirjoituksessa käsittelin jännitettä siitä, miten turvallisuuspolitiikka asettuu vastakkain yhdenvertaisuutta ja sosiaalipoliittista ymmärrystä paperittomuudesta. Yhdenvertainen kohtelu ja turvallisuuspolitiikka nähdään helposti toisilleen vastakkaisina periaatteina. 

Samalla käsittelemissäni esimerkeissä korostuu, millaisia ajatuksellisia ja toiminnallisia umpikujia muodostuu, kun rakenteellisia ongelmia tarkastellaan yksilötason kautta. Poliisihallitus esittää paperittomien syrjäytymisen turvallisuusongelmana Suomelle, minkä tehtävän eri Suomen hallitukset ovat poliisihallitukselle antaneet Kataisen hallituksesta alkaen. Tapa esittää paperittomuus ja syrjintä lähinnä yksilötason ongelmana johtaa syrjinnän vähättelyyn ja mieltämään yhdenvertaisuus turvallisuudelle vastakkaisena periaatteena.

Tällaisten vastakkainasetteluiden sijaan olisi edettävä kohti sitä ymmärrystä, että turvallisuus ja yhdenvertaisuus ovat toisiaan tukevia ja täydentäviä periaatteita – ja että ilman yhdenvertaista kohtelua ei voi olla olemassa oikeusvaltiollista oikeussuojaa. Kumpaakin näkökulmaa olisi hyödynnettävä, jotta ajattelu ei rajaudu vain luotuihin uhkakuviin. Lisäksi paperittomuutta ja sen kaltaisia ilmiöitä ei tulisi käsitellä yksistään turvallisuuspoliittisina kysymyksinä, vaan niitä tulisi ajatella globaaleina sosiaalipoliittisina kysymyksinä.

Antropologinen ymmärrys maailmasta ja niistä lokaaleista ja globaaleista rakenteista, jotka vaikuttavat ihmisten elämään, on yksi keino ymmärtää turvallisuuspolitiikassa olevia jännitteitä laajemmalla perspektiivillä.

Toimitus

• Podcast-lukija: Petra Niskanen
• Verkkotaitto: Nelly Staff
• Artikkelikuva: Tijuana, Meksiko Max Böhme/Unsplash (CC BY 2.0)

Lukemista

1. Khosravi, S. (2013) “Laiton” matkaaja. Helsinki: Gaudeamus.
2. Leppäkorpi, M. (2011) Asiaton Oleskelu Kielletty. Helsinki: Into Kustannus.
3. Antropologi Ruben Andersson julkaisut
4. Saarinen, M. (2018) Paperittomuus, kansalaisuus ja turvallisuusdilemmat.
5. Paperittomat-hanke
6. Keskinen, S. & Aminkeng Atabong, A. & Himanen, M. & Kivijärvi, A. & Osazee, U. & Pöyhölä, N. & Rousku, V. (2018) Pysäytetyt. Etninen profilointi Suomessa. Helsinki: University of Helsinki, Swedish School of Social Science.
7. Todorov, E. (8.3.2018) Luvattoman siirtolaisuuden hallinta on illuusio. Paperittomat ovat osa yhteiskuntia. Alusta!