Hyväntekijyys ja kolonialismin taakka

Helsingin Sanomat kirjoitti mar­ras­kuus­sa hen­ki­lö­ku­van suo­ma­lais­nai­ses­ta, joka päätti 19-vuotiaana perustaa las­ten­ko­din Kenian maa­seu­dul­le. Pian Yle teki samasta naisesta ihan­noi­van jutun, ja lukuisat muut lehdet seu­ra­si­vat perässä. Kriittistä näkö­kul­maa oma­toi­mi­ses­ta hyvän­te­ke­mi­ses­tä ei tuotu esiin, vaikka tut­ki­muk­set osoit­ta­vat kritiikin tarpeen.

White Savior complex eli valkoisen pelas­ta­jan kompleksi tar­koit­taa lyhyesti ilmiötä, jossa etuoi­keu­tet­tu – yleensä valkoinen – henkilö ottaa teh­tä­väk­seen auttaa huono-osai­sem­pia – yleensä ei-valkoisia – ihmisiä. Hyvistä tar­koi­tus­pe­ris­tä huo­li­mat­ta pitkän tähtäimen vai­ku­tuk­set voivat olla hai­tal­li­sia. Yksittäiset hyvän­te­ke­väi­syys­aloit­teet tukevat pai­kal­lis­ta apu­riip­pu­vuut­ta, vaihtuvat vapaa­eh­toi­set las­ten­ko­deis­sa luovat epä­va­kaut­ta lasten arkeen, ja käsitys kehi­ty­syh­teis­työs­tä yksin­ker­tais­tuu sää­li­per­for­mans­sik­si, jossa keskeisin toimija on valkoinen pelastaja. Auttajan on vaikea havaita oman asemansa ongel­mal­li­suut­ta, sillä avun antaminen ja siitä saatu huomio tuottavat hänelle itselleen mie­li­hy­vää.

Valkoisten pelas­ta­jien nos­ta­mi­nen mediassa ihailun kohteiksi toimii vapaa­eh­tois­tu­ris­min kan­nus­ti­me­na. Mary Mostafanezhad on tehnyt etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta vapaa­eh­tois­tu­ris­min ongel­mal­li­suu­des­ta Thaimaassa, jossa orpo­ko­tien turis­mi­bis­nes kukoistaa. Hänen mukaansa lyhyt ”apu” on kuin kaiken huomion vievä laastari. Se peittää raken­teel­li­set haavat, joissa muu­tos­työn pitäisi tapahtua. Vapaaehtoisturismi tukee harvoin kestävää kehitystä, vaikka työ voi tuntua tärkeältä.

Valkoisen pelas­ta­jan näen­näi­nen kyvykkyys ongelmien edessä saattaa myös saada traagisia mit­ta­suh­tei­ta, kuten Ugandassa paljon kohua aiheut­ta­nut Renee Bachin tapaus osoittaa. Bach on yhdys­val­ta­lai­nen lähe­tys­työn­te­ki­jä, joka vuo­si­kausia hoiti ugan­da­lais­lap­sia kli­ni­kal­laan ilman ter­vey­de­na­lan päte­vyyt­tä. Moniin turhiin kuolemiin joh­ta­nut­ta ”avus­tus­toi­min­taa” puidaan tällä hetkellä Ugandan oikeu­des­sa. Tapaus on herät­tä­nyt kes­kus­te­lua län­si­maa­lais­ten vapaa­eh­tois­ten kyvyt­tö­myy­des­tä arvioida omaa päte­vyyt­tään samoilla mit­ta­reil­la koh­de­mais­sa kuin koti­mais­saan.

Antropologisesti mer­kit­tä­vää on myös pai­kal­lis­ta­son kritiikin kuu­le­mat­ta jät­tä­mi­nen. Esimerkiksi No White Saviors on suurta suosiota saa­vut­ta­nut ugan­da­lais­kam­pan­ja. Se kritisoi kovin ottein meidän lah­joit­ta­ja­mai­den hyvän­te­ki­jöi­den tapaa sijoittaa itsemme Afrikan avus­tus­työn keskiöön – samalla kär­jis­täen kurjuutta ja tehden laajoja yksin­ker­tais­tuk­sia vauhdilla kes­ki­luok­kais­tu­vas­ta man­te­rees­ta.

Valkoisen pelas­ta­jan nar­ra­tii­vi toisintaa vanhaa kolo­ni­aa­lis­ta näkemystä taka­pa­jui­ses­ta Afrikasta, jonka sivis­tä­mi­nen nähtiin “valkoisen miehen taakkana” ja yhtenä impe­ria­lis­min oikeu­tuk­sis­ta. Yksittäisen hyvän­te­ki­jän glo­ri­fioin­ti talloo alleen pit­kä­jän­teis­tä ja raken­tei­siin koh­dis­tu­vaa kehi­ty­syh­teis­työ­tä. Monesta voi tuntua hou­kut­te­le­vam­mal­ta mennä vapaa­eh­toi­sek­si suo­ma­lai­sen pitämään orpo­ko­tiin Keniaan, kuin tukea järjestöä, jossa hal­lin­to­ku­luil­la katetaan kou­lu­tet­tu­jen ammat­ti­lais­ten koor­di­noi­mia yhteis­työ­pro­jek­te­ja.

Suomalaisten media­ta­lo­jen kri­tii­ki­tön­tä näkö­kul­maa on ihme­tel­tä­vä, sillä jutut eivät varmasti läpäisisi esi­mer­kik­si kenia­lai­sen media­ta­lon eettistä seulaa. Vaikka kolo­ni­aa­li­sen ajan “valkoisen miehen taakka” käsittää nykyään myös valkoiset naiset, jää nar­ra­tii­vi edelleen kauas globaalin tasa-arvon edis­tä­mi­ses­tä.

  1. Chouliaraki, Lilie (2013). The Ironic Spectator: Solidarity in the Age of Post-Humanitarianism. 
  2. Kapoor, Ilan (2013). Celebrity Humanitarianism: The Ideology of Global Charity.
  3. Mostafanezhad, Mary (2013). The Politics of Aesthetics in Volunteer Tourism. 
  4. White Savior (the series). Failed Missionaryn podcast-sarja.
  5. Jälleen “kehi­tys­maan” tyttöjä pelas­ta­mas­sa. Liina Mustonen, AntroBlogi.
  6. Afrikkalaisen muodin valkoiset pelas­ta­jat. Emmi Holm, AntroBlogi.
  7. Avun poli­tiik­ka: kolo­nia­lis­mis­ta soli­daa­ri­suu­teen. Liina Mustonen, AntroBlogi.

Kirjoittaja

Martta Kaskinen on valtiotieteiden maisteri, ja perehtynyt pro gradussaan kehitysyhteistyön varainhankintaviestinnän sukupuolittuneihin narratiiveihin. Parhaillaan hän työstää väitöskirjaansa Helsingin Yliopistolla feministisen aktivismin muodoista Keniassa. Häntä kiinnostavat mm. humanitarismin valta-asetelmat ja post-kolonialistinen feminismi.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Maija Talja 30.3.2020 klo 14:29

    Vilpitön halu auttaa hei­kom­mas­sa asemassa olevia jättää joskus varjoonsa ne val­ta­ra­ken­teet, jotka mah­dol­lis­ta­vat etuoi­keu­tet­tu­jen esiin­ty­mi­sen hyvän­te­ki­jöi­nä. Epätasa-arvoinen maailma ei kaipaa valkoisia pelas­ta­jia, vaan yhteis­työ­tä etelän ja pohjoisen toi­mi­joi­den välillä — kump­pa­nuut­ta, jonka tavoit­tee­na on edistää globaalia oikeu­den­mu­kai­suut­ta tukemalla hauraiden yhtei­sö­jen ja yhteis­kun­tien kehitystä. Monet sekoit­ta­vat lisäksi toisiinsa kehi­ty­syh­teis­työn ja kata­stro­fia­vun, tai ymmär­tä­vät kehi­ty­syh­teis­työn van­han­ai­kai­se­na kehi­tys­a­pu­na. Toivottavasti ummeh­tu­nut käsitys kehit­ty­vis­tä maista pas­sii­vi­si­na pelas­ta­jien odot­ta­ji­na väistyy ajan saatossa.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Koira on kulkenut kanssamme muinaisilta leirinuotioilta vahtimaan modernin yhteiskunnan rajoja, osaksi tarinoitamme ja pitämään seuraa yksin jääneille vanhuksille. Kuluttamiseen keskittyvässä yhteiskunnassamme koirasta on lisäksi tullut tuote, jolle myös ostetaan tavaroita ja palveluita.